Ingman, Lauri

Lauri Ingman

Muut nimet:
Lars Johannes

Syntymäaika:
30.6.1868

Kuolinaika:
25.10.1934

Paikkakunta:
Teuva, Turku, Helsinki

Merkittävimmät toimet:
professori
arkkipiispa
pääministeri
 

pääministeri, arkkipiispa, käytännöllisen teologian professori

Lauri Ingman oli Kokoomuksen ja sitä ennen vanhasuomalaisten todellinen vahva mies 1900-luvun alkupuolella. Hän toimi kahdesti pääministerinä, neljästi opetusministerinä, 20 vuotta kansanedustajana sekä lopulta arkkipiispana. Ingmania paremmin muistetaan Kokoomuspuolueen värikkäät radikaalit ja J. K. Paasikivi, mutta vuosien 1907 ja 1929 välissä nämä olivat esillä paljon satunnaisemmin kuin Ingman. Ingmania ei kuitenkaan voitu nähdä routavuosista alkaneen uuden massademokratian ja luokkapuolueiden ajan sankarina. Hänen edustamansa konservatismi joutui häviäjän rooliin, ja hän itse jäi sotienjälkeisen Paasikiven massiiviseen varjoon. Lisäksi hän ei koskaan toiminut Kokoomuspuolueen muodollisena puheenjohtajana.

Aikalaisille Lauri Ingmanin vaikutusvalta ja persoonallisuus olivat kuitenkin erittäin tuttuja. Häneen liitettiin monia erilaisia epiteettejä. Hän oli porvarillisen kokoomuksen symboli, mies, jonka vaikutusvalta näkyi kaikkialla, vaikka häntä itseään ei näkynyt, mies, jolla oli aina hallitusohjelma takataskussaan tai – kuten eräs maalaisliittolainen luonnehti – Suomen politiikan pahahenki. Mannerheimin antaman mairittelevamman määritelmän mukaan Ingman oli Suomen ensimmäinen valtiomies. Vaikuttajana Ingmanin kanssa voikin hänen aikalaisistaan kilpailla vain Kyösti Kallio, jos otetaan huomioon sekä muodolliset asemat että vaikutusvallan jatkuvaisuus.

Pappi ja pedagogi

Lauri Ingman oli Teuvan kirkkoherran Wilhelm Ingmanin 11. lapsi tämän toisesta avioliitosta. Isä kuoli Laurin ollessa 7-vuotias. Vaasan ruotsalaisen lyseon käytyään Lauri, kuten kaikki veljensä, luki papiksi, mutta jatkoi vielä opintojaan muusta suvusta poiketen. Useita vuosia uskonnonopettajana toiminut Ingman oli kiinnostunut pedagogiikasta, erityisesti niin sanotusta herbart-zilleriläisestä metodista, jossa pyrittiin kehittämään oppilaille luja siveellinen luonne uskonnon, historian ja kirjallisuuden kaltaisten keskusaineiden välityksellä.

Jatko-opinnot ja assistentin viransijaisuudet yliopistossa johtivat koulusta akateemiselle uralle ja lopulta käytännöllisen teologian professuuriin. Ingman julkaisi suhteellisen vähän teologista tutkimusta, eikä sitä ole myöhemmin pidetty kovin korkeatasoisena. Tutkimusote oli kertova ja juristinen, jopa kuiva, ei analysoiva tai synteesejä luova. Kuivan juristisia olivat myös hänen aiheensa: pappisviran ylentämisperusteet ja kirkkolainsäädännön historia. Väitöskirja tosin käsitteli Jeesuksen opetuslapsiopetusta. Luennoitsijanakin Ingman oli varsin kaavamainen. Hän luki tekstinsä papereista ja piti taukoja, koska halusi varmistaa tarkat muistiinpanot ja niitä noudattavat tenttivastaukset. Opetusta häiritsivät myös toistuvat virkavapaudet valtiollisten tehtävien vuoksi.

Kirkollisella uralla Ingman kohosi arkkipiispaksi, mutta voidaan kysyä, olisiko sitäkään tapahtunut ilman hänen poliittis-yhteiskunnallista rooliaan. Hän oli lahjakkaimmillaan poliitikkona, lainsäätäjänä, hallinto- ja komiteamiehenä. On helppo ymmärtää erään aikalaisen maininta: "Hän on väärällä alalla, hänestä olisi pitänyt tulla juristi tai pankinjohtaja", tai erään toisen: "Ingman, hän on mainio teologi, mutta pappia ei hänessä ole yhtään". Jopa kirkollis- ja opetusministerinä hän oli ennemminkin valepukuinen pääministeri, joka loi profiilinsa enemmän valtiollis- kuin sivistys- ja kulttuuripoliittisissa asioissa. Puoluetoveriinsa ja toiseen opetusministeriin (->) E. N. Setälään verrattuna Ingman oli enemmän yleispoliitikko kuin ministeriönsä ja kulttuurikysymysten ekspertti.

Toki Ingmanilla oli kirkollis-uskonnollinen linja jo ennen poliittisen uran läpimurtoa. Hän oli opiskeluaikanaan vanhaluterilaisten käsitysten käytännöllis-reformistinen revisioija ja kuului Teologisen lauantaiseuran perustajiin. Hänen nuoruusvuotensa 1880- ja 1890-luvulla sattuivat maailmankuvien murrosaikaan, ja sopeutuminen modernin yhteiskunnan ja uuden ajattelun murrokseen ei ollut hänelle vain jumalattoman maailman läpimurtoa, vaan osa normaalia varhaista elämänkokemusta. Kirkosta ja uskonnosta oli säilytettävä se, mikä oli arvokasta; toimintatapojen oli sopeuduttava. Ingman halusi laajentaa kirkollista äänioikeutta ja korostaa kirkon paluuta juurilleen vähäosaisten ja raskautettujen ystävänä ja auttajana. Kysymyksissä siviiliavioliitosta, pasifismista ja ehtoollispakon poistamisesta Ingman oli hyvinkin uudistusmielinen, joskaan ei välttämättä vapaamielinen.

Myös puolueuransa alun Ingman loi nimenomaan uudistusmielisenä kirkollisasiantuntijana. Poliitikko ajoi kuitenkin suhteellisen nopeasti kirkonmiehen ohi. Vaikka Ingman oli 1900-luvun alusta 1920-luvulle mukana muotoilemassa kirkon linjaa ja osallistui kirkon arkisempaankin toimintaan, vanha ura palasi etusijalle varsinaisesti vasta arkkipiispana 1930.

Kansallisen keskustan maltillinen edustaja

Lauri Ingman oli konservatiivi, ja hän loi uransa oikeistopoliitikkona – ensin vanhasuomalaisena, sitten kokoomuslaisena. Hänen taustassaan oli kuitenkin eroavuuksiakin verrattuna toisiin oikeistopoliitikkoihin. Ingmanin vanhemmat olivat ruotsinkielisiä, nuoruudessaan hän oli reformisti ja lähellä perustuslaillisuutta helmikuun manifestin (1899) jälkeisinä vuosina. Hän osasi sopeutua modernin maailman arvoihin samalla tavalla politiikassa kuin kirkollisissakin asioissa.

Suomalaiseen Puolueeseen kuulunut Ingman nousi politiikkaan vuoden 1905 suurlakon jälkitunnelmissa, samassa murrosvaiheessa kuin (->) J. K. Paasikivi, (->) Ernst Nevanlinna ja (->) K. N. Rantakari. Ingmanin useat linjanvedot tuolta ajalta eivät sovi yleisiin käsityksiin oikeistolaisuudesta, mutta ne olivat monille hänen ikätovereilleen tyypillisiä. Vanhasuomalaiset vierastivat oikeistonimitystä ja nimittivät itseään kansalliseksi keskustaksi. He laskivat vasemmalle puolelleen Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen (SDP) ja oikealle Nuorsuomalaisen Puolueen ja Ruotsalaisen Puolueen. Suomalaisen Puolueen ohjelma (1906), jota Ingmankin oli laatimassa, oli erityisesti maanvuokrauskysymyksissä sosiaalipoliittisesti uudistusmielisempi kuin nuorsuomalaisten ja ruotsalaisten.

Ingman antoi leimansa myös puolueen luotsaamiselle pois myöntyvyyslinjalta. Ennen suurlakkoa ja sen jälkeenkin hän oli kannattanut maltillista myöntyvyyslinjaa, mutta myöntyvyys oli hänelle ja hänen sukupolvelleen vain keino, ei ideologia. Kesällä 1908 oli muodostettu vanhasuomalaisten ja perustuslaillisten porvarillinen koalitiohallitus, jonka perustuslailliset kuitenkin jättivät keväällä 1909. Suomalaisen Puolueen pulmaksi muodostui, tuliko jäädä yksin hallitusvastuuseen ensimmäisen venäläistämiskauden esimerkin mukaisesti vai siirtyä passiiviseen vastarintaan. Ingman valitsi passiivisen vastarinnan Venäjää ja porvariyhteistyön vasemmistoa vastaan. Kärsityt vaalitappiotkin osoittivat, että "kansaa ei voi pelastaa vastoin sen tahtoa". Puolueessa oli nimittäin edelleen runsaasti piirejä, jotka uskoivat myöntyvyyslinjan olevan ainoa vaihtoehto tai jopa ideologia, kuten (->) Yrjö Sakari Yrjö-Koskisen pojat (->) E.S. ja Y.K. Yrjö-Koskinen sekä Wiipuri-lehden ympärille ryhmittynyt piiri. Ingman kukisti tämän fraktion vuosien 1909 – 13 kädenväännöissä tukenaan etenkin (->) J. R. Danielson-Kalmari ja Uuden Auran päätoimittajana tuolloin toiminut K. N. Rantakari.

Muutamassa vuodessa myöntyvyyssiipi oli puhdistettu puolueesta, ja viimeistään 1913 Ingmanista tuli suomalaisen oikeiston vahva mies seuraaviksi 15 vuodeksi. Seurasi nousu eduskunnan varapuhemieheksi, mitä ylemmäs valtiomiesaskelmilla suomalainen poliitikko ei oikeastaan voinut Venäjän vallan viimeisinä vuosina päästä. Ingmanin nousuun vaikuttivat paitsi henkilökohtaiset ominaisuudet ja uran pitkäaikainen rakentaminen myös se, että hän löysi samoin ajattelevat yhteistyökumppanit nuorsuomalaisista ja ruotsalaisista, K. J. Ståhlbergin ja R. A. Wreden. Muut vanhasuomalaiset johtajat olivat joko vetäytyneet tai polttaneet itsensä loppuun puolueen sisäisessä skismassa. Ingmania ei voi pitää sinänsä puolueen järjestöjyränä – puolueen järjestökulttuuri oli hyvin heikko eikä hänellä ollut tähän muodollista asemaakaan – , mutta hän jaksoi pysyä koko ajan pinnalla siellä, missä politiikkaa todella tehtiin, kun monet muut vetäytyivät turhautuneina takaisin siviilivirkoihinsa.

Ajaessaan vanhasuomalaisuutta passiivisen vastarinnan kannalle Ingman teki samalla ryhmästään poliittisesti salonkikelpoisen itsenäistymisen 1917 jälkeisille vuosille sekä säilytti suomalaisen konservatismin vahvimman haaran yhteyden moderniin yhteiskuntaan ja poliittiseen järjestelmään. Toisin kuin monessa muussa Euroopan maassa, Suomessa oli maailmansotien välillä maltillinen, demokraattinen ja konservatiivinen oikeisto, joka hyväksyi järjestelmän ja jonka järjestelmä hyväksyi. Tämä hillitsi sekä vasemmistoradikalismia että oikeistoradikalismia, jonka potentiaalisen elintilan se miehitti.

Kriisivuosien konservatiivi 1917 - 1918

Vastuunalainen asema ja radikaalin vasemmiston esiinmarssi haalistivat Lauri Ingmanin reformismin pian varsin konservatiiviseksi. Vuosina 1917–1918 hän vastusti kiivaasti sosiaalidemokraattien omatoimisuuslinjaa ja sosiaalista radikalismia sekä oli haluton omaksumaan uutta, itsenäisyysaktivistista politiikkaa.

Ingman tulkitsi uutta murrosaikaa vuosien 1905–1907 näkökulmasta ja varustautui samanlaiseen valtiolliseen takatalveen eli venäläisen sorron paluuseen kuin suurlakon jälkeen. Hän tuskin osasi kuvitella tilannetta, jossa Venäjä olisi heikentynyt niin paljon, etteivät sen voimat riittäisi pitämään Suomea alaisuudessaan. Sekä Venäjän-poliittinen turvallisuusnäkökulma että pelko luokkapuolueiden yhteiskuntaa hajottavasta politiikasta estivät häntä yhtymästä vapautumisoptimismiin maaliskuun 1917 vallankumouksen jälkeen. Lisäksi uusien voimien vyörytys uhkasi Ingmanin sukupolven laillisuusnäkökulmaa ja hänen viiteryhmänsä sosiaalista asemaa. Etenkin SDP näytti pelottavan vahvalta, olihan sillä keväällä 1917 jopa enemmistö eduskunnassa.

Kyseessä ei ollut myöntyvyyslinjan syntyminen uudelleen, vaan radikaalien vaihtoehtojen pelko. Bolshevikkikaappauksen jälkeen Ingman joutui kuitenkin uhraamaan varovaisuuden Venäjää kohtaan "yhteiskunnan säilyttämisen" intresseille. Itsenäisyyspolitiikan hyväksyminen oli hinta porvarillisen yhtenäisyyden saavuttamisesta uhkaavassa vallankumouksellisessa tilanteessa. Uuteen yhteistyöhön hyväksyttiin mukaan myös hänen epäpäteväksi kokemansa luokkapuolue Maalaisliitto ja epärealistisina pitämänsä aktivistit. Itsenäisyyssuunta sai jopa johtoaseman. Ingmanilla ei kuitenkaan ollut vaihtoehtoja, kun Venäjä oli vastoin hänen odotuksiaan romahtanut ja muodosti hänen silmissään uhkan suomalaiselle yhteiskunnalle.

Heinäkuussa 1917 Ingman totesi eräässä muistiossaan Venäjän anarkian johtavan siihen, että suomalaisten oli otettava kohtalo omiin käsiinsä. Turvallisuuspoliittisen ajattelun ote oli kuitenkin niin vahva, että hän ja muut "vanhat herrat" jarruttivat itsenäisyysjulistusta viimeiseen asti. Ingman ei kerta kaikkiaan uskonut siihen, että aseeton ja sisäisessä sekasorrossa oleva pieni valtio, jolla ei ollut tukenaan yhtään suurvaltaa, voisi säilyttää itsenäisyytensä Venäjää vastaan, joka joskus nousisi ja koettaisi vallata sen takaisin. Kannattaisi ainakin katsoa ja harkita, mihin maailmanhistoria oli menossa, koska suurvallat kuitenkin viime kädessä ratkaisisivat Suomen kohtalon. Ingmanin logiikka oli siis hyvin snellmanilaista. Ingmanin varovaisuudesta kertoo myös se, että kun tammikuussa 1918 muut poliitikot haaveilivat Itä-Karjalasta ja Petsamosta, Ingman esitti tavoitteiksi vain Viaporin ja Porkkalan linnoitusten saamisen – ja niistäkin hän arveli jouduttavan antamaan korvausta Karjalan kannakselta.

Sisällissodan syttyminen oli Ingmanin kaltaiselle varovaiselle pessimistillekin yllätys, vaikka hän oli tajunnut vaaran. Kun johtavat porvaripoliitikot päättivät tammikuussa 1918 julistaa suojeluskunnat hallituksen joukoiksi, Ingman varoitti tästä ja vetosi juuri kumousvaaraan: toimenpide yhdistäisi punakaartit ja SDP:n lujasti toisiinsa ja ajaisi ne kumoustielle, kuten kävikin. Mutta loppujen lopuksi hän ja hänen sukupolvensa käsittivät kapinan ja täysimittaisen sodan todeksi vasta useita päiviä sodan puhkeamisen jälkeen. Erikoista kuitenkin on, kuinka nopeasti Ingman alkoi pitää sotaa vapaussotana – vapaustaisteluna venäläisiä ja näiden suomalaisia matkijoita vastaan. Näin oli siitä huolimatta, että hän tunnisti sodasta myös sen sisäisen luonteen piileskellessään kaksi ja puoli kuukautta punakaartia.

Myös voiton hetkellä keväällä 1918 Ingman piti silmämääränä, kyettäisiinkö poikkeusoloissa mahdollisesti aikaansaatavia oikeistolaisia muutoksia puolustamaan normaalioloissa. Päinvastoin kuin radikaali oikeisto hän ei uskonut sosialismin selkärangan murtuneen, vaan hän uskoi sosialidemokraattien palaavan vahvoina poliittiseen elämään. Suurlakkosukupolven edustajana hän vaistomaisesti taipui yhä kansanvaltaa myötäilevään suuntaan. Ingmanin pitkän linjan tavoitteeseen, porvarilliseen eheytykseen, eivät sopineet kaksikamarijärjestelmän, intressiedustuksen ja äänioikeusmuutosten kaltaiset autoritaariset hankkeet. Ne eivät lujittaisi yhteiskuntaa, vaan provosoisivat vastustajia. Niinpä hän torjui näitä hankkeita ajaneet, lähinnä ruotsinkielisten ja oman puolueen vanhoillisten taholta nousseet ehdotukset. Ja koska hän oli puolueensa vahva mies, oli selvää, että ilman hänen ja Paasikiven tukea tällaisia projekteja ei voinut ajaa läpi.

Ingman myötäili P. E. Svinhufvudin yleistä suuntaa, kuten oli tehnyt marraskuusta 1917 asti. Hän ei juuri puuttunut senaatin politiikkaan, vaan hänen vastuullaan oli varmistaa eduskunnan tuki Svinhufvudin ja sitten Paasikiven senaatille, erityisesti kysymyksessä monarkiasta ja tasavallasta. Arvot ja rationaalinen ajattelu tekivät Ingmanista monarkistin. Hän ryhtyi avoimesti ajamaan monarkiaa vasta, kun sisäpoliittinen myötätuuli ja ulkopoliittinen pakkotila – Saksan-suuntauksen turvaaminen – tuntuivat sitä vaativan. Hän oli maltillisempi ja pragmaattisempi kuin suomenruotsalaiset, oikeistonuorsuomalaiset, aktivistit tai edes suuri osa vanhasuomalaisista. Monarkia oli Ingmanille tarkoituksenmukaisuuskysymys samoin kuin aiemmin myöntyvyyslinja ja passiivinen vastarinta. "Parempi hyvä tasavalta kuin huono monarkia", hän vakuutti, toisin kuin esimerkiksi Paasikivi, joka tunnustautui Uudessa Suomessa henkisesti monarkistiksi vielä 1931.

Paradoksaalisesti Ingmanista tuli kuitenkin monarkismin symboli. Hän oli eduskunnan arvovaltaisin monarkisti, ensimmäinen varapuhemies, ja sen vuoksi hänen nimensä on kuninkaanvaalianomuksessa ensimmäisenä ja hänet lähetettiin viemään vaalista tietoa Saksaan Hessenin prinssille Friedrich Karlille. Lisäksi hän parlamentin vanhana kehäkettuna kävi suuren osan väittelyistä tasavaltalaisia vastaan. Julkisuudessa ei tiedetty, että kabinettineuvotteluissa Ingman kannatti viimeisenä monarkistina asian lykkäämistä ja jarrutti kuninkaanvaalianomuksen esittämistä.

Pääministeri ja Mannerheimin luottomies

Ingman osoitti poliittisen taitavuutensa pysymällä pinnalla, vaikka Saksan romahdus vei monarkialta mahdollisuudet. Tosin myös tasavaltalaisten asema tynkäeduskunnassa oli liian heikko monarkistien täydelliseen syrjäyttämiseen. Niinpä Ingmanista tuli marraskuun lopulla 1918 pääministeri monarkistien ja tasavaltalaisten koalitiohallitukseen, josta Maalaisliitto tosin jäi pois. Ingman kykeni myös luomaan hyvät suhteet Mannerheimiin, joka oli vastustanut Saksan-suuntausta, ja Mannerheim puolusti Ingmania maailmansodan voittoisien ympärysvaltojen erovaatimuksia vastaan kevättalvella 1919.

Pääministerinä Ingman ajoi ulkopolitiikkaa, joka sopeutui ympärysvaltojen valta-asemaan. Tätä helpotti se, että hän oli sitoutunut Saksan-suuntaukseen reaalipoliittisesti, ei tunteenomaisesti. Opiskeluaikoinaan Saksassa 1890-luvulla Ingman oli pitänyt saksalaisia ylimielisinä, militaristisina ja kiihkonationalistisina sekä kristillisestä kansallismielisyydestä vieraantuneina. Länsivaltojen vaatimuksiin oli sopeuduttava, sillä Iso-Britannia ja Yhdysvallat eivät olleet tunnustaneet Suomen itsenäisyyttä, ja vain ne kykenivät tuomaan viljaa nälänhädän uhkaamaan maahan. Ingman meni niin pitkälle, että suhtautui torjuvasti jopa saksalaisen teatteriseurueen tuloon Suomeen sekä jääkäreille annettavaan rahalahjaan. Tällainen "lakeijapoliitikka" oli aatteellisille saksalaismielisille liikaa. Heidän mielestään Ingman oli unohtanut kiitollisuuden ja moraalin.

Kokoomuksen sisällä oikeistolaisesta ulko- ja sisäpolitiikasta vastasivat aktivistit ja vanhat nuorsuomalaiset, kuten Svinhufvud ja E. N. Setälä. Eduskunnan suurissa kiistakysymyksissä, esimerkiksi Ingmanin hallituksen jälkeisenä aikana käydyssä hallitusmuotokiistassa 1919 ja Tarton rauhassa 1920, kokoomuslaisten vastustavat äänet tulivat näiltä piireiltä. Ingmanin hallituksen idänpolitiikkaa syyteltiin samoilta tahoilta. Ingman uskoi Mannerheimin tavoin bolshevikkien kukistuvan ja salli siksi valkoisten venäläisten toiminnan Suomessa. Arvostelijoiden mielestä kaikista venäläisistä oli päästävä, olivat nämä poliittisesti mitä hyvänsä.

Sama jako koski heimopolitiikkaa. Ingman ja vanhasuomalaiset eivät uskoneet, että Suomi voisi saada Itä-Karjalan muutoin kuin osana suurta kansainvälistä ratkaisua, johon sisältyisi Pietarin valloitus ja suurvaltain takuu. Vapaaehtoisjoukoista Itä-Karjalassa olisi vain vahinkoa. Kesällä 1919, jo oppositioon joutuneena, Ingman torpedoi aktivistien hankkeen hyökätä Pietariin. Ingmanin mielestä hanke oli toivoton, kun suurin osa porvareistakin vastusti sitä eikä suurvaltojen tuesta ollut takeita. Heinä-elokuussa 1920 Ingman totesikin tasavallan presidentin, hallituksen ja rauhanneuvottelijoiden yhteisneuvottelussa: "Ajatus Itä-Karjalan liittämisestä Suomeen oli rakentunut Venäjän hajoamisen edellytykselle." Tämä edellytys ei ollut toteutunut. Ingmanille ja vanhasuomalaisille yleensäkin tämä oli ikävä mutta väistämätön tosiasia. Ja hänen silmämääränään oli aina porvarillisen yhteistyön edellytysten säilyttäminen. Meneminen liian oikealle vaarantaisi tämän tavoitteen, ja ilman keskustaa oikeisto olisi voimaton. Seurauksena olisi vain, että keskusta olisi itse ajettu vasemmiston syliin.

(->) Rafael Erichin johtamassa porvarillisessa koalitiohallituksessa 1920–1921 Ingman oli kirkollis- ja opetusministerinä. Hänestä tuli Tarton rauhan etummainen ajaja Paasikiven ollessa rauhanneuvotteluvaltuuskunnan puheenjohtaja. Paasikiven tehtävän vaikeutta ja oikeistoradikaalien reaktiota häntä vastaan "häpeärauhan" takia on korostettu, mutta käytännössä vastuu lopullisesta ratkaisusta oli paljolti Ingmanin, joka myös jyräsi hallituksessa ja Kokoomuspuolueessa asian läpi, ja hänestä tulikin jyrkän oikeiston propagandan sylkykuppi joksikin aikaa.

Tarton rauha ja kylmä suhtautuminen Itä-Karjalan kansannousuun torjuttiin oikeistossa niin tunteenomaisesti, että keväällä 1922 Ingman sai kantaa seuraukset: kokoomus otti selvän askeleen oikealle sekä talouspolitiikassa että heimokysymyksessä ja siirtyi yhä selvemmin eurooppalaisen konservatiivipuolueen suuntaan edustamaan perittyä valtaa ja talouselämää. Ingmaniin henkilönä ei silti päästy kiinni, koska hänen vaikutusvaltansa oli epävirallista ja perustui nimenomaan kokemukseen ja asiantuntemukseen sekä siihen, että puolueessa niin suuri osa piti häntä näissä suhteissa mahdottomana ohittaa.

Ståhlbergin uskottu mies ja maltillinen kielipoliitikko

K. J. Ståhlbergin voitettua Mannerheimin presidentinvaaleissa 1919 Ingman loi pian suhteet uuteen valtionpäämieheen, vaikka olikin vastustanut Ståhlbergin valintaa. Valtiomuototaistelu oli kuitenkin lähes ainoa katkos hänen ja Ståhlbergin jo routavuosina alkaneessa yhteistyössä. Molemmat olivat luonteeltaan epädramaattisia "komiteaihmisiä", enemmän arkisia työmyyriä ja neuvottelijoita kuin karismaattisia johtajia. Ingmanin sukupolven vanhasuomalaisille Ståhlberg ei ollut pelkästään tasavaltalainen ja Mannerheimin kukistaja: hän oli myös se nuorsuomalainen, joka oli ollut yhteistyökumppanina kiivaimpien "bobrikoffari"-syytösten aikana sekä 1917. Ingman oli ministerinä jo keväällä 1920, ja pääministerinä 1924–1925 hän oli kenties Ståhlbergin pääministereistä presidentille kaikkein mieluisin ja läheisin. Ingman koettikin, vaikka turhaan, saada kokoomuksen tukemaan Ståhlbergin toista kautta.

Ingman oli ennen kaikkea sisäpoliitikko. Hän ei ollut Rudolf Holstin, Hjalmar Procopén tai Rafael Erichin kaltainen diplomatian ammattilainen, ja diplomatian edustamisvelvollisuuksia hän suorastaan inhosi. Tästä huolimatta hän oli ministerinä aina myös hallituksen ulkopoliittisen sisäpiirin jäsen ja linjanvetäjä, ja Ingmanin ulkopoliittista vaikutusvaltaa kuvastaa, että viiden hallituksen ulkoministeri Procopé tunnustautui hänen poliittiseksi oppilaakseen.

Mahdollisina yhteistyökumppaneina Ingman 1920-luvulla mainitsi Ruotsin ja Ison-Britannian, mutta ei koskaan Saksaa. Kevättä 1922 lukuun ottamatta hän ei uskonut reunavaltioliiton turvaan: heikot Baltian maat ja arvaamaton Puola toisivat enemmän riskejä kuin turvallisuutta. Koska hän tiesi, että Ruotsi ja Iso-Britannia olivat haluttomia tekemään puolustussopimusta Suomen kanssa, jäljelle jäi kansainvälisistä voimista vain heikoksi tiedetty Kansainliitto. Paras turva itsenäisyydelle oli oma armeija, jota oli vahvistettava. Ingman arvosti myös suojeluskuntia, mutta korosti yleensä enemmän armeijaa. Vasta kun Suomella olisi omaa voimaa, oli avunsaanti muilta mahdollinen. 1890-luvun pasifisti oli luopunut entisistä opinkappaleistaan reaalipolitiikan hyväksi ja tuli tunnetuksi 1920-luvulla monista erittäin maanpuolustushenkisistä puheistaan. Pappistaustan vuoksi tämä oli myös herkullinen aihe ajan pilapiirtäjille – tavallaan Ingman oli omalle ajalleen se kypäräpappi, jonka Kari Suomalainen loi Kokoomuksen hahmoksi vuosikymmeniä myöhemmin. Maanpuolustushengen perustelu oli hyvin reaalipoliittinen: Venäjä kykenisi kyllä valloittamaan Suomen, mutta se oli saatava päättelemään, että hyötyyn nähden olisi valloituksesta maksettava hinta aivan liian suuri.

Presidentinvaihdos 1925 vähensi Ingmanin vaikutusvaltaa. Maalaisliittolainen Lauri Kr. Relander oli tyyppinä erilainen kuin Ståhlberg, eikä Ingman arvostanut hänen poliittisia kykyjään, vaan ennusti eräälle tuttavalleen presidenttiyden arvovallan menevän nyt "plöröksi". Ingmanin hallitus kaatui pian presidentinvaihdoksen jälkeen. Ingmanin vaikutusvalta väheni muutenkin vuosikymmenen lopulla, jota hallitsivat vasemmistosuuntaus, porvarien keskinäiset riidat ja luokkapolitiikka. SDP muodosti kerran hallituksen, samoin Maalaisliitto, joka haki nyt tukea enemmän vasemmalta kuin oikealta. Konservatiivien mielestä tämä oli epätervettä kehitystä, epäpätevyyden voittokulkua. Ingman menetti uskonsa erityisesti Maalaisliittoon ja korosti yhteistyötä vanhojen "intelligenssipuolueiden", edistyspuolueen ja Ruotsalaisen Kansanpuolueen (RKP), kanssa. Muuten Maalaisliitto söisi Kokoomuksen, hän ennusti.

Vuosikymmenen puolivälistä alkaen Ingmanin auktoriteetti rakoili myös omassa puolueessa erityisesti kielikysymyksen vuoksi. Ingman oli tässäkin asiassa maltillinen. Hän ei ollut esimerkiksi suomalaistanut nimeään, ja hän hillitsi jyrkkää suomalaistamista sekä sivistysnäkemyksen että porvarillisen kokoamispyrkimyksen pohjalta. Ulkopoliittisestikin aitosuomalaisuus oli hänestä arveluttavaa. Yleisen mielipiteen suunta oli kuitenkin toinen, ja Akateemisen Karjala-Seuran (AKS) vaikutus tuntui kokoomuksessakin, huolimatta siitä, että puoluejohto piti aitosuomalaisuutta lähinnä nuorison lapsellisuutena. Ingmanin lisäksi aitosuomalaisuutta kurittivat puolueen puheenjohtaja (->) Kyösti Haataja sekä tämän edeltäjät (->) Hugo Suolahti, E. N. Setälä ja (->) Antti Tulenheimo, mutta aitosuomalaiset vihasivat erityisesti "ingmannilaisuutta", ja Ingman sai 1926 jopa murhauhkauksen eräältä aitosuomalaiselta ylioppilaalta.

Välit puolueeseen tulehtuivat, kun nuorempi sukupolvi ja jyrkempi oikeistolaisuus voittivat pikku hiljaa alaa, ja vanhemmassakin polvessa hänen katsottiin olevan liian sopeutuva, liian valmis kompromisseihin. Vuoden 1928 lopulla Ingman meni vastoin puolueen kieltoa mukaan Oskari Mantereen vähemmistöhallitukseen ja erosi eduskuntaryhmästään. Eron syynä oli paitsi kiellon uhmaaminen myös erimielisyys aitosuomalaisuudesta puolueen enemmistön kanssa. Ristiriita oli kuitenkin syvempi: suurlakkosukupolven poliitikko ei ymmärtänyt eikä hyväksynyt uuden luokka- ja kansallisuuspolitiikan kiihkoa.

Ingman tavoitteli edelleen porvarillista yhtenäisyyttä eikä pitänyt sosialisti-porvari-rajaviivan ylittämistä hyödyllisenä. Hänen käsityksensä tannerilaisen sosiaalidemokratian vaarallisuudesta oli kuitenkin lientymässä, tuntuihan kommunismi vielä vaarallisemmalta. Väinö Tannerin hallituskin (1926–1927) oli vaikuttanut lähinnä porvarilliselta toimitusministeristöltä, jota oli syytä arvostella ja vastustaa mutta joka ei ollut yhteiskunnalle vaarallinen.

Vanhan ja uuden oikeiston yhteentörmäys

Vaikeasta sydän- ja verenpainetaudista kärsinyt Ingman vetäytyi politiikasta 1929, kun pitkät kylpylämatkatkaan eivät enää tuoneet helpotusta. Lapuanliike veti hänet kuitenkin vielä kerran mukaan politiikkaan. Hän reagoi kansanliikkeeseen positiivisesti muun oikeiston mukana: liike oli yhteisporvarillinen, ulottui liberaaleihin ja vasemmistoagraareihin eikä ollut punapaitojen repimisen jälkeen vielä syyllistynyt uusiin laittomuuksiin ennen kevätkesää 1930.

Kun talonpoikaismarssin edellä neuvoteltiin uudesta hallituksesta, Ingmania pidettiin yhtenä pääministeriehdokkaana. Hän ei kuitenkaan suostunut ministeriksi eikä kansanedustajaksikaan, mutta kirjoitti Svinhufvudin hallituksen taustavoimana puheita pääministerille sekä ulkomaita varten artikkeleita lapuanliikkeestä. Tunnetuin näistä kirjoituksista oli liikkeen luonnetta ja toimintaa parhain päin selittänyt Talonpoikaisliike Suomessa, joka sai hyvän vastaanoton etenkin Ranskassa. Ingmanilta kysyttiin edelleen neuvoja ja hänen poliittisia taitojaan käytettiin, mutta hänen vaikutuksensa ulottui enää vain muutamiin asioihin. Toiminnan keskiössä olivat oikeistossa toiset voimat, kuten Svinhufvud ja eduskuntaryhmän vahva mies (->) Paavo Virkkunen.

Lapuanliikkeen radikalisoituminen ja väkivaltaisuus alkoivat arveluttaa Ingmania jo kevätkesällä 1930. Heinä-elokuussa 1930 hän valittikin kirjeitse K. R. Karekselle, yhdelle lapualaisten pappisjohtajista, että liikkeeseen oli tullut miehiä, jotka halusivat ajaa aggressiivista idänpolitiikkaa. Liikkeellä ei saisi olla mitään ulkopoliittisia päämääriä tai se tekisi aseman vaaranalaiseksi Venäjään nähden. Muutenkaan ei olisi hyvä laajentaa tavoitteita esimerkiksi eduskunnan uudistamiseksi konservatiiviseen suuntaan, vaan oli keskityttävä kommunismin eliminoimiseen. Silmämääränä oli sama asia kuin ennenkin: porvarillisen yhteistyön säilyttäminen, nyt kun siihen oli viimeinkin päästy hajanaisen 1920-luvun jälkeen. Liika oikeistolaisuus karkottaisi keskustan taas vasemmalle.

Arkkipiispaksi kuohunnan keskellä 1930 nimitetty Ingman törmäsi taas yhteen oikeistoradikalismin kanssa. Vuonna 1932 hän esitti Mäntsälän kapinaa vastaan julistuksen, joka pantiin merkille lähes yhtä näkyvästi kuin Svinhufvudin kuuluisa radiopuhe. Kokoomuksen uuden, Isänmaallista Kansanliikettä (IKL) myötäilleen johdon kanssa hän joutui poliittiseen väittelyyn 1932, ja vuoden 1934 uudenvuodenpuheessaan hän varoitti ulkomaisten esikuvien jäljittelystä tavalla, joka herätti kiivaita reaktioita IKL:ssä. Ennen kuolemaansa arkkipiispa Ingman arvosteli Saksan kansallissosialismia, jossa hän näki uuspakanallisia piirteitä ja joka oli alistanut Saksan kirkon politiikkaansa. Hän toivoi Jumalan varjelevan Suomea vastaavasta "kansallisesta uskonpuhdistuksesta".

Aktiivinen oikeistojohto ei ollut aluksi valmis yhtä pitkälle menevään kritiikkiin kuin Ingman, mutta häntä seurasivat muiden muassa Paasikivi, K. N. Rantakari, Ernst Nevanlinna, A. O. Kairamo, Juhani Arajärvi, Kyösti Haataja ja K. A. Paloheimo, hetkittäin Paavo Virkkunenkin. Vanhasuomalaiset ja entiset nuorsuomalaiset reagoivat lapualaisuuteen yhtä legalistisesti kuin ståhlbergiläiset, RKP ja maalaisliittolaiset. Radikaalit saivat kuitenkin vuoden 1932 lopulla kokoomuksen haltuunsa, ja puolueen keskusliitto julisti toimintaa johdettavan entistä enemmän "kansanliikkeen hengessä".

Ingmanin kuollessa 1934 tuuli oli kääntynyt jo oikeistossakin. Paasikivi, joka oli palannut näkyvästi päivänpolitiikkaan ja noussut kokoomuksen puheenjohtajaksi, siivosi puolueen radikalismista perinteisen konservatismin asein. Tämä merkitsi saman maltillisen linjan paluuta, joka oli aina Ingmanin kokoomuslaisuutta leimannut.

Ingman oli lakia ja ulkopoliittista varovaisuutta korostavan ajan kasvatti. Vapaussotasukupolven radikaalisuus ja toiminnan ihannointi jäivät hänelle vieraaksi, kuten oikeistoradikalismi yleensäkin. Sekä fasismi että kansallissosialismi edustivat hänelle niin sanottua vastamyrkyn järjestelmää: ne kylläkin vastustivat kommunismia, mutta olivat omaksuneet samalla aivan liikaa bolshevistisia metodeja ja piirteitä. Ne eivät olleet yhtä pahoja kuin kommunismi, mutta ehdottomasti epätoivottavia verrattuna brittiläismalliseen konservatismiin ja skandinaaviseen demokratiaan. "Hitleriläinen" olikin ollut paljon käytetty haukkumasana kokoomuksen sisäisessä valtataistelussa.

Ingmanin sukupolven avainkokemus oli suurlakko 1905. Kansanvallan uhmaamisen uskottiin johtavan vain vasemmiston voiman kasvuun. Tätä Ingmanin sukupolven näkemystä eivät syrjäyttäneet vuosi 1918 ja rohkean toiminnan oppi, vaikka vuodet 1917–1918 muutoin veivät vanhoillisempaan suuntaan. Suurlakko oli kuitenkin enää vain historiaa uudelle oikeistosukupolvelle, jonka oma avainkokemus oli vuosi 1918.

Kristillisyyden ja kansallisuuden suhteen Ingman ei tehnyt kompromisseja, vaan suuntautui tästä arvomaailmasta käsin suvaitsemattomuutta, diktatorisuutta ja materialismia vastaan. Sitoutumisensa demokratiaan ja länsimaiseen sivistykseen hän oli jo 1920 pukenut neljään sanaan: "Suomi ei ole Albania."

Ingman ihmisenä

Terveyden heikkeneminen 1920-luvulla oli Ingmanille kova koettelemus pakottaessaan hänet hellittämään elämäntavaksi muodostunutta kiivasta työtahtia. Eräässä yksityiskirjeessään hän totesikin, ettei ollut mukavaa ikävystyä kuoliaaksi pysyäkseen hengissä.

Ingman oli toisaalta jopa ylirationalistinen ja sarkastisen ivallinen, toisaalta humaani ja ystävällinen. Hänessä oli havaittavissa ylenkatsetta "typeryksiä" kohtaan ja kyvyttömyyttä laskeutua viileän rationaaliselta tasoltaan "alemmas". Joskus hän ilmiselvästi nautti kyvystään iskeä purevalla ivalla, jopa siinä määrin, että se saattoi lähennellä toisten korvissa ilkeyttä. Ingmanin eräitä yhteiskunta- ja talouspoliittisia kantoja pidettiin kovina, jopa tunteettomina, mutta toisaalta elämäntavoiltaan spartalaisen yksinkertainen Ingman piti hyväntekeväisyyttä itsestäänselvyytenä. Suuri merkitys tässä oli talouden pitkälti hoitaneella vaimolla. Miestään ilmeisesti vähemmän seurallinen Mathilda Ingman esiintyy Ingmanien papereissa erittäin vähän; hän hoiti yhteiselon ne puolet, jotka eivät tulleet näkyviin miehen julkisen uran takaa.

Lauri Ingmanin sekä poliittisessa että siviiliolemuksessa korostuivat tyyneys ja rauhallisuus, kaiken suuren dramatiikan puuttuminen. Ensimmäisen vaimon kuolemakin piirtyy kirjeisiin ilman näkyvää epätoivoa: hän ei voinut tuntea surua, koska Jumala oli ottanut palvelijattarensa luokseen. Myös toista avioliittoa edeltäneissä kirjeissä näkyy lähinnä puolisoiden molemminpuolinen asiallisuus ja tyyneys, ei tunteiden korostaminen. Ingman ei edellyttänyt missään seurassa – oli se vuosisadan alun nuorten uudistajien Teologinen Lauantaiseura, perhe, palveluskunta tai poliittiset kollegat – , että kaikkien olisi tiedostettava keskustelevansa valtakunnan tärkeimpiin kuuluvan napamiehen kanssa. Todennäköisesti hänellä oli tarpeeksi itsetuntoa, ettei hänen tarvinnut todistella älykkyyttään, ja aivan liikaa huumorintajua tärkeilemiseen.

Lauri Ingman kuoli 25.10.1934.

Lars Johannes Ingman, Lauri S 30.6.1868 Teuva, K 25.10.1934 Turku. V kirkkoherra Wilhelm Ingman ja Emma Ottilia Schalin. P1 1893 - Anna Elisabeth Rancken S 1870, K 1895, P1 V sotarovasti Gustaf Rancken ja Fanny Wilhelmina Charlotta Jägerhorn; P2 1900 - opettaja Mathilda Halme S 1870, K 1959, P2 V maanviljelijä Henrik Fabian Halme ja Wilhelmina Orvola. Lapset: Sylvi S 1894, K 1920, filosofian kandidaatti; Elsa Johanna (Hiekka) S 1902, filosofian kandidaatti, agronomi; Aune Magdalena S 1903, notaari; Hertta Elisabet (Toivakka) S 1905, filosofian maisteri, lehtori; Martti Johannes S 1907, K 1989, suurlähettiläs; Lauri Olavi S 1909, diplomi-insinööri.

URA. Ylioppilas 1886; filosofian kandidaatti 1892; pappisvihkimys 1893; teologian kandidaatti 1898; teologian lisensiaatti 1900; teologian tohtori 1907.

Vaasan suomalaisen lyseon uskonnon ja suomen kielen lehtori 1895; Vaasan ruotsalaisen normaalilyseon uskonnon virkaa toimittava yliopettaja 1897 - 1899; Helsingin ruotsalaisen jatko-opiston ja Helsingin uuden yhteiskoulun opettaja; Helsingin yliopiston käytännöllisen teologian assistentti 1901 - 1916, käytännöllisen teologian professori 1916 - 1930; arkkipiispa 1930 - .

Pappissäädyn jäsen Suomalaisen puolueen edustajana 1905 - 1906; Kansallisen Kokoomuspuolueen kansanedustaja 1907 - 1919, 1922 - 1929, valtuuskunnan jäsen 1922 - 1929; Suomalaisen puolueen valtuuskunnan jäsen 1908 - 1918; Eduskunnan puhemies 1918, varapuhemies 1913 - 1914, 1917 - 1918; pääministeri 1918 - 1919, 1924 - 1925; opetusministeri 1920 - 1921, 1924 - 1925, 1926, 1928 - 1929.

Helsingin seurakuntien jakokomitean puheenjohtaja 1904; Suomalaisen tiedeakatemian jäsen 1919; kirkkolakikomiteoiden jäsen ja kirkolliskokousedustaja 1913, 1918, 1923; Suomen pyhäkouluyhdistyksen toimikunnan puheenjohtaja 1905 - 1932.

Vartijan päätoimittaja 1906 - 1918; Kustannusosakeyhtiö Oy Kansan puheenjohtaja; Suomen Kirkkohistoriallisen Seuran, Suomalaisen Teologisen Kirjallisuusseuran ja Suomen merimieslähetysseuran johtokunnan sekä Kirkollisen maailmanliiton kansallistoimikunnan jäsen; Etelä-Pohjalaisen osakunnan inspehtori 1919 – 1930; Kansallisen Kokoomuspuolueen säätiön hallituksen jäsen 1924-1934.

ARVONIMET JA KUNNIANOSOITUKSET. teologian kunniatohtori, Uppsalan yliopisto 1932.

TUOTANTO. Pääpiirteet Jeesuksen opetuslapsikasvatuksesta. Lisensiaattiväitöskirja. 1900; Johanneksen ja Markuksen evankeliumit uusina suomennoksina selityksineen. 1902, 1904; Kirkkolainsäädäntö Suomessa jälkeen v. 1870. 1911; Ylennysperusteista pappisviroissa. 1915; Uuden katekismuksen valmistelu kirkossamme 1800-luvun alkupuolella // Suomen kirkkohistoriallisen seuran vuosikirja VI (1916). 1917; lisäksi raamatunhistorian oppikirjoja ja opetusoppaita sekä lukuisia erityisesti eduskuntavaalikampanjoihin liittyneitä vaalipamfletteja.

LÄHTEET JA KIRJALLISUUS. Lauri Ingmanin yksityisarkisto, Kansallisarkisto.

Kaksi piispaa : Lauri Ingman, Jaakko Gummerus. 1935; P. Leino-Kaukiainen, A. Uino, Suomalais-kansallinen kokoomus : Suomalaisen Puolueen ja Kansallisen Kokoomuspuolueen historia vuoteen 1929. 1994; V. Vares, Konservatiivi ja murrosvuodet : Lauri Ingman ja hänen poliittinen toimintansa vuoteen 1922. 1993; V. Vares, Vanhasuomalainen Lauri Ingman ja hänen poliittinen toimintansa. 1996; H. Välimäki, Lauri Ingman kirkkopoliitikkona. 1994; H. Välimäki, Lauri Ingman suomalaisen uskontokasvatuksen ja koulun kehittäjänä. 1998; V. Vares, Lauri Ingmanin henkilökuva. Suomen Kansallisbiografia, SKS Helsinki 1997-.

Artikkeli perustuu Suomen Kansallisbiografiassa julkaistuun henkilökuvaan.

JULKISET MUOTOKUVAT JA MUISTOMERKIT. Maalaukset: A. Favén. 1925, Valtioneuvoston istuntosali; A. Gebhard. 1928, Kansallisen Kokoomuksen eduskuntaryhmän huone; T. Miesmaa. 1937, Turun arkkihiippakunnan tuomiokapituli. Asuintalon muistolaatta, Helsinki.

Vesa Vares

julkaistu 21.1.2009