Danielson-Kalmari, Johan Richard

Johan Richard Danielson-Kalmari

Muut nimet:
Danielson

Syntymäaika:
7.5.1853

Kuolinaika:
23.5.1933

Paikkakunta:
Hauho, Helsinki

Merkittävimmät toimet:
valtioneuvos
senaattori
professori
 

senaattori, yleisen historian professori, valtioneuvos

J. R. Danielson-Kalmari tunnetaan parhaiten historiantutkijana. Hän oli luomassa uutta tutkimusperinnettä ja -polvea suomalaiseen historiantutkimukseen. Tutkijana Danielson-Kalmarista puolusti Suomen autonomiaa historiallisin argumentein venäläistämispyrkimyksiä vastaan. Valtiollisilta mielipiteiltään hänet tunnetaan vanhasuomalaisena myöntyvyysmiehenä. Elämänsä loppuvaiheissa Danielson-Kalmari oli tiede- ja kulttuurielämän, jopa yhteiskunnan kannalta muutenkin, eräänlainen grand old man, mutta samalla hän oli poliittisesti jopa oikeammalla, kuin yleensä tunnetaan. Poliittisesti hän oli tuolloin kokoomuslainen, mutta ei ottanut osaa puolueen päivänpoliittiseen toimintaan. Poliittinen rooli ei olisi vanhan valtiomiehen ja mieluiten jo tiedemiehenä esiintyneen henkilöön imagoon enää oikein sopinut.

 

Johan Richard Danielson syntyi toukokuussa 1853 Hauhon kappalaisen, sittemmin Hartolan kirkkoherran Johan Filip Danielsonin perheeseen. Hänen sukunsa polveutui isän puolelta Ruotsista, Smålandista; suvun ensimmäinen Suomeen asettunut jäsen oli 1700-luvun loppupuolella maahan tullut komissionimaanmittari Jonas Danielson. Äidin, Amanda Lovisan, suku oli tunnettua pappis- ja kulttuurisukua, Palandereita, jotka tunnetaan myöhemmin nimellä Suolahti.

Historiantutkija

Johan Richard kävi kouluaan aluksi Hämeenlinnan yläalkeiskoulussa ja sitten Jyväskylän suomalaisessa alkeisopistossa, josta hän valmistui 1870. Yliopistossa hän aloitti kreikkalaisen ja roomalaisen kirjallisuuden lukijana, mutta siirtyi pian historiaan. Ensimmäinen historiallinen tutkielma koski suomalaisuuden ensimmäisiin esitaistelijoihin miellettyä Adolf Ivar Arwidssonia. Danielsonin aluksi aiheekseen suunnittelema Porvoon valtiopäivät oli ollut professori Georg Zacharias Yrjö-Koskisen mielestä siinä vaiheessa liian vaativa. Danielson suuntautui yleiseen historiaan, mutta myöhemmin hänet tunnettiin parhaiten kenties juuri Porvoon valtiopäiviin liittyvistä tulkinnoistaan Suomen autonomian synnystä ja kansakunnaksi korottamisesta.

Danielson teki 1876–1877 opiskelu- ja tutkimusmatkan Saksaan ja sai sieltä vahvistusta sekä kansallismielisille että yhteiskunnallis-sosiaalisille ajatuksilleen. Häneen vaikuttivat ajan suurista historian auktoriteeteista muun muassa Johann Gustav Droysen, jolta hän sai lisensiaattiväitöskirjansa aiheen Voltaire Kaarle XII:n historian kirjoittajana, sekä taloustieteilijä Adolf Wagner. Dosentinväitöskirjan hän laati aiheesta Zur Geschichte der Sächsischen Politik 1706– 09 ja pysyi siis tavallaan Kaarle XII:n aikaisessa teemassa. Opinnäytteet kuuluivat pääasiassa yleiseen historiaan. Molemmat väitöskirjat tarkastettiin keväällä 1878, ja Danielson sai yleisen historian dosentuurin.

Erityisesti Wagnerin ja Gustav Schmollerin sosiaaliset ja talouspoliittiset näkemykset vaikuttivat Danielsonin fennomaniaan sekä poliittiseen ja yhteiskunnalliseen ajatteluun, ei vain historianfilosofiaan. Wagner, Schmoller ja heidän koulukuntansa olivat eräänlaisia sosiaalisia konservatiiveja, jotka halusivat ajaa vanhan yhteiskunnan arvoja mutta myös helpottaa työväestön oloja ja voittaa sen kannatuksen pois sosialismilta. Heidän suunnastaan puhuttiin niin sanottuina kateederisosialismina, joka oli alun perin pilkkanimi. Tämä ajattelumalli periytyi vanhasuomalaisuuteen, eikä vain Danielsonin, vaan myös esimerkiksi Ernst Nevanlinnan ja J. K. Paasikiven kautta, ja jossain muodossa se säilyi kokoomuslaisenkin talous- ja sosiaalipolitiikan periaatteellisena osana ainakin 1920-luvun alkuun asti, minkä jälkeen sen korvasi selkeämpi talousliberalismi.

Danielson harkitsi myös pedagogin uraa, sillä hänet nimitettiin 1878 historian, maantieteen ja ruotsin lehtoriksi Vaasan lyseoon. Hän ei kuitenkaan ottanut virkaa vastaan, vaan jäi Helsinkiin, missä hän opetti ruotsalaisessa normaalilyseossa ja suomalaisessa tyttökoulussa, kunnes akateeminen ura aukeni Zachris Topeliuksen jäädessä eläkkeelle yleisen historian professorin virasta. Danielson haki virkaa ja laati professorinväitöskirjan taloushistoriallisesta aiheesta: Bidrag till en framställning af Englands socialpolitik och ekonomisk-sociala utveckling under XIII - XVI århundradet. Danielson sai professuurin kovan kamppailun jälkeen 1880 kilpailijanaan ruotsinkielinen Magnus Gottfrid Schybergson. Ruotsinkieliset katkeroituivat nimityksestä ja pitivät sitä kielipoliittisesti motivoituneena – etenkin kun Yrjö-Koskinen oli todennut lausunnossaan Danielsonin päteväksi ja Schybergsonin epäpäteväksi. Myöhemmin Danielsonin ja Schybergsonin välinen tieteellinen väittely oli riitaisaa.

Professorinväitöskirjan sosiaali- ja talouspoliittinen aihe kertoi Danielsonin uudesta suuntautumisesta. Tutkija Jukka Tervonen on tiivistänyt Danielsonin historianfilosofian ja elämänkatsomuksen seuraavasti: kyseessä oli valtiollisen historian, historiallisen kansantaloustieteen, kokonaisvaltaisen "kollektiivisen" historiankirjoituksen ja darwinistisesti sävyttyneen kehitysajatuksen yhteensulautuma. Näkemysten pohjalla vaikutti fennomaaninen kansallisuusaate, käsitys joukkojen nousseesta merkityksestä sekä historian evolutionaarisesta kehityksestä. Suomen osalta tämä merkitsi vähittäistä kehittymistä kohti sivistystä, tietoisuutta kansallisuudesta ja kykenevyyttä valtionmuodostukseen.

Kansallisuusaatteeseen kytkeytynyt historiatietoisuus oli tietenkin saatu suurelta osin (->) Johan Vilhelm Snellmanilta ja (->) Yrjö-Koskiselta, mutta näihin verrattuna Danielsonilla oli annettavana myös oma panoksensa. Edustihan hän nuorempaa sukupolvea, jolle kansallinen herääminen oli jo osa nuoruuskokemusta, samoin käsitys rahvaan mobilisoimisesta kansalliseen tietoisuuteen. Tämä johti käytännönläheisempään ajattelumalliin, joka painotti suurten joukkojen sosiaalisia ja taloudellisia tarpeita enemmän kuin vanhempi, kansallisidealistinen sukupolvi. Danielson piti tärkeänä, että historiantutkimus keskittyisi entistä enemmän myös kansantaloustieteen suuntaan, koska suuret joukot olivat kuitenkin ne tekijät, jotka eniten veivät historiaa eteenpäin. Tämän vuoksi kansantaloustiede tuli saada yliopiston oppiaineeksi. Danielsonia seurannut polvi, Uno Ludvig Lehtonen, Gunnar Suolahti ja Väinö Voionmaa, harrasti paljon taloushistoriallisia aiheita, etenkin kun Saksasta saatiin vaikutteita Karl Lamprechtin suuntauksesta, jossa taloutta ja sosiaalisuutta painottava näkökulma meni selvästi jo nationalismin ohi. Danielson ei itse ollut valmis menemään aivan yhtä pitkälle kuin Lamprecht, sillä hänen omaan sivistys- ja historianäkemykseensä kuului käytännöllisyyden lisäksi yleissivistävä näkökulma. Tämän vuoksi esimerkiksi historia oli hänen mielestään hyödyllinen, mutta pakkolatina ei.

Danielsonin historioitsijan uran selvin "poliittinen tarkoituksenmukaisuus" on yhdistettävissä nimenomaan polemiikkiin venäläisiä vastaan, koska tässä polemiikissa oli selvä päämäärä: autonomian puolustaminen. Autonomiataistelua hoitivat poliittisilla ja valtakuntien yhteisiin etuihin tukeutuvilla argumenteilla lähinnä Yrjö-Koskinen ja Ernst Gustaf Palmén sekä valtiosääntöpuolella Robert Hermanson ja Leo Mechelin. Danielsonin lohkona oli historiallinen puolustus. Etenkin Kesar Filippovitsh Ordinin kirja Pokorenie Finljandii (Suomen valloitus) vaati suomalaisten historioitsijoiden mielestä vastauksen – etenkin kun Ordin ei itse ollut ammattihistorioitsija.

Danielson korosti erityisesti Porvoon valtiopäivien sekä Aleksanteri I:n merkitystä Suomen autonomian synnylle. Kun Ordinin mukaan Porvoossa oli vahvistettu vain tavalliset lait ja säätyetuoikeudet, Danielson puhui "juurilaeista" ja katsoi niiden vastanneen perustuslakeja, konstituutiota. Hänen mukaansa hallitsijanvakuutus ja uskollisuudenvala olivat luoneet yhdessä kaksipuolisen valtioteon, etenkin kun keisari oli esiintynyt Porvoossa hallitsijana, ei valloittajana.

Poliittiset paineet ja tarpeet selittävät myös omalta osaltaan sitä, miksi yleisen historian professorin aiheenvalinnat alkoivat olla entistä "suomalaisempia" ja johtivat lopulta, 1920-luvulla, tunnettuun kirjasarjaan Suomen valtio- ja yhteiskuntaelämää 18:nnella ja 19:nnellä vuosisadalla.

Edistysfennomaniaa

Danielsonin oppi-isiä elämänkatsomuksen luojina olivat Snellman ja Yrjö-Koskinen. Suhteessa Yrjö-Koskisen vanhempaan ja (->) J. K. Paasikiven nuorempaan sukupolveen Danielson sijoittui eräänlaiseen välisukupolveen, joskaan termiä ei tule käyttää missään vähättelevässä mielessä. Tällä sukupolvella ei ollut samanlaista alkuperäisen kansallisen heräämisen kokemusta kuin vanhemmalla polvella, eikä sen nuoruuteen liittynyt sellaisia järkytyksiä kuin sortovuodet tai vuosi 1918 nuoremmilla polvilla. Tässä mielessä sen herääminen tietoisuuteensa sijoittui rauhallisemman kehityksen ja lupaavien tulevaisuudennäkymien aikaan.

Asemaa välipolvessa osoittaa myös se, että Danielson oli perustamassa Valvoja-lehteä yhdessä E. G. Palménin, Volmari Porkan, Oskar Emil Tudeerin ja Valfrid Vaseniuksen kanssa 1881. Lehden perinne on jatkunut Ajan ja Suomalaisen Suomen kautta sittemmin Kanavaan. Valvoja-ryhmään vaikuttivat myös Kaarlo Juho Ståhlberg ja (->) Emil Nestor Setälä, jotka myöhemmin tunnetaan paremmin nuorsuomalaisina. Valvoja-ryhmä koki olevansa välittäjäroolissa ja "humanisoivansa fennomaniaa" myös yksilöllisyyden, ei vain kansallisuusaatteen pohjalta. Ryhmän fennomania oli maltillisempaa, mutta sosiaalinen harrastus aktiivisempaa kuin vanhalla fennomanialla.

Tämä ajattelutapa näkyy Danielsonin pamfletista Mihin suuntaan? (1901). Siinä esiteltiin suhteellisen myöntyvyyssuunnan periaatteet, osittain myös sangen pitkälle menevä sosiaali- ja uudistuspoliittinen lähtökohta. Danielson vaati tasa-arvoista talous- ja yhteiskuntapolitiikkaa, jolla ratkaistaisiin erityisesti maaseudun tilattoman väestön ja työväestön sosiaalisia ja oikeudellisia ongelmia: työväestön tuli saada oikeus kollektiivisiin työehtosopimuksiin, vähävaraisesta väestöstä oli huolehdittava, valtion ja kuntien oli huolehdittava sellaisista tärkeistä palveluista kuin liikenne, asuntopolitiikka ja vesihuolto, oli luotava kaksikielinen kulttuuri ja poistettava yläluokan oikeudet.

Kun Suomalainen Puolue vuoden 1905 jälkeen uusi ohjelmansa kansanvaltaiseen ja sosiaaliseen suuntaan, Danielson ehdotti, että puolueen nimessäkin tulisi mainita jotain puolueen edistyspyrinnöistä. Tämä sosiaalisuus onkin sinällään johdettavissa Danielsonin omien fennomaanisten lähtökohtien ohella hänen Saksa-vaikutteistaan - edellä mainitusta kateederisosialistisesta Schmollerin ja Wagnerin suuntauksesta sekä osittain myös lamprechtilaisuudesta, ainakin siitä osasta, jonka Danielsonkin hyväksyi.

Danielson muutti nimensä Danielson-Kalmariksi Snellmanin päivänä eli 12.5.1906 nimien joukkosuomalaistamisen yhteydessä. Monet katsoivat palaavansa vanhojen suomalaisten esi-isiensä nimeen, mutta ne, jotka olivat kantaneet kovin kauan ruotsalaista nimeä, eivät aina halunneet luopua synnyinnimestään. He ottivat näin ollen Danielson-Kalmarin tavoin usein yhdistelmänimen, heidän lapsensa sen sijaan yleensä vain suomalaisen nimen. Danielsonin pojat omaksuivat suoraan nimen Kalmari, joka otettiin Danielsonin isoisän Saarijärvellä omistaman talon mukaan.

Maltillinen myöntyvyysmies

Venäläistämisvuosina Danielson-Kalmarin linjana oli eräänlainen relatiivinen myöntyväisyyssuunta. Hän piti Yrjö-Koskisen perusnäkemyksiä realistisina ja todellisuutta vastaavina: oli tehtävä myönnytyksiä niissä asioissa, joissa se ei ollut hengenvaarallista, koska suomalaisten silta keisariin oli säilytettävä eikä kuitenkaan olisi mahdollista vastustaa venäläistämistä väkivallalla. Jäykkä vastarinta ja takertuminen lain kirjaimeen – joka Danielson-Kalmarinkin mielestä sinällään oli ehdottomasti Suomen puolella – provosoisi Venäjän vaatimaan paljon sellaistakin, mitä se ei ollut alun perin aikonutkaan vaatia.

Ero Yrjö-Koskiseen oli siinä, missä oli "hengenvaarallisten" myönnytysten raja. Yrjö-Koskiselle se merkitsi lähinnä vasta niitä asioita, jotka kajosivat suoraan kansaan, sen kieleen ja kansallisuuteen - kuten sen sivistystyöhön, paikallishallintoon, oikeuslaitokseen ja niin edelleen. Danielson-Kalmari ei ollut valmis myöntymään yhtä pitkälle eikä ylimalkaankaan tarkastelemaan tilannetta pelkästään historiallis-filosofisen, hegeliläisen mallin mukaan, vaan myös tarkoituksenmukaisuusnäkökulmasta ja lyhyemmällä perspektiivillä. Hän halusi ottaa huomioon suhteet muihin puolueisiin ja yhteiskuntaa rakentaviin voimiin, kuten vanhoihin Valvoja-kollegoihin sekä Ståhlbergin ja Setälän nuorsuomalaisuuteen. Lisäksi aina oli tuotava esille Suomen oma käsitys oikeudestaan, vaikka jouduttaisiinkin taipumaan ylivoiman edessä.

Valtakunnan tasolla Danielson nimitettiin 1904 niin sanottuun Tagantsevin komiteaan eli Suomen ja Venäjän suhteita pohtineeseen sekakomiteaan. Komiteassa hän pyrki saamaan aikaan sopimuksen, joka määrittelisi tarkasti Suomen ja Venäjän välisen suhteen rajat sekä ne asiat, jotka kuuluisivat valtakunnanlainsäädäntöön, ja ne, jotka kuuluisivat Suomen omaan lainsäädäntöön. Tämä oli hänen linjansa aina itsenäistymiseen saakka 1917. Tagantsevin komitea ei saanut koskaan työtään valmiiksi. Suurlakko 1905 muutti koko poliittisen asetelman perusteellisesti, ja syksyllä 1906 kenraalikuvernööri ja Leo Mechelinin senaatti lopettivat komitean toiminnan – Danielson-Kalmarin pettymykseksi.

Danielson-Kalmari oli tässä suhtautumisessaan lähellä E. G. Palménia ja (->) Agathon Meurmania. Kolmikkoa on luonnehdittu jopa vanhasuomalaisten triumviraatiksi. Danielsonin käytännön linja poikkesi tosin useasti siitä perusratkaisusta, "sillan" säilyttämisestä, minkä hän oli määritellyt Mihin suuntaan? -julistuksessa. Ensin hänen oli lähestyttävä perustuslaillisten paineessa uudestaan Yrjö-Koskista sekä lopulta mentävä vastakkaiseen suuntaan ja kokonaan hylättävä myöntyvyyslinja – sekä tavallaan omaksuttava se vielä kerran uudestaan 1917.

Yrjö-Koskisen kuoltua 1903 Danielson oli nimitetty Suomalaisen Puolueen johtajaksi. Puoluejohtaja ei tosin merkinnyt aivan samaa kuin nykyään. Toisaalta mahdollisuudet käyttää valtaa tai saada tuekseen poliittinen organisaatio olivat heikommat kuin nykyään, toisaalta arvovaltajohtajuus oli suurempaa: johtajan piti tavallaan olla valmiiksi itsestään selvä primus inter pares. Danielson-Kalmarin katsottu nousseen valtiomiehenä Yrjö-Koskisen luonnolliseksi seuraajaksi, mikä oli ajan fennomaanisen käsityksen mukaan valtiomiehelle ainoa oikea tapa nousta esiin – äänestykset ja pyrkiminen tehtävään olisivat olleet liian banaalia.

Danielson-Kalmarin myöntyvyys oli ollut Yrjö-Koskiseen verrattuna maltillista, mutta perustuslaillisten silmissä ero ei ollut välttämättä kovin suuri. Niinpä hänkin oli joutunut akateemisissa piireissä myös epäsuosioon, etenkin ryhdyttyään perustuslaillisen Thiodolf Reinin jälkeen yliopiston vt. sijaiskansleriksi. Hän luopui tästä paikasta 1906, kun suhdanteet olivat muuttuneet perustuslaillisille edullisiksi, ja Rein pystyi palaamaan toimeensa.

Asetelmat muuttuivat kuitenkin suhteellisen pian sovinnollisemmiksi. Porvarillisten puolueiden välisten suhteiden liennyttyä ja venäläisten uhattua täyttää senaatin omilla miehillään, mikäli suomalaiset eivät kykenisi yhteistyöhön keskenään, Danielson-Kalmarista tuli kesällä 1908 salkuton senaattori Edvard Hjeltin koalitiosenaattiin. Perustuslailliset senaattorit erosivat jo keväällä 1909, kun kiisteltiin keisarin vääräksi katsotun laintulkinnan julkaisemisesta. Vanhasuomalaiset jäivät senaattiin, mutta he eivät suostuneet enää samaan asemaan kuin routavuosina. Kun puolue kärsi vaalitappion ja kun kävi vielä selväksi, ettei perustuslaillisia saataisi enää mukaan, myös vanhasuomalaiset senaattorit jättivät senaatin. Danielson-Kalmari oli tämän ratkaisun näkyvimpiä ajajia. Se merkitsi samalla sen torjumista, että koteloiduttaisiin erilleen suomalaisesta yhteiskunnasta, venäläismielisyyden symboleiksi. Tämä merkitsi myös kokoomuslaisuudelle vuosikymmeniksi pitkää linjaa: porvarillisen yhteistyön mahdollisuudet oli säilytettävä.

Danielson-Kalmarin linjaan oli koko ajan kuulunut näkemys, jonka mukaan myöntyvyyssuuntaus ei voinut olla yleispätevä keino tai ideologia, vaan tarkoituksenmukaisuuden pohjalle rakennettu poliittinen menettelytapa. Näin ollen oli luonnollista, että hän kuului toisella venäläistämiskaudella niihin, jotka alkoivat purkaa myöntyvyyssuuntausta myös Suomalaisessa Puolueessa. Danielson-Kalmari oli tullut 1910 sille kannalle, että ainoa tie suhteessa Venäjän yhä tiukentuvaan otteeseen oli non possumus eli ”me emme voi” – perustuslaillinen kieltäytyminen yltyneistä venäläisten vaatimuksista. Danielson-Kalmarin linja joutui kuitenkin Wiipuri-lehden ja Yrjö-Koskisen poikien ympärille ryhmittyneen suuntauksen hyökkäyksen kohteeksi joulukuun 1909 puoluekokouksessa. Hän onnistui torjumaan hyökkäyksen vain Paasikiven ja (->) Lauri Ingmanin tuella sekä vaadittuaan luottamuslausetta. Myöhemmin häntä avusti puolueen puhdistamisessa myöntyvyysaineksista erityisesti hänen vävynsä (->) Kaarle Nestor Rantakari, joka oli aiemmin ollut vanhasuomalaisten puoluesihteeri ja suuntataistelun aikana turkulaisen Uuden Auran päätoimittaja.

Danielson-Kalmari ja puoluetta perustuslaillisuuteen kampeava ryhmäkunta ylimalkaan pitivät lähtökohtanaan sitä, että kokemus oli nyt osoittanut myöntyvyyden tien loputtomaksi ja tuloksettomaksi. Sillä ei ollut onnistuttu lieventämään sortoa eikä säilyttämään keisaria Suomen tukena, vaan sen lopputuloksena olisi sisäpoliittinen eristäytyminen porvarillisista yhteistyökumppaneista. Kun näitä suhteita pyrittiin rakentamaan etenkin Ståhlbergin johtamaan valtaosaan nuorsuomalaisista, mutta myös Mechelinin ja Rabbe Axel Wreden Ruotsalaiseen Kansanpuolueeseen (RKP), myöntyvyydestä oli tullut rasite. Myöntyvyyssiipi nujerrettiin Suomalaisessa Puolueessa lopullisesti 1912– 1913. Vanhakantaiset katkeroituivat, monet Danielson-Kalmariin henkilökohtaisestikin, joten puolueen suureksi juhlaksi suunnitellut Danielsonin-Kalmarin 60-vuotispäivät toukokuussa 1913 eivät muodostuneet sellaiseksi kokoavaksi tapahtumaksi kuin oli toivottu. Kuitenkin ainakin suhteet muihin porvarillisiin puolueisiin olivat säilyneet. Vanhasuomalaisuus ei marginalisoitunut poliittisesta järjestelmästä, kuten ensimmäisellä venäläistämiskaudella oli tuntunut tapahtuvan.

Kriisivuosien konservatiivi

Venäläistämiskaudet loppuivat vuoden 1917 Venäjän helmikuun/maaliskuun vallankumoukseen, ja sangen nopeasti nousi esiin kysymys myös Suomen mahdollisesta itsenäisyydestä. Danielson-Kalmari omaksui nyt hyvin varovaisen kannan ja asettui itsenäisyysmiehiä vastaan.

Toukokuun 1917 puoluekokouksessa Danielson-Kalmari varoitti tavoittelemasta liikoja. Hän korosti, että Suomi oli "erottamaton osa" Venäjän valtakuntaa, eikä Suomen tullut pyrkiä irti Venäjästä, vaan olla tälle lojaali. Maksimitavoitteena oli pidettävä oman presidentin saamista sekä sellaista valtiosopimusta maiden välillä, joka määrittelisi tarkasti maiden väliset suhteet. Toisin sanoen hän ajoi samaa linjaa kuin Tagantsevin komiteassakin. Puheenvuoron loppu oli kuin suoraan Snellmanilta ja Yrjö-Koskiselta: ei tullut tavoitella sellaista, mikä virvatulina katoaisi.

On huomattava, että vaikka Danielson-Kalmari torjui itsenäisyysajatuksen, hänen perusteensa tähän olivat ensi sijassa reaalipoliittisia ja legalistisia: itsenäisyysajatus oli kaunis ajatus, mutta ei vallinneissa oloissa toteuttamiskelpoinen, ei mahdollinen. Näin oli siksi, että Venäjän sisäpoliittiset olot olivat arvaamattomia. Väliaikainen hallitus oli Suomen kannalta suopein vaihtoehto – mutta katkeroitettuna se voisi kostaa. Suomen oli tunnustettava väliaikainen hallitus ja sen valtaoikeudet jo siksi, että se oli ainoa keino saada sellainen vallanhaltija, joka olisi kumonnut Suomea sortaneet lait ja antaisi Suomelle oikeuksia. On huomattava, että vaikka Danielson-Kalmari torjui itsenäisyyspyrkimykset, hän lähti siitä, että autonomiaa laajennettaisiin. Suomelle tuli saada Suomelle enemmän oikeuksia kuin oli ollut aikaisemmin.

Tällainen suhtautuminen itsenäisyyskysymykseen ei lisäksi ollut vain Danielson-Kalmarille ominainen, vaan se koski muutenkin hänen sukupolveaan, jopa monia niitä, jotka olivat olleet venäläistämisvuosina barrikadin toisella puolella. Esimerkiksi RKP:n arvovaltaiset nimet R. A. Wrede ja Ernst Estlander, jotka olivat olleet äärimmäisen perustuslaillisia, suhtautuivat 1917 itsenäistymisen mahdollisuuksiin ja väliaikaiseen hallitukseen aivan samalla tavalla. Tämä vähensi sen syytöksen voimaa, että kyseessä olisi ollut jonkinlainen "uusmyöntyvyys" vanhan suomettarelaisuuden malliin.

Bolshevikkikaappauksen jälkeen Danielson-Kalmari piti Venäjästä irtautumista ainoana vaihtoehtona. Varsinaisesta itsenäistymisprosessista hän oli sivussa, ja vuoden 1917 jälkeen hänen osuutensa päivänpolitiikasta vähentyi merkittävästi. Suomalainen Puolue oli lopullisesti siirtynyt nuorempien ohjattavaksi. Toki valtioneuvos otti edelleen kantaa ja käytti arvovaltaansa monissa asioissa, kuten vuoden 1918 valtiomuototaistelussa.

Danielson-Kalmari oli 1918 saksalaismielinen ja monarkisti. Hänen mielestään Saksan-suuntaus ja kuningasvalta olisivat paras keino turvata Suomen itsenäisyys Venäjän uhkaa vastaan sekä estää uusien vallankumousyritysten uhka. Kuten hän eräässä puheessaan tulkitsi, oli tehtävä valinta "monarkian ja anarkian välillä". Hän piti aktiivisesti esitelmiä monarkian puolesta, joskaan niiden menestys ei aina ollut taattu ainakaan talonpoikaisissa piireissä. Eräs isäntä totesi hänen valtio-opillisia ja juridisia määritelmiä esitelleen puheensa jälkeen, ettei puheesta ollut saanut tolkkua; siinä oli vain ollut yhtä mittaa "sikäli-mikäli-kukali, ota siitä nyt selvä".

Danielson-Kalmari ei hyväksynyt kaikkein konservatiivisimpia suunnitelmia, joita kaavailtiin monarkian luomisen yhteyteen. Lähinnä Wreden ja Estlanderin kaavaillessa eduskuntaa uudistettavaksi siten, että siihen luotaisiin uusi kamari sekä lisättäisiin kansanedustajia, jotka valittaisiin intressiryhmien edustajina, Danielson-Kalmari suhtautui suunnitelmaan epäilevästi. Tosin lehdistössä julkaistussa monarkistijulistuksessa Suomen kansalaisille oli mainittu, että eduskuntakin olisi uudistettava, ja Danielson-Kalmarikin oli allekirjoittanut tämän julistuksen. Yleisesti ottaen hän kuitenkin oli samalla linjalla kuin puolueensa käytännön politiikan johtajat Ingman ja Paasikivi, joiden mielestä itse pääasiaa, monarkiaa, ei tullut vaarantaa liian oikeistolaisilla kylkiäisillä. "Käännös oikealle ei meitä auta", Ingman sanoi suoraan eräässä muistiossaan.

Danielson-Kalmari ei myöskään ollut kritiikitön Saksaa kohtaan, vaan harmitteli esimerkiksi sen kanssa keväällä 1918 tehtyä kauppa- ja rauhansopimusta liian epäedulliseksi. Toisaalta Saksa oli hänelle epäilemättä tuttuutensa vuoksi henkisesti varsin helppo vaihtoehto.

Monarkiasuuntaus epäonnistui Saksan romahdettua. Konservatiivisen vallan vahvistumisen sijasta Danielson-Kalmari sai kokea uudenlaisen, itselleen monessa suhteessa vieraan yhteiskunnan nousun.

Vanha valtioneuvos ja kansallismielisen oikeiston tradition luoja

Kriisivuosien jälkeen Danielson-Kalmari ei juurikaan osallistunut poliittiseen elämään, vaikka saattoi aina välillä kantaa kortensa kekoon yhteiskunnallisessa ja historiaan liittyvässä keskustelussa. Hän muutti pysyvästi huvilalleen Vääksyyn ja sokeutui. Huvila on kunnostettu seminaarien ja näyttelyiden pitopaikaksi.

Danielson-Kalmarin kannanotoilla oli kiistämätöntä arvovaltaa, mutta toisaalta asema vanhana valtioneuvoksena myös eristi todellisesta vaikuttamisesta. Ajan historiankirjoituksen henki oli hyvin perustuslaillinen ja aktivistinen, ja myös Danielson-Kalmarin 1920-luvun yhteiskunnalliset näkemykset sivuutettiin päivänpolitiikasta varsin vanhoillisina. Danielson-Kalmari näki vasemmiston pitkälti vuoden 1918 tapahtumien perillisenä eikä suhtautunut suopeasti niihin uuden ajan ilmiöihin, jotka tuntuivat suosivan kansankiihotusta, luokkapuolueita ja yltiödemokratiaa, siten kuin hän näki ne konservatiivissävyiseltä kannaltaan. Yhä laajenevat punavankiarmahdukset epäillyttivät häntä. Danielson-Kalmarin katkeruus ei suuntautunut ainoastaan kommunismia ja Neuvostoliittoa vaan myös sosialistista työväenliikettä kohtaan yleensä. Tällainen reaktio oli tyypillinen monille, joilla oli mielestään ollut isänmaallinen ja sosiaalinen edistysohjelma, mutta jotka olivat saaneet huomata, että se puolue, joka korosti luokkaetuja enemmän ja kiivaammin sanoin, oli kuitenkin saanut työväenliikkeen puolelleen.

Danielson-Kalmarin asiantuntemusta hyödynnettiin eräissä Suomen kriiseissä, joissa katsottiin tarvittavan vanhan, akateemisen ja poliittisen grand old manin tukea. Hän kirjoitti esimerkiksi Ahvenanmaan kiistan aikana 1920 saariryhmän historiasta ja sen aseman kehityksestä kirjasen, jota voi ehkä pitää myöhäisenä vastineena 1800-luvun lopun autonomian puolustamiselle ja Ordinin vastustamiselle. Danielson-Kalmari päätyi tietenkin siihen lopputulokseen, että saaret kuuluivat juridisesti ja historiallisesti Suomelle. Historiantutkijana Danielson-Kalmari säilyikin loppuun asti. Usein mainitaan suorastaan legendaarisena piirteenä, kuinka hän tarkasti viimeisen kirjansa korrehtuureja vielä viimeisinä elinpäivinään – joskin ne oli luettava näkönsä menettäneelle professorille ääneen.

Puolueista Danielson-Kalmari kannatti 1920-luvulla tietenkin Kokoomusta, mutta ei osallistunut sen toimintaan. Demokratiaan turhautunut vanha valtioneuvos suhtautui lopulta hyvin positiivisesti lapuanliikkeeseen. Kuuluisiksi tulivat hänen sanansa lapualaisille 1930: näiden ei tullut antaa tulensa sammua. Toisaalta nämä sanat on asetettava lapualaisuuden yleisenkin suosion korkeasuhdanteen yhteyteen. Danielson-Kalmarista ei ollut miksikään varsinaiseksi radikaalisuuden ajajaksi, ja hän edellytti lapualaisilta lain noudattamista. Juuri oman sukupolvensa edustajana ja vanhojen sivistysnäkemyksiensä pohjalta hän oli pitänyt aitosuomalaisuudenkin radikaalisuutta epäterveenä. Tosiasia kuitenkin oli, että lapuanliikkeen väkivaltaisuus tuotti henkisiä ongelmia monille vanhoille perustuslaillisille veteraaneille – Ståhlbergille, Wredelle ja Estlanderille, osittain Pehr Evind Svinhufvudillekin – enemmän kuin Danielson-Kalmarille.

J. R. Danielson-Kalmari kuoli 1933. Tämä nähtiin suuren kulttuurihenkilön ja valtioneuvoksen poistumisena, omalta osaltaan eräänlaisena aikakauden päättymisenä. Danielson-Kalmarin ajattelumalli sai kuitenkin kokea yllättävän renessanssin jatkosodan jälkeen, sillä Paasikivi mielsi jatkavansa samanlaista suomettarelaisuutta kuin vuosisadan alussa: suhteellisen myöntyvyyden linjaa. Tosin tämä tapahtui Paasikiven mielestä paljon vaikeammissa oloissa kuin vuosisadan alussa. Päiväkirjoihinsa Paasikivi on tallettanut tiedon siitä, kuinka hän kävi Danielson-Kalmarin haudalla ja totesi sen ääressä, ettei vanha oppimestari olisi voinut kuvitellakaan, millaisessa arkkisuomettarelaisuudessa nyt jouduttiin olemaan mukana.

Danielson-Kalmarin vaikutus suomalaisen oikeiston – tai suomalaisen konservatiivisuuden – poliittiseen sielunmaisemaan on ollut vähintään yhtä kattava kuin Snellmanin ja Yrjö-Koskisen. Näiltä saatiin kansallisuusaate ja reaalipoliittinen ulkopolitiikan ajattelutapa, mutta Danielson-Kalmarilta näiden lisäksi myös sopeutuminen demokraattiseen yhteiskuntaan ja jo kateederisosialisteista lähtenyt sosiaalisen reformismin ajatus. Historiatietoisuus oli kaikille kolmelle yhteistä.

 

Johan Richard Danielson vsta 1906 Danielson-Kalmari S 7.5.1853 Hauho, K 23.5.1933 Helsinki. V Hartolan kirkkoherra Johan Filip Danielson ja Amanda Lovisa Palander. P 1878 - Jenny Mathilda Heurlin S 1854, K 1938, PV varatuomari Nils Johan Heurlin ja Mathilda Charlotta Danielson. Lapset: Katri (Lehtonen) S 1879, K 1941; Hertta Mathilda S 1882, K 1955; Liisa Maria (Rantakari) S 1883, K 1931.

URA. Ylioppilas Jyväskylän suomalaisesta alkeisopistosta 1870; filosofian kandidaatti 1876, lisensiaatti 1878, tohtori 1880. Opintomatka Saksaan 1876 - 1877; tutkimusmatka Berliiniin, Göttingeniin 1879.

Yleisen historian dosentti 1878 - 1880; saksan kielen opettaja Helsingin ruotsalaisessa normaalilyseossa ja historian opettaja Helsingin suomalaisessa tyttökoulussa 1878; yleisen historian professori 1880 - 1913; yliopiston vt. sijaiskansleri 1903 - 1906; senaattori 1908 - 1909; Turun yliopiston kansleri 1921 - 1926.

Pappissäädyn edustaja valtiopäivillä 1885 - 1906; Suomalaisen Puolueen puheenjohtaja 1903 - 1906, kansanedustaja (Hämeen läänin eteläinen vaalipiiri) 1907 - 1914; tasavallan presidentin valitsijamies 1925; Helsingin kaupunginvaltuuston jäsen 1891 - 1893.

Valvojan päätoimittaja 1881 - 1884.

Yleisen valitusvaliokunnan sihteeri valtiopäivillä 1882; perustuslakien kodifioimiskomitean sihteeri 1885 - 1886; Valtakunnan ja Suomen erityisen lainsäädännön rajan ehdottamiskomitean (niin sanotun Tagantsevinkomitea) jäsen 1904 - 1906; eduskuntalaitoksen uudistamiskomitean jäsen 1905 - 1906; hallitusmuotokomitean jäsen 1917.

Ylioppilaskunnan puheenjohtaja 1880; Hämäläis-Osakunnan vt. kuraattori 1880 - 1881, inspehtori 1886 - 1903, kunniajäsen 1913.

Suomen historiallinen seura 1883, sihteeri 1883 - 1884, esimies 1885 - 1886, 1893 - 1894, 1912 - 1913, kunniajäsen 1920; Suomen Tiedeseura 1888; Kansantaloudellisen yhdistyksen puheenjohtaja 1903; Suomalaisen Tiedeakatemian perustaja 1908; Kansallisen Kokoomuspuolueen säätiön hallituksen jäsen 1924-1927.

ARVONIMET JA KUNNIANOSOITUKSET. Aateloitu 1904. Suomen Valkoisen Ruusun suurr. 1919; P. Stanislauksen R 3 1894; P. Annan R 3 1898; P. Stanislauksen R 2 1900. Valtioneuvos 1903. Filosofian kunniatohtori Turku 1927.

TUOTANTO. Voltaire Kaarle XII:nen historian kirjoittajana. 1878 (väitöskirja); Zur Geschichte der sächsischen Politik 1706 - 1709. 1878; Bidrag till en framställning af Englands socialpolitik och ekonomisk-sociala utveckling under XIII - XVI århundradet. 1880; Die Nordische Frage in den Jahren 1746 - 1751. 1888; Suomen yhdistäminen Venäjän valtakuntaan. 1890 (myös ruotsiksi, venäjäksi, saksaksi, englanniksi); Suomen sisällinen itsenäisyys. 1892 (myös ruotsiksi, venäjäksi); Viipurin läänin palauttaminen muun Suomen yhteyteen. 1894 (myös ruotsiksi); Suomen sota ja Suomen sotilaat vuosina 1808 ja 1809. 1896 (ruotsiksi 1897); Suomen valtio- ja yhteiskuntaelämää 18:nnella ja 19:nnellä vuosisadalla I - VI. 1921 - 1935; Kirjoituksia ja puheita : tien varrelta valtiolliseen ja kansalliseen itsenäisyyteen I - IV. 1928 - 1931.

LÄHTEET JA KIRJALLISUUS. J. R. Danielson-Kalmarin arkisto, Kansallisarkisto.

K. Ikonen, Autonomiasta itsenäisyyteen : J. R. Danielson-Kalmarin poliittinen toiminta murroksen vuosina 1917 - 21 // Turun Historiallinen Arkisto 47. 1992; P. Rommi, Yrjö-Koskisen linja : myöntyvyyssuunnan hahmottuminen Suomalaisen puolueen toimintalinjaksi. 1964; H. Salokorpi, Pietarin tie : Suomalainen puolue ja suomettarelainen politiikka helmikuun manifestista Tarton rauhaan 1899 - 1920. 1988; J. Tervonen, J. R. Danielson-Kalmari : historiantutkija ja -opettaja. 1991; T. Torvinen, J. R. Danielson-Kalmari Suomen autonomian puolustajana. 1965; V. Vares, Konservatiivi ja murrosvuodet : Lauri Ingman ja hänen poliittinen toimintansa vuoteen 1922. 1993; V. Vares, J.R. Danielson-Kalmarin henkilökuva. Suomen Kansallisbiografia, SKS Helsinki 1997-.

Artikkeli on julkaistu aikaisemmin Suomen Kansallisbiografiassa.

JULKISET MUOTOKUVAT JA MUISTOMERKIT. Veistokset: E. Ilkka. 1924, Helsingin yliopiston kokoelmat; W. Aaltonen. 1930, Hämäläis-Osakunta. Mitalit: E. Wikström. 1927.

Vesa Vares

julkaistu 19.1.2009