Paloheimo, Hjalmar Gabriel

Hjalmar Gabriel Paloheimo

Muut nimet:
Brander

Syntymäaika:
17.10.1864

Kuolinaika:
29.06.1919

Paikkakunta:
Kangasala, Loppi, Helsinki

Merkittävimmät toimet:
kansanedustaja
toimitusjohtaja

 

 

senaattori, kansanedustaja, liikemies, pappi

Lyhyen pappisuran jälkeen suurtilalliseksi ja teollisuusmieheksi noussut H. G. Paloheimo loi elämänsä aikana ensimmäisen suomenkielisen teollisuuskonsernin, jonka merkittävimmät osa-alueet olivat saha- ja selluloosateollisuus. Industrialisti Paloheimo oli myös myöntyvyysmielinen fennomaani niin säätyvaltiopäivillä kuin yksikamarisessa eduskunnassa ja monarkisti senaattori Paasikiven senaatissa 1918.

 

 

Kangasalla Branderien sukuun 1864 syntynyt Hjalmar Gabriel, myöhemmin pelkkä H. G., Paloheimo kasvoi sisään suomalaisuusliikkeeseen yhteiskunnallisesti aktiivisen isänsä, pastori Henrik Erland Branderin vanavedessä. Branderien ystäväpiiriin kuuluivat fennomanian keskeisimmät henkilöt Agathon Meurmanista Y. S. Yrjö-Koskiseen, joka toimi myös Paloheimon sisarusten holhoojana isä Branderin kuoltua 1875. Yliopistoon H. G. Paloheimo lähti kirjoitettuaan ylioppilaaksi 1884. Hän kirjoittautui veljensä Karl Alfredin, K. A:n, jalanjäljissä Turun yliopiston matemaattis-luonnontieteelliseen tiedekuntaan. Vuoden opintojen jälkeen kävi selväksi, ettei H. G:sta tulisi tiedemiestä. Hän vaihtoi tiedekuntaa teologiseen, osin sukutaustan osin helpoiksi uskottujen opintojen vuoksi. H. G. Paloheimo vihittiin papiksi 1888. Asemapaikaksi tuoreelle papille määrättiin Hämeenkyrö, mikä ei liene ollut sattuma. Saamattomaksi arveltu nuori mies haluttiin istuttaa Hämeenkyrössä asuneen Eino Sakari Yrjö-Koskisen silmän alle kasvamaan yhteiskunnalliseksi aktiiviksi. Kirkkoherranapulaisen virka Hämeenkyrön Jumesniemen syrjäisessä rukoushuoneessa ei kuitenkaan tyydyttänyt opintonsa lainarahalla rahoittanutta H. G:ia palkan tai työnkuvan suhteen. Omien sanojensa mukaan kolmen viikon työrupeaman jälkeen hän pakkasi tavaransa ja muutti Lopelle veljensä K. A:n luo Santamäen tilalle.

Suurtilallinen ja industrialisti

Anottuaan ja saatuaan virkavapauden ja lopulta eron pappisvirastaan H. G. Paloheimosta tuli suurtilallinen maanviljelijä. Hän nai Santamäen tilan tyttären Elin Hernbergin ja osti tilan nimiinsä. Näin sai alkunsa ura, joka johti Suomen oloissa mittavaksi industrialistiksi ja kartanonherraksi. H. G. Paloheimo loi Etelä-Hämeeseen Lopen ja Riihimäen seudulle merkittävän teollisuus- ja maatalouskeskuksen. Santamäellä aloitettiin voimakas uudisraivaus ja tilasta tehtiin ensiluokkainen skotlantilaista ayrshire –karjaa kasvattanut karjatila. H. G. ehti olla naimisissa yhteensä kolme kertaa ja jokaisen naimakaupan myötä hänen maaomistuksensa ja vaikutusvaltansa Etelä-Hämeessä kasvoi.

H. G. Paloheimon maatalouden ja teollisuuden yhdistävä suurtila koostui yli 6000 hehtaarin maaomaisuudesta – pelloista ja metsistä -, sahateollisuudesta, turvetuotannosta, tiilitehtaasta, lasitehtaasta ja elintarviketuotannosta. Niin maataloudenharjoittajana kuin industrialistina Paloheimo pyrki löytämään uusia ja innovatiivisia tapoja kehittää tuotantoa ja luoda uusia tuotannonaloja. Hän ei kaihtanut suuria investointeja eikä kokeellisia tuotantotapoja. Päämääränä oli luoda uutta, ei niinkään kerätä suurta omaisuutta. Saha- ja tiiliteollisuus kukoistivat, mutta esimerkiksi turvebrikettituotanto lähes kirjaimellisesti räjähti käsiin 1916 ja tuotti suuret tappiot. Yhdessä veljiensä K. A:n ja Paavon kanssa H. G. Paloheimo laajensi afäärejään saha- ja selluloosateollisuuteen Kainuussa ja Raumalla. Kotitarveteollisuudesta lähtenyt industrialisti yhdisti maatalouden ja eri teollisuuden alat ja nosti konserninsa 1910-luvulle mennessä yhdeksi maan merkittävimmistä.

Myöntyvyysmielinen fennomaani

Fennomania oli syvälle juurrutettu H. G. Paloheimon katsantokantaan jo kotona. H. G:n taloudellisessa toiminnassa suomalaisuusajattelu ei kuitenkaan näkynyt yhtä merkittävästi kuin veli K. A:n työssä Helsingissä. Vakuutusyhtiö Pohjolan pääjohtaja K. A. pyrki aina myös taloudellisissa afääreissään ottamaan huomioon suomen kielen ja mielen. H. G. ei varsinaisesti hyötynyt aatteestaan käydessään puutavarakauppaa englantilaisten kanssa tai juustokauppaa Pietariin. Poliitikkona H. G. kuitenkin oli suomalaisuusmies viimeistä piirtoa myöten ja hänen maatalous ja teollisuuskonserninsa Lopella ja Riihimäellä luettiinkin suomalaisuusliikkeen hallitsemiin 1800-1900-lukujen vaiheessa vielä harvalukuisiin suuryrityksiin.

Huomattava merkkipaalu H. G:n suomalaisuusajattelussa oli vuoden 1906 Snellmanin 100-vuotissyntymäpäivän suuri nimenmuutto. Silloin Branderin afäärifennomaaneista tuli Paloheimoja. Liikemiehelle nimenmuutto ei ollut pikkujuttu, sillä se merkitsi tuotemerkkien ja mainosten uudistamista ja uuden nimen tunnetuksi tekemistä. H. G. avioitui kolmannen ja viimeisen kerran juuri nimenmuuttopäivänä etelähämäläisen Kormun kartanon tyttären Ida Andersonin kanssa ja juhlisti myös näin suomalaisuusliikkeen suurta päivää.

H. G:n valtiollinen toiminta sai alkunsa maaliskuussa 1899 Lopella pidetystä kansalaiskokouksesta, jossa käsiteltiin ns. suuren adressin allekirjoittamista ja lähettämistä keisarille. Santamäen isäntänä H. G. Paloheimo oli Lopen merkittävimpiä kunnallismiehiä ja allekirjoitti adressin ensimmäisenä. H. G. valittiin myös Lopen lähetystöön, joka matkusti Helsinkiin kokoukseen, jossa valittiin Pietariin lähtevä lähetystö. H. G. huudettiin yllättäen Hämeen maaseutukuntien edustajaksi, vaikka tarjolla oli valtiopäivämiehiä ja muita merkkihenkilöitä.

Paloheimon veljekset sijoittuivat luontevasti myöntyvyysmielisyyden kannalle fennomaanien siipien välisten erimielisyyksien kärjistyessä vuosisadan vaiheessa. Heidän valintaansa vaikutti paljon kunnioitus oppi-isää ja muita perheystäviä kohtaan. Usko siihen, että kotimaisen hallinnon sortuminen ja korvaaminen venäläisellä tuhoaisi koko kansakunnan, oli vahva. Tällaiselle reaalipolitiikalle, myöntyvyydelle, ja pakon edessä alistumiselle löytyi tukea myös Snellmanin kirjoituksista. Paloheimon veljekset kuuluivatkin siihen vanhasuomalaisten ryhmään, joka viimeiseen asti vältti konfliktia tsaarinvallan kanssa. H. G. puolusti Yrjö-Koskista ja omaa linjaansa muun muassa yrittäessään hillitä helmikuun manifestin edellyttämien kutsuntojen vastaista kiihotusta Hämeessä. Hän otti osaa kuokkavieraana nuorsuomalaisten tilaisuuteen ja toi kuuluvasti julki oman näkemyksensä kansakunnan parhaasta.

H. G:n valtiollinen vaikuttaminen ei jäänyt suuren adressin lähetystöön, vaan hänet valittiin vuonna 1904 valtiopäiville Janakkalan tuomiokunnan talonpoikaiston edustajana. Vanhasuomalaiset olivat harvalukuinen joukko H. G:n ensimmäisillä valtiopäivillä, joten H. G. olikin paljon äänessä valtiopäivien keskusteluissa. Hän puolusti senaattia päättäväisesti ja sitkeästi, vaikka tehtävä oli hyvin epäkiitollinen vähäisen kannatuksen vuoksi. Myös seuraavissa vaaleissa 1905 H. G. säilytti paikkansa Hämeessä, missä vanhasuomalaiset menestyivät jälleen keskimääräistä paremmin. Vaikka H. G. oli valtiopäiväedustajana, oli hänen veljensä K. A. heistä näkyvämpi ja merkittävämpi toimija vanhasuomalaisten keskuudessa. K. A. oli ollut ehdolla jo viidesti, mutta ei näkyvyydestään huolimatta päässyt Helsingistä läpi. Myös ensimmäiseen yksikamariseen eduskuntaan tuli valituksi ns. väärä Paloheimo, sillä H. G. oli puolueen piirissä huomattavasti veljeään K. A:ta tuntemattomampi, mutta pääsi paikallisen tunnettuutensa avulla kansanedustajaksi. Kaikkiaan H. G. oli ehdolla kolmissa eduskuntavaaleissa ja menestyi joka kerta. Vuoden 1909 puolue nosti hänet jopa Kairamon rinnalle Etelä-Hämeen yleisehdokkaaksi.

H. G. edustaja ja puoluetoveri A. O. Kairamo luonnehti Paloheimoa asialliseksi, tuliseksi ja vakuuttavaksi puhujaksi. H. G:n puheenvuorot valtiopäivillä kasautuivat säätyvaltiopäiville, sillä eduskunnassa hän ei juurikaan noussut puhujanpönttöön. Paloheimo käytti mieluummin puheenvuoroja valiokuntatyöskentelyssä. Väittelijäksi Paloheimosta ei ollut. Hän tulistui helposti ja itsehillinnän loppuessa katosi myös argumentointikyky. Hän hermostui ja päätyi usein puhumaan itseään ja edustamaansa asiaa vastaan. Eduskuntauudistuksesta lähtien Paloheimo pyrki esiintymään poliittisissa yhteyksissä ennemmin käytännön kuin aatteen miehenä. Häntä pidettiin erityisesti maalaisolojen, mutta myös liike-elämän asiantuntijana. H. G. ei ollut kirjoittajatyyppiä kohtalaisesta koulutustasostaan huolimatta. Hänen kirjoituksiaan on julkaistu kaikkiaan vain muutamia sivuja ja niistäkin osa saattaa olla alaisten tai kollegoiden muotoilemia. H. G. ei julkaissut mielipidekirjoituksia tai edes ajalle tyypillisiä kotiseutukuvauksia osakunta-albumiin tai ammatillista tekstiä maatalousalan julkaisuihin. Myöskään haastatteluja hän ei juurikaan antanut.

Vaikka työ valtiopäivillä oli vuosina 1904-06 vanhasuomalaisten kannalta tuloksetonta, johti tämä ajanjakso H. G:n osalta hänen poliittisen elämäntyönsä kestävimmän osan rakentumiseen. Helmikuussa 1906 Tampereella järjestetyssä suomalaisen puolueen kokouksessa H. G. Paloheimo valittiin puoluevaltuuskunnan asettamaan torpparikomiteaan valmistelemaan ehdotusta maalaisohjelmaksi. Paloheimo valittiin alun perin varajäseneksi, mutta hän osallistui lopulta komitean toimintaan hyvin tiiviisti ja kuului sen ydinjoukkoon Paasikiven, Hannes Gebhardin, A. O. Kairamon ja Juho Torpan kanssa. Tämän torppariohjelman tarkoitus oli etsiä ratkaisua ajan polttavimpaan yhteiskunnalliseen epäkohtaan: tilattoman väestön asemaan ja torpparikysymykseen. Tästä työstä muodostui H. G. Paloheimon yhteiskunnallisen uudistustyön merkittävin osa.

Ensimmäisessä eduskunnassa Paloheimo asetettiin maatalousvaliokuntaan, johon vanhasuomalaisten puolelta tulivat myös puolueen torpparikomitean muut jäsenet Gebhard, Paasikivi ja Kairamo. Valiokunta sai sorvattua esityksen, joka tyydytti sen enemmistöä, mutta eduskunnassa esityksellä ei ollut selviytymismahdollisuuksia. Oikeisto karsasti esityksen kohtaa, joka ulotti sen koskemaan myös vanhoja torpparisopimuksia ja vasemmiston mielestä se ei taas ulottunut riittävän pitkälle. Myös eduskunnan ulkopuolella ehdotus kohtasi vastustusta. Suurtilallisten kokous ja Suomen Talousseura tyrmäsivät ehdotuksen. Pitkään niin suomalaisessa puolueessa kuin eduskunnassa valmisteltu torpparilaki ei siis saanut kannatusta. Asiassa säädettiin lopulta rauhoituslaki, jolla torpparien sopimusten irtisanominen tehtiin määräajaksi mahdottomaksi. Torpparilaki saatiin säädetyksi vasta Suomen jo itsenäistyttyä 1918.

H. G. Paloheimon maatalouspoliittisen ajattelun keskeisin sisältö ei kuitenkaan ollut torppariväestön kohottaminen itsenäisen viljelijän asemaan, vaan viljellyn maa-alan kasvattaminen. Torppareiden itsenäistyminen ei vielä itsessään lisännyt viljeltyä maata yhtään. Maatalouspolitiikan lopullisena tavoitteena tuli olla elintarvikeomavaraisuus, erityisesti leipäviljan osalta. Maatalouden järkiperäistäminen ja viljatullien käyttöönotto parantaisivat myös tilattoman väestön asemaa. Talonpoikien tulevaisuus oli rukiin ja ohran turvatun tuottajahinnan varassa. Oman maatalouden menestys oli H. G:n mukaan maan elinehto. Maatalouspoliittisiin toimenpiteisiin H. G. Paloheimo joutui perehtymään erityisesti itsenäistymisen jälkeen noustuaan Paasikiven senaatin jäseneksi.

Monarkisti senaattori

Vuonna 1917 H. G. Paloheimon innostus politiikkaa kohtaan oli hiipumassa. Torpparilaki oli juuttunut komiteoihin ja H. G:n horjuva terveys edellytti säännöllisiä toipumislomia sanatorioissa. Afäärien hoitaminen työllisti liikemiestä riittävästi. Vuoden 1917 tapahtumat, Venäjän vallankumoukset ja itsenäisyyden mahdollinen saavuttaminen pitivät kuitenkin Paloheimon poliittisesti aktiivisena. Joulukuun alussa H. G. suuntasi Ruotsiin. H. G. Paloheimo lähti senaatin toimeksi annosta matkaan. Hänen oli määrä sähköttää Haaparannasta Suomen Washingtonin konsulille, mikäli itsenäisyysjulistus saataisiin onnellisesti läpi eduskunnassa. Saatuaan Svinhufvudin sähkeen Oulun asemaravintolaan H. G. matkusti Haaparantaan, josta hän sähkötti senaatin antamat ohjeet Kaarlo Ignatiukselle Washingtoniin. Haaparannasta H. G. matkusti Tukholmaan, jonne hän saapui 6.12.1917. Tukholmaan matkustivat Suomesta myös Alexis Gripenberg ja J. K. Paasikivi. He kolme muodostivat lähetystön, jonka tehtävänä oli tiedottaa Pohjoismaissa Suomen itsenäisyysjulistuksesta ja hankkia tunnustukset. Tunnettua on, että viralliset tunnustukset kuitenkin saatiin vasta vuoden 1918 alussa Neuvosto-Venäjän ensin tunnustettua Suomen.

Kokemus valtiopäivä- ja kansanedustajana sekä hyvät henkilökohtaiset suhteet suomalaisen puolueen johtoon ja Paasikiveen nostivat H. G. Paloheimon toukokuun lopulla perustettuun Paasikiven senaattiin. H. G. senaattorin pestiä puolsi hänen vahva afäärikokemuksensa sekä Paasikiven usko H. G:n poliitikon ja organisaattorin kykyihin. Myös kieliriidat oli sisällissodan jälkeisessä Suomessa hetkeksi unohdettu ja Paloheimon senaattorinimityksen puolesta propagoi erityisesti ruotsalaisten suurliikemiesten ryhmä. Isona tekijänä H. G. senaatinjäsenyydelle oli myös se, että hänen suurtilallisena uskottiin ajavan maataloustuottajain etua. H. G. Paloheimosta tulikin Suomen ensimmäinen kansanhuoltoministeri. Hänet nimitettiin elintarvetoimituskunnan päälliköksi 27. toukokuuta 1918, senaattorin arvonimen hän sai pari viikkoa myöhemmin.

Senaattori Paloheimon keskeinen työsarka oli elintarvikkeiden hankkiminen Suomeen ja niiden jakaminen kansalle. H. G:n mielestä elintarvikekurjuuden syy oli siinä, että maanviljelys oli jätetty ilman tullisuojaa avoimeksi amerikkalaisen ja venäläisen viljan kilpailulle. Senaattorina hän ajoikin heinäkuussa läpi elintarvikelain, joka tähtäsi avoimesti maataloustuottajan aseman kohottamiseen muiden elinkeinojen kustannuksella. Maahantuonti oli keskitetty viranomaisten käsiin, mikä oli tyypillinen sota-ajan ratkaisu. H. G. perustelut maahantuonnin säännöstelylle olivat ulkopoliittiset ja valtiontaloudelliset realiteetit. Senaattori Paloheimo kohtasi runsaasti arvostelua, erityisesti vapaakaupan kannattajien taholta.

Elintarvikepulaa pyrittiin tasoittamaan elintarvikkeiden pakko-otoilla suoraan maanviljelijöiltä. Paloheimo pääsikin nopeasti maineestaan viljelijäväestön edunvalvojana. Senaattorin ajama elintarvikepolitiikka sopi huonosti sisällissodan jälkeisiin voimasuhteisiin, sillä eniten närää pakko-otot aiheuttivat suojeluskuntien vahvimmalla alueella Etelä-Pohjanmaalla. Elintarvikehuollosta vastaavan senaattorin paikka oli senaatin tuulisin. Luonnollisesti ruoansaantiin liittyvät asiat kiinnostivat suurta yleisöä huomattavasti enemmän kuin muut päivän poliittiset aiheet, kuten esimerkiksi valtiomuotokysymyksestä käyty taistelu. Paloheimon lapsuuden ystävä E. N. Setälä olikin todennut, että ”muita ei ahdisteta kuin sotaministeriä ja Paloheimoa”. H. G:n mitta täyttyikin 19.10. hänen oltuaan senaattorina viitisen kuukautta. Hän perusti eroaan häneen kohdistetulla epäluottamuksella. Ero myönnettiin marraskuun alussa. Paasikiven senaatin päivät olivat tosin joka tapauksessa luetut jo tuossa vaiheessa.

H. G. Paloheimo oli monarkisti, kuten suuri osa hänen vanhasuomalaisista puoluetovereistaankin. Usko kansanvaltaan oli mennyt sisällissodan myötä. Näytti siltä, että Suomeen ei demokratia soveltunut. Saksalainen kuningas turvaisi niin sisäisen järjestyksen kuin myös ulkoisen turvallisuuden bolshevikkivaltiota vastaan. Se, ehtikö H. G. pohtia monarkiaa valtio-opilliselta kannalta, on kyseenalaista. Paloheimon saksalaissympatioista kertoo kuitenkin hänen Itämeren divisioonan komentajan Rudiger von der Golzin kunniaksi Santamäellä järjestämänsä juhla, johon kutsuttiin senaattoreita ja muita politiikan silmäätekeviä. Saksan hävittyä ensimmäisen maailmansodan joutui myös Saksaan turvannut Paasikiven senaatti eroamaan 27.11. Paloheimon henkilökohtainen eroratkaisu oli lyhentänyt hänen senaattorin uraansa vain kuukaudella.

Ero senaattorin tehtävistä päätti H. G. Paloheimon poliittisen uran. Pitkään ei H. G. kuitenkaan ehtinyt afääreihinsä keskittymään, sillä hän kuoli sydänkohtaukseen vain reilun puolen vuoden kuluttua 29.6.1919 vasta 54-vuotiaana. Läheisten mielestä Santamäen isännän kaatoi senaattorikauden tuoma stressi. Pari kuukautta miehensä jälkeen kuoli myös H. G:n vaimo Ida. Perinnön jaossa todettiin, että suurtilallisen ja industrialistin omaisuuden muodostivat melko lailla puoliksi varat ja velat. Omaisuus jaettiin perheen viidelle tyttärelle, mutta yritysten ohjaksiin tarttuivat vävypojat.

H. G. Paloheimo nousi valtiollisen ja poliittisen uransa päätteeksi aina senaattoriksi asti, mutta suomalaisen puolueen piirissä hän ei koskaan noussut terävimpään kärkeen. H. G. oli maatalousasioiden asiantuntija ja hänen ammattitaidostaan hyödyttiinkin eniten puolueen maalaisohjelman sorvaamisessa ja toisaalta hänen työssään maatalousvaliokunnassa.

 

 

Hjalmar Gabriel Brander vsta 1906 Paloheimo S 17.10.1864 Kangasala, K 29.6.1919 Loppi. V Lopen kirkkoherra Henrik Erland Brander ja Lovisa Wilhelmina Fredriksson. P1 1889 - Elin Amalia Hernberg S 1864, K 1890, P1 V senaatin venäjän kielen kääntäjä Robert Nikolai Hernberg ja Klara Amanda Adelaide Strandberg; P2 1892 - Fanny Olivia Hellén (aiemmin Axéen) S 1862, K 1905, P2 V maakauppias Henrik Gustaf Axéen ja Alexandra Olivia Konstantia Tammelander; P3 1906 - Ida Fredrika Andersson S 1871, K 1919, P3 V kartanonomistaja Karl Fredrik Andersson ja Ida Johanna Sadenius. Lapset: Toivo Henrik S, K 1890; Sigrid (adoptoitu, aiemmin Hellén) S 1887, K 1938, P lääketieteen ja kirurgian tohtori Lauri Herman Terhola (aiemmin Törnqvist); Katri Elina S 1893, K 1977, P toimitusjohtaja, diplomi-insinööri Jaakko Erland Yrjö-Koskinen; Anna Liisa S 1896, K 1981, P toimitusjohtaja, diplomi-insinööri Väinö Samuel (Sampo) Kyander; Fanny Inkeri S 1898, K 1984, P lähetystösihteeri, kapteeni Elmar Juhan Kirotar; Aili Johanna S 1907, K 1949, P metsänhoitaja Johan (Hannu) Georg Tengman.

URA. Ylioppilas Helsingin Suomalaisesta Alkeisopistosta 1884; teologinen erotutkinto 1888.

Hämeenkyrön kirkkoherran apulainen 1888 - 1889; maanviljelijä Lopella 1889 - ; sahanomistaja 1890 - ; tiilitehtailija 1907 - ; brikettitehtailija 1914 - 1916.

Kajaanin Puutavara Oy:n (1907), Rauma Wood Ltd. Oy:n (1916) perustajaosakas; Osakeyhtiö Riihimäen pääosakas 1909 - ; Riihimäen Saha Oy:n osakas 1914 - .

Santamäen kartanon omistaja Lopella 1889 - , Kormun kartanon omistaja 1906 - .

Talonpoikaissäädyn edustaja valtiopäivillä 1904 - 1905, 1905 - 1906; Suomalaisen Puolueen kansanedustaja (Hämeen läänin eteläinen vaalipiiri) 1907, 1908; senaattori J. K. Paasikiven senaatissa, elintarviketoimituskunnan päällikkö 27.5.1918 - 27.11.1918, maataloustoimikunnan päällikkö 17.8.1918 - 27.11.1918.

Hämeen läänin maanviljelyseuran puheenjohtaja; Kansallis-Osake-Pankin hallintoneuvoston jäsen; Osuuskassojen Keskuslainarahaston hallintoneuvoston jäsen; Maataloustuottajain Keskusliiton valtuuskunnan jäsen.

ARVONIMET JA KUNNIANOSOITUKSET. Kunnallisneuvos 1911; maanviljelysneuvos 1917.

JULKISET MUOTOKUVAT JA MUISTOMERKIT. Veistokset: W. Aaltonen. 1961, Riihimäki. Maalaukset: A. Favén. 1919, jäljennös, Paloheimo Oy, Riihimäki.

LÄHTEET JA KIRJALLISUUS. T. Keskisarja, Afäärifennomaanit : Paloheimo-veljekset suurliikemiehinä ja yhteiskunnallisina vaikuttajina. 2006; Jorma Ahvenainen, H. G. Paloheimo. Kansallisbiografia; Leino-Kaukiainen – Uino, Kokoomuksen historia osa 1.

27.10.2011

Jenni Karimäki