Honka, Aarne Uno Johannes

Aarne Uno Johannes Honka

Muut nimet:
Bremer

Syntymäaika:
01.04.1889

Kuolinaika:
07.09.1975

Paikkakunta:
Kuusisto, Turku, Helsinki

Merkittävimmät toimet:
kansanedustaja
puoluesihteeri
 

Filosofian maisteri, lehtori Aarne Honka toimi kansanedustajana 1933–1945 ja 1948–1951, puoluesihteerinä 1942–1946 sekä Varsinais-Suomen piirin puheenjohtajana 1938–1960. Honka muistetaan ennen muuta sodanaikaisesta saksalaismielisyydestään, mutta hän oli myös pitkän linjan suomalainen patriootti, joka loi tinkimättömyydellään ja suoraselkäisellä oikeistolaisuudellaan jatkuvuutta Kokoomuksen toimintaan ja auttoi rakentamaan siltoja yli sukupolvirajojen.

 

TAUSTA, OPINNOT JA TYÖURA

Aarne Honka kuului saksalaista alkuperää olevaan Bremerin sukuun, jonka suomalainen haara polveutuu laivanvarustaja ja kauppias Jacob Bremeristä (1711–1785), joka oli Hongan isän Uno Bremerin isoisän isoisä.

Uno Bremer (vuodesta 1906 Honka, 1858–1936) oli saanut agronomin koulutuksen Mustialan maanviljelysopistossa, josta valmistuttuaan hän työskenteli muun muassa Suomen Talousseuran maatalousneuvojana ja apulaislääninagronomina. Uno Bremerin toiminta Varsinais-Suomen maanviljelyksen edistämiseksi tutustutti hänen perusteellisesti maakunnan oloihin ja sen väestöön, jonka kannatuksesta hänet valittiin Vehmaan tuomiokunnan edustajaksi talonpoikaissäätyyn vuosien 1891, 1894, 1899 ja 1900 valtiopäiville. Aarne Honka oli siis valtiopäivämies toisessa polvessa ja hän tähdentääkin muistelmissaan isänsä yhteiskunnallisen toiminnan merkitystä oman poliittisen harrastuksensa keskeisimpänä alkujuurena.

Edellisen sukupolven toiminnalla oli epäilemättä vaikutuksensa siihenkin, että Aarne Honka kiinnostui jo varhain opettajan ammatista ja urasta. Uno Bremer tunnettiin näet hyvänä luennoitsijana ja Aarnen lapsuusvuosina hänellä oli Kuusiston kartanossa oma yksityinen maanviljelyskoulunsa. Aarnen kansakoulunopettajaksi kouluttautunut äiti Aina (o.s. Hagan, 1859–1930) teki puolestaan pitkän päivätyön Turun suomalaisen yhteiskoulun johtajattarena.

Kirjoitettuaan ylioppilaaksi vuonna 1907 Aarne Honka ryhtyi opiskelemaan saksan kieltä Helsingin yliopistossa suorittaen lisäksi arvosanat ranskan kielessä, estetiikassa ja nykykansain kirjallisuudessa, latinassa sekä kasvatusopissa. Filosofian kandidaatin tutkinnon hän sai valmiiksi joulukuussa 1912, jonka jälkeen vuorossa oli auskultointi Helsingin suomalaisessa normaalilyseossa. Maisteriksi Honka promovoitiin filosofisen tiedekunnan promootiossa vuonna 1914.

Ensimmäinen työpaikka löytyi Kotkan suomalaisesta yhteiskoulusta, jossa Honka toimi saksan, ranskan ja englannin kielen opettajana 1914–1924. Hän viihtyi Kotkassa hyvin, mutta piti silti jatkuvasti silmällä mahdollisuutta palata kotikaupunkiinsa Turkuun. Tällainen tilaisuus tarjoutui lopulta vuonna 1925, jolloin Honka sai nimityksen Turun suomalaisen lyseon saksan ja ranskan kielen vanhemman lehtorin virkaan.

Hongan työura Turussa ajoittui vuosiin 1925–1959. Turun suomalaisessa lyseossa hän opetti kolmen vuoden ajan, kunnes siirtyi Turun kauppaopiston saksan ja englannin kielen opettajaksi, mitä tehtävää hän hoiti vuoteen 1936. Pisimpään Honka vaikutti Turun toisessa suomalaisessa lyseossa eli myöhemmässä Puolalan yhteislyseossa, jossa hän työskenteli saksan ja ranskan kielen vanhempana lehtorina 1930–1959, ollen viimeisinä työvuosinaan 1956–1959 samalla koulun rehtori.

 

POLIITTINEN TOIMINTA 1920- JA 1930-LUVUILLA

Aarne Hongan poliittiset harrastukset alkoivat jo Kotkassa, jossa hän kuului paikalliseen kansallisseuraan ja osallistui kunnalliseen elämään muun muassa rahatoimikamarin jäsenenä.

Muutettuaan Turkuun Honka liittyi Turun kansallisseuraan, jonka johtokunnan jäsenenä hän ehti olla parisen vuotta ennen kuin hänet valittiin vuonna 1928 seuran puheenjohtajaksi. Tätä tehtävää hän hoiti yhtäjaksoisesti yli neljännesvuosisadan ajan, aina vuoteen 1954.

Honka herätti poliittisella toiminnallaan ensimmäisen kerran laajempaa huomiota lokakuussa 1930, kun hän johti puhetta Turun palokunnantalolla järjestetyssä suuressa kansalaiskokouksessa, jonka tarkoituksena oli vauhdittaa kommunistisympatioistaan tunnetun Georg Branting-nimisen ruotsalaisen asianajajan karkotusta Suomesta.

Vaalidebyyttinsä Honka suoritti tammikuun 1931 valitsijamiesvaaleissa saaden 1 663 ääntä, mikä oli P. E. Svinhufvudin vaaliliiton ehdokkaiden Turun läänin eteläisessä vaalipiirissä saavuttamista äänimääristä toiseksi korkein. Yhtenä viidestä varsinaissuomalaisesta Honka pääsi näin ollen Svinhufvudin valitsijamiesryhmään ja sai olla paikan päällä todistamassa Ukko-Pekan valintaa tasavallan presidentiksi.

Heinäkuun 1933 eduskuntavaalien alla Honka kiersi ahkerasti Varsinais-Suomea yhdessä Isänmaallisen kansanliikkeen suurpuhujan, asessori K. R. Kareksen kanssa, millä oli epäilemättä oma vaikutuksensa siihen, että Honkaa pidettiin noissa vaaleissa niin sanottujen lapualaismielisten ehdokkaana. Honka sai Kokoomuksen ja IKL:n muodostaman vaaliliiton ehdokkaista eniten ääniä, kaikkiaan 3 896, kannoillaan 3 800 ääntä saanut Kares. Vaaliliiton kolmas ja viimeinen läpimenijä oli kokoomuslainen agronomi Aku Korvenoja. Lokakuun 1930 vaaleissa kokoomuslaisia oli mennyt Varsinais-Suomesta läpi neljä ja odotukset olivat nytkin korkealla, joten tulos oli karvas pettymys ja kuvasti osaltaan suomalaisen oikeiston joutumista vastatuuleen. Koko maassa oikeisto kärsi edellisiin vaaleihin verrattuna kymmenen paikan tappion saaden uuteen eduskuntaan vain 32 edustajaansa, jotka kaiken huipuksi jakaantuivat kahteen eri leiriin, kun IKL perusti syksyllä 1933 oman eduskuntaryhmän, johon liittyi 14 yhteisestä vaaliliitosta valittua kansanedustajaa.

Mustaa paitaa soviteltiin julkisuudessa Aarne Hongankin ylle ja Hilja Riipisen päiväkirjamerkintöjen perusteella hänen on tulkittu ainakin harkinneen siirtymistä IKL:n ryhmään. Lapuan liikkeen työn jatkajaksi kesällä 1932 perustetun IKL:n ohjelmassa oli kieltämättä monia sellaisia kohtia, jotka olivat Hongalle läheisiä: Vapaussodan saavutusten turvaaminen, maan itsenäisyyden ja vapauden varjeleminen, armeijan ja suojeluskuntien työn tukeminen sekä leppymätön taistelu kumouksellista kommunismia vastaan. Muistelmissaan Honka kuitenkin vakuuttaa, ettei hänellä ollut syksyllä 1933 minkäänlaista aikomusta luopua Kokoomuksesta, vaan että hän halusi päinvastoin ”jatkuvasti olla puolueen jäsen ja kuulua sen eduskuntaryhmään”.

Honka arvosteli puheissaan tarpeen tullen IKL:n ylilyöntejä, mutta hän ei missään vaiheessa yrittänytkään profiloitua minään kansanliikekriitikkona. J. K. Paasikiven Kokoomuksen puheenjohtajana suorittama selkeä rajanveto IKL:ään nähden oli toki Hongankin mielestä paikallaan, koska Kokoomuksen oli saatava ”hajonneet rivinsä mahdollisimman suuressa määrin kokoon”. Kansanliikkeen arvostelussa ei Hongan mukaan kuitenkaan ollut syytä liioitella, ei siitäkään syystä, että Kokoomus kamppaili suurelta osin samoista äänestäjistä IKL:n kanssa. Kokoomuksen eduskuntaryhmän ja puoluejohdon marraskuussa 1934 pidetyssä yhteiskokouksessa Honka linjasikin, että ”vain tarmokas toiminta oman ohjelman pohjalla palauttaa sen luottamuksen, minkä puolue on mahdollisesti menettänyt”.

Honka valittiin jo ensimmäisillä valtiopäivillään Kokoomuksen eduskuntaryhmän sihteeriksi, jota tehtävää hän hoiti aina siihen saakka, kunnes jäi pois eduskunnasta keväällä 1945. Näkyvää poliittista linjanvetäjää Hongasta ei eduskuntaryhmässään kuitenkaan tullut ennen kuin vasta sota-aikana, eikä hänellä myöskään ollut varsinaisen puolueorganisaation puolella merkittäviä asemia ennen valintaansa puoluesihteeriksi vuonna 1942.

Kansanedustajan toimessaan Honka keskittyi 1930-luvulla ennen muuta opetustoimen ja kulttuurin alaan liittyviin kysymyksiin, joiden lisäksi hän osoitti aktiivisuutta mitä erilaisimmissa hankkeissa, jotka tavalla tai toisella koskettivat Varsinais-Suomea. Kotiseutunsa ja kotikaupunkinsa asioita Honka ajoi myös Turun kaupunginvaltuustossa, jonka jäsen hän oli vuosina 1931–1968 sekä kaupunginhallituksessa, johon hän kuului vuosina 1947–1948 ja 1952–1953.

Puolustuslaitosta koskevien kysymysten käsittelyä Honka seurasi 1930-luvulla niin ikään tiiviisti ja pyrki myös eduskunnan ulkopuolella parhaansa mukaan toimimaan maanpuolustuksen hyväksi. Hän oli ollut jo Kotkan vuosinaan mukana suojeluskuntatoiminnassa ja vuosina 1931–1944 hän oli Turunmaan suojeluskuntapiirin piiriesikunnan jäsen.

1930-luvun suomalaisen politiikan voimahahmoista P. E. Svinhufvud oli Hongan arvostuksissa ylitse muiden, mikä johtui osaltaan, muttei tietenkään ainoastaan, siitä tarmokkuudesta, jota presidentti osoitti maanpuolustuksen kehittämistä koskevissa kysymyksissä. Honka olikin erittäin pettynyt vuoden 1937 presidentinvaalin tulokseen ja itse asiassa hän hahmotti koko 1930-luvun eräänlaisen ennen ja jälkeen Ukko-Pekan aspektin kautta. Tuon vuosikymmenen kolme viimeistä vuotta poikkesivat Hongan mukaan näet ”niin suuresti siitä 1930-luvun oleellisesta luonteesta, jota sen seitsemän ensimmäistä vuotta edustivat, että on jo kysymys uudesta aikakaudesta”.

 

SOTA-AIKA

Talvisodan alkuvaiheessa mielialat Kokoomuksen eduskuntaryhmässä olivat kaksijakoiset. Muutamat itäsuomalaisedustajat joutuivat heti ensimmäisten sotaviikkojen aikana syvän pessimismin valtaan ja monet muutkin elivät päivästä päivään ikään kuin kuoleman odotushuoneessa. Toisaalta eduskuntaryhmässä oli joukko optimisteja, jotka rohkenivat esittää olosuhteisiin nähden jopa yllättävänkin toiveikkaita tilannearvioita.

Aarne Honka oli kokoomuslaisista ehkä kaikkein optimistisin, eikä hänen luottamustaan Suomen armeijan taistelukykyyn – tai edes länsivaltojen apuun – tuntunut horjuttavan mikään. Vasta aivan talvisodan lopulla, kun puna-armeija seisoi jo Viipurin porteilla, Honka myönsi ensi kerran, ettei rauhanteolle ollut enää juurikaan vaihtoehtoja.

Hongan mukaan rauhan solmiminen ei kuitenkaan missään tapauksessa voinut tapahtua venäläisten esittämillä ehdoilla, joihin sisältyi muun muassa alueluovutuksia Kuusamon ja Sallan suunnilla sekä kaakossa vaatimus Pietari Suuren rajasta. Kokoomuksen eduskuntaryhmässä eräänlaista rauhanrintamaa johtanut Edwin Linkomies oli puolestaan sitä mieltä, että ehdot oli hyväksyttävä sellaisenaan, koska länsivaltojen avun osoittauduttua illusoriseksi mitään todellisia vaihtoehtoja sen paremmin kuin neuvotteluvaraakaan ei ollut. Hongan ja Linkomiehen näkemykset kävivät siis pahan kerran ristiin ja herrat joutuivatkin muutamaan otteeseen ankaraan väittelyyn rauhankysymyksestä. Linkomiehen mukaan Honka esitti ”kiivaasti ja jyrkästi” käsityksiään asiasta ja korosti, ”ettei rauhaa hänen mielestään voitu tehdä minkälaisilla ehdoilla tahansa”.

Eduskuntaryhmän keskustellessa Moskovassa solmitun rauhansopimuksen ratifioinnista Honka tyytyi ryhmän sihteerin ominaisuudessa vain merkitsemään muiden puheenvuoroja muistiin. Itse hän ei enää tuossa vaiheessa ottanut näkyvästi kantaa asiaan, mutta eräänlaisena kannanilmaisuna voi pitää sitäkin, että hän jättäytyi pois 15. maaliskuuta 1940 pidetystä eduskunnan istunnosta, jossa rauhansopimus lopullisesti hyväksyttiin.

Moskovan ”pakkorauhan” jälkeen Honka kiinnitti monen muun kokoomuslaisen tavoin toiveensa Saksaan ja jatkosodan vuosina hän oli J. O. Ikolan ja Mikko Hurtan ohella Kokoomuksen eduskuntaryhmän saksalaismielisimpiä edustajia. Hongan asevelihenkisyyttä osoitti sekin, että hän astui kesällä 1941 vapaaehtoisesti sotapalvelukseen ja lähti saksalaisten tulkiksi rintamalle. Honka solmi jatkosodan aikana myös läheiset yhteydet kolmannen valtakunnan Helsingissä toimineisiin virallisiin edustajiin.

Samankaltainen optimismi, joka oli leimannut Hongan esiintymisiä talvisodan aikana, palasi hänen tilannearvioihinsa jo lokakuussa 1940, jolloin hän kertoi eduskuntaryhmässä olevansa varma Saksan voitosta suursodassa. Jatkosodan aikana tuli jälleen esiin myös Hongan peräänantamattomuus, joka oli nyt, jos mahdollista, vieläkin ehdottomampaa laatua kuin talvella 1939–1940. Esimerkkinä mainittakoon tässä vain hänen Hans Metzgerille Stalingradin taistelun jälkeen antamansa ilmoitus valmiudesta marssia Saksan rinnalla ”loppuun asti”.

Kokoomuksen puoluesihteeriksi lokakuussa 1942 nimitetyn Hongan ehdottomuus ja horjumaton usko Saksaan veivät hänet vääjäämättä törmäyskurssille Edwin Linkomiehen kanssa, joka ryhtyi pääministeriksi tultuaan aktiivisesti etsimään tietä rauhaan.

Eräs kiivaimmista yhteenotoista nähtiin syksyllä 1943, jolloin Linkomies antoi eräille ulkomaisille lehtimiehille avomielisen haastattelun, jossa hän painotti erillissotateesiä ja siihen liittyvää oikeutusta erillisrauhan tekemiseen sekä ilmaisi myönteisen suhtautumisensa ajatukseen pohjoismaisesta liittovaltiosta. Honka kritisoi eduskuntaryhmässä kovin sanoin Linkomiestä siitä, että hallitus oli antanut länsivaltojen propagandan ja Saksan tilapäisten vaikeuksien hämätä itseään ja muuttanut ulkopoliittista suuntausta. Honka kertoi haastattelun aiheuttaneen puolueen kentällä ”suurta kummastusta” ja ehdotti, että eduskuntaryhmä antaisi julkilausuman, jossa sanouduttaisiin irti ”pääministerin sanomina esitetyistä” mielipiteistä ja kehotettaisiin välttämään Suomen poliittisen aseman käsittelyä julkisuudessa sekä painotettaisiin hyvien Saksan-suhteiden tärkeyttä.

Honka luotti Saksaan vahvemmin kuin monet puoluetoverinsa, mutta hänen kriittiset käsityksensä Linkomiehen rauhanaktivismista olivat täysin valtavirtaa. Kokoomuksen eduskuntaryhmä torjui yksimielisesti esimerkiksi Neuvostoliiton helmikuussa 1944 esittämät rauhanehdot ja Linkomies oli ainoa kokoomuslainen, joka kannatti yksinkertaiseen päiväjärjestykseen siirtymistä, kun eduskunnassa jouduttiin rauhantunnusteluja koskeneen selonteon jälkeen äänestämään hallituksen ehdotuksen ja maalaisliiton taholta esitetyn, rauhanehtoihin nähden jyrkän kielteisen ponnen välillä. Kevättalvella 1944 eduskuntaryhmässä harkittiin jo epäluottamuslauseen antamista rauhanasioissa jatkuvasti sooloilevalle pääministerille, jonka edellytettiin joko eroavan toimestaan tai vaihtoehtoisesti jatkavan eduskuntaryhmän äänenpainoja kuunnellen ja noudattaen.

Neuvostoliiton kesäkuussa 1944 aloittama suurhyökkäys oli omiaan vain vahvistamaan kokoomuslaisten ehdottomuutta. Kun valittava oli ”ryssän rauha tai sodan jatkaminen Saksan rinnalla”, kuten Honka pelkisti tilanteen Viipurin kukistuttua, kukaan ei edes ajattelut vihollisen armoille heittäytymistä.

Hongalle rauha ei ollut mikään vaihtoehto vielä elokuussakaan. Hän piti pessimismiin taipuvaisen Antti Hackzellin valintaa pääministeriksi täysin epäonnistuneena ratkaisuna ja vaati, että eduskunnassa olisi saatava aikaan laaja mielipiderintama vastustamaan ulkopoliittista suunnanmuutosta ja rauhantekoa.

Honka piti linjansa loppuun asti, eikä halunnut kuulla puhuttavankaan suhteiden katkaisemista Saksaan, saati pistinten kääntämisestä aseveljeä vastaan. Kokoomuksen eduskuntaryhmässä Honka vannoi Saksan ja sen kanssa tehtävän yhteistyön nimeen vielä 30. elokuuta 1944 ja kun syyskuun alkupäivinä oli otettava kantaa rauhankysymykseen, hän äänesti niin Kokoomuksen ryhmässä kuin eduskunnassakin rauhanneuvotteluihin ryhtymistä vastaan.

 

SOTIEN JÄLKEISET VUOSIKYMMENET

Aarne Hongan luja luonteenlaatu ja hänelle ominainen tinkimättömyys tulivat esille myös sotaa seuranneiden vaaran vuosien aikana. Niin pettynyt kuin Honka asioiden syksyllä 1944 saamaan käänteeseen olikin, hän ei aikonut vetäytyä yksityiselämään, eikä pyrkinyt piiloutumaan puolueettomuusasenteen suojiin.

Puoluesihteerinä Hongan oli kiireemmän kaupalla ryhdyttävä käynnistämään sota-ajan miltei seisokissa ollutta Kokoomuksen puoluekoneistoa, jonka lisäksi hänen oli osaltaan huolehdittava toiminnan aktivoimisesta Varsinais-Suomen piirissä, jonka puheenjohtajaksi hänet oli valittu vuonna 1938. Honka asettui myös itse ehdolle kevään 1945 eduskuntavaaleihin, niin ”vanha kasvo” kuin olikin, mutta sai vain 2 577 ääntä ja jäi valitsematta.

Honka ei ollut puoluesihteerinä mikään organisatorinen uudistaja, mutta hän suhtautui silti erittäin myönteisesti järjestötoiminnan vauhdittamista koskeneisiin aloitteisiin. Myös siinä suhteessa Hongan toiminta oli selkeästi eteenpäin katsovaa, että hän pyrki aktiivisesti värväämään oikeistolaisesti ajattelevia nuoremman polven miehiä Kokoomukseen. Mainittakoon tässä vain Niilo Honkala, jonka Honka rekrytoi ehdokkaaksi vuoden 1945 eduskuntavaaleihin ja josta tuli puoluesihteeri syksyllä 1946, kun Honka ei enää saanut päätoimestaan virkavapaata tuon tehtävän hoitamista varten.

Hongan vaaran vuosien aikaiset puheet ja kirjoitukset noudattelivat virallista linjaa, mitä tuli ulkopolitiikkaan ja idänsuhteisiin. Suomen sisäisten asioiden kyseessä ollen hän ei sitä vastoin harrastanut minkäänlaista itsesensuuria, vaan lausui arkailematta julki kriittiset käsityksensä niin sosialisointivaatimuksista, sotasyyllisyysoikeudenkäynnistä kuin muistakin ajan ilmiöistä.

Honka vaati lisää aktiivisuutta ja tiukempia kannanottoja myös Kokoomukselta ja sen lehdistöltä. Esimerkiksi kun niin kutsuttu kolmen suuren hallitus keväällä 1945 muodostettiin, Honka valitteli puolueen sanomalehtien, varsinkin Uuden Suomen, arkuutta. ”Ulkopolitiikan nähden onkin sitä oltava, mutta omiin kommunisteihin nähden on sanottava enemmän”, Honka linjasi.

Eduskuntaan vaalikaudeksi 1948–1951 palannut Honka oli poliittisen uransa alusta lähtien ollut tiukkalinjainen antikommunisti, jonka näkemyksen mukaan suomalaisten kommunistien toiminta suuntautui kaikessa olennaisessa maamme elinetuja vastaan. Kokoomuksella ei Hongan mielestä näin ollen ollut pienintäkään aihetta tarkistaa perinteistä, jyrkästi kommunisminvastaista politiikkaansa. Professori Erkki Leikolan vuonna 1950 esittämä ajatus kommunistien pitämisestä ”lähikosketuksessa”, joka Kokoomuksen piirissä tulkittiin kannanotoksi sen puolesta, että kommunistien tulisi olla hallituksessa, olikin täysin vieras Hongalle, joka oli sitä mieltä, että ”ei pikkusormeakaan pitäisi pirulle antaa”.

Honka johti Kokoomuksen Varsinais-Suomen piiriä vuoteen 1960 ja hän oli ehdokkaana myös kaikissa 1950-luvun valtiollisissa vaaleissa. Vuosien 1950 ja 1956 valitsijamiesvaaleissa Honka tuli ongelmitta valituksi, mutta paluuyritykset eduskuntaan jäivät suhteellisen korkeista äänimääristä (1951 – 3 720, 1954 – 3 512, 1958 – 2 811) huolimatta tuloksettomiksi.

Jäähyväisensä varsinaissuomalaisille äänestäjille Aarne Honka jätti vuonna 1962, jolloin hänen oli alun perin tarkoitus olla veljensä, oikeuskansleri Olavi Hongan vaaliliiton valitsijamiesehdokkaana. Tämän jouduttua tunnetuista syistä luopumaan presidenttiehdokkuudestaan ennen aikojaan, Kokoomus lähti valitsijamiesvaaleihin ilman ennalta nimettyä ehdokasta päätyen varsinaisessa presidentinvaalissa kuitenkin Urho Kekkosen kannalle. Noissa oloissa ja ottaen huomioon Aarne Hongan voimakkaan kriittisyyden Kekkosta kohtaan lieneekin ollut pelkästään helpotus, ettei Honka tullut valituksi.

1960-luvulla Honka jatkoi yli 70 vuoden iästään huolimatta vielä Turun kunnallispolitiikassa toimien muun muassa kaupunginvaltuuston varapuheenjohtaja. Kokoomuksen Varsinais-Suomen piirin tilaisuuksissa Honka kävi ahkerasti aina kuolinvuoteensa 1975 saakka. Vanha patriootti säilytti loppuun asti myös mielenkiintonsa päivänpolitiikkaan, vaikkei se tuolloin näyttänytkään olevan menossa hänen toivomaansa suuntaan.

 

 

Honka (v:een 1906 Bremer), Aarne Uno Johannes S 1.4.1889 Kuusisto, K 7.9.1975 Turku. V agronomi Uno Otto Bremer ja Aina Maria Hagan. P1 Saimi Elisabet Koskimies 1914–1962 (k.) PV filosofian tohtori Kaarlo Koskimies ja Verna Limón, P2 Eino Ester Mäkinen 1963–. L Kaarlo (s. 1915), Marjatta (s. 1920), Osmo (s. 1923)

Ylioppilas 1907, filosofian kandidaatti 1912, filosofian maisteri 1914, kasvatusopin tutkinto 1915

Kotkan suomalaisen yhteiskoulun saksan, ranskan ja englannin kielen opettaja 1914–1924, Kotkan kauppaopiston englannin kielen ja kauppakirjeenvaihdon opettaja 1919–1920, 1921–1924, Sortavalan lyseon vanhempi lehtori 1924–1925, Turun suomalaisen lyseon saksan ja ranskan kielen vanhempi lehtori 1925–1928, Turun kauppaopiston saksan ja englannin kielen opettaja 1928–1936, Turun toisen suomalaisen lyseon, myöh. Puolalan yhteislyseon, saksan ja ranskan kielen vanhempi lehtori 1930–1959, Puolalan yhteislyseon rehtori 1956–1959, Kokoomuksen puoluesihteeri 1942–1946, Turun yliopiston saksan kielen opettaja 1938–1939, 1943–1944, 1952–1968, Turun kauppakorkeakoulun saksan kielen opettaja 1952–1956

Kansanedustaja Turun läänin eteläinen vaalipiiri 1.9.1933–5.4.1945, 22.7.1948–20.7.1951, kulkulaitosvaliokunta, puolustusasiainvaliokunta, sivistysvaliokunta, suuri valiokunta, valtiovarainvaliokunta, tasavallan presidentin valitsijamies 1931, 1950, 1956

Kokoomuksen puoluevaltuuston jäsen 1941–1964, valtuuston sihteeri 1942–1946, Varsinais-Suomen kansallisliiton puheenjohtaja 1938–1960, Turun kansallisseuran puheenjohtaja 1928–1954

Kotkan rahatoimikamarin jäsen 1918–1922, Turun kaupunginvaltuuston jäsen 1931–1968 ja varapuheenjohtaja 1963, Turun kaupunginhallituksen jäsen 1947–1948, 1952–1953

Mieskuoro Laulun Ystävien puheenjohtaja, Turun kauppakorkeakoulun hallituksen ja Uuden Auran hallintoneuvoston varapuheenjohtaja, Turunmaan laivastoyhdistyksen johtokunnan, Turunmaan suojeluskuntapiirin esikunnan, Suomen laivastoliiton valtuuskunnan, Suomen kuoroliiton ja Kansallisen Kokoomuspuolueen Säätiön hallituksen jäsen

Kapteeni 1942

Kouluneuvos 1959

 

LÄHTEET JA KIRJALLISUUS

Kansallisen Kokoomuspuolueen keskusliiton, valtuuskunnan ja valtuuskunnan työvaliokunnan pöytäkirjat, Kokoomuspuolueen eduskuntaryhmän pöytäkirjat, Porvarillisen Työn Arkisto

Valtiopäivät, pöytäkirjat ja asiakirjat

Kustavi Grotenfelt: Bremer-suku. Teoksessa Kansallinen elämäkerrasto, I osa (1927); Aarne Honka: Katederin kahden puolen. Kouluneuvos Aarne Hongan muistelmat (2009); Olavi Honka: Muistelmia ja mielipiteitä (1972); Viljo Hytönen: Uno Otto Bremer. Teoksessa Talonpoikaissäädyn historia Suomen valtiopäivillä 1809–1906, II osa (1926); Oiva Koivisto, Mauno Lainema: Varsinais-Suomen Kokoomus viisikymmentä vuotta (1971); Edwin Linkomies: Vaikea aika (1970); Antti Mikkola: Turunmaan suojeluskuntapiiri ja Lotta Svärd 1917–1944 (2004); Juha Siltala: Lapuan liike ja kyyditykset 1930 (1985); Turun Kansallisseura 1918–1978 (1978); Mikko Uola: Sinimusta veljeskunta. Isänmaallinen kansanliike 1932–1944 (1982); Vesa Vares, Ari Uino: Suomalaiskansallinen Kokoomus. Kansallisen Kokoomuspuolueen historia 1929–1944 (2007); Vesa Vares: Suomalaiskansallinen Kokoomus. Kansallisen Kokoomuspuolueen historia 1944–1966 (2008)

 

Petri Nummivuori

 julkaistu 17.11.2010