Kaila, Erkki

Erkki Kaila

Muut nimet:
Erik Johansson

Syntymäaika:
02.06.1867

Kuolinaika:
09.12.1944

Paikkakunta:
Huittinen, Turku, Helsinki

Merkittävimmät toimet:
arkkipiispa
kansanedustaja
 

Erkki Kailalle poliitikkona oli ominaista maltillisuus, vapaamielisyys ja asiallisuus. Maltillisuus esiintyi hänen kielipolitiikassaan, vapaamielisyys uskonnonvapauslain aikaansaamisessa ja asiallisuus kiihkottomuutena, joka ei taipunut äärivirtausten kannattajaksi. Hän oli lapsuutensa ja nuoruutensa vaikutteiden perusteella kansallismielisyyden ja kansankokonaisuus-ajatuksen kannattaja sekä tunsi niiden olevan ominaista kokoomuspuolueelle. Melko pitkästä kansanedustajan urastaan huolimatta Kaila ei ollut keskeinen vaikuttaja omassakaan puolueessaan, mutta asiallisen maltillisuutensa vuoksi hän nautti äänestäjien luottamusta ja valittiin yhä uudestaan kansanedustajaksi. Hän kuului siihen itsenäisyyden alkuvuosikymmenten pappispolitiikkojen parveen, joka suurimmillaan käsitti 16 pappia samoilla valtiopäivillä.

 

Erkki Kailan lapsuudenkoti oli Alajärven pappila, sillä hänen isänsä oli tuon seurakunnan kirkkoherra. Oppikoulunsa hän kävi Helsingin suomalaisessa alkeisopistossa, josta tuli ylioppilaaksi vuonna 1884 ja oli sellaisena ensimmäinen alajärveläinen.Hän suoritti teologisen erotutkinnon vuonna 1887 ja filosofian kandidaatin (nykyisin maisterin) tutkinnon 1889, jolloin hänet vihittiin papiksi ja määrättiin isänsä apulaiseksi Alajärvelle. Jälkimmäisessä tutkinnossa hänen pääaineenaan oli filosofia, muina aineina suomen kieli ja kirjallisuus, Kreikan kirjallisuus, Rooman kirjallisuus ja kasvitiede. Siten hänestä tuli monipuolisesti sivistynyt ja suomalaisen kulttuurin perusteisiin perehtynyt henkilö.Kaila kuului tuolloin teologialtaan kuten isänsäkin ja tämän veljet niin sanottuun beckiläiseen eli raamatulliseen suuntaan. Näistä oli tunnetuin Kuopion, sitten Savonlinnan ja lopulta Turun arkkipiispan Gustaf Johansson. Kun Kaila ryhtyi jatkamaan opintojaan, Gustaf Johansson yhdessä käytännöllisen teologian professorin O. I. Collianderin kanssa kannustivat häntä voimakkaasti tarkoituksenaan saada beckiläisiä opettajia teologiseen tiedekuntaan.

Yliopistomies

Erkki Kaila suorittikin tarvittavat tutkinnot sekä väitteli teologian tohtoriksi väitöskirjalla, joka käsitteli uskontiedon mahdollisuutta ja luonnetta.Väitöskirjatyössään Kaila tutustui modernin teologian käsityksiin ja alkoi sitten omaksua niitä niin sanotun kulttuuriprotestantismin muodossa. Se koetti historiantutkimuksen pohjalta ratkaista, mikä kristillisessä uskossa on olennaista, ja tulkitsi sitä ajan pyrkimyksistä käsin. Olennaista oli uskonnollinen kokemus, opit sen sijaan kehällisiä. Siten Kailan teologinen kanta loittoni beckiläisten piispojen odotuksista, joiden vallassa nämä olivat kehottaneet häntä pätevöitymään yliopistovirkaan. Kovan ja tuona aikana harvinaisen kilpailun jälkeen Kaila valittiin vuonna 1896 teologisten esikäsitteiden apulaiseksi konsistorin puheenjohtajan äänen ratkaistessa, kun taas hänen väitöksensä opponentti G. O. Rosenqvist oli hänen kilpahakijansa kannalla.

Toimittuaan 1895-1909 teologisten esikäsitteiden apulaisena Kaila hakeutui kirkon virkaan, mutta pyrki tammikuussa 1911 systemaattisen teologian dosentiksi. Hakemus joutui kuitenkin vastatuuleen professori G. O. Rosenqvist pitäessä häntä siihen epäpätevänä ja ehdotti häntä sen sijaan teologisten esikäsitteiden dosentiksi. Ehdotus oli Kailalle nöyryyttävä, tarkoittihan se, että häntä pidettiin pätevänä opettamaan vain samaa, mitä hän oli toista vuosikymmentä opettanut. Hän otti kuitenkin toimen vastaan ja toimi dosenttina 1911-1925. Rosenqvistin ja Kailan välillä vallinnut selvä antagonismi lienee johtunut heidän erilaisesta kielipoliittisesta kannastaan ja heidän erilaisesta asennoitumisestaan sortovuosien myöntyvyyskysymykseen. Näiden lisäksi lienee ollut henkilökohtaisia syitä, joiden vuoksi “kemiat eivät kohdanneet”.

Kaila on hoitanut kolmisen vuotta myös käytännöllisen teologian professorin virkaa viran ollessa täyttämättä ja myöhemmin lyhyempiä aikoja viran varsinaisen haltijan (->) Lauri Ingmanin toimiessa ministerinä. Vaikka tiedekunta ei ollut aikaisemmin pitänyt häntä pätevänä systemaattisen teologian dosentiksi, se pyysi häntä 1930-luvulla tohtorinväitöksen opponentiksi ja asiantuntijaksi täytettäessä kahta systemaattisen teologian professorin virkaa, mitkä tehtävät Kaila suorittikin.

Kirkonmies

Tultuaan yliopiston palvelukseen Erkki Kaila perusti aatetovereineen vuonna 1896 Teologisen lauantaiseuran. Sen jäsenet ryhtyivät keskustelemaan ajankohtaisen todellisuuskäsityksen ja uskon välisestä suhteesta julkaisemalla suppeita mielipidekirjoja, joita ilmestyi vuosina 1905-1910 seuran jäsenten kirjoittamina tai toimittamina kaikkiaan 59. Niistä Kaila kirjoitti 12 ja Lauri Ingmanin kanssa lisäksi yhden. Niiden aiheina olivat ajankohtaiset ja suurlakon kärjistämät kysymykset kirkon ja valtion suhteesta, työväen asemasta, moraalista ja luonnontieteen sekä uskonnonhistorian suhteesta kristilliseen uskoon. Toiseksi Lauantaiseuran jäsenet ottivat haltuunsa Vartijan ja perustivat uudelleen Suomalaisen Teologisen Kirjallisuusseuran, joten he alkoivat johtaa teologista ja kirkollista keskustelua. Kolmas Lauantaiseuran merkittävyys johtui siitä, että monista sen jäsenistä tuli vähitellen kirkon uudistuksen, niin sanotun nuorkirkollisuuden keulahahmoja.

Vaikka Kailan teologinen ajattelu ei ollut varsinaisesti uraa uurtavaa, hänen vahvuutenaan oli nopea omaksumis- ja reagointikyky, jonka vuoksi hänen asemansa 1900-luvun alkuvuosikymmenen yhteiskuntaa, kirkkoa ja sen uskoa koskeneessa keskustelussa oli keskeinen. Kailan setä arkkipiispa Gustaf Johansson kannattajineen sen sijaan leimasi hänet järkeisuskoiseksi “liberaaliteologiksi” ja oli siinä samaa mieltä kirkon vastustajien kanssa. Molemmat saivat vettä myllyynsä erityisesti Kailan alustuksesta helmikuussa 1908 Prometheus-seuran järjestämästä sovitusoppia käsitelleestä keskustelutilaisuudesta. Siinä Kaila teki teologialleen tyypillisellä tavalla eron uskonnollisen kokemuksen ja opin välillä.

Vaikka olikin kokenut aikaisemmissa yrityksissään seurakuntavirkaan roimia tappioita, Kaila onnistui tulemaan valituksi Helsingin pohjoisen suomalaisen seurakunnan kirkkoherraksi, jona hän toimi 1909-1925. Mutta tultuaan valituksi tuomiokapitulin asessoriksi hän ajan tapaan asui hiippakuntakaupungissa Porvoossa vuodet 1912-1918, ja sijainen hoiti kirkkoherran virkaa. Kun hän toimi syksystä 1917 alkaen myös kansanedustajana, hänen kirkkoherra-aikanaan seurakuntatyö sai hieman rutiininomaisen ja paikallaan polkevan luonteen.

Ainakin Erkki Kailan ystävät pitivät itsestään selvänä, että hän oli tuleva Porvoon piispa Herman Råberghin jälkeen. Mutta vaalissa vuonna 1920 Kaila sai vain toisen ehdokassijan, ja piispaksi nimitettiin ensimmäiseltä sijalta professori Jaakko Gummerus. Samoihin aikoihin Kailan johtaman katekismuskomitean työ oli valmistumassa, mutta puheenjohtaja ei itsekään ollut siihen tyytyväinen, ja vuoden 1923 kirkolliskokoukseen sitä arvosteltiin ankarasti, vaikka sitten Kailan johdolla muokattu esitys lopulta hyväksyttiinkin. Tämä niin sanottu “Kailan katekismus” kohtasi kritiikkiä kaiken aikaa, ja lopulta kirkolliskokous päätti syksyllä 1943 uuden komitean asettamisesta.

Erkki Kaila tuli helmikuussa 1925 pidetyssä Savonlinnan piispanvaalissa jälleen toiselle sijalle, mutta nyt hänet nimitettiin ja piispanistuin siirrettiin Viipuriin. Kailan aika 1925-1935 Viipurin hiippakunnan piispana oli seurakuntien hengellisen elämän kohenemisen ja kirkon sekä myös hänen henkilökohtaisen arvostuksensa nousun aikaa.

Gustaf Johanssonin kuoltua heinäkuussa 1930 toimitettiin arkkipiispan vaali keskellä talonpoikaismarssin, kyyditysten ja Lapuan liikkeen nousun sävyttämää sisäpoliittista jännitystä. Vaalissa Erkki Kaila tuli jälleen toiselle ehdokassijalle, mutta nimitetyksi tuli ensimmäiseltä sijalta professori, entinen kaksinkertainen pääministeri ja nelinkertainen opetusministeri Lauri Ingman, jonka toivottiin vaikuttavan rauhoittavasti oikeaan äärilaitaan. Ingmanin kausi jäi kuitenkin lyhyeksi, sillä tultuaan virkaan sydäntautisena hän kuoli jo syksyllä 1934. Joulukuussa samana vuonna pidetyssä arkkipiispan vaalissa Kaila sai jälleen toisen sijan. Nyt hänet kuitenkin nimitettiin perusteluina varsinkin hänen ansioituneisuutensa piispan virassa. Siten Kaila oli neljässä piispanvaalissa tullut toiselle sijalle, jolta hänet oli kaksi kertaa nimitetty virkaan.

Erkki Kailan arkkipiispakautta 1935-1944 sävyttivät ulkopoliittisen tilanteen huonontuminen ja sota-aika. Kohta talvisodan sytyttyä arkkipiispa Päämajan toivomuksesta esitti vetoomuksen länsimaiden kirkoille aineellisen ja henkisen avun saamiseksi. Vetoomus nosti Suomen puolustustaistelun Euroopan ja Amerikan kirkkojen jäsenistön tietoisuuteen ja sai huomattavan myös taloudellisen vastakaiun. Arkkipiispa piti sotaa taisteluna jumalatonta bolshevismia vastaan, joka uhkasi riistää Suomen kansalta uskon ja kaiken sen, mitä se piti kalliina. Siksi hän näki omaksi ja kirkon tehtäväksi tukea puolustustaistelua ja vaalia kansallista eheyttä. Sotamarsalkka Mannerheimin päiväkäskyssään 1.12. 1939 määrittelemä “kodin, uskonnon ja isänmaan puolesta” tuli talvisodan sisällöksi, jonka puolesta Kaila vetosi puheissaan ja kirjoituksissaan. Hänen vetoomuksensa saivatkin vastakaikua, ja kansa koki kirkon omakseen.

Kesäkuussa 1941 syttynyttä sotaa arkkipiispa Kaila piti sananmukaisesti talvisodan puolustustaistelun suoranaisena jatkona, mutta huolestui sodan pitkittyessä myös sen kansalaismoraalia rapauttavasta vaikutuksesta. Hänen vaikeimmaksi ongelmakseen tuli kuitenkin demokraattisen maan kirkon suhde diktatuurimaahan erityisesti ihmisoikeuksien vuoksi. Vaikka Kaila oli Saksan ystävä, hän ei ollut mikään kansallissosialismin ihailija eikä hyväksynyt Saksan juutalais- ja miehityspolitiikkaa. Hän näki silti turvautumisen Saksaan välttämättömäksi eikä sodan aikana pitänyt mahdollisena aseveljen julkista arvostelua Arkkipiispa ei siksi suostunut Ruotsin kirkon ehdottamaan yhteisesiintymiseen saksalaisten Norjassa harjoittamaa miehityspolitiikkaa vastaan. Julkilausuman sijasta hän saattoi Saksan toimintaa koskeneen arvostelunsa Saksan ulkomaanpiispan Theodor Heckelin tietoon tämän Suomen-vierailulla, ja Heckelin raportissa ne välittyivät Saksan ulkoministeriölle.

Neuvostoliittoa vastaan käydyn sodan viimeisiin kuukausiin sijoittui Kailan yksityiselämän huomatuin tapahtuma, avioliitto kirjailija Anna-Maria Tallgrenin kanssa. Vaikka liitto solmittiin laillisin muodoin, se sai sapekkaan arvostelun pääministeri (->) Edwin Linkomiehen muistelmissa “Vaikea aika” (1970, kirjoitettu tekijänsä vankilavuosina 1947-1948), sillä tämä piti sitä sopivaisuussääntöjen vastaisena.

Kirkonmiehenä Kailalle oli ominaista realistisuus ja asiallisuus sekä se, ettei hän niinkään tehnyt itse aloitteita kuin edisti toisten tekemiä. Hän koki omimmaksi ilmaisukeinokseen kirjoittamisen, ja hänen runsaasta tuotannostaan apologeettiset kirjaset sekä ajan kulttuuria ja kirkkoa arvioivat “kriisikirjat“ olivat aikanaan merkittäviä puheenvuoroja. Näiden lisäksi hän on kirjoittanut hyvin menestyneitä oppikirjoja ja Raamatun kommentaareja. "Liberaaliteologin" maineesta hän ei täysin päässyt. Hän oli perustamansa ja vuosina 1924-1931 ilmestyneen lehden Kirkko ja Kansa päätoimittaja.

Pappispoliitikko

Erkki Kaila oli lähtöisin suomenmielisestä kodista, jossa kuitenkin ruotsi vielä oli kotikielenä. Hänen poliittinen vakaumuksensa juontui näistä tekijöistä: hän oli suomalaisuuden ja suomen kielen kannattaja, joka vuonna 1906 muutti nimensä Johanssonista Kailaksi, mutta samalla kielipoliittisesti vapaamielinen, joka puolusti ruotsin kielen oikeuksia. Hän kuului Suomalaiseen puolueeseen ja toimi 1906-1909 Kansallismielisten nuorten liiton puheenjohtajana.

1900-luvun alkuvuosien suuri kysymys oli suhtautuminen keisarin itsevaltaisesti säätämään asevelvollisuuslakiin ja siten hallitsijaan itseensä. Erkki Kaila horjui tässä aluksi ja oli niin sanottujen perustuslaillisten kannalla, jotka vaativat pappeja kieltäytymään lain kuuluttamisesta. Tutustuttuaan (->) J. R. Danielsonin (Danielson-Kalmari) kirjaseen “Mihin suuntaan” (1901), jossa tämä piti tärkeänä olla katkaisematta yhteyttä keisariin ja mieluummin suostumaan pieniin myönnytyksiin, Kaila tarkisti mielipidettään myöntyvyyden suuntaan. Asettuessaan myöntyvyyskannalle hän lukeutui puolueensa vanhasuomalaiseen ryhmään, kun taas toinen kanta johti nuorsuomalaisen ryhmän syntyyn.

Erkki Kaila kiinnostui yhteiskunnallisista kysymyksistä erityisesti vuoden 1905 suurlakon jälkeen ja oli tuolloin muutamien nuorehkojen (vanha)suomalaisten kanssa lähellä radikaaleja katsomuksia. Suurlakon jälkeisessä aatekeskustelussa Kaila herätteli kristittyjä yhteiskuntavastuuseen, mutta ei vanhaan takertuen. Niinpä hän oli tyytymätön uskonnonvapauden tilaan ja vaati parissa lentokirjasessaan määrätietoisesti uskonnonvapauslain säätämistä, mutta edellytti silti kirkon ja valtion erityissuhdetta. Hän myös puolusti Vartijan artikkelissaan uskonnonopetusta, jota erityisesti Prometheus-seuran jäsenet Rolf Lagerborg, Ernst Lampén ja George Schauman tahtoivat poistaa kouluista pitäessään mallinaan Ranskan vuonna 1905 säädettyä uskonnonvapauslakia.

Huolimatta kuulumisestaan Suomalaiseen puolueeseen Erkki Kaila suostui vuoden 1907 eduskuntavaalien edellä Kristillisen työväenpuolueen edustajaehdokkaaksi, vaikka olikin ollut aikaisemmin sitä mieltä, ettei uskontoa ja politiikkaa ole sekoitettava. Toisaalta häntä kiinnosti ajatus toimia puolueessa, joka ajaisi hänen tärkeinä pitämiään asioita kuten yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta ja työväen olojen kohentamista ilman sosialistien kirkkoon kohdistamaa nurjamielisyyttä. Hänet oli tosin myös Suomalainen puolue asettanut ehdokkaakseen Hämeen vaalipiirissä, mutta niin kauas kärjestä, ettei hänellä ollut toivoa tulla valituksi. Kristillisen työväenpuolueenkaan listalta häntä valittu, ja vaalituloksen selvittyä hän oli sitä mieltä, ettei politiikka ole hänen alaansa. Hän näyttää siinä vaiheessa etääntyneen myös Suomalaisesta puolueesta.

Maaliskuun 1917 vallankumouksen puhjettua Kaila sattui Helsingissä käydessään näkemään sen väkivaltaa upseerimurhineen. Kun anarkia levisi ja johti kesällä murhiin ja muuhun järjestyksen sekä turvallisuuden heikkenemiseen, hän asettui Suomalaisen puolueen kansanedustajaehdokkaaksi alkusyksystä. Tultuaan valituksi hän toimi Suomalaisen puolueen, vuodesta 1919 Kokoomuspuolueen kansanedustajana 1917-1927 ja osallistui siten neljiin eduskuntavaaleihin. Niissä hänen saamansa äänimäärä liikkui 4600 ja 5200 äänen välillä, ja viimeisissä vaaleissaan vuonna 1924 hän oli neljästä vaalipiiristään valituksi tulleesta kokoomusedustajasta neljäs.

Jo vaalitaistelussa syksyllä 1917 Uusi Päivä oli suositellut erityisesti häntä ja Vilhelmi Malmivaaraa aktiivisina itsenäisyysmiehinä, vaikka Kailan enempää kuin puolueenkaan käsitys itsenäisyyden sisällöstä ei vielä tuolloin ollut yksiselitteinen. Kaila itse mainitsi myöhemmin päiväkirjassaan, että hänen kahden poikansa lähtö jääkäreiksi Saksaan syksyllä 1915 herätti hänessä ajatuksen Suomen itsenäisyydestä. Kailan tultua valituksi hän kuului yhdessä puolueensa kolmen edustajan kanssa niin sanottuun itsenäisyysklubiin. Sen jäseniä puolueen johtohahmot, varovainen poliitikko Lauri Ingman yhdessä A. O. Kairamon ja (->) Ernst Nevanlinnan kanssa, pitivät Kailan kertoman mukaan “eksyneinä lampaina“. Hänen eduskuntaryhmästään vain Vilhelmi Malmivaara ja hän asettuivat marraskuussa 1917 tukemaan valtalakia, joka meni läpi pääasiassa sosialistien, maalaisliiton ja muutamien nuorsuomalaisten äänillä. Kun sisällissota tammikuussa 1918 puhkesi ja Etelä-Suomi joutui punaisten haltuun, eduskunta ei voinut kokoontua ennen kuin toukokuussa. Porvoossa asuvana Kaila oli syrjässä sodan tapahtumista.

Maan itsenäistyttyä myös faktisesti ja kysymyksen hallitusmuodosta tultua keskusteltavaksi Kaila yhdessä puolueensa kanssa oli kuninkuuden kannalla, koska piti sisällissotaan johtaneiden kokemusten jälkeen tärkeänä lujaa hallitusvaltaa. Hän ei kuitenkaan yhtynyt kuninkuuden puolesta esitettyyn julkilausumaan toukokuussa 1918 ja piti ainakin syyskuussa kuningassuunnitelmaa kestämättömänä. Kun siitä luovuttiin, hän omaksui valtiomuototaistelussa maltillisen kannan, mutta tahtoi kuitenkin valtion päämiehelle poliittisesti mahdollisimman riippumattoman aseman. Niinpä kun sitten vuoden 1919 hallitusmuotoehdotus esitti valtionpäämieheksi presidenttiä, Kaila kannatti sitä, mutta tahtoi tämän valinnan valitsijamiehille. Hallitusmuodosta käydyssä uskontoa ja kirkkoa koskeneessa keskustelussa hän kannatti Vilhelmi Malmivaaran ehdotusta, että presidentin olisi tunnustettava “evankelista uskontoa” ja evankelis-luterilainen kirkko mainittaisiin “Suomen yleisenä kirkkona”. Kun niin ei kuitenkaan päätetty, hän piti sitä enemmän mielenosoituksena kuin käytännössä merkittävänä. Hallitusmuodon muussa käsittelyssä hän oli maltillisesti sillä kannalla, että koska ehdotuksella on enemmistö, sen lopullista hyväksymistä ei ole viivytettävä. Siksi hän oli saamistaan vetoomuksista huolimatta valmis äänestämään hallitusmuotoesityksen kiireellisyyden puolesta ja tekikin niin.

Kysymyksessä punaisella puolella toimineiden kohtelusta Kaila lähti siitä, että kapinassa ei ollut kyse työväestön tilapäisestä tasapainottomuudesta nälän tai muun puutteen vuoksi, vaan tietoisesta kumousyrityksestä tarkoituksena syrjäyttää lailliset instituutiot. Hänen mielestään valtio- ja maanpetos on raskain rikos omaa kansakuntaa kohtaan. Esimerkiksi kun vuoden 1923 valtiopäivillä käsiteltiin kurinpidollisesti tuomittujen valtion virkamiesten, lähinnä rautatieläisten, armahtamista, Kaila piti esitystä tarpeettomana, jopa vaarallisena ja tahtoi jättää kunkin tapauksen keskusvirastojen ratkaistavaksi. Noudattamaansa suhteellisen ankaraa linjaa hän perusteli sillä, että muuten menetellen Pietarista saapunut “bolshevismin tauti“ saattaisi levitä. Maltillisena miehenä hän kuitenkin vastoin useimpien puoluetovereidensa kantaa vastusti suunniteltua punavankien luovutusta Saksaan. Hänen maltillisuudelleen oli edelleen tyypillistä, että kun Mannerheim oli avoimessa kirjeessään presidentti Ståhlbergille vaatinut Suomen hyökkäystä Pietarin suuntaan valkoisten venäläisjoukkojen tukena, Kaila piti päiväkirjassaan ehdotusta vahingollisena sekä asialle että Mannerheimille itselleen. Kun sitten päädyttiin vuonna 1920 Tarton rauhaan, se oli monille oikeiston kansanedustajille pettymys. Kaila ei yhtynyt arvostelijoihin, joiden odotukset olivat olleet epärealistisia, vaan piti tulosta tilanteen ja olosuhteet huomioon ottaen hyväksyttävänä, koska tulos oli parempi kuin vuosina 1918-1920 vallinnut epämääräinen sodan ja rauhan välimuoto. Mutta viitatessaan rauhansopimuksen puolustukseksi myös sen sisältämään lupaukseen Itä-Karjalan autonomiasta hän oli liian hyväuskoinen, vaikka hänen asenteensa sopimukseen kokonaisuutena kertoikin hänelle ominaisesta realismista.

Kysymys uskonnonopetuksesta nousi jälleen esille, kun kansanedustaja ja kouluhallituksen ylijohtaja Mikael Soininen olisi opetusministerinä 1919-1920 toimiessaan tahtonut korvata sen kaikille pakollisella siveysopetuksella. Vastustaessaan ehdotusta Kaila vetosi Immanuel Kantiin, joka käsityksessään moraalitajunnasta edellytti Kailan mukaan Jumalaa, ja Wilhelm Wundtiin, joka oli todennut, ettei missään opeteta lapsentajuista moraalia paremmin kuin raamatunhistoriassa. Myös toiseen aikaisemmin esittämäänsä mielipiteeseen Kailalla oli nyt tilaisuus palata päättäjänä, nimittäin uskonnonvapauteen. Kaikkein merkittävintä Kailan toiminnassa kansanedustajana olikin hänen toimintansa uskonnonvapauden puolesta. Puolustaessaan ehdotusta uskonnonvapauslaiksi hän taisteli kolmella rintamalla: eduskunnassa hän kamppaili vasemmistoa ja niitä edistyspuolueen edustajia vastaan, jotka ajoivat lain varjolla kirkon ja valtion eroa, hajalle tässä asiassa menneessä omassa ryhmässään hän koetti saada mahdollisimman monta lain kannalle ja kirkossa hän torjui lain toteutumiseen kohdistunutta pelkoa. Pakollisen moraaliopetuksen tuputtaminen ilmenikin erehdykseksi ja aiheutti uskonnonvapauslain äänestämisen vuonna 1921 yli vaalien. Lain uudessa käsittelyssä vuoden 1922 valtiopäivillä Kaila viittasi kirkossa sitä kohtaan edelleen tunnettuun pelkoon ja kirkon vastustajien toiveisiin sekä totesi niistä: “Minä uskon, että ne jotka ovat näin puhuneet, ovat turhia pelänneet taikka myös aiheettomasti iloinneet”. Lain tultua hyväksytyksi Kaila julkaisi sitä koskeneen selitysteoksen (1923). Hänen asennoitumisensa uskonnonvapauteen nousi hänen omaksumastaan vuosisadan vaihteen yhteiskunnallisten aatteiden ja kulttuuriprotestantismin maailmankatsomuksesta, jossa emansipaatio ja vapaamielisyys olivat keskeisiä.

Kun keskusteltiin oppikoulun järjestysmuodosta Kailan viimeisellä valtiopäiväkaudella 1924-1927, hän esiintyi ruotsin kielen opetuksen puolesta. Hän liitti ruotsin opetuksen supistamisyrityksen molempien kieliryhmien tahoilla esiintyneisiin eristäytymispyrkimyksiin ja korosti ruotsia tarvittavan sekä käytännön syistä että maan kieliryhmien lähentämiseksi toisiinsa. Lisäksi hän tähdensi ruotsin kielen merkitystä skandinaavisille yhteyksille. Hänen vapaamielisen ja maltillisen kielipoliittisen kantansa taustana oli ajatus kansankokonaisuudesta, jota Z. Topelius oli tähdentänyt kirjoittaessaan kahdesta kielestä, mutta yhdestä kansasta. Siihen J. R. Danielson oli vedonnut torjuessaan 1870-luvulla yltiöfennomaanisen ohjelman. Tältä pohjalta Kaila olikin esiintynyt jo vuonna 1906 kielirauhan puolesta Suomalaisen puolueen puoluekokouksessa, samoin Kansallisen Kokoomuksen perustamiskokouksessa 1919 ja puolustanut kirkolliskokouksessa 1923 ruotsinkielisen hiippakunnan perustamista. Hän tunsi vastenmielisyyttä kaikenlaista kiihkoilua kohtaan ja leimasi vuonna 1926 aitosuomalaisuuden “humpuukiksi”.

Kansanedustajana Erkki Kaila ei kuulunut puolueensa sisäpiiriin. Hänellä oli ajoittain jopa vaikeuksia tietää, mitä sen johtotasolla ajateltiin, tai sitten hän ei siitä välittänyt. Hänen ja Lauri Ingmanin sekä Ernst Nevanlinnan välillä sattuikin välirikko, joka turmeli Kailan suhteet Nevanlinnaan ja viilensi jonkin verran Ingmanin ja Kailan välejä, vaikka he olivat pikkuserkkuja ja toimineet vuosikymmeniä samansuuntaisesti yliopistossa ja teologisissa pyrinnöissä. Kailan käsityksen mukaan Nevanlinna ei häntä “suosinut eikä sietänyt” ja hallitsi eduskuntaryhmää itsevaltaisesti 1919-1922. Kaila oli enimmäkseen niin sanottu riviedustaja, vaikka muutamissa asioissa, erityisesti eettisissä ja kirkkoa koskeneissa, häntä kuunneltiin tarkkaavaisesti. Hän oli toimitusvaliokunnan puheenjohtaja kaikilla valtiopäivillä vuosina 1918-1926, mutta valiokunta ei ollut poliittisesti merkittävä, vaikka kylläkin historian kannalta. Samaan aikaan hän oli jäsen lakivaliokunnassa, josta hän kuitenkin pyrki vuonna 1921 pois, mutta eduskuntaryhmä ei laskenut, vaan hän joutui sen puheenjohtajaksi ja vuosien 1922 sekä 1923 valtiopäivillä varapuheenjohtajaksi. Suuren valiokunnan jäsen hän oli vuoden 1918 valtiopäivillä, mutta 1921 vain varajäsen kuten perustuslakivaliokunnassakin vuoden 1920 valtiopäivillä. Vielä vuoden 1926 valtiopäivillä hänet valittiin ulkoasiain valiokunnan varajäseneksi. Eduskuntauransa alussa hän oli eduskunnan aktiivisimpia pappeja. Uskonnonvapauslain säätämisen vuosina taas kokoomuksen pappisedustajakolmikko Lauri Ingman, Erkki Kaila ja (->) Paavo Virkkunen toimi tehokkaasti lain aikaansaamiseksi ja onnistuikin siinä, kuten on jo mainittu.

Kansanedustajakautensa vuonna 1927 päätyttyä Kaila ei enää osallistunut julkiseen poliittiseen toimintaan, mutta seurasi sitä muun muassa päiväkirjamerkinnöissään. Hän pani merkille Lauri Ingmanin poliittisen aseman muutokset, oikeistoradikalismin nousun ja siihen liittyneet kyyditykset, Mäntsälän kapinan ja hajaannuksen omassa entisessä eduskuntaryhmässään. Paavo Virkkusen esiintymistä hän piti holtittomana ja seurasi Uudessa Suomessa käytyä valtataistelua sekä osallistui adressiin vuonna 1932 Uuden Suomen erotetun päätoimittajan (->) Kaarlo Koskimiehen puolesta. Tietysti hän seurasi myös ulkopoliittisia tapahtumia joskus erehtyen, joskus osuen oikeaan. Niinpä hän oletti Stalinin valtaantulon merkitsevän NEP-suunnitelman jatkamista ja sovittelua talonpoikien kanssa, mutta asia meni päinvastoin. Sen sijaan hän näki jo vuonna 1938 toisen maailmansodan olevan edessä ja saatuaan tiedon Molotovin ja Ribbentropin sopimuksesta elokuussa 1939 totesi tosiasioiden logiikan johtavan loittonemiseen Saksasta. Tiedotuskanaviensa avulla hän sai oli jo kesällä 1940 jonkinlaisen aavistuksen Saksan Suomen-politiikan muutoksesta.

Kaila ei näytä miettineen pappiskutsumuksen ja kansanedustajuuden periaatteellista suhdetta sen jälkeen, kun oli eduskuntauudistuksen alla vuonna 1906 pohtinut kristityn asennoitumista yhteiskunnallisiin pyrkimyksiin Edustajaehdokkaana hän oli ajatellut kykenevänsä tekemään eron niiden välillä, mitä luterilaisuudessa on kutsuttu hengelliseksi ja maalliseksi regimentiksi (hallintavallaksi), ja uskoi voivansa toimia kummassakin joutumatta niiden väliseen ristiriitaan. Hän ja muut pappisedustajat, joita vuosisadan alkupuolella oli enimmillään 16 samoilla valtiopäivillä, toivat kirkkoon yhteiskunnallista tietoa ja kokemusta, toisaalta taas kirkollista asiantuntemusta eduskunnan päätöksentekoon. Kansanedustajakautensa lopulla 1925-1927 hän oli eduskunnan historiassa ainoa, joka toimi samanaikaisesti sekä kansanedustajana että piispana.

Mutta 1930-luvun alussa Kaila näki piispana saamiensa kokemusten ja papiston osittaisen äärioikeistolaisuuden vuoksi asian toisin. Muutenkin maltillisena hän yritti rajoittaa pappien poliittista toimeliaisuutta ja viittasi silloin omiin kokemuksiinsa kymmenen vuoden kansanedustajuutensa ajalta. Kun papistosta monet osallistuivat IKL:n toimintaan, Kaila tahtoi pitää kirkon puoluepolitiikan ulkopuolella ja toivoi pappien olevan poliittisesti sitoutumattomia. Kaila ymmärsi näiden isänmaallisen intomielen, mutta ei hyväksynyt epädemokraattisia, saati laittomia keinoja. Entisenä parlamentaarikkona hän oli tottunut poliittisiin mielipide-eroihin, piti niitä luonnollisina ja oli vakuuttunut laillisten muotojen noudattamisesta. Hän oli kansankokonaisuuden aatteen kannattaja ja tiesi, ettei pakottamalla ja väkivallalla saavuteta kansallista eheyttä, vaan turmellaan se.

 

Erkki Kaila, vuoteen 1906 Erik Johansson S 2.6. 1867 Huittisissa K 9.12. 1944 Turussa. V rovasti Jonatan Johansson ja Matilda s Milbrandt, ent. Lax. P1: Aina Maria Drake 1869-1937, PV kauppias, myöh. asioitsija Otto Arvid Drake ja Elisabet Maria s. Tillgren. L: Eino Sakari 1890-1958, akateemikko; Ilta Ester 1891-?, filosofian maisteri, rehtori; Kaarlo Johannes 1893-1968, jääkärimajuri; Arno Ilmari 1895-1919, filosofian maisteri, jääkäriluutnantti; Yrjö Jonatan 1897-1940, libristi; Martti Eero 1900-1978, lääketieteen tohtori, professori; Jaakko Sigfrid 1901-?, taloustoimittaja; Kerttu Lyyli Maria 1903-?, sairaanhoitaja; Lauri Vilhelm 1909-1989, kauppatieteen lisensiaatti, lehtori. P2: Anna-Maria Tallgren 1886-1949, vanhemmat rovasti Ivar Markus Tallgren ja Jenny Maria Montin.

URA. ylioppilas 1984, teologinen erotutkinto 1887, filosofian kandidaatti 1889, maisteri 1890, teologian lisensiaatti 1896, teologian tohtori 1896.

Alajärven kirkkoherran apulainen 1889-1895, Kylmäkosken vt. kappalainen 1895, teologisten esikäsitteiden vt. apulainen 1895-1896, vakinainen 1896-1909, käytännöllisen teologian vt. professori 1897-1900 , jouluk. 1918-huhtik. 1919, maalisk. 1920-huhtik. 1921, teologisten esikäsitteiden dosentti 1909-1925, uskonnon opettaja eri oppilaitoksissa 1900-1909 ja 1913-1918, Helsingin pohjoisen suomalaisen seurakunnan kirkkoherra 1909-1925, Porvoon hiippakunnan tuomiokapitulin asessori 1912-1918, Viipurin hiippakunnan piispa 1925-1935, Turun arkkipiispa 1935-1944.

Kansallismielisten nuorten liiton puheenjohtaja 1906-1909, kokoomuspuolueen kansanedustaja Uudenmaan läänin vaalipiiristä 1917-1927; eduskunnan lakivaliokunnan jäsen 1917-1927, puheenjohtaja 1921, toimitusvaliokunnan puheenjohtaja 1918-1927, tasavallan presidentin valitsijamies 1922, 1923.

Kirkolliskokouksen jäsen 1913, 1923, virallisena edustajana 1928, 1933, 1938, 1941 (kaksi istuntokautta), 1942, katekismuskomitean puheenjohtaja 1918-1921, kirkolliskokouksen katekismusvaliokunnan puheenjohtaja 1923.

Suomalaisen Teologisen Kirjallisuusseuran esimies 1905-1941, Suomen Tiedeakatemian jäsen 1908-1944, Suomen Kirkon Pappisliiton esimies 1922-1940, kirkolliskokouksen jäsen vuodesta 1913, varapuheenjohtaja 1928, katekismuskomitean puheenjohtaja 1918-1921, Suomen Pipliaseuran puheenjohtaja 1935-1944, Suomen Kirkon Pappisliiton puheenjohtaja 1923-1940, Vartijan toimituskunnan jäsen 1906-1919, Teologisen Aikakauskirjan 1896-1905, Ajan 1907-1911, Kirkko ja Kansa -lehden päätoimittaja 1924-1931, Suomen Lähetysseuran puheenjohtaja 1935-1944.

ARVONIMET JA KUNNIANOSOITUKSET. Teologian tohtori h.c. Uppsalan yliopistossa 1942 ja Erlangenin yliopistossa 1943; St. J 3 lk. 1910, J. A. 3 lk 1916, SVR K 2 1921, VirkP suurr. 1936, SVR suurr. 1937, SPR suurr.

JULKAISUT. kymmeniä teoksia.

LÄHTEET JA KIRJALLISUUS. mainittu teoksessa Kalevi Toiviainen, Erkki Kaila - yliopistomies ja kirkonjohtaja. Suomalaisen Teologisen Kirjallisuusseuran julkaisuja 255. Helsinki 2007.

Kalevi Toiviainen

julkaistu 25.3.2009