Haataja, Kyösti

Kyösti Haataja

Syntymäaika:
19.2.1881

Kuolinaika:
10.8.1956

Paikkakunta:
Oulu, Helsinki

Merkittävimmät toimet:
kansanedustaja
Kansallisen Kokoomuksen puheenjohtaja
professori
Kokoomuspuolueen puheenjohtaja, kansanedustaja, talousoikeuden professori, Maanmittaushallituksen pääjohtaja

Kyösti Haataja oli syntynyt 19.2. 1881 Oulussa. Hän toimi Kansallisen Kokoomuspuolueen kansanedustajana lyhyen aikaa kahteen otteeseen (1918 ja 1929 – 30; lisäksi vanhasuomalaisten kansanedustajana 1917–18) sekä puolueen puheenjohtajana vuosina 1926–1932. Puheenjohtajuudesta huolimatta hän ei ollut puolueensa varsinaisia valtiomiehiä eikä hän toiminut koskaan ministerinä. Puheenjohtajuus sattui nimittäin aikaan, jolloin puolueen politiikan painopiste oli selvästi eduskuntaryhmässä, josta piti nousta suuret valtiomiehet; puolueorganisaation toiminta oli vähäarvoisempaa, koska se merkitsi vain tukijoukkojen kokoamista ja pitämistä koossa valtiomiehiä varten. Haatajan toiminta tuli kuitenkin 1930-luvulla tässäkin suhteessa merkittävämmäksi, koska taistelu puolueen suunasta alkoi tiivistyä juuri siihen kysymykseen, kuka sai puolueen johtopaikat haltuunsa. Vuoden 1932 jälkeenkin Haataja toimi puolueen maltillisen siiven piirissä kulissien takana. Valtakunnallisesti hänet muistetaan ehkä parhaiten maanvuokrausasian, lähinnä torpparikysymyksen selvittelystä.

Haataja kuului myöhempään sukupolveen kuin 1900-luvun alkuvuosikymmenien vanha- ja nuorsuomalainen eliitti – Ståhlbergin, Svinhufvudin, (->) Paasikiven, (->) Ingmanin ja monen muun sukupolvi. Hän eteni akateemisilla portailla varsin verkkaiseen tahtiin, tavallaan päätoimien sivussa. Helsingin yliopiston talousopin professori hänestä tuli, kun hänen poliittinen uransa oli jo miltei ohi. Ennen professuuriaan hän ehti toimia maanmittarina, senaatin esittelijäsihteerinä, vuokra-alueiden lunastamislain täytäntöönpanoasetuskomitean puheenjohtajana sekä maanmittaushallituksen pääjohtajana.

Maanvuokrauskysymyksen asiantuntijana Haataja oli enemmän virkamies kuin tiedemies. Hänen kantansa tähän 1900-luvun alun polttavaan sosiaaliseen kysymykseen oli varsin reformistinen vanhasuomalaisen puolueen radikaalin maapolitiikan perinteen mukaisesti. Torpparien ja muiden vuokraajien itsenäistämisessä hän oli usein valmis menemään puoluejohtoa pitemmällekin. 1910-luvun alussa hän jopa totesi kyllästyneensä Uuden Suomettaren vanhoillisuuteen ja kirjoitti muiden puolueen nuorten tapaan turkulaiseen Uuteen Auraan. Keväällä 1917 hän osallistui nuorsuomalaisten vasemmistoliberaalien kanssa niin sanotun Edistysmielisten klubin eli keskusteluseuran toimintaan. Vuonna 1918 hän oli vanhasuomalaisista viimeisiä, jotka siirtyivät tasavaltalaisuudesta monarkismiin.

Haataja on mainittu vuoden 1918 torpparivapautuslain merkittävimmäksi yksittäiseksi arkkitehdiksi. Hän edusti lähinnä maltillisen sosiaalireformismin linjaa, jonka mukaan torpparien tuli saada lunastaa tilansa vapaiksi, ja vielä hinnalla, joka ei vastannut käypää arvoa, vaan ensimmäisen maailmansodan aikana heikentynyttä rahanarvoa. Ennen vuoden 1918 sisällissotaa Haataja kannatti tosin vuokrausjärjestelmän säilyttämistä omistusoikeuden vaihtoehtona, sillä olihan sellaisiakin vuokramiehiä, jotka syystä tai toisesta eivät tahtoneet tai kyenneet lunastamaan tilojaan. Haataja viimeisteli lakiesityksen sisällissodan aikana piileskellessään punaisten miehittämässä Helsingissä. Sodan jälkeen säädetty laki torjui Maalaisliiton ajaman radikaalin pakkolunastustien mutta myös maanomistajien reaktionääriset yritykset heikentää alkuperäistä kantaa, ja siinä tehtiinkin lisämyönnytyksiä sosiaaliseen suuntaan. Esimerkiksi mäkituvat luettiin myös vapautuksen piiriin. Sodan vaikutus näkyi tosin niin sanotussa punakaartilaispykälässä. Se rajoitti niiden sotaan osallistuneiden punaisten lunastusoikeutta, jotka olivat menettäneet kansalaisluottamuksensa vähintään 10 vuodeksi.

Haataja korosti yleensäkin maanhankintaa tekijänä, joka poistaisi omistavien ja omistamattomien luokkavastakohtaisuutta. Oli oltava valmiita uhrauksiin. Vuoden 1922 Lex Kalliota eli lakia lisämaanhankinnasta vapautuneille tiloille hän kuitenkin vastusti puolueensa yleislinjan mukaisesti. Laki oli Maalaisliiton ajama, ja oikeisto katsoi sen kajoavan liikaa yksityiseen omistusoikeuteen pakkolunastuksen mahdollistavine pykälineen, vaikka itse ajatus maiden hankkimisesta itsenäistyneille pientiloille oli sinänsä hyvä ja sitä kannatettiin. Haataja oli yhä puolueensa uudistusmielisimpiä edustajia, ja eniten hän arvostelikin laissa sitä, miten maanmittaushallitus selviäisi maan osituspulmista ja miten maanluovutukset kyettäisiin rahoittamaan. Toisin sanoen kritiikki koski enemmän käytännön toteutusta kuin itse periaatetta. Haataja epäilemättä katsoi myös tuntevansa alan paremmin kuin ne maalaisliittolaiset, jotka hänen mielestään luulivat liikoja taloudellisista mahdollisuuksista ja joiden motiivit olivat hänen mielestään ensisijaisesti poliittisia.

Vuonna 1926 Haataja valittiin kokoomuspuolueen puheenjohtajaksi. Puolue-eliitille oli kuitenkin selvää, ettei häntä valittu minään voimamiehenä vaan tilanteessa, jossa halukkaita oli vaikeaa löytää. Haataja oli puolueen koossapitäjä, joka piti instrumenttia kunnossa varsinaisille soittajille, lähinnä Lauri Ingmanille ja (->) Paavo Virkkuselle. Haatajahan ei esimerkiksi kertaakaan toiminut ministerinä, ja kuusivuotisena puheenjohtajakautenaan hän oli alle vuoden kansanedustajana 1929–1930. Tuntuu myös siltä, että puolueen helsinkiläistyneen eliitin silmissä hän oli hieman liian ”maakunnallinen” taustansa vuoksi. Ainakaan hän ei ollut kaikkien arvovaltaisimpien sisäpiirien itsestään selvä jäsen.

Haataja toimi puheenjohtajana vaikeana aikana. Oikeistossa oli käynnissä monta murrosta, joita hän ei kannattanut, mutta ei oikein kyennyt hillitsemäänkään. Teollisuuspiirien ja jyrkän kapitalismin kannatus oli noussut ohi sosiaalireformismin, aitosuomalaisuus valtasi kokoomuksen vuoden 1929 puoluekokouksessa ja samana vuonna syntyi lapuanliike. Perinteiltään sosiaalisen, kielipoliittisesti maltillisen ja jyrkkää oikeistoa kaihtavan Haatajan asema oli vaikea, ja hän löysi itsensä jatkuvasti erilaisten radikaalien suuntausten jarruttajien joukosta. Samalla kävi ilmi, ettei hänellä ollut arvovaltaa hillitä eri asioiden radikaaleja. Tosin tämä ei johtunut siitä, että hän olisi ollut voimaton johtaja, vaan siitä, että ajan kokoomuslaisessa kulttuurissa puheenjohtaja ei ollut itsestään selvää auktoriteetti muutenkaan samalla tavalla kuin Yrjö-Koskisen ja Danielson-Kalmarin aikana. Jos puheenjohtaja olisi ollut joku muu kuin Haataja, lopputulos olisi luultavasti ollut täysin sama.

Haatajakin esitti sangen jyrkkää demokratiakritiikkiä toisia puolueita vastaan. 1920-luvun lopun puoluekokouksissa hän valitti ajan henkeä, joka oli hänen mielestään antanut valtaa puoluesidonnaisuuksille, luokkaegoismille ja kiihkoilulle sekä tietämättömien joukkojen ryhdittömälle kosiskelulle. Kuten kokoomuslaiset yleensä, hän piti kaikesta tästä selvimpänä merkkinä sitä, että Maalaisliitosta oli tullut johtava puolue, ja sitä kokoomuslaiset yleensä pitivät vielä sivistymättömämpänä ja luokkaitsekkäämpänä kuin vasemmistoa. Lapualaisvuosina Haatajakin kannatti korporatiivisten intressiryhmien edustajien lisäämistä eduskuntaan normaalisti valittujen joukkoon. Tämä olisi ainoa tapa palauttaa pätevyys, kokemus ja asiantuntemus politiikkaan ja luoda vakautta maahan, jota olivat rasittaneet 1920-luvun hajanaisuus, sisäpoliittiset riidat ja luokkakeskeisyys. Lisäksi Haataja luki julkisesti lapuanliikkeen laittomuudet lähinnä vasemmiston ja keskustan tiliin.

Oleellisempaa kuin korostaa tätä oikeistolaista näkökulmaa on kuitenkin verrata Haatajaa oikeiston sisällä esiintyneisiin radikaaleihin suuntauksiin ja muistaa, että puolueen puheenjohtajana hänen oli yritettävä pitää myös radikaalit yhteisen katon alla sekä hillittävä heitä. Haataja erottui retoriikassaan puolueen monista edustajista maltillisempana eikä suinkaan jyrkkänä radikaalina. Etenkin Mäntsälän kapinan jälkeen hän varoitti puolueen oikeistosiivestä, joka oli hänen sanojensa mukaan "hitleriläistä". Hän yritti estää IKL-mielisten piirien nousun puolueen johtoon ja saattaa huomattavasti radikaalimpaa Uutta Suomeakin linjalleen, ja kun puolue hyväksyi niin sanotun IKL-ponnen marraskuussa 1932, hän erosi puolueen puheenjohtajan paikalta sekä koko puoluevaltuuskunnasta. Ponnen mukaan puolueen valtaosa oli ”isänmaallisen kansanliikkeen” kannattajia, ja puolueen toiminta oli suunniteltava tätä silmälläpitäen.

Oikeistosuuntaus kärsi haaksirikon, kun kokoomus kärsi vuoden 1933 vaaleissa pahan tappion ja IKL petti puolueen odotukset ja muodosti oman eduskuntaryhmänsä. Maltilliset konservatiivit valtasivat puoluejohdon takaisin J. K. Paasikiven johdolla. Vuosien 1932–34 jyrkkää puoluejohtoa arvostellut Haataja valittiin jälleen puoluevaltuuskuntaan, mutta käytännössä hän ei enää tosissaan yrittänyt palata poliittiselle uralle. Hän oli vuosikymmenen alun kohtalostaan liian katkeroitunut ja leppymätön, jotta paasikiviläisillä olisi ollut hänestä käytännön politiikassa enää hyötyä, kun IKL-vaiheen jälkeen piti palauttaa puolueen yhtenäisyys ja päästä vuosikymmenen alun taisteluhaudoista eroon. Esimerkiksi (->) Edwin Linkomiehen kanssa Haatajan oli kuitenkin mahdotonta alistua sovintoon.

Haataja ehti toimia professorin virassa vielä 18 vuotta ja julkaista runsaasti tutkimuksia ja artikkeleita, lähinnä vanhalta erikoisalaltaan maanomistuksen ja maanvuokran juridiikasta sekä historiasta. Talvisodan jälkeistä pika-asutuslakia hän piti radikaalina pakkolunastuslakina, jatkosodan jälkeistä asutuslakia sodan aiheuttamana vallankumouksellisena "agraarimullistuksena". Pika-asutuslakia tutkinut Silvo Hietanen pitää näitä näkemyksiä asutuspolitiikan pitkäaikaisen vaikuttajan saarnana, "jossa maanomistussuhteiden muutosta tarkastellaan melko yksipuolisesti maanomistajan katsannosta". Kenties aika oli ajanut vanhan sosiaalireformistin ohi. Kyösti Haataja kuoli 10.8. 1956.

 

Kyösti Haataja S 19.2.1881 Oulu, K 10.8.1956 Helsinki. V perämies Jakob Haataja ja Stiina Liisa Toivonen. P 1919 - filosofian maisteri Alli Sofia Avela (aiemmin Westerlund), PV rehtori Sakari Adolf Westerlund ja Sofie Lindborg. Lapsi: Johannes S 1928.

URA. Ylioppilas 1899; polyteknillinen opisto 1901; maanmittausauskultantti 1903; varamaanmittari 1905; oikeustutkinto 1906; ylempi hallintotutkinto 1907; molempien oikeuksien kandidaatti 1910, lisensiaatti ja tohtori 1921; varatuomari 1914.

Maanmittari Oulun läänissä - 1910; Senaatin maanvuokra-asiain esittelijä 1910 - 1917, vt. esittelijäsihteeri 1915 - 1917, esittelijäsihteeri 1917; lainopin opettaja metsäylioppilaille 1910 - 1918; maanmittaushallituksen pääjohtaja 1917 - 1929; Helsingin yliopiston talousoikeuden dosentti 1926 - 1929, professori 1930 - 1948.

Suomalaisen puolueen kansanedustaja 1917 - 1918; Kansallisen Kokoomuspuolueen kansanedustaja 1918, 1929 - 1930. Kansallisen Kokoomuspuolueen puheenjohtaja 1926 - 1932; Eduskunnan talousvaliokunnan sihteeri 1910; maatalousvaliokunnan sihteeri 1913.

Maanvuokrakomitean jäsen ja sihteeri 1912 - 1914; vuokra-alueiden lunastamislain täytäntöönpanoasetuskomitean puheenjohtaja 1918 - 1919; maanmittausopetuskomitean puheenjohtaja 1920 - 1923; maltion metsämaiden asuttamislain täytäntöönpanoasetuskomitean puheenjohtaja 1922; kartoittajaopetuskomitean puheenjohtaja 1924; kiinteistöverotuksen uudistamiskomitean puheenjohtaja 1925 - 1927; Suomen-Norjan ja Suomen-Ruotsin rajankäynnin suomalaisten valtuuskuntien puheenjohtaja 1925 - 1927; luonnonsuojelukomitean puheenjohtaja 1930 - 1931; kielirauhakomitean puheenjohtaja 1941 - 1944; Karjalan maanomistusolojen järjestelykomitean varapuheenjohtaja 1941 - 1943.

Kansantaloudellisen yhdistyksen puheenjohtaja 1924, 1935; Pohjois-Pohjalaisen osakunnan inspehtori 1931 - 1934, 1945 - 1948; lainopillisen tiedekunnan dekaani 1942 - 1947; Suomen tiedeakatemia; Osuuskassojen keskuslainarahaston ja Osuuskassojen keskusliiton hallintoneuvosto puheenjohtaja; Kansantaloudellisen yhdistyksen puheenjohtaja; Suomen maantieteellisen seuran puheenjohtaja; Suomi-Seuran puheenjohtaja; eduskunnan kirjaston hallituksen puheenjohtaja; Suomalaisen lakimiesyhdistyksen johtokunta; Pellervo-Seuran johtokunta, valtuuskunta ja taloudellinen neuvottelukunta; Veronmaksajain yhdistyksen hallitus; Suomalaisuuden liiton keskushallitus.

ARVONIMET JA KUNNIANOSOITUKSET. Ritari A. 3. 23.4.1916; Suomen Valkoisen Ruusun K 2 1920; Ruotsin Pohjantähden K 2 1924.

TUOTANTO. Katso Suomen Lakimiehet/Finlands jurister. 1949.

LÄHTEET JA KIRJALLISUUS. Kyösti Haatajan yksityiskokoelmat, Oulun kaupunginkirjasto, eduskunnan kirjasto.

S. Hietanen, Siirtoväen pika-asutuslaki 1940 : asutuspoliittinen tausta ja sisältö sekä toimeenpano. 1982; P. Leino-Kaukiainen, Suomalaiskansallinen kokoomus 1 : Suomalaisen puolueen ja Kansallisen kokoomuspuolueen historia vuoteen 1929. 1994; V. Rasila, Suomen torpparikysymys vuoteen 1909. 1961; V. Rasila, Torpparikysymyksen ratkaisuvaihe : Suomen torpparikysymys vuosina 1909 - 1918. 1970; V. Vares, Vanhasuomalainen : Lauri Ingman ja hänen poliittinen toimintansa. 1996; Vesa Vares, Kyösti Haatajan henkilökuva. Suomen Kansallisbiografia, SKS Helsinki 1997-.

Artikkeli perustuu Suomen Kansallisbiografiassa julkaistuun henkilökuvaan.

JULKISET MUOTOKUVAT JA MUISTOMERKIT. Maalaukset: V. Thomé. 1948, Helsingin yliopiston kokoelmat.

Vesa Vares

julkaistu 21.1.2009