Erich, Rafael Waldemar

Rafael Waldemar Erich

Syntymäaika:
10.6.1879

Kuolinaika:
19.2.1946

Paikkakunta:
Turku, Helsinki

Merkittävimmät toimet:
kansanedustaja
pääministeri
professori
 

pääministeri, kansainvälisen oikeuden professori, diplomaatti, kansanedustaja

Rafael Erich oli toisaalta arvostettu valtiosääntöoikeuden ja kansainvälisen oikeuden asiantuntija, toisaalta diplomaatti ja poliitikko, kerran pääministerikin. Jokaisella näistä aloista hän edusti omana aikanaan Suomen korkeinta huippua. Toisaalta hänen siirtymisensä uralta toiselle oli myös este valtio- tai tiedemiesuran huipennukselle. Pääministerinä (1920–21) hän edusti Kokoomuspuoluetta, mutta vaikka hänet tämän jälkeenkin miellettiin puolueen edustajaksi, hän pyrki enemmän esiintymään valtiosäännön asiantuntijana ja diplomaattina ilman suoria päivänpoliittisia kytköksiä. Varsin pitkälle hän tässä onnistuikin.

Poliittisen juridiikan asiantuntija

Rafael Erich syntyi 10.6. 1879 Turussa rehtori Teodor Erichin perheesen. Kirjoitettuaan ylioppilaaksi vuonna 1898 Erich loi nopeasti akateemisen uran. Hän väitteli 28-vuotiaana ja sai valtio-oikeuden ja kansainvälisen oikeuden virkaa tekevän professuurin, joka 1910 vakinaistettiin. Nuoresta iästä huolimatta hän tuli nopeasti valtiosääntöoikeuden suomalaiseksi auktoriteetiksi, johon vedottiin lähes samassa hengenvedossa kuin Robert Hermansoniin ja R. A. Wredeen. Hän oli varsin pitkään mukana poliittisessa keskustelussa pikemminkin valtiosääntöoikeuden spesialistina kuin poliitikkona. Poliittiselta kannaltaan nuorsuomalaisena ja perustuslaillisena hän erosi kahdesti viroistaan tavallaan poliittisista syistä, mutta pääsi akateemiselle uralle takaisin poliittisten olosuhteiden muututtua suotuisammiksi.

Päinvastoin kuin vanhempi juristipolvi, Erich ei tarkastellut oikeustiedettä lakipositivistisesti ja muotolegalistisesti vaan oikeusjärjestelmän sisäisestä säännöstöstä käsin. Pelkkä kirjain ei ollut pyhä, laki ei ollut autonominen systeemi, jota voi selittää ilman ulkoisen, ympäröivän yhteiskunnan rakenteita. Oli lähdettävä tosiasioista ja empiriasta, ei säännöksistä. Erich oli ajan hengen mukaisesti oikeuspositivisti: ympäröivä todellisuus ja sen vaikutukset oli otettava huomioon oikeusnormeja luovina, oikeusjärjestelmän ulkopuolelta tulleina tekijöinä. Tämä oli kuitenkin toinen asia kuin konjunktuuripolitiikka tai pakkoon perustuvan tottelemisen asettaminen juridisen hyväksynnän mittariksi. Ympäröivä todellisuus kelpasi perusteeksi vain, jos siinä oli tapahtunut selkeitä rakenteellisia ja ajattelutapaan liittyviä muutoksia – pelkkä väkivalta ja voima eivät riittäneet.

Niinpä Erich torjui kuuluisan auktoriteetin, saksalaisen Jellinekin näkemyksen, jonka mukaan suomalaiset olivat juridisesti hyväksyneet venäläistämistoimenpiteet, koska eivät olleet asettuneet tehokkaaseen vastarintaan, vaan tosiasiassa noudattivat venäläisten määräyksiä. Todellisuus ja tottelevaisuus olivat Jellinekin näkemyksen mukaan antaneet toimenpiteille legitimiteettiä. Erichin mielestä oli otettava huomioon, että noudattaminen oli ollut pakotettua: siitä ei ollut seurannut venäläisten normien hyväksyntää.

Erich tulkitsi vuonna 1917 niin sanotun valtalakisuuntauksen mukaisesti, että helmikuun vallankumous oli asettanut keisarin vallan tavallaan uusjakoon, kun se oli kaatanut keisarin. Valta ei ollut automaattisesti periytynyt Venäjän väliaikaiselle hallitukselle, koska se oli nimenomaan poistanut tuon vallan vallankumouksen keinoin, vaan Suomessa valta kuului kansalle ja siis eduskunnalle, joka oli niin ollen oikeutettu järjestämään korkeimman vallan Suomessa tahtonsa mukaisesti. Tämä tulkinta miellytti itsenäisyysaktivisteja ja sosiaalidemokraatteja. Sen sijaan porvarien valtaosa tulkitsi perinteiseen legalismiin perustuen, että valta oli siirtynyt väliaikaiselle hallitukselle. Vuoden 1918 osalta Erich tulkitsee 1924 ilmestyneessä Suomen Valtio-oikeudessa vanhan hallitusmuodon 38. pykälän mukaan toimitetusta vuoden 1918 kuninkaanvaalista, että se oli "ilmeinen erehdys ja äärimmilleen pingotetun lainsäännöksen väärinkäyttöä". Kesällä 1918 hän oli valmistanut saksalaisille samasta asiasta muistion, jossa hän ei kyseenalaistanut tämän pykälän käyttämistä.

Kuitenkaan Erich tuskin mielsi olevansa poliittinen juristi, vaan nimenomaan oikeuden ja laillisuuden varjelija. Hän oli vuodesta 1910 kansainvälisen oikeuden (vuoteen 1921 valtio-oikeuden ja kansainvälisen oikeuden) professorin virassa, mutta käytännössä hän toimi lähes jatkuvasti vuodesta 1915 politiikan ja diplomatian tehtävissä rauhanneuvottelijana, ulkoasiainhallinnon virkamiehenä, kansanedustajana ja pääministerinä. Tultuaan Tukholman-lähettilääksi hän jätti professuurin 1928.

Kokoava oikeistopoliitikko

Rafael Erich ei ollut leimallisesti puoluepoliitikko, vaikka hän olikin selvästi sitoutunut – aluksi nuorsuomalaisuuteen, sitten Kansalliseen Kokoomuspuolueeseen. Yliopisto, aktivismi, osallistuminen jääkäriliikkeeseen ja keväällä 1918 neuvotteluihin Saksan kanssa solmittavasta rauhansopimuksesta ja Saksan avusta Suomelle veivät hänet luonnostaan itsenäisyyssuuntaan ja sitten poliittisesti oikealle. Rauhansopimus solmittiin sisällissodan ollessa käynnissä Suomessa ja valkoisen senaatin, saati puolueiden, kykenemättä käytännössä paljonkaan asiaan vaikuttamaan. Allekirjoittajina olivat Erich ja Suomen Berliinin-lähettiläs Edvard Hjelt.

Erichin ja Hjeltin rasitteeksi on laskettu, että allekirjoittaessaan rauhansopimuksen Saksan kanssa ja taatessaan siten saksalaisen divisioonan tulon Suomeen ja hyväksyivät melkoisen huonot ehdot. Suomi joutui poliittiseen ja taloudelliseen riippuvuussuhteeseen Saksasta. Jo yksistään talouspykälät olivat tuhoisat Suomen teollisuuden elinkyvylle, kun halvat suomalaiset raaka-aineet saatettiin Saksan käsiin. Erich ja Hjelt toimivat lisäksi omavaltaisesti, mutta kevään 1918 tilanteessa heillä ei ollut paljon vaihtoehtoja, ja he tiesivät, että senaatillakaan ei olisi ollut muuta vaihtoehtoa kuin hyväksyä samat sopimusehdot. Erich itse tulkitsi toimineensa saksalaisten avun järjestämisessä oikein ja tehneensä itsenäisyydelle merkittävän teon.

Erichille eivät olleet vieraita kansanvaltaa kaventavatkaan pyrkimykset. Hän piti mahdollisena poistaa valtiopäiväjärjestyksestä valtioneuvoston parlamentaarinen vastuu eduskunnalle ja siten korostaa toimeenpanovaltaa, mieluiten kuninkaan valtaa. Hän ei kuitenkaan leimautunut yhtä voimakkaasti kuin monet muut saksalaismieliset monarkistit, sillä hän oli syrjässä puoluepoliittisesta valtiomuototaistelusta kesällä 1918 eikä joutunut osallistumaan asiasta käytyyn sisäpoliittiseen vääntöön, koska hän ei ollut mikään aktiivinen puoluemies. Näin jopa Maalaisliiton tasavaltalainen ja demokraattinen Santeri Alkio olisi toivonut Erichistä kesällä 1919 tasavallan presidenttiä mieluummin kuin K. J. Ståhlbergistä, huolimatta siitä, että hänelle oli selvää, että Erich oli puolueiden uudelleenryhmittymisessä kokoomuslainen.

Erich kykeni siis myös kokoamaan voimia yli puoluerajojen, eikä häntä mielletty päivänpolitiikan ja ahtaan puoluenäkökulman rasittamaksi mieheksi. Kokoomuspuolueen sisäisiin valtataisteluihin hän ei osallistunut eikä leimautunut näin ollen myöskään niihin erimielisyyksiin ja jännitteisiin, joita puolueeseen tulleiden entisten vanha- ja nuorsuomalaisten välillä oli. Vanhoilla perustuslaillisilla ja myöntyvyysmiehillä oli usein suuria vaikeuksia löytää yhteistä kantaa, huolimatta siitä, että vuoden 1918 kokemukset olivat ajaneet heidät samaan leiriin.

Erichistä tulikin 1920 porvarillisen koalitiohallituksen pääministeri. Kyseessä oli toinen kahdesta 1920-luvun hallituksesta, joilla oli eduskunnan enemmistön kannatus. Hallitusaikaa leimasivat kysymykset Tarton rauhasta ja Ahvenanmaan irrottautumispyrkimys. Jälkimmäinen torjuttiin tekemällä myönnytyksiä Ahvenanmaan ruotsinkielisyyden turvaamiseksi. Suhteet Ruotsiin kuitenkin tulehtuivat.

Tarton rauha oli vielä visaisempi kysymys. Neuvosto-Venäjän vahvistuttua Suomen oli lopulta taivuttava siihen, että koko Itä-Karjala jäi rajan taakse. Rauha oli vaikea myös Erichille, erityisesti koska häntä eniten tukevat ryhmät – kokoomukseen liittyneet oikeistonuorsuomalaiset ja Maalaisliitto – suhtautuivat rauhaan kriittisesti. Jossain määrin Erich pyrkikin sälyttämään vastuuta tapahtuneesta rauhanneuvottelijoille. Tässä suhteessa hän selvästi edusti puolueessaan vanhaa perustuslaillis-nuorsuomalaista mentaliteettia. Toisaalta pääministerinä hän ei voinut myöskään aktiivisesti vastustaa rauhansopimusta oikeistonuorsuomalaisille tyypillisin moraalisin ja periaatteellisin perustein.

Erichin asemaa pääministerinä heikensivät hallituksen muut voimamiehet. Puoluetoveri, opetusministeri Lauri Ingman oli hallituksen vahva mies ja Tarton rauhan innokkain puolustaja. Edistyspuoluelainen ulkoministeri Rudolf Holsti nautti puolestaan presidentin erikoissuosiota. Hallitus kaatui lopulta keväällä 1921 sangen tyypilliseksi muodstuvaan kysymykseen, virkamiesten palkkaukseen. Erich oli kiinnostunut hallituksen muotoilemisesta uudelleen siten, että voisi jatkaa pääministerinä. Hänen sisäpoliittinen roolinsa oli kuitenkin ohi, eikä häntä enää koskaan tarvittu ministeriksi. Samaten Kokoomuspuolueen toiminnasta hän samaan aikaan häviää.

Erichillä oli omalaatuinen poliittinen rasite, veli Mikko Erich. Nuorsuomalainen Mikko Erich käännytti karjalaisia monarkismiin ja toimi heimojärjestöissä, kunnes loikkasi 1920-luvulla sosiaalidemokraatteihin. Juuri hänen puhetilaisuudestaan alkoi Mäntsälän kapina 1932.

Kansainvälinen diplomaatti

Rafael Erich oli 1920-luvulla niin sanotun Locarno-ajan diplomaatti ja Kansainliitto-poliitikko. Vuosikymmenen puolivälissä uskottiin, että Länsi-Euroopan rauha oli turvattu sveitsiläisessä Locarnon kaupungissa tehdyllä sopimuksella, jossa osapuolet sitoutuivat olemaan muuttamatta Länsi-Euroopan rajoja aseellisin keinoin. Kiistat piti ratkaista turvallisuussopimuksilla ja välitystuomioilla, mieluiten myös aseistariisunnalla Kansainliiton kautta. Erichkin pyrki hankkimaan Suomelle turvallisuustakuita Kansainliitolta ja kansainvälisillä sopimuksilla. Verrattuna samoin ajatteleviin ulkoministereihin Rudolf Holstiin ja Hjalmar Procopéhen Erich oli virkamiesmäisempi; hän ei symboloinut tai edes edustanut mitään sisäpoliittista suuntausta tai voimaa. Diplomaattina Erich tavallaan palasi asiantuntijarooliin, oli vähemmän särmikäs eikä aiheuttanut kiistoja samassa määrin kuin Holsti ja Procopé.

Erichin mielestä Suomen oli tehtävä aloite niin sanotun pohjoisen Locarnon luomiseksi. Kansainliitto takaisi Neuvostoliitolle, ettei rauhantavoittelu pohjoisessa ollut suunnattu Neuvostoliittoa vastaan. Pohjolan turvallisuusliittoon koottaisiin Skandinavia, Suomi ja Itämeren maat. Olisi myös saatava Neuvostoliitto hyväksymään välitystuomiomenettely. Ruotsissa Erichin suunnitelmaa arvosteltiin mutta Kreml tuomitsi sen. Erichin suhteet Neuvostoliittoon – kuten Saksaankin – jäivät viileiksi. Myös oma poliittinen viiteryhmä, oikeisto, piti hanketta epärealistisena. Sen sijaan presidentti Lauri Kr. Relander suhtautui siihen suopeasti, vastasihan suunnitelma hänen omaa ajatustaan Skandinavian ja Baltian yhteistyöstä Suomen välityksellä Englannin ja Saksan sateenvarjon alla.

Vuonna 1928 Erich siirtyi lähettilääksi Tukholmaan, missä hän tavoitteli lähentymistä Ruotsiin ja vastusti aitosuomalaisuutta. Äärioikeiston piirissä häneen saatettiinkin viitata "juutalaisena" ja muistuttaa luopioveljestä. Timo Soikkanen sijoittaa Rafael Erichin "skandinaavisen suuntauksen" siihen piiriin, jota ydinryhmä käytti hyväkseen puoluetasolla saadakseen puolueilta tuen pohjoismaisen liiton pyrkimyksille. Jo 1933 Erich laati T. M. Kivimäen hallituksen toimeksiannosta selvityksen Suomen ja Ruotsin sotilaspoliittisesta yhteistyöstä. Hän oli näin päätynyt vastustamaan vanhaa vihollistaan, ulkoministeriksi palannutta Rudolf Holstia, joka halusi turvata ensi sijassa Kansainliittoon. Erich ei enää uskonut Kansainliiton olevan todellinen vaihtoehto, vaan arvosteli Holstin linjaa julkisesti Helsingin Sanomissa. Hänen olisi sitä paitsi ollut vaikeaa suositella Kansainliiton pakotelinjaa päädyttyään lähettilääksi Mussolinin Italiaan, pakotteiden ensimmäiseen kohdemaahan. Erich ei myöskään katsonut ainoastaan Ruotsiin, vaan piti loppujen lopuksi Saksaakin silmällä. Ajatuksena oli tasapainottaa Neuvostoliiton poliittisen voiman lisääntyminen Saksan avulla antautumatta silti Saksan johdettavaksi.

Erich oli Haagin kansainvälisen tuomioistuimen tuomarina 1938–1939. Hän oli tällöin jo suomalaisen politiikan kannalta ulkopuolinen, eikä virkaakaan mielletty suureksi etenemiseksi uralla.

Rafael Erich sai ansioistaan 1918 erikoislähettilään ja täysivaltaisen ministerin sekä 1932 Uppsalan yliopiston oikeustieteen kunniatohtorin arvon. Lisäksi hänelle myönnettiin monia merkittäviä koti- ja ulkomaisia kunniamerkkejä. Hän kuoli 19.2.1946.

 

Rafael Waldemar Erich S 10.6.1879 Turku, K 19.2.1946 Helsinki. V rehtori Teodor Waldemar Erich ja Berta Fredrika Mannelin. P 1905 - Hellin Onerva Hedberg S 1880, K 1960, PV tuomiorovasti Juuso Hedberg ja Minna Sofia Demander.

URA. Ylioppilas Jyväskylän lyseosta 1898; filosofian kandidaatti ja maisteri 1900; oikeustutkinto 1903; molempien oikeuksien kandidaatti 1904; lisensiaatti ja tohtori 1907; varatuomari 1909.

Valtiovarainvaliokunnan vt. sihteeri 1904 - 1905; suomen kielen vt. lehtori Aleksanterin yliopiston lainopillisessa tiedekunnassa 1906 - 1910; valtio-oikeuden ja kansainvälisen oikeuden, vsta 1921 kansainvälisen oikeuden vt. professori 1907 - 1910, professori 1910 - 1928.

Neuvotteleva ylimääräinen virkamies ulkoasiainministeriössä sekä ylimääräinen lähettiläs 1918 - 1920 ja 1921 - 1926; lähettiläs Bernissä ja Suomen pysyvä valtuutettu Kansainliitossa 1926 - 1927; erikoislähettiläs ja täysivaltainen ministeri Tukholmassa 1928 - 1936, Roomassa 1936 - 1938; Kansainvälisen työjärjestön pysyvän komissionin valvontakunnan jäsen 1928 - 1938; Haagissa toimivan pysyväisen kansainvälisen tuomioistuimen varajäsen 1930 - 1938, vakinainen tuomari 1938 - 1939.

Kansallisen Kokoomuspuolueen kansanedustaja 1919 - 1924; pääministeri 1920 - 1921.

Nuorsuomalaisen puolueen puoluehallitus; Kansallisen kokoomuspuolueen valtuuskunta 1919-24; Kansalaiskorkeakoulun johtokunta; Suomen Norden-yhdistyksen hallitus; Suomen Punaisen Ristin keskushallitus; Suomalainen tiedeakatemia; Itsenäisyyden Liiton valtuuskunta.

Kunnianosoitukset: Suomen Valkoisen Ruusun (SVR) suurr. K 1921; Ruotsin Pohjantähden-r K 1 1919; Preussin Rautaristi 2 1919; Tanskan Dannebrogin suurr. 1920; Viron Valkoisen Ruusun R 1 1920; Puolan Polonia Restitutan suurr. 1922; Ranskan kunnialegioonan K 1923; Latvian Kolmen tähden suurr. 1926. Erikoislähettiläs ja täysivaltainen ministeri 1918. Oikeustieteen kunniatohtori Uppsala 1932.

TUOTANTO. Katso Lakimiesmatrikkeli : elämäkerrallisia tietoja Suomen lakimiehistä. 1939; Suomen lakimiehet : elämäkerrallisia tietoja. 1928.

Über Allianzen und Allianzverhältnisse (väitöskirja). 1907; Valtiosääntöjen säätäminen ja muuttaminen. 1909; Das Staatsrecht des Grossfürstentums Finnland. 1912; Probleme der internationalen Organisationen. 1914; Kansainvälinen oikeus. 1915; Kompetensfördelning, kompetensprövning och kompetenskontroll. 1924; Suomen valtio-oikeus I - II. 1924 - 1925; Kansainliiton oikeusjärjestys. 1926; La naissance et la reconnaissance des États. 1926; La question des zones démilitarisées. 1929; Suomen oikeus Venäjän vallan viimeisinä aikoina ja murroskautena. 1938.

LÄHTEET JA KIRJALLISUUS. Yksityiskokoelma, Kansallisarkisto.

K. Korhonen, Naapurit vastoin tahtoaan : Suomi neuvostodiplomatiassa Tartosta talvisotaan I. 1920 - 1932. 1967; K. Korhonen, Turvallisuuden pettäessä : Suomi neuvostodiplomatiassa Tartosta talvisotaan 2. 1933 - 1939. 1971; K. Selén, Genevestä Tukholmaan : Suomi turvallisuuspoliittista linjaa hakemassa 1930-luvulla. 1974; T. Soikkanen, Kansallinen eheytyminen - myytti vai todellisuus? 1984; Suomalais-kansallinen kokoomus : Suomalaisen Puolueen ja Kansallisen Kokoomuspuolueen historia vuoteen 1929. 1994: A. Uino, Kansallisen kokoomuspuolueen historia 1918 - 1929; V. Vares, Vanhasuomalainen : Lauri Ingman ja hänen poliittinen toimintansa. 1996; V.Vares, Rafael Erichin henkilökuva. Suomen Kansallisbiografia, SKS Helsinki 1997-.

Artikkeli perustuu Suomen Kansallisbiografiassa julkaistuun henkilökuvaan.

JULKISET MUOTOKUVAT JA MUISTOMERKIT. Mitalit: A. Ohlsson.

Vesa Vares

julkaistu 19.1.2009