Pennanen, Pekka

Pekka Pennanen

Syntymäaika:
24.2.1872

Kuolinaika:
21.2.1958

Paikkakunta:
Kesälahti, Helsinki

Merkittävimmät toimet:
ministeri
kansanedustaja
Kansallisen Kokoomuksen puheenjohtaja

 

Kansallisen Kokoomuspuolueen puheenjohtaja, kansanedustaja, maatalousministeri, kunnallisneuvos

Pekka Pennanen ei kuulunut aikansa johtaviin eikä edes tunnetuimpiin oikeistopoliitikkoihin. Hänellä oli kuitenkin merkittävä rooli maltillisten ratkaisujen puolestapuhujana oikeiston sisällä. Päädyttyään lopulta Kansallisen Kokoomuspuolueen puheenjohtajaksi Pennasella oli myös symboliarvoa puolueen ensimmäisenä talonpoikaisjohtajana – oikeiston vastineena Kyösti Kalliolle.

 

Pekka Pennanen syntyi 24.2. 1872 Kesälahdella. Sukupolveltaan hän oli siis käytännössä (->) J. K. Paasikiven, (->) Lauri Ingmanin ja K. J. Ståhlbergin kanssa samaa sukupolvea. Hän oli kuitenkin taustaltaan ja olemukseltaan erilainen, koska häneltä puuttui akateeminen tausta eikä hänen uransa ollut yhtä Helsinki-keskeinen. Hän oli itseoppinut maanviljelijä, ja hänet valittiin eduskuntaan Kuopion läänin itäisestä vaalipiiristä, joka ei ollut oikeiston vahvimpia kannatusalueita.

Pennanen oli kouliintunut parlamentaarikko jo säätyvaltiopäivien ajalta talonpoikaissäädystä. Tausta ei ollut vanhasuomalainen vaan nuorsuomalainen, ja venäläistämisvuosina hän kuului maltillisen perustuslaillisuuden ja sosiaalisen uudistusten kannattajiin. Näin ollen hän kuului nuorsuomalaisen puolueen sisäisessä jaossa K. J. Ståhlbergin johtamaan vasemmistofraktioon, jota sanottiin myös varpusiksi. Kuten ståhlbergiläiset yleensäkin, hän oli maltillinen käytännön poliitikko, ei idealistinen julistaja – enemmän kompromissien sorvaaja kuin aloitteiden tekijä. Hän suhtautui varovaisesti ja skeptisesti vuoden 1917 aktivismiin ja itsenäisyyshankkeisiin, joita Ståhlberg piti epärealistisina.

Valtiomuototaistelusta tuli kuitenkin se tekijä, joka sai Pennasen lopulta vaihtamaan leiriä ja päätymään vanha- ja nuorsuomalaisten puolueiden lopetettua toimintansa Kansallisen Edistyspuolueen sijasta Kansalliseen Kokoomuspuolueeseen. Pennanen oli alkujaan tasavaltalainen (jälleen siis kuten Ståhlberg), mutta loppukesän 1918 tilanteessa, jossa monarkian toteutuminen vaikutti väistämättömältä ja tie tasavaltaan suljetulta, hän halusi löytää tien sovintoon monarkistien kanssa. Tässä suhteessa hän ei ollut yksin: lähes koko nuorsuomalainen eduskuntaryhmä ja lehdistö taipui lopulta monarkismiin, Helsingin Sanomat mukaan lukien. Ennen Saksan romahdusta Ståhlberg oli jäänyt lähes yksin.

Pennanen esitti eduskunnassa välitysehdotuksen perustuslaillisen monarkian puolesta. Se lähti käsityksestä, että monarkiaan oli taivuttava ja tehtävä siitä mahdollisimman kansanvaltainen, kun tasavaltaa ei saatu. Paasikiven senaatin tulisi antaa eduskunnalle uusi esitys, joka ottaisi paremmin huomioon kansanvallan vaatimukset. Suurimmat kiistat olivat koskeneet muun muassa sitä, kuinka laaja kuninkaan veto-oikeus lainsäädännössä olisi ja kuinka suuri enemmistö eduskunnassa voisi tämän veto-oikeuden murtaa.

Pennasen kääntymyksen tausta oli reaalipoliittinen; hän ei ollut vakaumuksellisesti kuningasmielinen. Nuorsuomalaisten oikeistosiiven edustajien, kuten P. E. Svinhufvudin, (->) E. N. Setälän ja (->) Tekla Hultinin osalta sen sijaan oli kyse myös vakaumuksesta. Pennanen oli sikäli outo lintu uudessa Kokoomuspuolueessa, että muut sinne päätyneet nuorsuomalaiset edustivat nimenomaan tätä oikeistosiipeä. Vasemmistosiiven edustajat valitsivat yleensä Ståhlbergin ympärille ryhmittyneen edistyspuolueen, vaikka olisivatkin ehtineet ottaa kantaa monarkian puolesta. Pennanen oli kokoomuksessa harvoja "varpusia".

Ajan mukana Pennasen painoarvo kokoomuksessa nousi, ja hän oli (->) Paavo Virkkusen ohella useaan otteeseen eduskuntaryhmän puheenjohtaja. Hänen nousuunsa tai toimintaansa ei kuitenkaan liittynyt dramatiikkaa tai mitään omaa suurta projektia. Hän ei ollut värikäs, saati karismaattinen, eikä hän voinut loistaa koulutuksella ja kokemuksellaankaan Virkkusen, Ingmanin tai Setälän malliin, vaan ennemminkin hän oli hyvä kompromissiehdokas sisäisten kiistojen ulkopuolelta. Hän toimi ministerinä vain kerran – apulaismaatalousministerinä Ingmanin hallituksessa 1924–1925 – ja silloinkin vain sen takia, että Maalaisliitto jäi pois hallituksesta ja jätti salkkunsa vapaiksi.

Pennanen oli aina maltillisen suuntauksen puolella, mutta hän ei leimautunut tai herättänyt paljon intohimoja. Hän vastusti aitosuomalaisuutta mutta piti siinäkin silmämääränään puolueen yhtenäisyyttä ja otti lopulta etäisyyttä aitosuomalaisuuden kiivaimpaan vastustajaan Ingmaniin. Nuorsuomalaisena hän oli kannattanut jyrkkää kielipolitiikkaa, mutta tuolloin suomalaisuuden tilanne oli ollut oleellisesti huonompi. Pennanen oli myös lapualaisvuosina 1930–1932 eduskuntaryhmässä radikalismista varoittava ääni, joka ei halunnut esimerkiksi muuttaa eduskuntaa kaksikamariseksi tai tuoda siihen intressiedustusta. Hän arvosteli jyrkästi lapualaisten yltyvää väkivaltaa ja painotti nuorsuomalaisuuden perinteen mukaisesti laillisuutta. Eduskuntaryhmässä hänen tukenaan olikin kaksi nuorsuomalaisen taustan omaavaa henkilöä, (->) Erkki Paavolainen ja Kaapro Moilanen.

Kokoomuksen keskusliitto hyväksyi marraskuussa 1932 ponnen, jonka mukaan puolueen valtaosa oli Isänmaallisen Kansanliikkeen (IKL) vakaumuksellisia kannattajia ja puolueen toimintaa oli ohjattava tämän tosiasian mukaisesti. Pennanen kuului niihin, jotka esittivät vastalauseensa ja erosivat protestiksi puoluevaltuuskunnasta. Hänen mielestään oli varottava jyrkkyyttä, joka estäisi porvarillista yhteistyötä. IKL-mieliset katsoivat kuitenkin, että nimenomaan jyrkkyys oli tuonut tuloksia. Pennasen mielialaa kuvasi hänen sarkastinen huomautuksensa vanhaa spartalaista sankaruussanontaa mukaillen: "Ja minä myönnän, se on erittäin komeata: kilven kanssa tai kilven päällä."

Pennanen ei kuitenkaan joutunut olemaan kauaa sivuraiteella. Raskas vaalitappio ja IKL:n eroaminen omaksi ryhmäkseen mahdollistivat maltillisen konservatismin paluun ja nousun valta-asemaan kokoomuksessa. Paasikivi puhdisti puheenjohtajana (1934–1936) puolueen IKL:stä, ja hänen erotessaan myöhäissyksyllä 1936 seuraajaksi valittiin Pennanen.

Pennanen nostettiin puheenjohtajaksi lähinnä miehenä, joka oli selvästi Paasikiven linjalla, mutta joka ei ärsyttänyt jyrkempiäkään. Hän ei ollut Paasikiven kaltainen konservatismin ideologi eikä valtiomies, joka olisi muotoillut kokoomukselle uutta ilmettä, ei edes maltillisten ensimmäinen vaihtoehto Paasikiven seuraajaksi. Mutta hän oli sopiva ja kykeni kokoamaan puolueen rivejä. Käytännössä puolueen linjaa muotoili vähintään yhtä paljon varapuheenjohtaja (->) Edwin Linkomies, joka oli maltillisiin liittynyt entinen radikaali. Pennanen oli kuitenkin tavallaan sopivin Paasikiven poliittinen pehtori puoluejohdossa, ja hänen symboliarvonsa puolueen ensimmäisenä talonpoikaisena puheenjohtajana oli merkittävä. Kun puolueessa syntyi jälleen vuonna 1938 kiistaa Uuden Suomen asemasta ja se uhkasi palata vuosien 1932–33 kiistojen asetelmiin, Pennanen kykeni palauttamaan järjestyksen antamatta periksi sen enempää vasemmisto- kuin oikeistosiivelle.

Talvi- ja jatkosodan aikana Pennanen ei ollut paasikiveläinen vaan seurasi kokoomuslaisten yleisiä tuntoja. Kun rauhankosketukset alkoivat keväällä 1944, hän vannotti Linkomiestä, ettei tämä missään tapauksessa suostuisi Karjalan luovuttamiseen Neuvostoliitolle toista kertaa. Ribbentrop-sopimuksen yhteydessä hän mainitsi presidentinvaihdoksesta ja sopimuksesta vapautumisesta, ettei se mitenkään voinut käydä päinsä. Hän myös paheksui Linkomiehen syrjäyttämistä kansanedustajaehdokkuudesta "sotasyyllisenä". Pennasen kantaan lienee vaikuttanut se, että hänen ainoa poikansa kaatui talvisodassa, minkä seurauksena hän oli jonkin aikaa kokonaan poissa ryhmän toiminnasta. Ja olihan Pennanen sodan päättyessä jo 72-vuotias; hän kuului perinteiltään toisenlaiseen maailmaan, eikä hänen psykologiallaan lähdetty tekemään uudesta idänpolitiikasta hyvettä. Perustuslailliselle mielelle oli mahdotonta nähdä Neuvostoliittoa ja kommunisteja muuna kuin uhkana. Pennanen kuitenkin vetäytyi varsin nopeasti Kokoomuspuolueen toiminnasta.

Linkomies mainitsee muistelmissaan kunnioittaneensa Pennasessa tämän "itseoppineen kansanmiehen joustavaa älyä, pettämätöntä poliittisten realiteettien tajua sekä horjumatonta rehellisyyttä. Jos joku ansaitsee suuren suomalaisen talonpojan nimen, on se ilman epäilystä Pekka Pennanen. Hän oli mies, johon kaikissa olosuhteissa saattoi luottaa. - - Hän oli kuin niiden parhaiden älyllisten ja moraalisten ominaisuuksien ruumiillistuma, joita Suomen kansassa luonnonvaraisina piilee." Ihannoivaa kuvaa kultaa Pennasen Linkomiehelle antama apu radikalismista irrottautumisessa. Silti se ei ole pelkkää ylistyspuhetta, joskin Pennasen etenemistä selittää myös se, ettei hänen kapasiteettinsa tavallaan sopinut kilpailemaan merkittävimpien valtiomiesten asemasta. Hän ei ollut uhka, vaan kunnallisneuvoksen arvo riitti hänen sosiaaliseksi lakipisteekseen.

Pekka Pennanen kuoli 21.2. 1958.

 

Pekka Pennanen S 24.2.1872 Kesälahti, K 21.2.1958 Kesälahti. V maanviljelijä Pekka Pennanen ja Walpuri Berg. P 1910 - Emma Hirvonen, PV maanviljelijä Juho Hirvonen ja Kristiina Helena Sallinen. Lapset: Selma S 1911, Heikki S 1913.

URA. Kansakoulu; kansanopisto.

Maanviljelijä Pennalan tilalla Kesälahdella.

Talonpoikaissäädyn edustaja valtiopäivillä 1904 - 1906; Nuorsuomalaisen Puolueen kansanedustaja (Kuopion läänin itäinen vaalipiiri) 1907 - 1914, 1917 - 1918, Kansallisen Kokoomuksen 1922 - 1944; Kansallisen Kokoomuksen eduskuntaryhmän puheenjohtaja 1926, 1928, 1930-32, 1936-42, varapuheenjohtaja 1922-24, 1927, 1929, puoluevaltuuston jäsen 1923-44; Kansallisen Kokoomuksen puheenjohtaja 1936 - 1943; apulaismaatalousministeri Lauri Ingmanin 2. hallituksessa 22.11.1924 - 31.3.1925; presidentin valitsijamies 1925, 1931, 1937, 1940, 1943, 1950; Kesälahden kunnallislautakunnan esimies.

Kuopion läänin itäisen vaalipiirin keskuslautakunnan puheenjohtaja 1907 - 1916, 1936 - 1944; kirkolliskokouksen jäsen; Kansallisen Kokoomuspuolueen säätiön hallituksen jäsen 1924-1960.

ARVONIMET JA KUNNIANOSOITUKSET. Kunnallisneuvos 1930.

LÄHTEET JA KIRJALLISUUS. E. Linkomies, Vaikea aika : Suomen pääministerinä sotavuosina 1943 - 44. 1970; A. Uino, P. Leino-Kaukiainen, Suomalais-kansallinen kokoomus : Suomalaisen Puolueen ja Kansallisen Kokoomuspuolueen historia vuoteen 1929. 1994; V. Vares, Vanhasuomalainen : Lauri Ingman ja hänen poliittinen toimintansa. 1996; V. Vares, Varpuset ja pääskyset : nuorsuomalaisuus ja Nuorsuomalainen puolue 1870-luvulta vuoteen 1918. 2000; V. Vares, Pekka Pennasen henkilökuva. Suomen Kansallisbiografia, SKS Helsinki 1997-.

Artikkeli on julkaistu aikaisemmin Suomen Kansallisbiografiassa.

Vesa Vares

julkaistu 21.1.2009