Salolainen, Pertti Edvard

Pertti Edvard Salolainen

Syntymäaika:
19.10.1940

Paikkakunta:
Helsinki

Merkittävimmät toimet:
Kansallisen Kokoomuksen puheenjohtaja
kansanedustaja
lähettiläs
ministeri
 

ulkomaankauppaministeri, kansanedustaja, suurlähettiläs, ministeri

Pertti Salolainen oli Kansallisen Kokoomuksen 1970-luvun uusia kasvoja, puolueensa puheenjohtaja 1990-luvulla ja keskeinen neuvottelija Suomen liittyessä Euroopan Unionin jäseneksi. Aktiivipolitiikasta Salolainen siirtyi Suomen Lontoon suurlähettilääksi ja palasi vielä vuonna 2007 eduskuntaan.

Helsinkiläissyntyinen poliisin poika Pertti Salolainen kävi työväestön asuttamassa Kalliossa Toisen lyseon, jonka ilmapiiriä vasemmistolainen ikä- ja koulutoveri Alpo Ruuth on kuvannut romaanissa Kämppä. Olympiakesänä 1952 valmistunut Kumpulan maauimala oli lähellä Salolaisen kotia ja ja hän harrasti menestyksellä kilpauintia Helsingin Työväen Uimareissa. Se oli TUL:n leskisläisin osa eli Väinö Leskisen oma seura ja sosiaalidemokraatit pitivät vielä 1960-luvulla Salolaista ”meikäläisenä”, vaikkei hän politiikkaan nuorena osallistunutkaan.

Opiskeltuaan televisiotyön ohessa ekonomiksi ja kauppatieteen maisteriksi Salolainen siirtyi Lontooseen ensin BBC:n toimittajaksi ja 1966 Yleisradion kirjeenvaihtajaksi. Tv:n kultakaudella sujuvasanainen kirjeenvaihtaja tuli tutuksi kaikille suomalaisille. Lontoon- aikoihin hän myös omaksui porvarillisen elämänkatsomuksen ja kutsuttiin 1969 (->) Päiviö Hetemäen johtaman Suomen Työnantajain Keskusliiton tiedotuspäälliköksi.

Salolaisen ura Etelärannassa jäi kuitenkin lyhyeksi, vaikka hän olikin nimellisesti STK:n kirjoissa 1980-luvun lopulle saakka. Tunnettu tv-kasvo asettui ehdolle eduskuntavaaleissa 1970 Kokoomuksen listalle ja valittiin komealla äänimäärällä varsin halvan vaalikampanjan jälkeen. Samaan aikaan eduskuntaan nousivat puolueen nuoret uudistajat, niin sanotut remonttimiehet (->) Juha Vikatmaa ja Ilkka Suominen. Salolainen kuului samaan sukupolveen ja edusti pitkälti samaa poliittista arvomaailmaa, ainakin kokoomuksen vanhaan oikeistoon ja konservatiiveihin verrattuna. Salolainenkin varoitteli näitä liian jyrkästä antikommunismista ja katsoi, että kokoomuksen tuli rakentaa tuleva toimintansa yksilökeskeisyyden pohjalle. Hänen mukaansa tämä oli ainoa asia, joka oli ominaista vain kokoomukselle, kun taas vanhat tunnukset, nationalismi, uskonto ja itsenäisyys, kuuluivat myös muille poliittisille ryhmille. Toisaalta Salolainen koki 1960 - 1970-luvun vaihteen vasemmistolaisuuden suurena vyörytyskautena, jolta kokoomuksen nuorten uudistajien porvarillinen uudistushenki pelasti monet ja muodosti nuorison piirissä ainoan todellisen vastavoiman.

Salolaisella oli uransa alkuvaiheesta asti myös yksi teema, joka ei ollut kokoomuksessa eikä etenkään sen talousmiesten keskuudessa kovin suosittu, vaan jota oli pidetty rauhanliikkeen tavoin kommunistien tai haihattelijoiden radikalismina: luonnonsuojelu. Myöhemmin hän erikoistui etenkin lintujen kuvaamiseen, mistä hän on järjestänyt näyttelyitäkin. Nuoruudessaan meni jopa niin pitkälle, että presidentti Urho Kekkosen matkustaessa Pohjois-Ruotsiin hän saattoi radion välityksellä tämän tietoon toivomuksen, ettei presidentti ampuisi matkan aikana karhua. Kekkosen vastaus tosin oli lähinnä ivallinen. Kokoomuksen 1980 - 1990-luvulla käyttämä termi "ekososiaalinen markkinatalous" vastasi Salolaisen mielestä kuitenkin hyvin ajan konservatismin sisältöä, koska se yhdisti sekä ympäristö- että talousnäkökulmat.

Vaikka Salolainenkin siis kuului perinteistä oikeistolaisuutta kritisoineeseen ja uudistaneeseen sukupolveen, hän ei kuitenkaan pystynyt samaistumaan kokonaan myöskään uudistajien tunnuksiin. Nämä olivat hänen mielestään liiankin Kekkos-mielisiä ja oikeaoppisia. Salolainen ei tosin vastustanut Kekkosen asettamista vuoden 1975 puoluekokouksessa myös kokoomuksen presidenttiehdokkaaksi, mutta hän jarrutteli ulkopolitiikan voimakasta käyttöä sisäpoliittisen keskustelun aseena.

Jääminen 1970-luvun radikaalimpien sisäpiirien ulkopuolella vaikutti myöhemmin myös siihen, että puoluetoimisto piti Salolaista jossain määrin ulkopuolisena ja epäili häntä liian oikeistolaiseksi. Toisaalta Salolaisella oli aina yksi vakuuttava argumentti puolellaan: äänestäjien suosio. Hänet valittiin eduskuntaan aina hyvin korkeilla, valtakunnan kärkijoukkoon kuuluvilla äänimäärillä.

Lontoon-kautensa ansiosta Salolaisella oli epäilemättä parempi länsimaiden tuntemus ja paremmat läntiset kontaktit kuin kokoomuksen nuoren polven edustajilla keskimäärin. Tämä ei kuitenkaan 1970 - 1980-luvulla ollut mikään etu puolueen sisäisessä valtataistelussa, päinvastoin. Koska Kokoomuksen suomislaiset ja kanervalaiset pitivät häntä oikeistosiiven edustajana, ja todennäköisesti he myös tulkitsivat, eivätkä täysin väärin, että Salolaisen eduskuntavaaleissa jatkuvasti saamia korkeita äänimääriä osittain selittää se, että hänelle tuli runsaasti tukea puolueen oikeistosta ja niiltä äänestäjiltä, jotka suhtautuivat kriittisesti juuri (->) Suomisen ja (->) Kanervan linjaan. Salolaisen poliittinen linja ei kuitenkaan vaikuta olleen poikkeuksellisen oikeistolainen, eikä hän samaistunut mihinkään erilliseen fraktioon puolueessa. Hänestä tuli kokoomuksessa kuitenkin jonkinlainen "suomislaisuuden" vastapooli.

Vuoden 1983 tappiovaalien jälkeen Salolainen pyrki kokoomuksen puheenjohtajaksi, kun monet olivat panneet vaalitappion Suomisen heikoksi väitetyn televisioesiintymisen tiliin ja halusivat vaihdosta. Ehdokkaiden kannattajat näyttävätkin jakautuneen niin, että puolueen vasemmisto äänesti Suomista ja oikeisto Salolaista. Erityisesti Kokoomuksen Nuorten Liitto kampanjoi näkyvästi Salolaista vastaan sekä ulko- että sosiaalipoliittisin perustein. Nuorten äänenkannattaja, Tasavalta-lehti, määrittelikin: "Hiukan kärjistäen voisi sanoa, että Salolainen olisi sisäpolitiikassa kuin Margaret Thatcher, ulkopolitiikassa kuin Johannes Virolainen, mutta julkiselta imagoltaan kuin Harri Holkeri." Tämä kielteisessä mielessä esitetty lista kuvastaa hyvin, mistä ajan KNL halusi nimenomaan sanoutua irti. Myös puoluekoneisto oli kokonaan Suomisen takana, ja Salolainen hävisi lopulta äänin 613 - 365.

1980-luvun loppuvuosien kehitys kuitenkin toimi Salolaisen puolesta. Hänestä tuli 1987 ulkomaankauppaministeri Holkerin sinipunahallitukseen, ja sosialismin romahdettua Itä-Euroopassa ja Venäjällä 1989 - 1991 länsisuhteet nousivat suureen arvoon. Salolainen oli integraatiopolitiikan ja Euroopan unionin (EU) jäsenyyden kannalta puolueen kärkinimistä uuden suunnan luonnollisimpia keulakuvia. Vuoden 1991 puoluekokouksessa, puolueen pahan vaalitappion jälkeen, Salolainen voittikin ylivoimaisesti puheenjohtajavaalin. Hän sai 679 ääntä vastaehdokkaiden, Ilkka Kanervan ja Sirpa Pietikäisen, 167:ää ja 114:ää vastaan.

Puolueen puheenjohtajuus sattui päällekkäin Salolaisen toisen suuren projektin, EU-jäsenyysneuvottelujen kanssa. Hän oli Holkerin ja Esko Ahon hallitusten edustajana integraationeuvottelukunnan ja Euroopan talousalueen (ETA) neuvotteluvaltuuskunnan jäsen sekä Suomen EU-neuvotteluvaltuuskunnan puheenjohtaja ja neuvotteleva ministeri. Näitä neuvotteluja voikin pitää hänen omien tavoitteidensa kannalta menestyksellisinä, koska EU-jäsenyys lopulta toteutui huolimatta erityisesti maatalouden vaikeista kysymyksistä ja päähallituspuolue Suomen Keskustan epäluuloista. Integraation ajatus sopi erinomaisesti juuri hänen aiempaankin poliittiseen profiiliinsa – paljon paremmin kuin moniin muihin kokoomuslaisiin, jotka olivat ulkopoliittisista syistä olleet huomattavan varovaisia lännen suuntaan, monet jopa suhtautuneet skeptisesti jäsenyyden mahdollisuuksiin.

Onnistuneesta EU-projektista tuli kuitenkin taakka Salolaisen toiminnalle kokoomuksen puheenjohtajana. Kokoomus oli sinänsä puolueena käytännössä täysin yksimielisesti EU-jäsenyyden kannalla, mutta monet puolueen piirissä katsoivat Salolaisen keskittyvän liikaa ministerin ja EU-neuvottelijan tehtäviin puolueen hoitamisen kustannuksella. Myös johtamistapaa kriitikot luonnehtivat liian keskustelevaksi; jämäkkyys ja suunnan antaminen puuttuivat. Salolainen ilmoitti lopulta eroavansa puolueen johdosta ylimääräisessä puoluekokouksessa 1994. Samana vuonna hän oli hävinnyt kokoomuksen presidentinvaaliehdokkuuden esivaalissa Raimo Ilaskivelle - silloin häntä tosin olivat tukeneet ne, jotka olivat pitäneet häntä aiemmin liian oikeistolaisena.

Salolaisella oli oikeastaan koko ajan vastassaan puolueen sisäinen oppositio. Vanha suomislainen puoluekoneisto oli aina kokenut hänet vastustajakseen eikä kyennyt kunnolla hyväksymään häntä puoluejohtajaksi hänen toiminnastaan riippumatta. Myös Kokoomuksen Nuorten Liitossa ja opiskelijaliitto Tuhatkunnassa olivat Salolaisen aikana vallassa suuntaukset, jotka toimivat aktiivisesti puheenjohtajan kaatamiseksi. Kuten Salolainen eropuheessaan puolueväelle sanoi: osa, tosin pieni osa, ei ollut koskaan aikonutkaan antaa hänelle mahdollisuutta. Enemmän ymmärrystä Salolaisen politiikka saikin eduskuntaryhmän ja puolueen ministerien taholla, joiden taholla oli noussut tai nousemassa johtoon "oikeistolaisempi" suunta: Ben Zyskowicz, Iiro Viinanen, Kimmo Sasi, Kari Häkämies ja Sauli Niinistö. Niinistöstä tuli vuoden 1994 puoluekokouksessa Salolaisen seuraaja.

Pertti Salolainen astui 1996 diplomaatin uralle ja palasi noin neljännesvuosisadan takaisiin maisemiin: hänestä tuli Suomen suurlähettiläs Lontooseen. Tässä tehtävässä hän oli vuoteen 2004. Vuonna 2007 hän palasi eduskuntaan ja valittiin ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtajaksi. Tässä asemassa hän on esiintynyt jälleen runsaasti julkisuudessa.

Pertti Edvard Salolainen S 19.10.1940 Helsinki. V ylikonstaapeli Edward Paavali Salolainen ja liikkeenharjoittaja Ella Elisabeth Lundqvist. P 1964 - laboratoriohoitaja Anja Orvokki Sonninen, PV koneasentaja Toivo Sonninen ja turkisompelija Anna-Liisa Osenius. Lapset: Hanne-Maarit S 1966; Markus S 1969.

URA. Ylioppilas 1961; ekonomi 1966; kauppatieteen kandidaatti, maisteri Helsingin kauppakorkeakoulusta 1969, jatko-opintoja Lontoossa.

Yleisradion televisiouutisten lukija, toimittaja 1962 - 1965, talousohjelmien tuottaja 1965 - 1966; BBC:n toimittaja Lontoossa 1966; Yleisradion Lontoon-kirjeenvaihtaja 1966 - 1969; Suomen Työnantajain Keskusliiton osastopäällikkö 1969 - 1989; Suomen Lontoon suurlähettiläs 1996 - 2004; ulkoasiainneuvos 2005 - .

Kansallisen Kokoomuksen kansanedustaja (Helsingin kaupungin vaalipiiri) 1970 - 1996; eduskunnan sosiaalivaliokunnan varapuheenjohtaja 1970 - 1975; valtiovarainvaliokunnan puheenjohtaja 1979 - 1987; ulkomaankauppaministeri Harri Holkerin hallituksessa 30.4.1987 - 26.4.1991, Esko Ahon hallituksessa 26.4.1991 - 13.4.1995; pääministerin sijainen Esko Ahon hallituksessa 26.4.1991 - 13.4.1995; presidentin valitsijamies 1978, 1982, 1988; Kansallisen Kokoomuksen puheenjohtaja 1991 – 1994, puoluehallitus 1972-76, 1979-81; Helsingin kaupunginvaltuuston jäsen 1972 – 1984; Kokoomuksen Helsingin piirin puheenjohtaja 1973-1975.

Majuri 2000.

GATTin Uruguayn-kierroksen Suomen neuvotteluvaltuuskunnan puheenjohtaja 1987 - 1995; integraationeuvottelukunta 1989 - 1992; ETA-neuvotteluvaltuuskunta 1990 - 1993; Suomen EU-neuvotteluvaltuuskunnan puheenjohtaja, neuvotteleva ministeri 1993 - 1995.

Yleisradion hallintoneuvoston työjaosto 1970 - 1987; Maailman luonnon säätiön (WWF) Suomen rahaston kunniaperustaja 1972, varapuheenjohtaja, hallintoneuvoston jäsen 1972 - 1989; Outokumpu Oy:n hallintoneuvoston työvaliokunta 1979 - 1991; Keskinäisen henkivakuutusyhtiö Suomi-Salaman hallintoneuvosto 1980 - 1991; IPU:n talouskomitea 1982 - 1987; Finnairin hallintoneuvosto 1995 – 2002; Kansallisen Kokoomuspuolueen säätiö hallituksen jäsen 1988-; Kansallissäätiön isännistön jäsen 1972-1974, hallituksen jäsen 1975; Snellman –säätiön hallituksen jäsen 1984-.

ARVONIMET JA KUNNIANOSOITUKSET. Suomen Leijonan suurr.; Suomen Valkoisen Ruusun K; Sotilasansiomitali; Ruotsin Pohjantähden suurr.; Saksan Ansio-r. suurr.; Itävallan Ansio-r. suurr.; Unkarin Ansio-r. suurr.; Viron Maarjamaan Ristin R. Ministerin arvo 2004. Puolustusvoimain am.; Suomen Luonnonsuojeluliiton kult. amr.; Kokoomusmitali; Maailman luonnon säätiön (WWF) kansainvälinen luonnonsuojelukunniamaininta. Lontoon Cityn vapaakansalainen 1998. Kansallisen Kokoomuksen 60-vuotisjuhlamitali.

TEOKSET. Luontoaiheisia valokuvanäyttelyjä Helsingissä 1995, Bonnissa, Berliinissä, Turussa, Kuusamossa 1996, Lontoossa 1997.

LÄHTEET JA KIRJALLISUUS. J. Smolander, Suomalainen oikeisto ja "kansankoti" : Kansallisen Kokoomuksen suhtautuminen pohjoismaiseen hyvinvointivaltiomalliin jälleenrakennuskaudelta konsensusajan alkuun. 2000; R. Summanen, Paraatiovi : Kokoomuksen hallitustie. 1983; V. Vares, Kaksi askelta edellä : Kokoomuksen Nuorten Liiton historia 1928 - 96. 1999; V.Vares, Pertti Salolaisen henkilökuva. Suomen Kansallisbiografia, SKS Helsinki 1997-.

Artikkeli perustuu Suomen Kansallisbiografiassa julkaistuun henkilökuvaan.

Vesa Vares ja Jyrki Vesikansa

julkaistu 5.12.2008