Rantala, Onni Olavi

Onni Olavi (T) Rantala

Syntymäaika:
26.02.1918

Kuolinaika:
25.02.2002

Paikkakunta:
Oripää, Helsinki

Merkittävimmät toimet:
puoluesihteeri

 

ONNI RANTALA – SOTAVETERAANI, JÄRJESTÖSIHTEERI JA PUOLUETUTKIJA

Jatkosodan aikaisen JR 35:n komppanian päällikkö Onni Rantala oli Kansallisen Kokoomuksen arvostettu järjestö-ja tutkimussihteeri vuosina 1946 – 1962. Hänen työuransa jatkui merkittävänä puoluetutkijana Turun yliopistossa dosenttina ja apulaisprofessorina vuosina 1963 - 1981. Eläkepäivinä Rantala palasi vielä uudelleen sotavuosiin niistä kirjoittamalla.

 

  1. Koti-ja koulutustausta

Onni Olavi Rantala syntyi 26.2.1918 Oripäässä maanviljelijä Evert Rantalan perheeseen. Koska pienessä Oripään kunnassa ei ollut oppikoulua, lähti Onni Rantala jo kansakoulun jälkeen Turkuun aloittaakseen opinnot Turun Suomalaisessa Yhteiskoulussa. Ylioppilaaksi hän kirjoitti 1937. Tämän jälkeen Rantala kirjoittautui Helsingin yliopiston valtiotieteelliseen tiedekuntaan. Oppiaineet olivat kansantaloustiede, finanssioppi, sosiologia, valtio-oppi sekä estetiikka. Asevelvollisuusaika alkoi vuoden 1940 alussa, joten Rantala ei joutunut talvisotaan. Vänrikiksi hänet ylennettiin vuoden 1940 syksyllä. Opinnot Helsingin yliopistossa keskeytyivät pidemmäksikin aikaa jatkosodan vuoksi. Niitä jatkettiin syksyllä 1944 rauhan tultua. Filosofian kandidaatin tutkinto oli valmis 1946. Tutkinnossa laudatur-opinnot olivat – ehkä yllättäenkin ottaen huomioon hänen myöhemmän uransa puoluetutkijana – kansantaloudessa, finanssiopissa ja sosiologiassa. Valtio-opissa oli tuossa vaiheessa vain approbatur-opinnot takana. Vuonna 1956 Rantala valmistui lisensiaatiksi pääaineen ollessa sosiologia. Valtiotieteiden tohtoriksi hän väitteli vielä samana vuonna.

 

  1. Komppanian päällikkönä JR 35:ssä

Onni Rantala toimi puolustusvoimissa jatkosodan aikaisen JR 35:n[1] palveluksessa eri upseerin tehtävissä vuosina 1941 – 1944 edeten vänrikistä kapteeniksi saaden reservissä ylennyksen majuriksi vuonna 1968. Vuosina 1943- 1944 Rantala oli Maasotakoulussa.

Tärkein lähde Rantalan upseerinuran selvittämisessä on Paavo Kairisen teos ”JR 35 sotatiellä 1941 - 44”[2]. Kairinen kiittää esipuheessa erikseen ”aseveljiä Niilo Honkalaa ja Onni Rantalaa” historiateoksen. Kokoomuksen sotien jälkeinen johtokaksikko oli siis jo sotavuosina tiiviissä kanssakäymisessä keskenään, Honkala useimmiten esimiehenä pataljoonan komentajan asemassa. Rantala esiintyy kirjassa monessa eri kohdassa, useimmiten johtamiensa yksikköjen sekä hyökkäys- että puolustustehtävissä sotarintamilla. Lisää valaisua Rantalan suhteesta sotavuosiin antaa myös hänen itsensä 1990 – luvulla kirjoittama moniste ”Jalkaväkirykmentti 35:n taistelut Ihantalassa kesällä 1944”. Täytynee olla niin, että pakollisten raporttien lisäksi Rantala on tehnyt muistiinpanoja, vaikka niitä ei olekaan löydetty. Vahva mukana olo sotamuistojen kerronnassa osoittaa, että Rantalalle sotakokemukset ovat myöhemmin olleet erittäin tärkeitä.

Tätä biogfrafiaa varten tutkija haastatteli myös Rantalan pataljoonassa lähettinä toiminutta Unto Heinosta Loimaalta, joka muistaa vielä varsin hyvin sotavuodet.

Sotavuosien JR 35 perustettiin Varsinais-Suomen suojeluskuntapiirin joukoista jatkosodan sytyttyä kesäkuussa 1941, mukana Niilo Honkala ja Onni Rantala. Viimeksi mainitun ensimmäinen tehtävä rykmentissä oli ylimääräinen upseeri.

Rykmentin vaiheita Kairinen kuvaa sodan etenemisen mukaan: hyökkäysvaihe 1941- 1942 Karjalan armeijan osana (Vieljärvi, Karhumäki), asemasotavaihe 1942-44 (Poventsa, Pirunsaari, Maaselkä, Vienan kanava) ja perääntymisvaihe 1944 (viivytystaistelut Karjalan kannaksella sekä Ihantalassa). JR 35:n lähtöparaati pidettiin 17.9.1944, taistelujen jo tauottua – välirauhansopimus allekirjoitettiin tämän jälkeen.

Vänrikki Rantala oli sodan alkuvaiheessa yleisupseerina, jolla ei ollut omaa joukkuetta. Kun hänet määrättiin iskuryhmänä toimineen jääkärijoukkueen johtajaksi, alkoivat erilaiset partiotehtävät. Rantalan yhden kertomuksen mukaan: ”Hyökkäsimme suoraan vihollisleirin kimppuun. Parissa minuutissa oli koko keskus hajalla. Sen jälkeen oli helppo tehtävä tuhota ajoneuvot ja varastot. Yltä päältä hiessä kömmin suorituksen jälkeen pataljoonan esikunnan telttaan tekemään raporttia.” Kirjoitustehtävät olivat lähes jokapäiväisiä myös sodassa.[3]

Menestynyt vänrikki sai nopeasti määräyksen komppanian päälliköksi: ”Minä siirryin johtamaan 9. komppaniaa ltn Huttusen kaatumisen jälkeen. Teimme useita hyökkäyksiä vihollisen asemiin. Vähitellen se alkoi hiippailla takaisin metsiin. Annoimme vielä kyytiä pakeneville sotilaille.” 9. komppanian vt. päällikkö Rantala sai vakinaisen nimityksen tehtävään samalla, kun hänet ylennettiin luutnantiksi. Rykmentti oli tuolloin jo Karhumäessä. Kun lukee Kairisen kirjasta luutnantti Rantalasta kertovia kohtia, voi helposti todeta, että hänestä kehittyi vähitellen varsin arvostettu upseeri yksikössään. Tämän Unto Heinonen vahvisti haastattelussa todeten samalla, että ”kova, mutta oikeudenmukainen oli 9. komppanian päällikkö”. Rantala toi esimerkiksi avoimesti esiin tyytymättömyytensä, kun hänen komppaniaansa tuli Turusta ainesta, joka ei päällikön mukaan täyttänyt asetettuja vaatimuksia.[4]

Vuoden 1942 keväällä Rantala haavoittui vaikeasti rintaan – hänellä oli mm. puhevaikeuksia - ja joutui kenttäsairaalaan. Loimaalainen lähetti Unto Heinonen kävi häntä katsomassa.[5]

Asemasotavuodet alkoivat myös luutnantti Onni Rantalan komppaniassa Poventsassa (kylä paloi sodan aikana myöhemmin) korsujen rakentamisella vuoden 1943 keväällä, roudan alettua. Rantala kuvaa, miten vaikea ylläpidettävä ja puolustettava lohko oli. Vihollinen pudotteli useasti asemiin lentolehtisiä, joissa kehotettiin ”lähtemään suorinta tietä kotiseudulle”. Vihollisen tykkituli häiritsi elämää jatkuvasti, myös miehistötappioita tuli. Asemasotavaiheessa toteutettiin myös aina vaarallisia venäläisten sieppauksia vangeiksi, joissa monessa luutnantti Rantala oli mukana ryhmän johtajana. Rintamatehtävät vaihtuivat nyt kuitenkin Maasotakouluun kesällä 1943.

Kesäkuussa 1944 JR 35 oli lähellä Maaselkää. Rykmentti aloitti vetäytymisen kesäkuun lopussa, kun todettiin, että ”peli oli pelattu”. Siirryttiin Suojärvelle ja edelleen Karjalan kannakselle. Viipuri menetettiin 20.6 venäläisten suurhyökkäyksen seurauksena. Maasotakoulusta rintamalle palannut ja kapteeniksi ylennetty Onni Rantala ilmoittautui pataljoonaansa juuri ennen Suojärveä. Komentaja määräsi hänet vanhaan tehtäväänsä 9. komppanian päälliköksi. JR 35 siirtyi heinäkuun alussa etulinjaan. Ihantalan lohkolla tappiot olivat raskaat: 160 haavoittunutta ja 41 kaatunutta. Elokuussa 1944 JR 35 luovutti rintamavastuun JR 53:lle. Taisteluissa Rantala menetti toisen silmänsä, ja hän joutui uudelleen kenttäsairaalaan, eikä hän palannut enää rintamalle. Unto Heinosen mukaan lasisilmä aiheutti myöhemmin elämässä joskus vaikeuksia.[6]

Erittäin tarkassa ja yksityiskohtaisessa, mainitussa Ihantala-historiikissä jo eläköitynyt majuri Onni Rantala kuvaa heinä-elokuun 1944 tapahtumia. Kirjoittaja ottaa myös kantaa siihen, kenelle viime kädessä kuuluu ansio Ihantalan torjuntavoitosta. Antaen arvonsa saksalaisten lentokoneille sekä saadulle lisämateriaalille Rantalan johtopäätös on kuitenkin se, että ”Kunnia kuuluu Ihantalan suomalaisille sotureille. He taistelivat ja kestivät”.[7]

Entiset sotakaverit Onni Rantala ja Unto Heinonen tapasivat toisensa sodan jälkeen opiskelun merkeissä Helsingissä syksyllä 1945. Sitä ennen oli yhdessä pelattu pesäpalloa Loimaalla.[8]

 

  1. Kansallisen Kokoomuksen järjestö-ja tutkimussihteeri – puolueen ”aivot”

Onni Rantala siirtyi armeijan palveluksesta Kansallisen Kokoomuspuolueen – kuten puolueen virallinen nimi kuului vuoteen 1950 saakka – palvelukseen järjestösihteeriksi marraskuussa 1946. Ennen Rantalan valintaa oli jo aloitettu puolueen sekä sen keskustoimiston määrätietoinen kehittäminen. Sivutoimisen puoluesihteerin Aarne Hongan seuraajaksi - päätoimiseksi toimenhaltijaksi - oli valittu elokuussa 1946 kansanedustaja, maisteri Niilo Honkala Turusta. Voidaan olettaa – vaikkei varmoja lähteitä asiasta enää olekaan – että juuri Honka oli ehdottanut puolueen puheenjohtajalle Arvo Salmiselle Honkalan valintaa seuraajakseen, koska hän tunsi Honkalan ennestään. Työvaliokunnan pöytäkirjan mukaan puheenjohtaja Salminen oli keskustellut Niilo Honkalan kanssa tehtävästä ennen valintaa. Vastaehdokkaita ei ollut.[9]

Kokoomuspuolueen järjestötoiminnan perusta oli lähtenyt kasvuun jo vuodesta 1945 lähtien: kun vuoden 1945 lopussa oli perusyhdistyksiä, kansallisseuroja, yhteensä 186 ja niissä jäseniä noin 14.000, olivat vuoden 1946 vastaavat luvut jo 217 kansallisseuraa ja yli 18.000 jäsentä. Varsinaiset suuren kasvun vuodet olivat kuitenkin vuodet 1947 ja 1948, sillä viimeksi mainitun vuoden lopussa kuului kokoomukseen jo yli 51.000 jäsentä – ilman nais-ja nuorisojäseniä - noin 300 kansallisseurassa. Toki huomioon on otettava näiden tilastojen epäluotettavuus, joka Jokisen väitöskirjatutkimuksessa on todettu. Keskeinen ongelma oli vielä pitkään paikallisyhdistysten heikko toiminta ja talousongelmat kaikilla tasoilla.[10]

Rantalan edeltäjänä järjestösihteerinä oli ollut Leo Tujunen, joka siirtyi Kokoomuksen Nuorten Liiton palvelukseen syyskuun alussa 1946. Vielä kesällä työvaliokunnassa päätettiin siirtää paikan täyttäminen ”tuonnemmaksi”. Käytännössä tämä tarkoitti periaatepäätöksen tekemistä paikan täyttämisestä vasta syyskuussa. Puoluesihteeri Honkala sai tehtäväkseen ”tiedustella sopivia henkilöitä”. Uusi järjestösihteeri valittiin työvaliokunnan kokouksessa 15.10.1946, hakijoita oli varsin paljon, yhteensä 40.[11] Sotien jälkeen oli työmarkkinoille tulossa runsaasti korkeakoulututkinnon suorittaneita henkilöitä.

Kun ottaa huomioon edellä jo kerrotun Niilo Honkalan ja Onni Rantalan armeija-aikaisen tuttavuuden ja aseveljeyden, ei varmaan ole kaukaa haettu johtopäätös, että Honkala oli pyytänyt myös turkulaista Rantalaa hakemaan tointa. Jo silloin myös maisteritutkinnon omaava Rantala valittiinkin järjestösihteerin tehtävään 15.11.1946 alkaen. Arkistolähteiden mukaan näyttää siltä, että Rantala osallistui ensimmäisen kerran työvaliokunnan kokoukseen kuukautta myöhemmin.[12] Työtehtäväkuvaus, järjestösihteeri, säilyi samana 1960-luvun alkuun saakka, jolloin Onni Rantalasta tehtiin – tohtoritutkinnon suorittamisen jälkeen – vaali-ja tutkimussihteeri.

Järjestösihteeri Rantala arvostettiin puolueen piirissä alusta alkaen korkealle, mistä kertovat monet myönteiset lausunnot sekä se, että hänelle maksettiin koko ajan lähes samaa palkkaa kuin puoluesihteerille; esimerkiksi alkupalkka oli vuonna 1946 13.000 mk (noin 930 euroa vuoden 2010 rahassa). Inflaation ollessa noina vuosina suhteellisen voimakas korotettiin järjestösihteerin palkkaa vuonna 1948 jo 30.000 mk:aan.[13] Puoluesihteerin ja järjestösihteerin palkkatason alapuolella oli sitten muu sihteeristö sekä toimistohenkilökunta. Rantalan arvostus oli ilmeistä keskustoimiston sisällä, piireissä sekä luottamushenkilöiden keskuudessa. Yhden piirijohtajan lausunnon mukaan Rantalaa pidettiin ”puolueen aivoina”.[14] Keskustoimiston naispuoliset työntekijät arvostivat järjestösihteeriä ”mukavana, erittäin tunnollisena ja pikkutarkkana” työtoverina. Viimeksi mainittuun liittyi usein myös kunnianhimo kirjoitettujen muistioiden ja kirjeiden laadun osalta: puhtaaksikirjoittajat joutuivat joskus moneen kertaan vielä parantelemaan tekstiä järjestösihteerin vaatimuksesta. Naispuolisten toimistotyöntekijöiden mieliin oli iskostunut myös kuva järjestösihteeristä ”pinttyneenä poikamiehenä”, joten oli melkoinen yllätys, kun tämä meni naimisiin 1950-luvun lopulla, jo varttuneella iällä.[15] Koko Rantalan toimikauden ajan, vuosina 1946 – 1962, puolueen keskustoimiston henkilöstön määrä oli vielä suhteellisen pieni, jos kohta kasvava 1960-luvun alkuun tultaessa: vuoden 1949 lopussa oli työntekijöitä yhteensä 7-8, kun vuoden 1962 vastaava luku oli jo 17-18.[16]

Järjestösihteerin ja puoluesihteerin toimenkuvat toimiston sisällä olivat selvät: Rantala vastasi järjestökentästä ja sen kehittämisestä sekä vaalien käytännön järjestelyistä toimien vaalipäällikkönä. Puoluesihteeri huolehti puolestaan puolueen hallintoelinten kokousten valmistelusta ja niiden esittelystä, suhteista eduskuntaryhmään ja puolueen äänenkannattajiin, poliittisista linjauksista sekä puoluetoimiston yleisestä johtamisesta. Työnjako puoluesihteerin ja järjestösihteerin välillä näkyi myös hallintoelinten kokouksissa siten, että Rantala ei osallistunut sen paremmin puoluevaltuuskunnan työvaliokunnan kuin sittemmin puoluehallituksen työvaliokunnankaan kokouksiin.[17] Tämä sama työnjako näkyi myös keskustoimiston piireihin menneissä kirjeissä. Niilo Honkalan nimi oli aina hallintoon kuuluvissa kirjeissä - myös piirien johdolle lähetetyt koulutuskutsut - sekä myös vaalien strategiakysymyksissä, kun taas käytännön kenttä-ja vaalityöhön liittyvässä kirjeenvaihdossa allekirjoittajana oli useimmiten vain Onni Rantala. Korkeintaan Honkalan nimi saattoi olla ylimmäisenä muodossa ”merk. N.H.”.[18]

Puolueen muusta poliittisesta sihteeristöstä ainakin koulutussihteeri kuului järjestösihteerin ”rooteliin”. Henkilökohtaisista ominaisuuksista johtuen Niilo Honkala tosin laati aina ennen vaaleja sekä varsinkin niiden jälkeen erittäin yksityiskohtaiset ja laajat vaalilaskelmat, jotka sisälsivät kaikki mahdolliset tulosvaihtoehdot. Kaikki lähteet viittaavat silti siihen, että puoluesihteeri Honkalan ja järjestösihteeri Rantalan yhteistyö ja kanssakäyminen[19] oli koko ajan tiivistä ja tuloksellista; mahdollisista ristiriidoista ei ole ainakaan lähteissä mitään mainintaa. Kun Honkalaa alettiin savustaa ulos puoluesihteerin paikalta 1950-luvun puolen välin jälkeen, oli Rantala visusti syrjässä näistä taisteluista.

Järjestösihteeri Rantala johti sekä puolueen kenttää että vaalikampanjoita moninaisilla muistioilla ja kirjasilla sekä tiiviillä kirjeenvaihdolla pyrkien samalla kentän ”haltuunottoon”. Toki myös kenttäkäynnit kuuluivat asiaan. Jo ensimmäisen työvuotensa alkupuolella Rantala laati puolueen kehittyvän kentän käyttöön mm. oppaan kansallisseurojen toimintaan sekä ”Kokoomuksen käsikirjan”. Vastaavia kirjasia ja muistioita sekä järjestötoiminnasta että vaaleista Rantala laati aktiivisesti koko toimikautensa ajan. Yhtenä tärkeänä teemana oli kommunismin vastustaminen, mistä aiheesta Rantala laati 1950-luvun lopulla kirjasen ”Oikea tapa vastustaa kommunismia”. Vuoden 1958 eduskuntavaaleihin järjestösihteeri kirjoitti kirjasen ”Kehen ja kuinka vaaleissa voidaan vaikuttaa ja miten sen mukaan toimitaan”. Tätä kirjasta Rantala kävi esittelemässä monissa piireissä ennen mainittuja vaaleja.[20]

Luonnollisesti myös puolueen koulutustoimintaa pyrittiin voimakkaasti kehittämään järjestösihteerin johdolla vuokraamalla Sammatista kurssipaikaksi Kirjoniemen tila vuoden 1946 lopulla. Suunnitelmat hankkeesta oli pantu tosin vireille jo ennen Rantalan valintaa. Kirjoniemestä alettiin käyttää ”puolueopiston nimeä”. Kirjoniemen tilalle hankittiin vuoden 1949 aikana puolueelle Tuusulasta tontti ja koulutustilat. Paikan nimeksi vahvistettiin Snellman-opisto. Kokoomuslaiset vierastivat poliittista koulutusta, mutta yrittää piti. Vuoden 1949 alussa valmistui Rantalan laatima laaja luentopaketti, joka lähetettiin piireille ja edelleen paikallisyhdistyksiin. Luentosarjan nimi oli ”Puoluejärjestötoiminnan peruskurssi”. Järjestösihteeri toivoi lähetekirjeessä, että luennot sijoitettaisiin mm. ”illanviettojen yhteyteen ja harrastuskilpailuihin”.[21]

Kokoomuksen järjestökenttä, kansallisseurojen verkosto, haluttiin nopeasti ja kunnianhimoisesti uudistaa ja laajentaa. Suurimpana ongelmana puoluetoimiston kannalta oli alusta alkaen kenttäväen passiivisuus, jonka aktivoimiseksi sekä Honkala että Rantala tekivät hartiavoimin töitä. Ulospäin tässä onnistuttiin perustamalla vuosittain uusia paikallisyhdistyksiä niin, että 1960-luvun alussa oli niitä jo yhteensä 470 ja jäseniä 60.000, naiset ja nuoret mukaan lukien jopa 86.000.[22] Jälkeenpäin arvioiden – kun tulokset tiedetään – voidaan kuitenkin sanoa, että kokoomuksen kentästä ei missään vaiheessa tullut aktiivisesti toimivaa järjestökonetta Maalaisliitto - Keskustapuolueen tapaan.

Uusista suunnitelmista vastasi pääosin järjestösihteeri Rantala. Esimerkiksi vuoden 1948 toimintasuunnitelman mukaan piirit saivat seuraavia ohjeita:

                 -syksyllä olisi järjestettävä toimintaviikko

                 -piireihin vakituiset ja päätoimiset piirisihteerit

                 -kansallisseuroihin oli perustettava erilaisia kerhoja

                 -oli pidettävä paikallistasolla juhlia

                 -oli järjestettävä kunnallispoliittisia neuvottelutilaisuuksia

                 -perusjärjestöjen rekisteröintiasiat kuntoon

                 -puolueen tunnusten (rintamerkit yms.) käyttö

 

Viimeksi mainittu kohta suunnitelmassa liittyi laajempaan kokonaisuuteen ja kokoomuslaisen perinteiseen tapaan toimia puolueessa: perusjäsen ei halunnut kokoomuslaisuudella ”elämöidä” eikä hän myöskään hyväksynyt ”politiikan tekoa” puolueessa, oltiin vain hoitamassa ”yhteisiä asioita”. Vielä 1960-luvun alkupuolella puoluetoimiston johdolle kerrottiin kentällä, että ”älä tule tänne puhumaan politiikkaa”.[23] Honkala ja Rantala eivät kuitenkaan luopuneet yrittämästä. Niinpä 1950-luvun lopulla otettiin toimintasuunnitelmiin tavoite ”puoluemielen” kasvattamisesta kentän väen keskuudessa. Lähtökohtatilanteena oli edelleen kokoomuksen käsikirjassa luonnehdittu kokoomuslainen toimintakulttuuri: ”Kokoomuksen jäsen ei mielellään esiinny epäpoliittisissa yhteyksissä puolueensa edustajana, Hän saattaa osallistua ajatusten vaihtoon päivänpolitiikasta, mutta varoo ilmoittamasta puoluekantaansa ja karttaa tästä syystä myös puolueen jäsenmerkin esilläpitoa.”[24] Tältä osin kokoomuslainen toimintakulttuuri muuttui vasta 1970-luvun aikana.

Vaalirintamalla Onni Rantalan ensimmäinen tulikoe olivat vuoden 1948 eduskuntavaalit. Ensimmäiset sotien jälkeiset vaalit keväällä 1945 olivat menneet kokoomuspuolueen kannalta pelättyä paremmin, jopa kohtuullisen hyvin – edustajanpaikkoja puolue sai 28 suhteellisen ääniosuuden ollessa 15 %.

Kokoomuksen vaalikampanjan kärjeksi otettiin kommunistien vastainen toiminta julisteilla ”Silmät auki” sekä ”Ole vapaa”, joilla haluttiin korostaa silmien avaamista kommunistien vaarallisuudesta ja vapaan yhteiskuntajärjestyksen säilyttämisen tärkeyttä. Uusi järjestösihteeri oli alusta alkaen hyvin aktiivinen kentän suuntaan. Kun vaalit pidettiin heinäkuussa 1948, aloitettiin kokoomuksen keskustoimistossa vaalityö helmikuussa 1947 puoluevaltuuskunnan työvaliokunnan päätöksellä. Kokoomus siirtyi nyt vuoden 1945 vaalien altavastaajasta hyökkäykseen, joka lopulta onnistui erinomaisesti.

Järjestösihteeri paimensi kenttää touko-kesäkuussa 1948 piiri-ja tukimieskirjeillä useita kertoja viikossa, joskus perättäisinä päivinä. Kokoomuksen ehdokkaat saivat myös kirjeitä. Puolueen vaalikampanjoinnin keskeiseksi elementiksi otettiin ensimmäisen kerran näissä vaaleissa ns. henkilökohtainen vaalityö, millä tarkoitettiin henkilökohtaista potentiaalisten äänestäjien lähestymistä mm. vaalikirjeillä. Tässä linjauksessa Rantalan rooli oli keskeinen. Järjestösihteeri omaksui alusta alkaen myös tieteellisen tarkan lähestymistavan vaalisuunnitelmien laadintaan, joissa oli aina yksityiskohtaisten ohjeiden lisäksi teoreettista taustaa vaalityölle, mm. äänestäjien käyttäytymisen kuvailua. Jokaisten vaalien jälkeen oli aina vuorossa vaalianalyysi.[25]

Vuoden 1948 eduskuntavaalit olivat kokoomukselle menestys, minkä yhtenä keskeisenä taustatekijänä oli erittäin vahvasti kommunistien vastainen ilmapiiri. Kokoomus sai eduskuntaan peräti 33 edustajaa suhteellisen ääniosuuden ollessa 17,1 %. Tosin tarkempi vaalianalyysi osoitti kokoomuksen hävinneen huonolla onnella viimeisen edustajanpaikan Kuopion läntisessä, Kymen sekä Oulun vaalipiireissä. Myös Maalaisliiton näyttävä kampanjointi heikensi tulosta joissakin vaalipiireissä.

Rantala toimi vaalipäällikkönä vielä vuosien 1951, 1954, 1958 ja 1962 eduskuntavaaleissa sekä vuosien 1950, 1956 ja 1962 tasavallan presidentin valitsijamiesvaaleissa. Mainituista vaaleista kahdessa ensimmäisessä kokoomus koki vaalitappion varsinkin uuden kansanpuolueen vuoksi, minkä jälkeen palattiin jälleen menestyksen tielle. Valtiollisten vaalien väliin osuivat vielä kuntavaalit, joiden merkitys kokoomukselle oli voimakkaassa kasvussa, koska menestyksen myötä saatiin kuntiin yhä lisää kokoomuslaisia luottamushenkilöitä, jotka tulivat olemaan periaatteessa osa puolueyhteisöä. Käytännössä tosin heidän aktiivisuutensa ja yhteytensä puolueen paikallisyhdistykseen oli vielä suuri kysymysmerkki.

Puolueen keskustoimiston aktiivisuus kentän suuntaan vaihteli vaaleista toiseen. Vuoden 1951 vaaleissa mentiin matalammalla profiililla, kun taas jo vuoden 1954 vaalien alla keskustoimisto – sekä puoluesihteeri että järjestösihteeri yhdessä, tai järjestösihteeri yksin – lähetti noin 40 kirjettä kentälle, piireille ja tukimiehille, jopa saman päivän aikana kaksi kirjettä. Esimerkiksi tammikuun 1954 kirjeessä järjestösihteeri painotti edelleen henkilökohtaisen vaalityön merkitystä, ”arvokkuuden noudattamista vaalityössä sekä äänten hankkimista puolueen ulkopuolelta”. Näissä vaaleissa palattiin jälleen myös voimakkaasti kommunismin vastustamiseen.[26]

Rantalan viimeiset vaalit kokoomuksen vaalipäällikkönä olivat vuoden 1962 alun presidentin valitsijamiesvaalit ja eduskuntavaalit, jotka pidettiin kuukauden välein. Ensiksi mainitut olivat kokoomukselle hankalat, koska Honka-liiton kaatumisen ja eduskunnan hajotuksen jälkeen marraskuussa 1961 ei kokoomuksella ollut omaa ehdokasta. Piirijohtajat purkivat turhautumistaan Rantalalle kirjeissä: ”H.V. Ei ne pullat silti niin huonosti ole, mutta suurta epätietoisuutta meillä on.”[27] Puolueen vaaliteema olikin ”Paasikiven linjalla vapauden ja turvallisuuden puolesta”. Järjestösihteeri Rantalan laatimassa vaalimuistiossa perusteltiin sitä, miksei kokoomus asettanut omaa ehdokasta vaaleihin. Yhtenä perusteena oli se, että ”kyseeseen tulleet ehdokkaat kieltäytyivät”. Muistiossa korostettiin voimakkaasti, että kuitenkaan ”kysymys ei ole sammutetuista lyhdyistä, joten tätä käsitystä ei tule kokoomuksen vaalilinjan yhteydessä käyttää”.[28]

Puoluesihteeri Niilo Honkalan vastainen oppositio sai yhä enemmän kannatusta kentällä. Arvostelu alkoi vuoden 1955 puoluekokouksessa jatkuen sen jälkeisessä puoluevaltuustossa. Keskeisin argumentti Honkalaa vastaan oli hänen kansanedustajan asemansa, jota ei olisi puoluesihteerille hyväksytty. Kesällä 1956 alkoivat Honkalan tukijat jo olla vähissä. Osoitus Honkalan ja Rantalan hyvistä keskinäisistä suhteista sekä Rantalan arvostuksesta oli se, että ensiksi mainittu itse ehdotti Rantalaa seuraajakseen, joka kuitenkin kieltäytyi tehtävästä.[29] Uudeksi puoluesihteeriksi valittu maisteri Kalevi Teräsalmi joutui puolestaan eroamaan jo vuonna 1959, niinikään häneen kohdistuneen kritiikin vuoksi. Prosessin kestäessä nimitettiin Onni Rantala vt. puoluesihteeriksi kesällä 1959 elokuun loppuun asti. Syyskuussa uudeksi puoluesihteeriksi valittiin kokoomuksen historian värikkäimmässä puoluesihteerivaalissa Kokoomuksen Nuorten Liiton Juha Rihtniemi, sittemmin puolueen puheenjohtaja vuosina 1965 - 1971. Paikkaa tarjottiin myös Rantalalle, mutta tämä kieltäytyi, koska hänellä oli tässä vaiheessa jo muita suunnitelmia.[30]

Rantala suoritti filosofian maisterin tutkinnon miltei heti tultuaan puolueen palvelukseen. Jo varsin pian ilmeni, että järjestösihteeri oli hyvin kiinnostunut tieteellisestä tutkimuksesta. Niinpä marraskuussa 1949 hän ilmoitti puoluevaltuuskunnan työvaliokunnalle ryhtyneensä tekemään tutkimusta ”kokoomuspuolueen kannattajakunnan sosiaalisesta kokoonpanosta”. Työvaliokunta päätti myöntää Rantalalle tämän johdosta 70.000 mk:n (2800 euroa) apurahan. Vuoden 1950 keväällä Rantala anoi tutkimuksen tekoa varten palkallista virkavapautta ajalle 1.5 – 16.6.1950, joka myös myönnettiin.[31] Ilmeisesti käytännössä Rantalan tutkimustyö – joka tähtäsi aluksi lisensiaatin, sittemmin tohtorin tutkintoon – kesti koko 1950-luvun alun ajan. Pöytäkirjojen mukaan ei hänellä ollut enää virkavapauksia, mutta vuonna 1955 Kansallisen Kokoomuspuolueen Säätiö myöntäessään puolueelle 400.000 mk:n avustuksen edellytti samalla, että rahasta oli luovutettava ”järjestösihteeri Rantalalle 100.000 mk väitöskirjan kirjoittamiseen”.[32]

On ilmeistä, että näiden myönteisten päätösten taustalla on ollut Rantalan hyvän työtoverin ja ystävän, puoluesihteeri Niilo Honkalan kannustava suhtautuminen.

Rantalan väitöskirja valmistui vuonna 1956 Helsingin yliopistossa. Tutkimus liittyi kiinteästi kokoomuksen toimintaan sen aiheen ollessa: ”Konservatiivinen puolueyhteisö. Tutkimus Satakunnan kansallisliiton jäsenistön yhteiskunnallisen rakenteen vaikutuksesta jäsenyhteisöön ja sen toimintaan”.

Edellä jo viitattiin siihen, että Rantalan tieteellinen toiminta tuki monin tavoin hänen työtään puolueen palveluksessa. Hän ei kuitenkaan halunnut tehdä koko elämäntyötään siellä, vaan hakeutui vuoden 1962 lopulla Valtion yhteiskuntatieteellisen toimikunnan nuoremmaksi tutkijaksi. Ero puolueen palveluksesta myönnettiin puoluehallituksen kokouksessa 27.11.1962 joulukuun alusta lukien. Pöytäkirjaan merkitty muotoilu kiitoksineen kertoo järjestösihteerin nauttimasta arvostuksesta ja kunnioituksesta puolueen piirissä: ”Hallitus vahvistaa työvaliokunnan esityksen todeten samalla kiitollisuudella tri Rantalan pitkäaikaisen palveluksen merkinneen keskeistä ja ratkaisevaa osaa puolueen vaalivoitoille.”[33]

 

  1. Puoluetutkija Turun ja Helsingin yliopistoissa

Onni Rantalan tieteellinen ura Yhteiskuntatieteellisen toimikunnan nuorempana tutkijana kesti vähän vajaa kolme vuotta, vuoden 1965 syksyyn. Vuoden 1963 alussa hän sai yleisen valtio-opin dosentuurin – sivutoimen - Turun yliopistossa, jota hän hoiti samoin kolme vuotta. Ilmeisesti tämä auttoi kuitenkin saamaan apulaisprofessorin viran sijaisuuden Turussa vuoden 1963 syksyllä, jos kohta vain kahdeksi kuukaudeksi. Nuoremman tutkijan virasta Rantala siirtyi vuonna 1965 Yhteiskuntatieteellisen toimikunnan vanhemmaksi tutkijaksi, aina vuoteen 1968 saakka. Helsingin yliopiston dosenttina Rantala oli vuodet 1966 - 1969.

Rantala valittiin vuonna 1966 Jyväskylän yliopiston uuden yhteiskuntatieteen apulaisprofessoriksi, mutta hän peruutti viran vastaanoton perustellen sitä käytännön syillä.[34] Toinen mahdollisuus yliopistolliseen virkaan tuli pari vuotta myöhemmin, vuonna 1968: Rantala valittiin Turun yliopiston yleisen valtio-opin apulaisprofessoriksi, mistä hän ei enää kieltäytynyt.

Tätä virkaa Rantala hoiti eläkkeelle siirtymiseensä, vuoden 1981 helmikuun loppuun asti. Tänä aikana hän hoiti useita kertoja yleisen valtio-opin laitoksen johtajan, professori Jaakko Nousiaisen viransijaisuuksia, mm. vajaan lukuvuoden 1973 - 74 sekä useita kuukausia vuonna 1975. Rantalan tehtäviin apulaisprofessorina kuului mm. laudatur-seminaarien ja proseminaarien johtaminen sekä valtio-opin metodikurssien pitäminen. Luonnollisesti apulaisprofessori sai tehtäväkseen myös toimia useiden väitöskirjantekijöiden ohjaajana ja ennakkotarkastajana. Monista tuli sittemmin maamme eturivin politiikan tutkijoita: Olavi Borg, Risto Sänkiaho, Pertti Timonen, Tuomo Martikainen, Voitto Helander ja Pertti Laulajainen.[35]

Onni Rantalan yliopistoesimiehen, Turun yliopiston yleisen valtio-opin emeritus professorin Jaakko Nousiaisen mukaan Rantalaa voidaan pitää maan ensimmäisenä puoluetutkijana politiikan tutkimuksen tärkeänä kehitysvaiheena. Siihen asti oli tyydytty selostamaan karkein vedoin puolueiden julkisivua: niiden historiaa, ideologiaa, sisäistä järjestöelämää sekä parlamentaarisia voimasuhteita käsillä olevien dokumenttien avulla. Rantala piti keskeisinä sellaisia informaalisen tason ongelmia kuin poliittinen propaganda, puolueen suhteet muihin yhteiskunnallisiin voimiin sekä puolueyhteisön sisäinen elämä. Näihin kysymyksiin hän paneutui hyvin analyyttisesti täydentäen olemassa olevaa dokumenttiaineistoa kyselyillä ja haastatteluilla.[36]

Tutkimustoiminnassaan Rantala siirtyi vähitellen rajatuista tehtävänasetteluista yhä laajempiin. Ensimmäinen monografia kohdistui Kansallisen Kokoomuksen Satakunnan piirijärjestöön. Tätä seurasi konservatismin yleisen ja suomalaisen aatesisällön erittely. Kolmannessa laajassa työssä kartoitettiin koko maan poliittiset alueet sekä puolueiden kannatuksena ilmenneiden aatteiden levinneisyys vuosina 1907-1980. Viimeisenä työnä puoluetutkimuksen alueella tarkastelun kohteena oli maan puolueiden muuttuminen vuosina 1945-1980. Nämä työt loivat pohjaa jatkuvalle puoluetutkimukselle Suomessa.[37] Erittäin tärkeänä tutkijapiireissä pidettiin Rantalan pikkutarkkaa artikkelia ”Opas vaalitilaston ja -tutkimuksen lähteille”, joka julkaistiin myös englanniksi. Tämä vuonna 1964 ilmestynyt tutkimus oli tarkoitettu osaksi valtio-opin tutkimusmenetelmiä koskevaa kirjaa, joka jäi kuitenkin vain aikomukseksi.[38]

Työura kokoomuksen järjestösihteerinä tuli ilmi ennen kaikkea aiheiden valinnassa, kohdistuivathan ensimmäiset tutkimukset juuri omaan puolueeseen. Rantalan linja tässä oli kuitenkin selkeä: leipätyö ja tutkimus pidettiin tiukasti erillään. Ilmeisesti kokoomustausta vaikutti vasemmistolaisesti värittyneellä 1970-luvulla Rantalan työhön Turun yliopistossa myös kielteisesti siten, että hän joutui kokemaan valtio-opin nuorempien tutkijoiden taholta syrjintää. Rantalan huononeva näkö ja syrjään vetäytyvä asennoituminen korostivat tilannetta. Voidaan sanoa, että 1970-luvun loppupuoli oli Rantalalle yliopistossa raskasta aikaa, joka vaikutti myös vielä eläkevuosina.[39]

Rantalan tutkijan uran tuloksena näkyy nyt 2010-luvulla Turun yliopiston kirjaston tietokannassa yhteensä 21 eri nimikettä, ts. lähinnä julkaistua kirjaa. Luonnollisesti näiden lisäksi tulevat toimitetuissa teoksissa olevat erilliset artikkelit, joiden määrää on vaikea laskea. Mainittakoon viimeksi mainituista esimerkkinä kokoomateoksessa Protestivaalit – nuorisovaalit oleva Rantalan artikkeli ”Vaalikampanjan yleislinjat”.

Usein unohdetaan Onni Rantalan mainiot pesäpalloa koskevat julkaisut. Pesäpalloliitto julkaisi jo 1949 Tauno Luomin, Onni Rantalan ja Erkki Merisen kirjoittaman kirjasen ”Suomen kansallispelin opas: pesäpallon valmennus, tekniikka ja taktiikka”. Jo tätä ennen oli Rantala vuonna 1947 kirjoittanut yhdessä Antti Tuomi-Nikulan kanssa Loimaan palloilijoiden 15-vuotisjuhlajulkaisun, ”Pesältä pesälle: neljännesvuosisata pesäpalloilua Loimaalla”. Vielä vuonna 1990 Rantala julkaisi kirjasen ”Häyryn, Perhon ja Raunion veljekset Loimaan pesäpalloilussa Vanhan torin aikoihin ja myöhemminkin”.[40]

Edellä mainittujen julkaisujen taustalla oli se, Rantala oli Loimaan palloilijoiden maineikas koppari (pelasi myös polttolinjaa) jo 1930-luvulla. Hän oli mm. mukana vuoden 1935 syyskuun kuuluisassa ottelussa Viron maajoukkuetta vastaan, jonka Loimaa voitti ja jota aikanaan pidettiin sensaationa.

Onni Rantalan viimeiseksi kirjalliseksi tuotokseksi jäi Jan-Magnus Janssonin 80-vuotisjuhlakirjaan kirjoittama muistelu väitöstilaisuudestaan. Tämä julkaistiin vuoden 2002 tammikuun lopussa Acta Politica sarjassa.[41]

 

LÄHTEET:

  1. Haastattelut

Borg Olavi, emeritusprofessori 4.5.2011

Heinonen Unto, sotaveteraani 11.4.2011

Honkala Timo, entinen apulaiskaupunginjohtaja 7.4.2011 (Niilo Honkalan poika)

Hänninen Ritva, entinen toimistotyöntekijä 21.3.2011

Mykkänen Jouni, entinen tiedotuspäällikkö 10.3.2010 (Jokinen 2011)

Nousiainen Jaakko, emeritusprofessori 4.5.2011

Soikkanen Timo, professori 3.5.2011

 

  1. Kirjalliset lähteet

Jokinen Jyrki. 2011. Löyhästä vaaliorganisaatiosta kiinteäksi puoluejärjestöksi. Kansallisen Kokoomuksen järjestötoiminta ja vaalikampanjat vuosina 1944 – 1979. Turun yliopisto.

Kairinen Paavo A. 1991. JR 35 sotatiellä 1941 - 1944. Loimaan kirjapaino Oy – Offset.

Kansallinen Kokoomus. Keskustoimiston kirjeenvaihto 1945-47.

Kansallinen Kokoomus. Puoluehallituksen pöytäkirjat 1960-1963.

Kansallinen Kokoomus. Puoluevaltuuskunnan pöytäkirjat 1935-50.

Kansallinen Kokoomus. Puoluevaltuuskunnan työvaliokunnan kokoukset 1946-1949.

Kansallinen Kokoomus. Puoluevaltuuskunnan työvaliokunnan pöytäkirjat 1946.

Kansallisen Kokoomuspuolueen Säätiön pöytäkirjat 1949-1971.

Kokoomuksen järjestötoiminta ja vaalikampanjat vuosina 1944 – 1979. Turun yliopisto.

Onni Rantalan kantakortti puolustusvoimista. Kansallisarkisto.

Rantala Onni. 1956. Konservatiivinen puolueyhteisö.

Rantala Onni.1960. Konservatismi ja sen kannattajat.

Rantala Onni. 1961. Kokoomuksen asema poliittisessa kentässä.

Rantala Onni. 1963. Suomen puoluelehdistö.

Rantala Onni. 1964. Opas vaalitilaston ja –tutkimuksen lähteille.

Rantala Onni. 1964. Suomen poliittisten alueiden levinneisyys 1907-1958.

Rantala Onni. 1982. Suomen puolueiden muuttuminen 1945-80.

Rantala Onni. 1997. Jalkaväkirykmentti 35:n taistelut Ihantalassa kesällä 1944.

Turun yliopisto. Onni Rantalan cv.

 

ONNI OLAVI RANTALA

s. 26.2.1918, Oripäässä, k.25.2.2002, Turussa

Vanhemmat: talollinen Evert Rantala (s. 1882) ja Maria Vilhelmiina (os.Nepponen, s. 1875)

Vaimo: Kaisa, os. Airaksinen

Lapset: Hannu Olavi (1.5.1958) ja Juha Pekka (14.8.1959)

 

URA. Ylioppilas 31.5.1937 Turun Suomalainen Yhteiskoulu, Fil.kand. 23.12.1946 Helsingin yliopisto

Valtiotieteen lisensiaatti 23.5.1956, Valtiotieteiden tohtori 31.5.1956, Puolustusvoimissa upseerina 1941-1944, I/JR 35:n eri tehtävissä, Kansallisen Kokoomuksen järjestö-ja tutkimussihteeri 15.11.1946 - 30.11.1962, Valtion yhteiskuntatieteellisen toimikunnan nuorempi tutkija 1.12.1962 – 30.9.1965, Yleisen valtio-opin vt.apulaisprofessori Turun yliopistossa 1.10 - 30.11.1963, Valtion yhteiskuntatieteellisen toimikunnan vanhempi tutkija 1.10.1965 - 15.1.1968, Yleisen valtio-opin apulaisprofessori Turun yliopistossa 16.1.1968 – 31.7.1974, Yleisen valtio-opin apulaisprofessori Turun yliopistossa 1.8.1974 – 28.2.1981, Yleisen valtio-opin dosentti Turun yliopistossa 1963-66, Yleisen valtio-opin dosentti Helsingin yliopistossa 1966-1969, Politiikka-lehden päätoimittaja 1964-65

 


 

[1] Jostakin syystä on Rantalan cv:ssä Turun yliopistossa virhe, sillä tässä dokumentissa mainitaan JR 5.

 

 

[2] Kairinen Paavo A. JR 35 sotatiellä 1941-1944. Loimaan kirjapaino Oy – Offset.

 

 

[3] Emt.; Unto Heinosen haastattelu 11.4.2011

 

 

[4] Unto Heinosen haastattelu

 

 

[5] Sama

 

 

[6] Kairinen emt.; Unto Heinosen haastattelu

 

 

[7] Rantala 1997. Jalkaväkirykmentti 35:n taistelut Ihantalassa kesällä 1944.

 

 

[8] Unto Heinosen haastattelu

 

 

[9] Kansallinen Kokoomus. Puoluevaltuuskunnan pöytäkirjat 1935-50.

 

 

[10] Jokinen 2011, 45-47

 

 

[11] Kansallinen Kokoomus. Puoluevaltuuskunnan työvaliokunnan pöytäkirjat 1946. Kokous 15.10.1946

 

 

[12] Kansallinen Kokoomus. Puoluevaltuuskunnan työvaliokunnan pöytäkirjat 1946. Kokous 13.12.1946

 

 

[13] Kansallinen Kokoomus. Puoluvaltuuskunnan työvaliokunnan pöytäkirjat 1946. Kokous 15.11.1946

 

 

[14] Jokinen 2011

 

 

[15] Ritva Hännisen haastattelu 21.3.2011

 

 

[16] Jokinen emt., 205

 

 

[17] Kansallinen Kokoomus. Puoluevaltuuskunnan työvaliokunnan kokoukset 1946-1949.

 

 

[18] Kansallinen Kokoomus. Keskustoimiston kirjeenvaihto 1945-47.

 

 

[19] Niilo Honkalan poika Timo Honkala vahvisti haastattelussa, että hänen isänsä ja Onni Rantala olivat hyviä ystäviä, jotka pitivät yhteyttä loppuun asti. Haastattelu 7.4.2011.

 

 

[20] Jokinen 2011, 186

 

 

[21] Kansallinen Kokoomus. Puoluevaltuuskunnan työvaliokunnan pöytäkirjat 1949. Kokous 19.1.1949

 

 

[22] Jokinen emt., 209

 

 

[23] Jouni Mykkäsen haastattelu 10.3.2010; Jokinen 2011

 

 

[24] Rantala 1956

 

 

[25] Jokinen 2011, 74-79

 

 

[26] Emt., 137-140

 

 

[27] Emt., 222

 

 

[28] Jokinen 2011,  222

 

 

[29] Emt., 154

 

 

[30] Emt., 161

 

 

[31] Kansallinen Kokoomus. Puoluehallituksen työvaliokunnan pöytäkirjat 1950. Kokous14.3.1950

 

 

[32] Kansallisen Kokoomuspuolueen Säätiön pöytäkirjat 1949-1971. Kokous 23.3.1955.

 

 

[33] Kansallinen Kokoomus. Puoluehallituksen pöytäkirjat 1960-1963. Kokous  27.11.1962

 

 

[34] Professori Olavi Borgin haastattelu 4.5.2011

 

 

[35] Turun yliopisto, Onni Rantalan cv.

 

 

[36] Professori Jaakko Nousiaisen haastattelu 4.5.2011

 

 

[37]Sama; Tässä mainitut tutkimukset ovat: Konservatiivinen puolueyhteisö (1956, väitöskirja), Konservatismi ja sen kannattajat (1960), Suomen poliittisten alueiden levinneisyys 1907-1958 (1964), Kokoomuksen asema poliittisessa kentässä (1961), Suomen puoluelehdistö (1963), Opas vaalitilaston ja –tutkimuksen lähteille (1964) ja Suomen puolueiden muuttuminen 1945-80 (1981, 1982)

 

 

[38] Professori Olavi Borgin haastattelu 4.5.2011

 

 

[39] Professori Timo Soikkasen haastattelu 3.5.2011; myös silloinen laitoksen amanuenssi Marita Siika vahvistaa Soikkasen kertomuksen.

 

 

[40] Professori Olavi Borgin haastattelu 4.5.2011

 

 

[41] Sama

 

 

julkaistu 2.4.2013