Meurman, Agathon

Agathon Meurman

Syntymäaika:
9.10.1826

Kuolinaika:
17.1.1909

Paikkakunta:
Kangasala, Helsinki

Merkittävimmät toimet:
valtiopäiväedustaja

 

kartanonomistaja, valtiopäiväedustaja, fennomaanien ”talonpoikaiskuningas”

Agathon Meurman muistetaan ehkä liiankin yksinkertaistetusti vain Yrjö-Koskisen uskollisena kannattajana, linkkinä kansallisesti heränneisiin talonpoikiin. Meurman oli kuitenkin enemmän. Hän oli yhtä aikaa talonpoikaiston symbolinen "Kangasalan karhu" tai jopa "Kangasalan kuningas”, merkittävä valtiollinen poliitikko ja kulttuuri- ja uskontopolitiikan linjanvetäjä sekä toimittaja ja kirjailija.

 

Agathon Meurmanin tausta ei ollut "tyypillisen talonpojan" tausta. Hänen isänsä oli Ruotsin armeijasta eronnut kapteeni Karl Otto Meurman, ja Meurman-suku oli alun perin kauppiassuku. Äiti Amalia Loviisa kuului puolestaan Arwidssonien pappis- ja sivistyssukuun. Karl Meurman kuului "herraskaisiin tilanomistajiin ja viljelijöihin”, joiden määrä oli nousussa. Agathon Meurman syntyikin 9.10. 1826 Kangasalla Liuksialan satojen hehtaarien kokoisessa kartanossa, jonka entisiin omistajiin kuului muiden muassa Kaarina Maununtytär. Meurmanin tausta oli siis tavallaan ylimyksellinen – talonpoikaisissa puitteissa. Syntyperäiseen aatelistoon ja oppisäätyläistöön (vaikka Meurmankin kirjoitti itsensä yliopppilaaksi) jäi sen sijaan selvä ero: yhdessä ja samojen tavoitteiden puolesta toimittaessakin Meurman edusti eri piiriä, joka joidenkin silmissä näyttäytyi ”pelkkänä” talonpoikaisuutena.

Agathon Meurmanilla oli aluksi kotiopettaja, ja hän oli pari lukukautta Hämeenlinnan triviaalikoulussa. Sen jälkeen Meurman kävi lukiota Pietarissa, missä hän eli vanhemman veljensä kanssa. Tämä oli palvellut Henkikaartissa ja siirtynyt Suomen valtiosihteerin virastoon. Sitä kautta Meurmankin tuli kosketuksiin kreivi Alexander Armfeltin kanssa, sillä Otto-veli seurusteli tämän perheessä. Pietarissa Meurman oppi venäjää ja ranskaa. Otto Meurman laati laajan ruotsalais-venäläisen sanakirjan ja Agathon myöhemmin ranskalais-suomalaisen ja venäläis-suomalaisen sanakirjan sekä lyhyen yleisen tietosanakirjan. Meurman pystyi lisäksi lukemaan saksaa ja englantia. Ylioppilaaksi hän kirjoitti 1844 ja kirjoittautui Helsingissä yliopiston filosofiseen tiedekuntaan. Kolmen lukukauden jälkeen Meurman siirtyi kuitenkin Mustialan maanviljelysopistoon ja jäi isänsä kuoltua samoihin aikoihin hoitamaan suurta kotitilaansa. Opiskeluaika oli uralle merkittävä siksi, että hän tutustui tuolloin (->) J. V. Snellmanin ajatuksiin.

Meurman jäi näin ollen talonpoikaisen yhteiskunnan piiriin ja "helsinkiläistyi" vasta valtiopäivämiesvaiheessaan eikä silloinkaan samalla tavalla kuin fennomaanien helsinkiläinen eliitti. Jääminen eräänlaiseen periferiaan ei kuitenkaan merkinnyt jäämistä syrjään ajan yleisestä fennomaanisesta noususta, etenkin kun Häme oli Snellmanin, (->) Georg Zacharias Yrjö-Koskisen ja ylipäänsä suomettarelaisuuden parhaita sydänmaita. Lisäksi Meurman oli huomattavan hyvin perillä ajan poliittisista, yhteiskunnallisista ja kulttuurisista kysymyksistä.

Meurmanin lukeneisuus oli hyvin laaja. Hän omaksui kansallisromanttisen ja idealistisen ajattelun sekä poliittis-filosofista tietä – Snellmanin ja Yrjö-Koskisen ja viime kädessä Hegelin kautta – että brittiläisestä kaunokirjallisuudesta. Meurmania tutkinut Esko Jossas mainitsee hänen lukeneen muiden muassa Charles Dickensiä, Walter Scottia ja Oliver Goldsmithiä.

Snellmanin ja sittemmin yrjökoskislaisen fennomanian noustessa esiin Meurmanin nuoruusvaiheessa ei ollut itsestään selvää, että suomalaisuusliike olisi juuri heidän johdossaan. Sanomalehti Suomettaren johdossa olivat maltillisemmat piirit, kuten (->) Paavo Tikkanen, August Ahlqvist ja August Schauman, joita sanottiin "vanhoiksi rehellisiksi suomalaisiksi”. Heidän fennomaniansa mukaan suomalaisuuden oli noustava ensi sijassa kulttuurista ja sivistyksellistä, "luonnollista" tietä. Heidän lähtökohtansa ei ollut yhtä filosofinen ja poliittinen kuin Snellmanin ja Yrjö-Koskisen kansallisromanttinen hegeliläisyys, jota sanottiin tuolloin nuorfennomaniaksi.

Meurmanin nuoruusvaihe liittyi nuorfennomaaniseen ja monessa suhteessa radikaaliin lähestymistapaan. Samaan aikaanhan kenraalikuvernööri leimasi Snellmanin jopa kommunistiksi. Vaikka Meurman Liuksialan mahtavuuden vuoksi ei ollut "rahvasta”, niin suhteessa ruotsinkieliseen sivistyneistöön ja "vanhojen rehellisten" mietouteen hän mielsi edustavansa talonpoikaista kansaa, ja hänen silmissään ruotsalainen puolue oli "yläluokkapuolue, johon Suomessa liitytään, kun kukkaro paisuu ja halutaan olla hienoja miehiä”. Tosin talonpoikaisuus merkitsi tässä tapauksessa myöhemminkin ensi sijassa länsisuomalaista suurtalonpoikaistoa.

Meurman omaksui kansallisromanttisen käsityksen, jonka mukaan suomalaisuus oli nostettava oikeuksiinsa talonpoikaiston kautta. Hänen johtamastaan talonpoikaissäädystä tulikin valtiopäivillä fennomanian toinen kivijalka papiston ohella. Pahin vastus hänellä oli myöhemmin säädyn sisällä nuorsuomalaisessa Jonas Castrénissa, johon hänellä oli varsin huonot välit. Myöhemmin vakiintui käsitteeksi, että kannatus jakautui suunnilleen Pähkinäsaaren rauhan rajaa myöten: eteläpuolella meurmanilaiset, pohjoispuolella castrénilaiset. Jako säilyi pääpiirteissään vanha- ja nuorsuomalaisuuden välisenä rajana.

Meurman tuli tunnetuksi myös aktiivisena kynänkäyttäjänä ja sanomalehdentoimittajana. Hän sai äänensä kuuluviin erityisesti fennomaanien ruotsinkielisen Finland-lehden päätoimittajana 1880-luvun lopulla. Muutoin hänen tuotannostaan suurin osa oli ajan poliittiseen debattiin kuuluvia lentokirjasia ja pamfletteja. Hän kirjoitti myös muistelmat.

Vanhoillisena ja arvokonservatiivina tunnettu Meurman oli uransa alkuvaiheissa radikaali nuorfennomaani ja suhtautui kriittisesti papistoon ja kirkkoon, koska näiden vanhaluterilaisuus tuntui liian holhoushenkiseltä ja liian vähän kansalliselta. Myöhemmin, etenkin valtiopäivätoiminnan alettua, intressit tuntuivat käyvän paljon paremmin yhteen. Kirkon vanha patriarkaalisuus vaihtoi väriä ja tuli kansallisemmaksi, kun aikaisemmin oli vallinnut yleismoralistisuus ja kaikkea sekulaarisuutta oli kaihdettu.

Meurmanin ajattelussa uskonto, nimenomaan luterilaisessa muodossaan, kytkeytyi erottamattomasti fennomaniaan ja kansallisuusaatteeseen. Tämän vuoksi hän suhtautui varsin epäilevästi erilaisiin uskonnonvapauslakiehdotuksiin vuosisadan loppupuolella. Hän hyväksyi vuoden 1889 eriuskolaislain, mutta pohjimmiltaan hänestä oli epäilyttävää, jos valtion kristillistä ja kirkollista pohjaa hämärrettiin, saati jos jotkut aikoivat siirtyä kokonaan uskontokuntien ulkopuolelle. Hän hyväksyi siviiliavioliiton, mutta tässä kannassa olikin kysymys avioliiton järjestämisestä yhteiskunnan instituutiona eikä sen hengellisestä puolesta. Avioliiton pyhyys ei Meurmanin mielestä riippunut sen solmimistavasta. Paljon tuhoisampaa oli tinkiä esimerkiksi ehtoollispakosta.

Meurman ei voinut hyväksyä kulttuuriliberaalisuuden, ruotsalaisuuden eikä poliittisen nuorsuomalaisuuden niitä piirteitä, jotka eivät levänneet fennomaanisessa kulttuurikonservatismissa vaan tähyilivät 1800-luvun lopun läntisiin filosofioihin: liberaalisuuteen, kosmopoliittisuuteen, ateismiin, kehitysoppiin, naturalismiin, kirjalliseen realismiin ja niin edelleen. Reaktio oli sama kuin Snellmanilla, jolle fennomaniassa oli tärkeintä nationalismi. Meurmanilla torjumiseen liittyi tähän vielä uskonnollinen ja moralisoiva aspekti. Meurman halusi lisäksi säilyttää papiston vahvan aseman kansallisen sivistyselämän johdossa.

Fennomaanis- ja kristillispohjainen näkemys selittää myös Meurmanin voimakkaasti kielteistä suhtautumista kulttuuriliberalismiin ja hänen epäluulojaan nousevaa naisasialiikettä tai esimerkiksi juutalaisten täysiä kansalaisoikeuksia kohtaan. Erityisen kielteisesti hän suhtautui Minna Canthin teoksiin, joissa yhdistyivät moderni liberaalisuus, kirjallinen realismi ja uudet naiskäsitykset. Meurmanin ja Adelaïde Ehrnroothin, kahden sanavalmiin kirjoittajan, tekstit saivat aikaan pilapiirroksia. Väittelijät pääsivät myös karikatyyreina ylioppilaiden kulkueisiin. Ulkomaisista kulttuuriliberaaleista Meurman torjui etenkin Henrik Ibsenin. Meurman suhtautuikin naisasialiikkeeseen kielteisesti, vaikka hän toisaalta asetti naisen korkeammalle siveelliselle jalustalle kuin miehen. Mutta naisen tehtävä ei ollutkaan yhteiskunnassa vaan kodissa. "Naisen kutsumus oli olla perheen keskushenkilö eikä pyrkiä tulemaan miehen kaltaiseksi", Jossas kuvaa Meurmanin ajattelua. Tässä Meurman seurasi ajan keskisäätyistä valtavirtaa sukupuolien biologisista erilaisista piirteistä ja näistä seuraavista rooleista, ja talonpoikainen yhtenäiskulttuuriajatus vielä vahvisti tätä ajattelua ja teki sen konservatiivisemmaksi. Nuoruuden radikaali oli ajautunut vuosikymmenten kuluessa ”vanhoilliseen lokeroon” ja tuli monille nuorsuomalaisille ja ruotsalaisille juuri tämän vanhoillisuuden symboliksi.

Vaikka Meurman oli ollut kriittinen vanhan yhteiskunnan yhtenäisyysvaatimuksia kohtaan, hän oli itse myöhemmin asettamassa tilalle fennomaanisen yhtenäiskulttuurin vaatimusta. Uudet aatteet nostivat esille sellaisia kysymyksiä, jotka olivat kenties tärkeitä, mutta kuitenkin toissijaisia kansalliseen nousuun verrattuna, ja ne olisi joka tapauksessa pitänyt ratkaista fennomanian, ei minkään kosmopoliittisen aatteen pohjalta. Meurman ei hyväksynyt myöskään sosialismia tai edes pystynyt tunnustamaan, että ylä- ja alaluokan välinen ristiriita olisi sellainen suuri ongelma, millaisena sitä uusien ideologioiden taholla pidettiin. Tällainen erohan oli ikuinen piirre, ja juopaa luokkien välillä oli lievennettävä juuri kansallisuusaatteen ja papiston avulla. Työväenliike ja työläisten elintason parantaminen olivat oikeutettuja, mutta niiden sotkeminen materialistiseen, epäkristilliseen ja kansainväliseen ideologiaan ei ollut. Vuoden 1879 lopulla Meurman lähetti Yrjö-Koskiselle kirjeen, jossa hän selitti olevansa "demokrati, kansanystävä”, mutta hän ei hyväksynyt sellaista kiihoittavaa "terrorismia”, jota talonpojat nyt harjoittivat herrassäätyjä kohtaan. Valaiseva on myös lause: "Mahdollista on että sinä sitten taivut enemmin vasempaan minä enemmin oikeaan.”

Fennomanian kaltaisille, kansallisuushenkeä korostaville suuntauksille oli 1800-luvulla tyypillistä myös juutalaisuuden torjuminen epäterveenä elementtinä kansallisessa olemuksessa. Fennomanian oppien mukaan juutalaisuus ei ollut uskollinen pääkansallisuudelle, ja kaiken lisäksi se oli luonut kansainvälisen kapitalismin, johon myös suhtauduttiin varsin epäluuloisesti. Pelättiin, että kansainvälinen kapitalismi imisi Suomen hennon talouselämän tai alistaisi sen haltuunsa. Meurmankin torjui juutalaisuuden sen ei-kristillisyyden ja kosmopoliittisuuden takia, ja hän vastusti kansalaisoikeuksien myöntämistä juutalaisille.

Toisaalta Meurman oli kaikessa tässä konservatiivisuudessaan, tai monessa suhteessa juuri sen takia, suuri idealisti aikansa hengessä. Kuten hän mainitsi kerran kirjeessään Yrjö-Koskiselle, oikea aate voittaa aina lopulta – jopa siinä tapauksessa, että sitä kannatti aluksi vain yksi ihminen maailmassa.

Eino Leinon routavuositrilogiassaan kuvaaman suomettarelaisen suurtalonpojan, Paavo Vitikan, olemuksessa voikin tunnistaa jotain meurmanilaista: uskonnollisuus ja uskollisuus "kansallisen puolueen"johtomiehiä kohtaan. Meurman on päätynyt kielteisenä hahmona myös 1990-luvulla julkaistuun salapoliisikirjaan – erään kuvitteellisen naishahmon näkökulmasta.

Meurmania on pidetty monessa suhteessa poliittisesti hieman epäitsenäisenä, pahimmillaan jopa Snellmanin ja Yrjö-Koskisen "yksinkertaisena talonpoikana”, jonka tehtävänä oli vain taata Suomalaisen Puolueen johtajille talonpoikaissäädyn tuki. Kuten edellä on käynyt ilmi, Meurmanin ajattelussa oli omaleimaiset piirteensä, eikä se, että hän päätyi monessa kysymyksessä samaan kantaan kuin Snellman ja Yrjö-Koskinen, vielä sinänsä todista, että hän olisi ollut vain näiden marionetti. Hänen oma henkilöhistoriansa ja toisaalta kansallisromanttinen, toisaalta kulttuurikonservatiivinen ajattelumallinsa vei jo luonnostaan samankaltaisiin johtopäätöksiin kuin mihin Snellman ja Yrjö-Koskinen päätyivät.

Toisaalta pitää kuitenkin paikkansa, että Meurman koki olevansa tavallaan eri sektorilla kuin fennomaanijohtajat. Nämä olivat juhlittuja valtiomiehiä ja professoreja, joihin verrattuna talonpoikaisruhtinaskin oli "vain" talonpoika, jonka ei olisi tarkoituskaan kilpailla fennomanian johtoasemasta valtiomiesten kanssa. Lisäksi Meurman seurasi käytännössä Snellmanin ja Yrjö-Koskisen linjoja monessa kysymyksessä ja ajoi esimerkiksi vuosien 1877–1878 valtiopäivillä asevelvollisuuslakia talonpoikaissäädyssä hyvin samalla tavalla kuin Snellman aatelissäädyssä. Tämä oli tavallaan sellainen lohko, jonka "pitikin" kuulua valtiomiehelle ja jota Meurmanin oli seurattava. Uskontoon ja moraaliin liittyvissä kysymyksissä tai talonpojille läheisissä asioissa asetelma oli erilainen: niissä taas valtiomies oli sivummalla, koska talonpoikaisjohtajalla oli läheisempi kosketus kansaan.

Snellman kuoltua 1881 Meurmanin näkyvä ura jatkui vielä lähes 30 vuotta, joskaan aivan viimeiset vuodet eivät tuoneet esille enää mitään kovin uutta. Meurman ei seurannut Yrjö-Koskistakaan mitenkään tahdottomasti esimerkiksi kysymyksessä venäjänpoliittisesta myöntyvyyslinjasta, vaan hänen suhtautumisensa oli kenties käytännöllisempi ja lähempänä päivänpolitiikan perspektiivejä. Hän oli usein lähempänä (->) J. R. Danielsonia ja E. G. Palménin maltillisempaa myöntyvyyssuuntaa – jopa siinä määrin, että näistä ja Meurmanista puhuttiin joskus "triumviraattina”. Meurman allekirjoitti 1899 suuren adressin siitä huolimatta, että oli päätetty välttää valtiopäiväedustajien allekirjoituksia. Hän ei liioin kannattanut Yrjö-Koskisen näkemystä siitä, että alkaneesta routakaudesta huolimatta olisi vain kiristettävä kielitaistelua ja eroa ruotsinkielisiin.

Meurman sai lopuksi nähdä venäläistämisvuodet, vuoden 1905 suurlakon, yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden sekä uuden venäläistämiskauden alun. 83-vuotiaana 17.1. 1909 kuolleen Meurmanin mukana kuoli viimeinen ensimmäisen polven kansallisista fennomaanisista johtajista. Näin tulkitsi muistopuheessaan vanhasuomalainen pappismies ja kansanedustaja Lauri Ingman, joka mielsi kuuluvansa samaan kansalliseen liikkeeseen ja josta tuli puolestaan seuraavan fennomaanisen sukupolven vahva mies lähes 20 vuoden ajaksi.

 

Agathon Meurman S 9.10.1826 Kangasala, K 17.1.1909 Helsinki. V kapteeni Karl Otto Meurman ja Amalia Lovisa Arwidsson. P 1854 - Alina Fredrika Tallqvist S 1835, K 1899, PV rovasti Henrik Tallqvist ja Antoinette Lovisa Gustava Stjernvall. Lapset: Bertha Mathilda S 1855, K 1881; Minna Fredrika (Thulé) S 1856, K 1928; Hilda Lovisa (Ignatius) S 1858, K 1928; Otto S 1859, K 1929; Amalia S, K 1860 (kaksonen); Maria S, K 1860 (kaksonen); Alfred Agaton (Meurman Liuksiala) S 1861, K 1944; Ivar Johannes S 1862, K 1938; Werner Elias (Meurman Liuksiala) S 1863, K 1935; Jalmari Fredrik S 1870, K 1946; Helmi Elisabet (Virkkunen) S 1873 (kaksonen), K 1947; Inez Helena (Elmgren) S 1873 (kaksonen), K 1956.

URA. Ylioppilas 1844, Mustialan maanviljelysopisto 1846 - 1848.

Liuksialan kartanon omistaja 1849 - 1900.

Talonpoikaissäädyn edustaja valtiopäivillä 1872 - 1900, varapuhemies 1897, 1899; Suomen Pankin valtuuskunnan jäsen 1882 -1905; kirkolliskokouksen jäsen 1876, 1886, 1893, 1898.

Kansanvalistusseuran hallituksen puheenjohtaja 1884 -1905; Finland-lehden päätoimittaja 1886 -1888.

ARVONIMET JA KUNNIANOSOITUKSET. Kunnallisneuvos 1861.

TUOTANTO. Om finska folkskolans organisation. 1856; Ranskalais-suomalainen sanakirja. 1877; Venäläis-suomalainen sanakirja. 1895; Sanakirja yleiseen sivistykseen kuuluvia tietoja varten. 1883-90; Veroista Suomessa. 1878; Maatilojen rasituksista. 1880; Nälkävuodet 1860-luvulla. 1892; Kuinka suomenkieli pääsi viralliseksi. 1893; Ehtoollispakko ja eriuskolaislaki. 1893; Suomi ennen ja nyt. 1890; Om våra partiförhållanden. 1891; Elämänkysymyksiä yksinkertaisille I - III. 1903 - 1909; Muistelmia I. 1909.

LÄHTEET JA KIRJALLISUUS. E. Jossas, Agathon Meurman : suomalaisuusliikkeen uskonto- ja kirkkopoliitikko 1863 - 1899. 1990; P. Rommi, Yrjö Koskisen linja : myöntyvyyssuunnan hahmottuminen Suomalaisen puolueen toimintalinjaksi. 1964; P. Virkkunen, Agathon Meurman I - III. 1935, 1938, 1957; Vesa Vares, Agathon Meurmanin henkilökuva. Suomen Kansallisbiografia, SKS Helsinki 1997-.

Artikkeli on julkaistu aikaisemmin Suomen Kansallisbiografiassa.

JULKISET MUOTOKUVAT JA MUISTOMERKIT. Mitalit: E. Wikström. 1926.

Vesa Vares

julkaistu 21.1.2009