Hackzell, Antti

Antti Hackzell

Syntymäaika:
20.9.1881

Kuolinaika:
14.1.1946

Paikkakunta:
Mikkeli, Helsinki

Merkittävimmät toimet:
lähettiläs
kansanedustaja
toimitusjohtaja
pääministeri
 

pääministeri, STK:n toimitusjohtaja, lähettiläs, kansanedustaja

Antti Hackzellilla oli maailmansotien välisinä kahtena vuosikymmenenä näyttävä ja menestyksekäs ura maaherrana, diplomaattina, valtioneuvoston jäsenenä sekä työmarkkinajohtajana. Kansakunnan muistiin hän on jäänyt ennen muuta uransa dramaattisesti syyskuussa 1944 päättäneen Moskovan rauhanvaltuuskunnan puheenjohtajana. Vaikka Hackzell kuului kokoomuspuolueeseen, hän oli enemmän virkamies ja työmarkkinajohtaja kuin poliitikko. Hänellä ei ollut puoluepoliittisia luottamustoimia, vaikka hän toimi ministerinä 1930-luvulla ja valittiin kansanedustajaksi 1939.

 

Voidaan sanoa, että Antti Hackzellin kohtalona oli Venäjä. Hän lähti 1910-luvun alussa nuorena juristina Pietariin, missä hän harjoitti liiketoimia sekä toimi juristina ja ministerivaltiosihteerinviraston virkamiehenä aina bolshevikkien valtaantuloon saakka 1917. Pietarin-vuosinaan hän oppi sekä venäjän kielen että tuntemaan venäläisen elämänmenon ja mentaliteetin. Nämä olivat merkittäviä ansioita, kun itsenäistyneessä Suomessa etsittiin miehiä, jotka olivat valmiita ottamaan tehtäväkseen suhteitten hoitamisen keisarillisen Venäjän raunioille syntyneeseen neuvostoyhteiskuntaan.

Ennen kuin Venäjän-suhteet tulivat ajankohtaiseksi, Suomeen 1917 palannut Hackzell osoitti isänmaallisuuttaan liittymällä valkoiseen armeijaan; hän toimi muun muassa Karjalan rintaman ylipäällikön Aarne Sihvon adjutanttina. Jo 1918 Hackzell nimitettiin Viipurin läänin maaherraksi, kun venäläismielisinä erotettujen kuvernöörien tilalle tarvittiin vakinaisia viranhaltijoita. Tästä tehtävästä hän luopui loppuvuodesta 1920, kun hänet valittiin yhtenä Suomen edustajana Tarton rauhan jälkeen muodostettuun suomalais-venäläiseen sekakomiteaan. Komitean tehtävänä oli hoitaa rauhansopimuksesta aiheutuneita käytännön järjestelyjä; sen puheenjohtaja oli valtioneuvos Anders Ahonen ja varapuheenjohtaja Hackzell. Sekakomitean vaikeimmaksi asiaksi osoittautui sittemmin ratkaisemattomaksi jäänyt tulkintariita rauhansopimukseen kirjatusta Itä-Karjalan itsehallinnosta.

Sekakomiteassa Hackzell sai lisäkokemusta suomalais-venäläisten asioitten hoitamisesta, ja hänet nimitettiin Suomen Moskovan-asiainhoitajaksi 1922, kun tehtävää aiemmin hoitanut Boris Gyllenbögel joutui neuvostohallituksen vaatimuksesta palaamaan kotimaahansa. Vielä samana vuonna asiainhoitajasta tuli ministeri ja täysivaltainen lähettiläs. Kyse oli yksi Suomen vaikeimmista diplomaattitehtävistä. Suomen ja Neuvostoliiton välisiä suhteita hiersivät tuohon aikaan monet tekijät, ennen muuta puolin ja toisin tunnettu poliittinen epäluulo sekä vuosien 1918 - 1922 heimosotaretkistä johtuneet erimielisyydet. Vaikeuksista huolimatta Hackzellin lähettiläsaika merkitsi Moskovan-edustuksen vakiintumista, sillä parin hyvin lyhytaikaisen asiainhoitajan jälkeen Hackzell jäi Suomen Moskovan-edustajaksi neljäksi vuodeksi.

Suomen Moskovan-lähetystön työskentely sai koko maailmansotien välisen ajan säilyneet muotonsa Hackzellin vuoteen 1927 kestäneellä päällikkökaudella. Neuvostoliiton-lähetystön oli luotava muista poikkeavat työskentelytavat, sillä informaation hankkiminen ja poliittinen raportointi oli vaikeaa, kun tiukan diktatuurijärjestelmän vuoksi yhteiskuntaan ei voitu pitää suoraan yhteyttä. Niinpä jo Hackzellin aikana tuli tavaksi pitää yllä tiiviitä suhteita muihin Moskovassa oleviin diplomaatteihin, jolloin oli mahdollista vertailla tietoja ja käsityksiä Venäjän politiikasta.

Hackzellin lähettiläskaudella Suomen ja Neuvostoliiton suhteita rasittivat yleisen epäluuloisuuden lisäksi monet vaikeat kysymykset. Tuskin Tarton rauhansopimuksen tulkintaan liittyneistä erimielisyyksistä oli päästy, kun suomalaiskommunistien hyökkäys rajan yli Savukosken - Sallan suunnalla talvella 1922 kiristi jälleen suhteita. Pari vuotta tämän läskikapinana tunnetun selkkauksen jälkeen maitten välejä kiristi neuvostojoukkojen tunkeutuminen Georgiaan ja maan liittäminen neuvostovaltioon sekä Suomen tähän aktioon Kansainliitossa ottama kielteinen kanta. Kun Neuvostoliiton aloitteesta 1926 ryhdyttiin neuvotteluihin hyökkäämättömyyssopimuksesta, Hackzell esiintyi Suomen hallituksen aktiivisena neuvonantajana. Neuvottelut kaatuivat lopulta venäläisten vierastamaan ja Hackzellin voimakkaasti ajamaan välitystuomiomenettelyyn, eivätkä tuloksettomiksi jääneet neuvottelut parantaneet maitten välisiä epäluuloisia suhteita.

Hackzell antoi 1925 tietoja presidentti Lauri Kr. Relanderille siitä, että Josif Stalin oli noussut Venäjän vaikutusvaltaisimmaksi henkilöksi ja että tälle oli luonteenomaista leppymätön viha kaikkea porvarillista kohtaan. Suomen lähettiläs oli jo havainnut Lev Trotskin mahdollisuudet vähäisiksi; tämä oli salaisen poliisin GPU:n valvonnan alaisena ja karkotettiin lopulta Neuvostoliitosta 1929. Muutokset Venäjällä tarkoittivat Hackzellin mukaan muutosta vasemmalle, mikä intomielisimpien mukaan tarkoitti siirtymistä "puhtaaseen kommunismiin". Tämä merkitsi Hackzellin mielestä Venäjän syöksemistä perikatoon, eikä hänen uskonsa Neuvostoliiton säilymiseen ollut vielä 1920-luvulla kovinkaan vahva. Hän odotti kommunistien hallinnon luhistuvan maan sisäiseen, taloudellisen kurjistumisen synnyttämään oppositioon eikä kyennyt näkemään Stalinin kykyjä vastustajiensa säälimättömässä likvidoinnissa.

Hackzellin kykyä ymmärtää Venäjää lisäsi hänen sukulaissuhteensa tunnettuun sosiaalidemokraattiseen poliitikkoon, Venäjällä syntyneeseen Reinhold Sventoon (vuoteen 1938 Sventorzetski); Svento oli naimisissa Hackzellin sisaren Evin kanssa. Sukulaissuhde ei kuitenkaan tehnyt Hackzellista sosiaalidemokraattisen politiikan hyväksyjää eikä edes ymmärtäjää. Kun Väinö Tannerin hallitus loppuvuodesta 1926 nimitettiin ja sen ulkoministeriksi tuli Väinö Voionmaa, Hackzell kieltäytyi nostamasta ulkoministeriöstä palkkaansakaan, koska ei halunnut olla missään tekemisissä ministeriön päällikön eli lähimmän esimiehensä Voionmaan kanssa. Näkemystään Hackzell perusteli presidentille sillä, että Voionmaa oli 1918 sodan aikana ollut laatimassa punakaartin operaatiosuunnitelmia yhdessä punakaartin päällikön Ali Aaltosen kanssa.

Voionmaan nimitys ulkoministeriksi oli keskeinen syy siihen, että ulkoministeriön ja Moskovan-lähettilään välit kiristyivät. Myös Voionmaa teki selväksi, ettei hyväksynyt Hackzellia, ja tämä erosikin lähettilään tehtävästä 1927. Presidentti Relander arvosti suuresti Hackzellin Venäjän-tuntemusta ja yritti vaikuttaa siten, että tämä nimitettäisiin uudelleen Moskovan-lähettilääksi, mutta turhaan. Kun Hackzell ei suostunut ottamaan vastaan muita lähettilään tehtäviä, Relander suunnitteli hänen nimittämistään ulkoministeriön kansliapäälliköksi. Seuraavatkaan ulkoministerit eivät kannattaneet Hackzellin nimitystä, ja niinpä Relanderin oli katkerin mielin luovuttava mieluisesta diplomaatistaan, joka kolmen vuoden disponibiliteetin jälkeen siirtyi 1930 Suomen Työnantajain Keskusliiton (STK) palvelukseen.

Vaikka Hackzell oli tinkimätön sosialistienvastaisissa kannanotoissaan, hän ei hyväksynyt oikeistoradikalismiakaan. Tämä tuli selvästi ilmi 1930-luvun alun talonpoikaismarssin ja lapuanliikkeen levottomina aikoina. Hackzell katsoi hallituksen olleen liian heikko myöntyessään kansanliikkeen vaatimuksiin; "presidentti itki eilen kaksi kertaa, se kuvastaa parhaiten valtiovallan saamattomuutta", hän kirjoitti alkuvuodesta 1931. Vasemmistolaisten kyyditykset eli muilutukset saivat laillisuusmiehen jyrkän tuomion.

Oltuaan vuoden STK:n varatoimitusjohtajana Hackzell nimitettiin 1931 Puunjalostusteollisuuden Työnantajaliiton toiminnanjohtajaksi. Uusi työura keskeytyi jo vajaan parin vuoden jälkeen, kun Hackzell nimitettiin joulukuussa 1932 muodostetun T. M. Kivimäen hallituksen ulkoministeriksi. Kysymyksessä oli muodollisesti vähemmistöhallitus, jolla oli eduskunnassa tukenaan vain Kansallinen Edistyspuolue ja Ruotsalainen Kansanpuolue (RKP). Hallituksesta tuli kuitenkin siihenastisista pitkäikäisin osittain sen takia, että siinä oli useita muihin puolueisiin lukeutuneita ammattiministereitä. Yksi heistä oli kokoomuslainen Hackzell, joka nautti presidentti P. E. Svinhufvudin erityistä luottamusta.

Saksan Suomen-lähettilääksi 1935 saapunut Wipert von Blücher on luonut Kivimäen hallituksen ulkoministeristä lyhyen, mutta ilmeisesti sattuvan henkilökuvan: "Herra Hackzell oli lyhytkasvuinen mies, hänen vilkkaassa olemuksessaan ei ollut lainkaan suomalaisille väliin luonteenomaista verkkaisuutta. Hänestä sai erittäin älykkään miehen vaikutelman, miehen joka osasi sopeutua erilaisiin oloihin ja joustavasti mukautui aina kulloisiinkin olosuhteisiin." Blücher toteaa edelleen Hackzellin olleen opportunistin maineessa mutta noudattaneen ulkoministerinä selkeää poliittista linjaa. Häntä johtivat epäluuloisuus Venäjää ja jossain määrin myös Kansainliittoa kohtaan sekä puolueeton, asiallinen suhtautuminen Saksaan.

Kivimäen hallituksen aika 1932 - 1936 oli Suomen ulkopolitiikan kannalta monin tavoin merkittävä. Ulkoministeri Hackzell joutui ratkaisemaan kysymyksiä, jotka vaikuttivat keskeisesti vuosikymmenen lopulla eteen tulleisiin vakaviin kriiseihin, ja hänestä tulikin yksi Suomen 1930-luvun ulkopolitiikkaan merkittävimmin vaikuttaneista henkilöistä. Lähinnä esillä oli kolme kysymystä: Suomen asennoituminen Kansainliittoon, jonka merkitys oli vähenemässä, Suomen ja Neuvostoliiton väliset suhteet sekä Suomen pyrkimys leimautua pohjoismaisen puolueettomuuslinjan kannattajaksi.

Kansainliitossa eteen tulivat muun muassa Japanin hyökkäys Kiinaan sekä Italian hyökkäys Abessiniaan. Hackzellin johtama ulkoministeriö yritti tasapainoilla Japanin-kysymyksessä ja olla tuomitsematta selvästi hyökkääjänä toiminutta mutta Suomessa Neuvostoliiton vastapainoksi katsottua Japania. Italian-vastaisiin pakotteisiin Suomi sen sijaan osallistui. Kansainliiton kannanoton seurauksena niin Japani kuin Italiakin erosivat järjestöstä ja näitä seurasi myös Saksa. Sen sijaan Neuvostoliitto liittyi Kansainliittoon 1934. Ulkoministeriön ohjeitten mukaan Suomikin äänesti Neuvostoliiton hyväksymisen puolesta, mikä herätti vastalauseita kotimaassa.

Siitä huolimatta, että Suomi ja Neuvostoliitto olivat solmineet 1931 hyökkäämättömyyssopimuksen, maitten väliset suhteet eivät olleet normaalistuneet. Hackzell joutui ulkoministerinä kuuntelemaan venäläisten moitteita muun muassa Suomen lehdistön neuvostovastaisesta kirjoittelusta sekä Suomen epämääräisestä Saksan-politiikasta. Diplomaatiksi harvinaisen suorapuheinen Hackzell ilmoitti 1934 Kansainliiton yleiskokouksessa neuvostoulkoministeri Maksim Litvinoville, ettei Suomi missään olosuhteissa tulisi tarvitsemaan Neuvostoliiton tarjoamaa suojaa Saksaa vastaan. Hackzellin näkemystä Suomen neuvostosuhteista kuvaa hänen toteamuksensa

Moskovan-lähettiläälle (->) Aarno Yrjö-Koskiselle 1935: "Nykyinen /status quo/ Suomen ja Neuvostoliiton välisissä suhteissa on, niin ikävä kuin se onkin, normaali tilanne, ja venäläisten olisi käsitettävä tämä." Ulkoministeri kieltäytyi myös matkustamasta vierailulle Moskovaan Litvinovin esittämästä kutsusta huolimatta. "Luonto panee niin kovasti vastaan" tällaista vierailua, totesi Hackzell, jonka venäläiset olivat taipuvaisia leimaamaan saksalaisystävälliseksi.

Moskovalla oli omat Suomen-suunnitelmansa. Kun Hackzell otti 1935 vastaan Neuvostoliiton uuden lähettilään Eric Assmusin, hän sai kuulla neuvostohallituksen olevan jatkuvasti tyytymätön Suomen idänpolitiikkaan ja odottavan Suomen toimenpiteitä. Hackzell vastasi samaan sävyyn, että neuvostohallitus voisi itse ryhtyä johonkin välejä parantaakseen, mikäli näki sen tarpeelliseksi. Samoja teemoja käsiteltiin Hackzellin ja Litvinovin tapaamisessa Genevessä kesällä 1935. Sanailu ei johtanut kummaltakaan puolelta konkreettisiin suhteita parantaviin pyrkimyksiin. Sen sijaan Assmus välitti Suomen hallitukselle neuvostohallituksen ilmoituksen, jonka mukaan Neuvostoliitto miehittäisi osia Suomesta, mikäli Keski-Euroopassa syntyisi aseellinen selkkaus.

Turvallisuuspoliittisen tilanteen kiristyessä Hackzell pyrki aktiivisesti lähentämään Suomea puolueettomiin Pohjoismaihin. Tämä johti joulukuussa 1935 eduskunnalle esitettyyn julkilausumaan Suomen pohjoismaisesta orientoitumisesta, minkä eduskunta myös muodollisen yksimielisesti hyväksyi. Tämän pohjoismaisen suuntauksen ajajina ja arkkitehteinä on pidetty Gustaf Mannerheimia ja pääministeri T. M. Kivimäkeä. Heidän rooliaan väheksymättä Hackzell on nostettava vähintäänkin heidän rinnalleen niin ajatuksen ideoijana kuin käytännön toteuttajanakin. Ulkoministerinä hän oli ajanut Suomen pohjoismaista linjausta vähintään vuodesta 1934.

Kivimäen hallitus kaatui lokakuussa 1936 Etsivän keskuspoliisin julkisuuteen vuotaneista muistioista syntyneeseen sisäpoliittiseen kärhämään. Ulkoministerin paikalta vapautunut Hackzell nimitettiin heti tämän jälkeen eläkkeelle jääneeltä Axel Palmgrenilta vapautuneeseen Suomen Työnantajain Keskusliiton toimitusjohtajan tehtävään, jota hän oli jo aiemmin hoitanut sijaisena vuoden verran. Nimitys oli joutunut odottamaan muutaman vuoden Kivimäen hallituksen osoittauduttua oletettua pitkäikäisemmäksi.

STK:n toimitusjohtajana Hackzell pyrki tekemään pesäeroa edellisellä vuosikymmenellä syntyneeseen lakonmurtajajärjestöön ja parantamaan siten suhteita työntekijäjärjestöihin. Hän oli myös aloitteentekijä ryhdyttäessä luomaan kattavaa palkkatilastointia. Työnantajajohtajana Hackzellin kauaskantoisimpiin toimiin kuului kuitenkin talvisodan aikainen niin sanottu tammikuun kihlaus. Sosiaaliministeri K.-A. Fagerholmin johdolla käydyissä työnantajien ja työntekijöiden välisissä neuvotteluissa sovittiin, että STK ja Suomen Ammattiyhdistysten Keskusliitto (SAK) "todeten vapaan järjestetyn toiminnan merkityksen yhteiskunnassa, tulevat vastaisuudessa luottamuksellisesti neuvottelemaan kaikista niitten toimialalla esiintyvissä kysymyksissä niiden ratkaisemiseksi mikäli mahdollista yhteisymmärryksessä". Hackzellin osuus tämän 23.1.1940 julkistetun, työmarkkinaneuvotteluille tien avanneen sopimuksen syntymisessä oli keskeinen.

STK:n johtajana Hackzell ylläpiti poliittisia yhteyksiään. Hän keskusteli säännöllisesti muun muassa ulkomaisten diplomaattien kanssa ja säilytti tuntuman Suomen ulkopolitiikan hoitamiseen. Hän oli oppositiopoliitikkojen 1938 perustaman ulkopoliittisen klubin aktiivinen jäsen, ja kesän 1939 eduskuntavaaleissa hänet valittiin Kansallisen Kokoomuspuolueen kansanedustajaksi Viipurin läänin läntisestä vaalipiiristä.

Muiden toimiensa ohella hän hoiti vielä maatilaansa Jääskessä.

Vaikka Hackzellilla ei eduskunnan perustuslakivaliokunnan puheenjohtajana ollut muodollista poliittista asemaa juuri sen enempää kuin tavallisella rivikansanedustajalla, hän oli arvostettuna valtiomiehenä vaikutusvaltainen henkilö. Syksyllä 1939 Suomen jouduttua Moskovan neuvotteluihin hänellä oli rooli kokoomuksen ulkopoliittisena asiantuntijana. Hackzell uskoi neuvottelujen johtavan sopimukseen Neuvostoliiton pitkälle menevistä vaatimuksista huolimatta, sillä ”ryssä vaatii aina paljon”, mutta tinkii myös aina. Kun tinkimisestä ei ollut merkkejä, Hackzell oli myönnytysten kannalla ja arvosteli samalla laiminlyöntejä Suomen puolustusvalmiudessa. Talvisodan sytyttyä Hackzell käytti vaikutusvaltaansa yrittäessään aluksi saada Suomeen aseita ja vapaaehtoisia Pohjoismaista ja pyrkiessään sodan loppupuolella vaikuttamaan Saksaan, jotta se toimisi Suomen hyväksi rauhanteon yhteydessä. Länsivaltain avustusretkikuntaan hän suhtautui perin varauksellisesti. Saksankin osalta entinen ulkoministeri joutui pettymään. Hänen yrityksensä lähentää Suomen ja Saksan välisiä suhteita kesästä 1940 lähtien alkoivat kuitenkin jo syksyllä tuottaa tulosta. Kun jatkosotaan sitten lähdettiin saksalaisten aseveljinä, Hackzell varoitteli kokoomuslaisia liiasta saksalaismielisyydestä. Hän jopa arvosteli hallitusta siitä, että se oli päästänyt saksalaisia joukkoja maahan.

Jatkosodan aikana Hackzell pitäytyi STK:n johtajan ja kansanedustajan tehtäviinsä, minkä lisäksi hän hoiti kokoomuksen puoluesuhteita Ruotsiin. Hän laati jatkosodan alussa suunnitelman, jonka mukaan Itä-Karjalan alueelle muuttaneet venäläiset siirrettäisiin Volgan mutkaan. Sieltä puolestaan piti tuoda Itä-Karjalaan ja yleensä Pohjois-Venäjälle suomensukuisia mareja (tsheremissejä) ja mordvalaisia. Pyrkimyksenä oli saada Suomen itärajan taakse venäläisiä rauhallisempia naapureita. Suunnitelma kiinnosti erityisesti saksalaisia, jotka kaavailivat Hackzellin ideoimasta suomensukuisten kansojen asuttamasta Pohjois-Venäjästä Saksan protektoraattia.

Kun (->) Edwin Linkomiehen hallitus muodostettiin kevättalvella 1943, Hackzell oli ehdolla ulkoministeriksi, mutta hallituksen muodostaja ei kuitenkaan pitänyt häntä sopivana tehtävään. Linkomies olisi ollut valmis antamaan Hackzellille tuohon aikaan merkittävän Vatikaanin-lähettilään paikan, mutta tämä ei ollut tehtävästä kiinnostunut. Hackzell pysyi kotimaassa, missä hänelle oli käyttöä sodan loppuvaiheessa. Vielä alkuvuodesta 1943 Saksan voittoon suursodassa uskoneesta Hackzellista tuli kokoomusryhmässä Linkomiehen hallituksen tukija hallituksen pyrkiessä etsimään tietä rauhaan.

Kun Mannerheim oli elokuun alussa 1944 valittu tasavallan presidentiksi, muodostettiin uusi hallitus, jonka tehtävänä olisi johdattaa Suomi sodasta rauhaan. Hallituksen ulkoministeriksi kaavailtiin alusta lähtien Hackzellia, ja pääministereiksi olivat ehdolla muun muassa T. M. Kivimäki, Väinö Hakkila ja Eero Rydman. Kun sopivaa tai halukasta pääministeriä ei kuitenkaan tuntunut löytyvän, päädyttiin Hackzelliin, jolle tarjottiin pääministerin tehtävää, johon tämä muun muassa Linkomiehen ja Mannerheimin painostuksesta lopulta suostui. Hackzellin johtama hallitus nimitettiin 8.8.1944, ja sen ensisijaisena tehtävänä oli aloittaa Neuvostoliiton kanssa uudelleen aiemmin keväällä kariutuneet rauhantunnustelut. Pääministerin henkilöllä oli merkitystä sen toimintakykyä arvioitaessa. Neuvostoliittolaiset pitivät Hackzellia saksalaisystävällisenä ja saksalaiset sodan jatkamisen suhteen pessimistinä; myös eräissä kotimaisissakin poliittisissa piireissä hänen katsottiin edustavan antautumismielialaa. Elokuun 1944 oloissa Hackzell oli kuitenkin kompromissi vaativiin pääministerin tehtäviin.

Elokuun lopussa hallitus onnistui saamaan kosketuksen Moskovaan Neuvostoliiton Tukholman-lähettilään Alexandra Kollontayn välityksellä. Vaikka neuvostohallituksen vaatimuksista ei tiedetty juuri muuta, kuin että se edellytti välitöntä suhteitten katkaisemista Saksaan, hallitus hyväksyi 2.9.1944 pari päivää myöhemmin voimaan tulevan aselevon. Hackzell perusteli tehtyä ratkaisua niin eduskunnassa kuin radiopuheessaankin muun muassa sillä, ettei rauhanehtojen helpottumista ollut näkyvissä vaan että Suomen asema oli kevättalven rauhantunnustelujen jälkeen päin vastoin merkittävästi huonontunut.

Tämän jälkeen Moskovaan lähetettiin rauhanvaltuuskunta, joka saapui perille 7.9. Sen puheenjohtajana oli itseoikeutetusti pääministeri Hackzell. Tähän vaativaan tehtävään ei edes ollut muita halukkaita lukuun ottamatta valtioneuvos (->) J. K. Paasikiveä, jota Hackzell ei kuitenkaan pitänyt sopivana tämän antautumismielialaa lietsoneen esiintymisen takia.

Moskovaan saapunut Suomen valtuuskunta joutui odottelemaan viikon, ennen kuin se kutsuttiin Kremliin ensimmäiseen neuvotteluun. Syynä viivytykseen oli se, että liittoutuneet halusivat ennen Suomen kanssa käytäviä neuvotteluja valmiiksi Romanian kanssa solmittavan välirauhansopimuksen tekstin. Hackzellin valtuuskunta kulutti aikaansa muun muassa käymällä oopperassa, mutta neuvottelujen alkamisen pitkittyminen suomalaisten tietämättä viivästyksen syytä oli omiaan hermostuttamaan valtuuskunnan jäseniä. Kun suomalaiset lopulta 14.9. kutsuttiin neuvottelemaan ulkoministeri V. M. Molotovin johtaman neuvostovaltuuskunnan kanssa, suomalaisvaltuuskunnan puheenjohtaja Hackzell sai vaikean halvauksen vain vähän ennen neuvottelupaikalle lähtöä. Hän ei kyennyt osallistumaan lainkaan varsinaisiin neuvotteluihin, vaan hänen tilalleen lähetettiin Helsingistä ulkoministeri Carl Enckell.

Hackzellin ura niin poliitikkona kuin työmarkkinajohtajanakin päättyi dramaattisesti Moskovassa saatuun halvaukseen. Hän ei enää toipunut sairaudestaan, vaan kuoli kotonaan Helsingissä runsas vuosi myöhemmin.

Antti Hackzell sai ansioistaan lukuisia korkeita, niin suomalaisia kuin ulkomaalaisiakin kunniamerkkejä, kuten Suomen Valkoisen Ruusun, Belgian Kruunu-ritarikunnan, Bulgarian Siviiliansio-ritarikunnan, Jugoslavian Pyhän Savan, Latvian Kolmen Tähden, Liettuan Suuriruhtinas Gediminasin, Norjan Pyhän Olavin, Puolan Polonia Restitutan, Romanian Tähti-ritarikunnan ja Viron Kotkanristin suurristit.

 

Anders Verner Hackzell, Antti S 20.9.1881 Mikkeli, K 14.1.1946 Helsinki. V rehtori Mathias Gustaf Hackzell ja Helena Nathalia (Lilli) Örn. P 1914 - Elsa Julia Wolff S 1893, K 1983, PV konsuli Carl Oskar Eugen Wolff ja Adèle Julia Ekström. Lapset: Kristina S 1915; Karin Helena S 1917; Martin Mathias S 1919; Eva Maria S 1921.

URA. Ylioppilas Mikkelin lyseosta 1900; filosofian kandidaatti 1903; oikeustutkinto 1906; varatuomari 1909.

Pitkärannan tehtaan johtaja 1910 - 1916; laki- ja liikemies Pietarissa 1911 - 1918; Keisarillisen Majesteetin Suomen kanslian ylimääräinen virkamies, Suomen valtiosihteerinviraston yhteydessä toimineen passiviraston oikeudenkäyntiasiamies 1913 - 1918; Karjalan rintaman ylipäällikön adjutantti 1918; Mikkelin läänin maaherran apulainen rintaman takana Viipurin lääniä varten 1918; Viipurin läänin maaherra 1918 - 1920; Suomen asiainhoitaja Moskovassa 1922, erikoislähettiläs ja täysivaltainen ministeri 1922 - 1927; disponibiliteettiin 1927; Suomen Työnantajain Keskusliiton varatoimitusjohtaja, vt. toimitusjohtaja 1930 - 1931; Suomen Puunjalostusteollisuuden Työnantajaliiton toiminnanjohtaja 1931 - 1932; Suomen Työnantajain Keskusliiton toimitusjohtaja 1936 - .

Kansallisen Kokoomuspuolueen kansanedustaja (Viipurin läänin läntinen vaalipiiri) 1939 - ; ulkoasiainministeri T. M. Kivimäen hallituksessa 14.12.1932 - 7.10.1936; pääministeri 8.8. - 21.9.1944.

Eduskunnan pankkivaltuusmies 1939; Kansallisen Kokoomuspuolueen puoluevaltuuston jäsen 1943-44, puoluehallituksen työvaliokunnan jäsen 1943-44.

Tarton rauhan suomalais-venäläisen sekakomitean varapuheenjohtaja 1921 - 1922; Suomen valtuuskunnan puheenjohtaja Kansainliiton yleiskokouksessa 1934 - 1936; rauhanvaltuuskunnan johtaja Moskovassa 1944.

Savo-Karjalan Osakepankin hallintoneuvoston puheenjohtaja.

ARVONIMET JA KUNNIANOSOITUKSET. Vapaudenristi (VR) 1 mrtk.; VR 4; Suomen Valkoisen Ruusun (SVR) suurr.; SVR K 1; Belgian Kruunu-r. suurr.; Bulgarian Siviiliansio-r. suurr; Jugoslavian Pyhän Savan suurr.; Latvian Kolmen Tähden suurr.; Liettuan Suuriruhtinas Gediminasin suurr.; Norjan Pyhän Olavin suurr.; Puolan Polonia Restituta-r. suurr.; Romanian Tähti-r. suurr.; Unkarin Ansioritarikunnan R 1.; Viron Kotkanristin suurr.

TUOTANTO. Santarmipäällikkö Freibergin esitys Suomen asevelvollisuuden lakkauttamisesta. 1933; Finnlands europäische Aufgabe // Zeitschrift für Politik 8. 1941; Huru mycket har kriget kostat Finland? Stockholm 1942.

LÄHTEET JA KIRJALLISUUS. W. von Blücher, Suomen kohtalonaikoja. 1950; K. Korhonen, Suomi neuvostodiplomatiassa Tarton rauhasta talvisotaan 2 : turvallisuuden pettäessä. 1971; E. Linkomies, Vaikea aika. 1970; M. Mansner, Työnantajaklubista keskusliitoksi : Suomen työnantajien keskusliitto ja sen edeltäjä Suomen yleinen työnantajaliitto 1907 - 1940. 1981; J. Nevakivi, Ulkoasiainhallinnon historia I : 1918 - 1956. 1988; R. Nordström, Voitto tai kuolema. 1996; L. K. Relander, Presidentin päiväkirja I - II. 1967 - 1968; T. Soikkanen, Kansallinen eheytyminen - myytti vai todellisuus? 1984; P. Talvela, Muistelmat : sotilaan elämä 2. 1977; Valtioneuvoston historia I - II. 1977; Mikko Uola, Antti Hackzellin henkilökuva. Suomen Kansallisbiografia, SKS Helsinki 1997-.

Artikkeli perustuu Suomen Kansallisbiografiassa julkaistuun henkilökuvaan.

Mikko Uola

julkaistu 5.12.2008