Tulenheimo, Antti Agathon

Antti Agathon Tulenheimo

Muut nimet:
Thulé

Syntymäaika:
4.12.1879

Kuolinaika:
3.9.1952

Paikkakunta:
Kangasala, Helsinki

Merkittävimmät toimet:
kansanedustaja
pääministeri
 

pääministeri, kansanedustaja, yliopiston rehtori ja kansleri, ylipormestari

Antti Tulenheimo kuului 1910- ja 1920-luvun suomalaiskansalliseen nuoremman polven valtiomiespiiriin. Hän oli lähinnä maltillinen konservatiivi, joka nousi sekä Suomalaisen Puolueen että sen seuraajan Kansallisen Kokoomuspuolueen puheenjohtajaksi. Tulenheimon toiminta oli harvinaisen monipuolista: hän oli kansanedustaja, ministeri ja pääministeri sekä Helsingin kaupunginjohtaja, mutta hän toimi myös akateemisessa maailmassa korkeissa hallinnollisissa tehtävissä Helsingin yliopiston rehtorina ja kanslerina.

 

Antti Thulé, vuodesta 1906 Tulenheimo, syntyi 4.12.1879 urkujenrakentaja Bror Axel Thulén ja (->) Agathon Meurmanin tyttären Minna Fredrika Meurmanin jälkeläisenä Kangasalla. Ylioppilasaikanaan hän toimi aktiivisesti Hämäläis-Osakunnassa ja Suomalaisessa Nuijassa. Äidinisän ohella osakunnan inspehtori J. R. Danielson-Kalmari oli hänen tärkeä esikuvansa. Myöhemmin Tulenheimo oli itse hämäläisten inspehtori. Pohja oli siis hyvin kansallinen ja tavallaan perifennomaaninen sekä sukutaustan että synnyinalueen osalta.

Tulenheimo opiskeli Helsingin Keisarillisessa Aleksanterin yliopistossa juristiksi. Hän suoritti molempien oikeuksien kandidaatin tutkinnon 1907 ja väitteli tohtoriksi neljä vuotta myöhemmin. Etenemistahti ei siis ollut poikkeuksellisen nopeaa, mutta opinnot johtivat 1911 rikosoikeuden dosentuuriin ja 1919 professuuriin. Väitöskirja käsitteli luottoa rikosoikeudellisena suojeluobjektina, ja siinä oli nähtävissä Saksassa opiskelun ansiosta etenkin professori F. von Lisztin kriminologis-sosiologisen koulukunnan näkemyksiä.

Puolue- ja hallitusmies

Antti Tulenheimo edusti poliittisessa toiminnassaan suomettarelaista perinnettä, mutta nuorekkaammalla ja modernimmalla otteella kuin (->) G. Z. Yrjö-Koskisen tai edes (->) J. R. Danielson-Kalmarin sukupolvi. Vuonna 1913 hänet valittiin toiseksi puolueen varapuheenjohtajista, ja 1914–1916 hän toimi puheenjohtajana. Toisaalta Tulenheimo oli ikänsä puolesta hiukan ”myöhästynyt” puolueen vaikuttaja-asemiin nousseista niin sanotun suurlakkosukupolven edustajista, koska hän oli näitä hiukan nuorempi – esimerkiksi 11 vuotta (->) Lauri Ingmania ja 9 vuotta (->) J. K. Paasikiveä nuorempi. Myöskään puheenjohtajan asema ei enää tuossa vaiheessa merkinnyt yhtä paljon kuin asema eduskuntaryhmässä ja eduskunnassa muutenkin. Terävimmän "valtiomieskastin" kuuluikin olla puolueesta hieman irrallaan, kasvamassa kansakunnan kaapin päälle. Tulenheimon katsottiin edustavan edelleen nuorempaa sukupolvea, joka oli vasta kasvamassa valtiomiesasemaa kohti.

Toisaalta ikä vaikutti historian käänteiden vuoksi myös Tulenheimon eduksi. Nuoremman sukupolven edustajana hän oli ensimmäisen maailmansodan aikana paljon suopeampi itsenäisyysaktivismille kuin vanha kaarti. Kun Venäjän helmikuun vallankumous syrjäytti keisarin keväällä 1917, Tulenheimosta tuli sosialidemokraatti Oskari Tokoin johtaman kaikkien puolueiden senaatin toinen vanhasuomalainen senaattori. Sosiaalisiin uudistuksiin taipuvana ja itsemääräämisoikeuden laajan tulkinnan kannattajana hän sopi muille puolueille ja ajan uudistusmieliselle, demokratiaa korostavalle hengelle. Hänellä ei liioin ollut samanlaista myöntyvyyden ja konservatiivisuuden painolastia kuin Ingmanilla, Paasikivellä ja (->) Ernst Nevanlinnalla. Tulenheimo toimi oikeustoimituskunnan päällikkönä, nykytermein ilmaistuna oikeusministerinä.

Antti Tulenheimon nimi oli esillä erityisesti korkeimman vallan järjestelykysymyksessä. Hän esitteli senaatin ehdotuksen, jonka mukaan keisarilta vapautunut valta Suomessa olisi siirrettävä pääasiassa Suomen senaatille. Venäjälle jäisi lähinnä oikeus avata, päättää ja hajottaa valtiopäivät sekä määrätä uudet vaalit ja ratkaista maiden välisiä oikeussuhteita sekä Venäjän etuja koskevat kysymykset. Tulenheimonkin mielestä tämä oli enintä, mitä sillä hetkellä voitiin saavuttaa. Puhuttiinkin niin sanotusta Lex Tulenheimosta. Tämä kanta kuitenkin etäännytti häntä varsinaisista itsenäisyysmiehistä ja sosialidemokraattisesta puolueesta, joka halusi siirtää korkeimman vallan eduskunnalle. Tulenheimo ei kuulunutkaan sen enempää marraskuussa 1917 nimitettyyn P. E. Svinhufvudin itsenäisyyssenaattiin kuin Paasikiven monarkistisenaattiin 1918.

Tammikuussa 1918 puhjenneella sisällissodalla oli Tulenheimoon sama vaikutus kuin oikeistolaisiin yleensä: hän tuli konservatiivisemmaksi. Keväällä 1918 hän jopa kaavaili toisen entisen senaattorin Hugo Rautapään kanssa uutta kansanedustusmallia, jonka mukaan yleisellä ja yhtäläisellä äänioikeudella valittua eduskuntaa olisi täydennetty siten, että korporaatiot olisivat valinneet kolmasosan sen jäsenistä. Tämä olisi taannut eduskuntaan suuremman edustuksen voimille, jotka olivat jo vakiinnuttaneet paikkansa yhteiskunnassa ja osoittaneet kykenevänsä hoitamaan yhteiskuntaa vastuullisesti sosialistisen "kadun anarkian" vastapainoksi. Ehdotusta ei koskaan viety eduskuntaan asti, koska erityisesti Ingmanin ja Paasikiven mielestä sillä ei olisi ollut mitään mahdollisuutta toteutua.

Konservatiivistumisesta kertoo sekin, että Tulenheimo oli monarkistisen politiikan kannattaja. Hänet lähetettiin Frankfurtiin Suomen kuningasehdokkaan, Hessenin prinssi Friedrich Karlin ohjaajaksi ja perehdyttäjäksi Suomen poliittis-valtiollisiin oloihin. Tällöin hänet oli jo nimitetty myös Hämeen läänin maaherraksi. Maaherran ura jäi lyhytaikaiseksi, sillä se kesti vain seuraavaan vuoteen asti, ja Frankfurtin-ajan jälkeen Tulenheimo toimi marraskuusta 1918 huhtikuuhun 1919 Ingmanin hallituksen sisäasiainministerinä. Tässä toimessa hänen osalleen tuli sisällissodan ja valtiomuototaistelun jälkeinen sisäpolitiikan normalisointi: poliittisen vasemmiston toimintamahdollisuudet ja omaisuus palautettiin. Vastapainoksi eduskunta laati lain, joka tiukensi rangaistuksia perättömästä agitaatiosta viranomaisia vastaan.

Saksalaismielisten senaattorien asema hallituksessa ei ollut ulkopoliittisesti ongelmaton. Vuoden 1919 alussa voittoisat ympärysvallat vaativatkin pääministeri Ingmanin, Tulenheimon ja kahden muun senaattorin eroa, koska nämä olivat olleet johtamassa monarkiasuuntausta. Valtionhoitaja Gustaf Mannerheim kuitenkin puolusti senaattoreitaan, ja ympärysvallat hyväksyivät hänen takuunsa ja luopuivat erottamisvaatimuksesta.

Tulenheimo valittiin 1921 Kansallisen Kokoomuksen puheenjohtajaksi. Seuraavana vuonna puoluekokous taittoi peistä tulevasta linjasta. Esillä oli erityisesti kysymys suhtautumisesta talous- ja sosiaalipolitiikkaan, sillä puolueen oikeistolaisemmat liikemiespiirit olivat aktivoituneet. Tulenheimo katsoi vanhan suomettarelaisen sosiaalireformistisen perinteen mukaisesti, että puolueen oli yhä oltava valmis uhrauksiin vähäväkisten auttamiseksi. Puoluekokouksen lopputulos tiesi kuitenkin perinteen tappiota niin tässä kuin monessa muussakin asiassa: puolueesta tuli aiempaa oikeistolaisempi talouspoliittisesti ja jyrkempi ulkopoliittisesti.

Pääministeri

Huolimatta monarkistisuunnan rasitteista Antti Tulenheimo oli yhä aktiivisesti mukana valtakunnanpolitiikassa, ja hän toimi sekä kielikysymystä että Ahvenanmaan itsehallintoa pohtineiden komiteoiden puheenjohtajana. Kieli-intoilu oli Tulenheimolle vierasta, ja hänen komiteansa suositteli Ahvenanmaalle erittäin pitkälle menevää itsehallintoa sekä kansainvälisen komission edellyttämiä turvatakuita saarten kotipaikkaoikeuksille. Tulenheimo ei myöhemminkään kannattanut aitosuomalaisuutta. Kokoomuspuolueen puoluekokouksessa vuonna 1929 hän tiivisti maltillisten kantansa hyvin snellmanilaisittain: ruotsinkielinen talonpoika eläköön Herran rauhassa, mutta ruotsalaisen herran oli suomalaistuttava.

Tulenheimon poliittisen toiminnan lakipiste seurasi 1925, jolloin uusi presidentti Lauri Kr. Relander nimitti hänet pääministeriksi. Vähemmistöhallituksen muodostivat Kansallinen Kokoomuspuolue ja Maalaisliitto, ja lisäksi mukana oli neljä ammattiministeriä. Kokoomuksen vahvoista nimistä oli Tulenheimon lisäksi mukana (->) E. N. Setälä. Puolueen sisällä hallitusta kannatti lähinnä "ingmanilaisuuden" konservatiivisuuteen ja laimeaan kielipolitiikkaan kyllästynyt nuorempi polvi.

Yhdeksän kuukautta toimineen hallituksen elinikä ei ollut pitkä, mutta ei myöskään poikkeuksellisen lyhyt 1920-luvun hallitusten mittakaavassa. Taloussuhdanteiden osalta sen aika osui nousukauteen. Tämä näkyi palaamisena kultakantaan sekä valmiutena julkisiin investointeihin: Imatran voimalaitoksen rakentamiseen, maan lunastukseen ja asutustoimintaan, maatalouden luottoihin sekä tuotantolaitoksiin. Sisäpolitiikassa tehostettiin kumouksellisena pidetyn kommunistisen toiminnan tarkkailua, olihan Virossa tapahtunut kommunistinen kaappausyritys edellisen vuoden joulukuussa.

Hallituskauden kuumin peruna oli maanpuolustus ja erityisesti laivastokysymys. Armeijan oloja hiertänyt kysymys ylipäällikkyydestä ei tullut vielä päätökseen, mutta suunta kulki kohti nuorennusleikkausta, jääkäriupseerien siirtymistä armeijan johtoon. Laivastokysymys oli rahakysymys: eduskunta ei hyväksynyt budjettiin niin suuria määrärahoja kuin hallitus esitti. Näin ollen hallitus erosi, vaikka periaatteessa sama pohja jatkui seuraavassakin eli Kyösti Kallion hallituksessa. Tässä hallituksessa Tulenheimo ei kuitenkaan ollut enää mukana.

Tulenheimo oli ollut yksi niistä nimistä, joista oli spekuloitu Kokoomuspuolueen mahdollisena presidenttiehdokkaana vuoden 1925 vaaleissa. Ajan moralistista poliittista kulttuuria kuvasti, että Ruotsin lähettiläs oli kuullut kaupungilla kerrottavan, kuinka Tulenheimon mahdollisuuksien kannalta olisi pidetty maalaisliittolaisten taholla pahana rasitteena sitä, että Tulenheimon vaimo Lilli Horsma oli näyttelijä.

Pääministerikautensa jälkeen Tulenheimo vetäytyi politiikan eturivistä syrjemmälle. Hän palasi eduskuntaan kommunisminvastaisessa rintamassa vuonna 1930 mutta ei profiloitunut erityisesti muuhun oikeistoon verrattuna. Hän ei liioin osallistunut myöhemmin 1930-luvulla oikeiston sisäisiin valtataisteluihin paasikiveläisten ja Isänmaallisen Kansanliikkeen (IKL) suunnan kannattajien välillä. Hänen veljensä Eino Tulenheimo sen sijaan edusti jyrkempää oikeistolinjaa.

Yliopistomies ja ylipormestari

Antti Tulenheimo kuului siihen poliitikkopolveen, jolle politiikka ei ollut koko elämä. Hänellä oli myös mittava siviiliura ja lukuisia luottamustehtäviä. Ajan konservatiivisen käsityksen mukaan tällainen siviiliura vasta "oikeuttikin" poliittiseen valtaan – sen kautta yksilö osoitti yhteiskunnallisen kansalaiskuntonsa ja hyödyllisyytensä. Etäännyttyään päivänpolitiikasta Tulenheimolle jäikin uraa yllin kyllin. Ensisijaisesti tämä ura oli yliopistossa, mutta sen lisäksi hän toimi lähes kaikissa suomalaiskansallisen pääoman yrityksissä, kuten Kansallis-Osake-Pankissa (KOP) ja Pohjolassa, sekä erilaisissa yhdistyksissä Kansalliskuorosta Autoliittoon.

Tulenheimo oli nimitetty Helsingin yliopiston rikosoikeuden professoriksi 1919. Yhteiskunnalliset tehtävät olivat käytännössä vieneet ajan tieteenharjoitukselta, ja Tulenheimon näyttävin asema yliopistossa tulikin hallinnollisista tehtävistä, osakunnan inspehtorin (1923–1926) toimesta sekä yliopiston rehtorin (1928–1931) ja kanslerin (1944–1952) viroista. Väliaikana hän toimi Helsingin kaupunginjohtajana ja sai ylipormestarin arvonimen. Vuosikymmen oli poliittisen rauhoittumisen aikaa niin valtakunnan- kuin kunnallispolitiikassa, ja Helsingistä yritettiin luoda eräänlaista modernin suomalaisen metropolin kuvaa. Jo saadut olympiakisat olisivat toteutuessaan antaneet Tulenheimollekin varmasti uutta kansainvälistäkin näkyvyyttä. Suomen Kaupunkiliiton puheenjohtajana Tulenheimo toimi 26 vuotta, Lakimiesliiton puheenjohtajana peräti 38 vuotta. Professori Matti Klinge onkin antanut kirjassaan Professoreita Tulenheimolle kuvaavasti otsikon "Hämäläinen hallintomies".

Konservatiivisuuttaan Tulenheimo osoitti pitämällä kiinni siitä, että tiedekuntaa uudistettaessa säilytettiin termi "lakitiede" "oikeustieteen" sijasta. Rehtorina hän kommentoi puheissaan huolestuneena niin sanottua ylioppilastulvaa ja jarrutteli kielipolitiikassa kiivaimpia Akateemisen Karjala-Seuran (AKS) kannattajia. Hän varoitti "henkisen köyhälistön" muodostumisen vaarasta ja paisuvan ylioppilasjoukon heikentyneistä työmahdollisuuksista. Henkisten voimavarojen kasvaessa paranisivat kuitenkin mahdollisuudet aineellisen hyvinvoinnin kasvuun, eikä pelkkä taloudellinen kantokyky riittäisi perusteeksi rajoittaa ylioppilasmääriä. Parempi peruste oli yliopiston suuri tilaongelma. Tulenheimon ideana tuntui Klingen mukaan olleen, että opiskelijoita voitaisiin karsia asteittain opiskeluvuosien kuluessa.

Kanslerikautensa alussa Tulenheimo oli joutua poliittisiin vaikeuksiin. Aselevon jälkeen 1944 neuvostodiplomaatit huomauttivat hänen ja rehtori Nevanlinnan "vihasta" naapurimaata kohtaan: miten Suomen nuorison mielipiteet voisivat muuttua, kun yliopiston johdossa oli tällaisia miehiä? Paasikiven arvio Mauno Pekkalalle pitänee kuitenkin paikkansa: "Tietääkseni Tulenheimo on sangen vähän esiintynyt politiikassa viime vuosina ja sen tähden toivon, että hän saisi olla rauhassa." Kuvaava on myös Paasikiven ja Tulenheimon keskustelu yliopiston asioista: "Minä sanoin aluksi Tulenheimolle, että nämä yliopiston asiat ovat lapsenleikkiä niiden asioiden rinnalla, joita minun on alituisesti käsiteltävä. Puhuin Rydin asiasta. Tulenheimo sanoi ihmetelleensä, miten minä olen kestänyt nämä ajat." Paasikivi ja Tulenheimo ymmärsivät hyvin toisiaan; he olivat olleet nuoruudessaan osakuntatovereita.

Tulenheimo säilytti kuitenkin kosketuspintansa ajan kriiseihin, esimerkiksi 1949 patistellessaan Paasikiveä vapauttamaan (->) Edwin Linkomiehen ja T. M. Kivimäen, joiden tulisi voida palata hoitamaan yliopistovirkojaan. Tulenheimo vetosi siihenkin, että tämä olisi välttämätöntä jo väitöskirjojen ohjauksen vuoksi. Saman vuoden lopulla Paasikivi tarjoili niin K. J. Ståhlbergille kuin K.-A. Fagerholmille Tulenheimoa ja paria muutakin nimeä tilalleen presidenttiehdokkaaksi.

Antti Tulenheimolla ei kuitenkaan ollut enää poliittisia ambitioita. Hän edusti eri aikaa kuin 1940- ja 1950-lukujen maailma, erilaista poliittista kulttuuria ja keskittymistä yhteiskunnan rakentamiseen muilla kuin politiikan keinoilla. Hän kuoli 3.9.1952, neljä vuotta aikaisemmin kuin Paasikivi.

 

Antti Agaton Thulé vsta 1906 Tulenheimo S 4.12.1879 Kangasala, K 3.9.1952 Helsinki. V urkujenrakentaja Bror Axel Thulé ja Minna Fredrika Meurman. P 1909 - näyttelijä Lilli Maria Horsma (aiemmin Högdahl), PV rakennusmestari John Högdahl ja Amanda Apollonia Pastell. Lapset: Päivikki (Tulenheimo-Sohlberg) S 1913, valtiotieteen tohtori, esittelijäneuvos; Tatu Aatos (ottolapsi) S 1925, valtiotieteen tohtori.

URA. Ylioppilas 1898; molempain oikeuksien kandidaatti 1907; varatuomari 1910; molempain oikeuksien lisensiaatti ja tohtori 1911.

Viikkolehti Raatajan päätoimittaja 1907, vastaava toimittaja 1908 - 1910; Keisarillisen Aleksanterin yliopiston rikosoikeuden dosentti 1911 - 1918, professori 1919 - 1931; asianajaja 1911 - 1912; Lainvalmistelukunnan jäsen 1912 - 1914; Suomi-yhtiön johtaja 1915 - 1918; Hämeen läänin maaherra 1918 - 1919; Helsingin yliopiston rehtori 1928 - 1931, kansleri 1944 - 1952; Helsingin kaupunginjohtaja 1931 - 1944, ylipormestari 1934.

Suomalaisen Puolueen varapuheenjohtaja 1913, puheenjohtaja 1914 - 1916; Kansallisen Kokoomuspuolueen puheenjohtaja 1921 – 1925, puoluevaltuuston jäsen 1920-44, puoluehallituksen työvaliokunta 1922, 1926-28; kansanedustaja 1914, 1922 - 1923, 1930 - 1932; laki- ja talousvaliokunnan puheenjohtaja 1922 - 1923; perustuslakivaliokunnan puheenjohtaja 1930, ensimmäinen varapuhemies 1930, 1931; Senaatin talousosaston jäsen ja oikeustoimituskunnan päällikkö, kulkulaitostoimituskunnan päällikkö 1917; sisäasiainministeri 27.11. 1918 - 17.4. 1919 Lauri Ingmanin hallituksessa; pääministeri 31.3. - 31.12. 1925; Helsingin kaupunginvaltuuston jäsen 1915 - 1917, 1923 - 1929, puheenjohtaja 1926 - 1929.

Valtakunnanoikeuden jäsen 1927, 1931 - 1945.

Suomen lakimiesliiton puheenjohtaja 1914 - 1952; Suomen lakimiesten yhdistyksen johtokunnan varapuheenjohtaja 1916 - 1918, 1920, puheenjohtaja 1921 - 1922, kunniajäsen 1947; Suomen kaupunkiliiton puheenjohtaja 1920 - 1946; Kansalliskuoron puheenjohtaja 1921 - 1928; Hämäläis-osakunnan inspehtori 1923 – 1926; Hämeen heimoliiton puheenjohtaja 1924 - 1936; Yleisen autoliiton esimies 1931 - 1943, kunniajäsen 1944; Suomen matkojen hallintoneuvoston varapuheenjohtaja 1931 - 1939, puheenjohtaja 1939 - 1946; Suomen kriminalistiyhdistyksen johtokunnan puheenjohtaja 1936 - 1952; Helsingin historiayhdistyksen puheenjohtaja 1935 - 1952; Vakuutusosakeyhtiö Pohjolan hallintoneuvoston puheenjohtaja 1937 - 1952; Suomen Taideakatemian isännistön puheenjohtaja 1943 - 1952; Suomen Valkoisen Ruusun ja Suomen Leijonan ritarikuntien kansleri 1943 - 1952; Suomen Kulttuurirahaston kunnia-esimies 1945; Kansallis-Osake-Pankin hallintoneuvoston puheenjohtaja 1946 – 1952; Kansallisen Kokoomuspuolueen säätiön hallituksen jäsen 1924-1952.

ARVONIMET JA KUNNIANOSOITUKSET. Suomen Valkoisen Ruusun (SVR) K 1 1919; SVR suurr. 1925; Ruotsin Vaasa-ritarikunnan K 1 1924, suurr. 1925; Viron Vapaudenristi 1/1 1925, 1 1938; Latvian Kolmen Tähden ritarikunnan suurr. 1926; Espanjan Kaarle III ritarikunnan suurr. 1926; Tanskan Dannebrogin ritarikunnan suurr. 1928; Norjan Pyhän Olavin ritarikunnan suurr. 1928; Unkarin Ansio-ritarikunnan 1 1929; Puolan Polonia Restituta -ritarikunnan suurr. 1929; Saksan Kotkan ritarikunnan suurr. 1938; Ylipormestarin arvo 1934.

TUOTANTO. Luotto rikosoikeudellisena suojeluobjektina. 1911.

LÄHTEET JA KIRJALLISUUS. Antti Tulenheimon arkisto, Kansallisarkisto.

M. Klinge, Professoreita. 1984; M. Klinge et al., Helsingin Yliopisto 1917 - 1990. 1990; Valtioneuvoston historia 1917 - 1966 I. 1978: M. Jääskeläinen, Porvarilliset kokoomushallitukset; Valtioneuvoston historia 1917 - 1966 IV : ministerimatrikkeli 1917 - 1966. 1978; V. Vares, Konservatiivi ja murrosvuodet : Lauri Ingman ja hänen toimintansa vuoteen 1922. 1993; V. Vares, Vanhasuomalainen : Lauri Ingman ja hänen poliittinen toimintansa. 1996; Vesa Vares, Antti Tulenheimon henkilökuva. Suomen Kansallisbiografia. SKS Helsinki 1997-.

Artikkeli on julkaistu aikaisemmin Suomen Kansallisbiografiassa.

JULKISET MUOTOKUVAT JA MUISTOMERKIT. Muotokuvat: E. Kulovesi. 1930, Hämäläis-Osakunta; W. Thomé. 1942, Helsingin yliopisto; A. Warén. 1954, Helsingin yliopisto. Rintakuva: Y. Liipola. 1993, Helsingin yliopisto. Mitali: E. Renvall. 1948.

Vesa Vares

julkaistu 21.1.2009