Holkeri, Harri Hermanni

Harri Hermanni Holkeri

Syntymäaika:
6.1.1937

Paikkakunta:
Oripää, Helsinki

Merkittävimmät toimet:
kansanedustaja
Kansallisen Kokoomuksen puheenjohtaja
valtioneuvos
pääministeri
 

pääministeri, Kansallisen Kokoomuksen puheenjohtaja, Suomen Pankin johtaja, presidenttiehdokas, valtioneuvos

 

Harri Holkeri syntyi 6.1. 1937 Oripäässä Toijalassa kamreeri Antti Edvard ja Maria Kyllikki Holkerin perheeseen. Perhetausta oli virkamiesmäinen ja arvokonservatiivinen, tyypillinen Kansallisen Kokoomuspuolueen kannattajille.

Holkeri aloitti poliittisen ja yhteiskunnallisen toimintansa jo varhain. Hän oli koulupoikana toimittajana ja päätyi pian puoluevirkailijaksi. Hänen sukupolvensa kokoomuspoliitikot olivat puolueensa ensimmäisiä, joilla ammatillinen ura rakentui yhtä paljon poliittisen toiminnan kuin niin sanotun siviiliuran varaan. Pelkkä politiikan ammattilaisuus ei tosin ollut alun perin Holkerin tarkoitus. Hän valmistui yliopistosta valtiotieteen kandidaatiksi 1962. Pro gradun aihe, kokoomuksen kannatus, oli kuitenkin varsin tyypillinen politiikkaan suuntautuneen opiskelijan aihe.

Holkeri toimi Helsingin Kokoomuksen nuorisosihteerinä, sitten Kokoomuksen Nuorten Liiton (KNL) tiedotussihteerinä ja liiton äänenkannattajan Nuoren Oikeiston (myöhemmin Tasavalta) toimitussihteerinä, myöhemmin myös Nykypäivä-lehdessä. Etelä-Hämeen kokoomusnuorten piirihallituksessa hän vaikutti jo ennen asevelvollisuutensa suorittamista. Vuonna 1961 Holkeri työskenteli puolueensa edustajana presidentti Urho Kekkosen vastaehdokkaaksi asetetun entisen oikeuskansleri (->) Olavi Hongan kannattajien Honka-liiton toimistossa, joskaan hänellä ei ollut mitään harhakuvitelmia Hongan mahdollisuuksista voittaa itse presidentinvaali. Seuraavana vuonna hänestä tuli puolueen tiedotussihteeri.

Holkeri oli 1964 jo ehtinyt siirtyä akateemiselle uralle tutkijaksi, mutta kokoomuksen uusi puheenjohtaja (->) Juha Rihtniemi veti hänet takaisin politiikkaan pyytämällä häntä 1965 puoluesihteeriksi. Vt. puoluesihteerinä Holkeri oli ollut jo aikaisemmin. Holkeri lupautui tehtävään viideksi vuodeksi, mutta sanoi kuitenkin Rihtniemelle varsinaisten uratavoitteiden olevan yhä toisaalla. Holkeri nousi kokoomuksen eturiviin "rihtniemeläisyyden" vanavedessä; sen pyrkimyksenä oli modernisoida konservatismia piirteistä, joita pidettiin tiukkana koti - uskonto - isänmaa-henkenä ja liiallisena talousoikeistolaisuutena, sekä parantaa puolueen idänsuhteita.

Tilanne oli kuitenkin kaikkea muuta kuin helppo. Vain vuosi sen jälkeen, kun Rihtniemi oli valittu puolueen puheenjohtajaksi ja Holkeri puoluesihteeriksi, alkoi kokoomuksen pitkä, vaikea taival: puolue kärsi vaalitappion, kansanedustajien määrä laski 26:een, aikakauden henkenä tuntui olevan vasemmistolaisuuden ja muunlaisenkin radikalismin vahva nousu, Neuvostoliitto ja Kekkonen vaikuttivat ikuisilta, ja puolue päätyi oppositiouralle, joka kesti peräti 21 vuotta. Tämä loi suuria paineita seurata aikaa ja uudistua. Toisaalta puolueen edelleen vankka oikeistosiipi kritisoi mielestään liian pitkälle menevää myöntyvyyttä niin suhtautumisessa kommunisteihin ja Neuvostoliittoon kuin Kekkoseen. Samoin oikeistosiipi kritisoi talous- ja sosiaalipoliittista kehitystä, jonka katsottiin etäännyttävän talouden realiteeteista kohti sosialistista jakopolitiikkaa. Vanha sukupolvi oli myös huolestunut uuden sukupolven, niin sanottujen suurten ikäluokkien, radikalismista yleensä sekä vanhojen, kodin, uskonnon ja isänmaan, arvojen hämärtymisestä. Oikeistosiiven näkyvin äänitorvi oli (->) Tuure Junnila, aluksi myös (->) Raimo Ilaskivi.

Rihtniemen puheenjohtajuus muutti kokoomuksen imagoa kuitenkin nuorekkaammaksi ja uudistusystävällisemmäksi. Hän teki myös uuden linjauksen, jonka mukaan yhteistyö ei olisi mahdotonta kommunistienkaan kanssa. Rihtniemi esiintyi edukseen myös tiedotusvälineissä, ja hänen taitavan esiintymisensä tiliin laskettiin suurelta osin kokoomuksen vuoden 1970 suuri vaalivoitto. Rihtniemi ja Holkeri lukeutuivat molemmat sukupolveen, joka pani Kokoomuksen modernisoinnin liikkeelle, mutta joka ei toisaalta ollut unohtanut vanhojakaan tunnuksia ja Kokoomuksen roolia yhteiskuntaa säilyttävänä puolueena: he olivat tavallaan hiukan liian nuoria asevelisukupolven edustajiksi, mutta liian vanhoja 1970-lukulaisten uudistajien radikalismiinkaan. He olivat edelleen konservatiiveja, vaikkakaan eivät enää sillä tavalla kuin 1940- ja 1950-lukujen konservatiivit.

Holkeri ei kenties näyttäytynyt yhtä karismaattisena vaihtoehtona Rihtniemi, mutta poliittisesti hän oli hyvin lähellä Rihtniemeä, toteutti tämän linjaa ja oli itse asiassa usein Rihtniemen tekstien laatijana, sillä Rihtniemi puolestaan oli parempi puhujana kuin asioiden paperille panijana. Lisäksi Holkerikin osasi käyttää mediaa hyväkseen esimerkiksi hyvin ajoitetulla ulosmarssilla Arvo Salon televisio-ohjelmasta, kun siinä oli esitetty Kokoomusta pilkannut laulu. Holkeria pyydettiin myös mukaan niin sanottuihin remonttimiehiin, jotka puolueen nuorina uudistajina koettivat ottaa vielä useita askeleita Rihtniemeä pidemmälle ja määritellä konservatismin kokonaan uudelleen, mutta tähän ryhmään Holkeri piti vain yhteyttä eikä varsinaisesti kuulunut siihen. Ryhmän edustajien valtaosa oli Holkeria nuorempia, ja hänen asemansa puoluesihteerinä ei sallinut sitoutumista yhteen ryhmään.

Puolueen puheenjohtajaksi ja Kekkosen linjalle

Rihtniemi pyysi Harri Holkeria jatkamaan sovitun viisivuotiskauden jälkeenkin. Hän kertoi keväällä 1970 Holkerille olevansa 40-prosenttisesti sydäninvalidi ja pyysi Holkeria jatkamaan vielä hänen puheenjohtajakautensa loppuun vuosiksi 1971–1973. Rihtniemi kuoli kuitenkin jo tammikuussa 1971, joten puolue jäi ilman puheenjohtajaa.

Holkeri ei pystynyt enää palaamaan siviiliuralle vanhan suunnitelman mukaan. Puolue oli hajallaan, kun KNL ja opiskelijaliitto Tuhatkunta radikalisoituivat voimakkaasti, hylkäsivät oikeistolaisuuden ja konservatismin ja siirtyivät Kekkosen ja tämän ulkopolitiikan innokkaiksi kannattajiksi. Puolueen oikeistosiipi puolestaan kauhisteli nuorten uusia linjauksia ja katsoi monien näistä ajautuneen kohti vasemmistoa. Puolueen yhdelläkään fraktiolla ei ollut mahdollisuuksia saada omaa miestään puheenjohtajaksi muiden ryhmien vastustaessa, ja ylimalkaan tilanteeseen oli valmistauduttu huonosti. Puolueen kummaltakin äärisiiveltä olisi kenties saatu Holkeria karismaattisemmat puheenjohtajaehdokkaat, kuten (->) Juha Vikatmaa, Junnila tai Ilaskivi, mutta samalla puolue olisi luultavasti hajonnut. Holkeri kuului niihin harvoihin, jotka kykenisivät pitämään puolueen koossa.

Holkeri valittiin kokoomuksen puheenjohtajaksi vuoden 1971 puoluekokouksessa. Valintaa ei voida pitää minään pienimmän mahdollisen yhteisen nimittäjän tai vähiten vastustetun ehdokkaan valintana, vaikka jotkut varmasti mielsivät Holkerin ylimenokauden asiainhoitajaksi. Holkeri oli ollut pitkään Rihtniemen aisapari ja henkilöitynyt tämän politiikkaan, joten tässä mielessä hän oli luonteva seuraaja Rihtniemelle. Hänen kokemuksensa ja poliittinen meriittilistansa olivat jo tuolloin kunnioitettavia. Toisaalta hän todennäköisesti mielsi olevansa enemmän toimitusjohtajamainen kuin karismaattinen puheenjohtaja – etenkin kun nuorena ja menestyksekkäänä kuolleesta Rihtniemestä muodostui väistämättä myyttinen henkilö ihmisten muistoissa. Holkerin imago oli pragmaattisempi. Tämä ero vastasi varmasti myös parhaiten kummankin erilaisia vahvuuksia ja luonteenpiirteitä.

Puheenjohtaja Holkerin tärkeimpiä projekteja oli suhteiden rakentaminen presidentti Kekkoseen. Vuoden 1968 presidentinvaalikampanjan jälkeen suhteet olivat tulehtuneet kokoomuksen asetettua varsin oikeistolaisen ehdokkaan, Kansallis-Osake-Pankin pääjohtaja Matti Virkkusen, joka veti odotettua räväkämmän kampanjan ja myös menestyi erinomaisesti saaden 66 valitsijamiestä. Hintana oli kuitenkin kokoomuksen eristyneisyyden paheneminen entisestään.

Holkeri onnistui Rihtniemeä paremmin luomaan toimivat suhteet Kekkoseen. Presidentti ei tosin edelleenkään ollut tyytyväinen Kokoomuksen politiikkaan, mutta tutkija Juhani Suomen mukaan Kekkosen käsitys puolueesta kuitenkin parani pikkuhiljaa 1970-luvulla. Kun presidentti piti vielä vuosikymmenen alussa virallista puoluejohtoa, siis myös Holkeria, vastuussa puolueen oikeistosiiven ilmauksista, 1970-luvun kuluessa hän jo selvästi erotti ne toisistaan ja piti tavoitteenaan saada Kokoomuskin hallitukseen, mikäli puolueet pääsisivät asiasta sopimukseen. Tämä ei tosin toteutunut.

Vuonna 1972 oli esillä kysymys poikkeuslaista presidentti Kekkosen virkakauden jatkamiseksi neljällä vuodella. Holkeri koki poikkeuslain ajamisen läpi Kokoomuksessa raskaaksi, sillä viime kädessä se merkitsi, että luovuttiin normaaleista vaaleista vain sen takia, että Kekkonen niin tahtoi, ja monien silmissä kansa menetti oikeuden sanoa sanansa. Etenkin puolueen oikeistosiivessä ihmeteltiin poikkeuslain säätämistä ”syvän rauhan aikana”, ja sitä pidettiin törkeänä kansanvallan loukkauksena. Sen sijaan remonttimiesten, KNL:n ja Tuhatkunnan mielestä kyseessä oli poliittinen tarkoituksenmukaisuus, jossa ei ollut mitään laitonta eikä muutakaan epäilyttävää. Tunnelmista päätellen Holkeri ymmärsi paremmin oikeistosiiven ajattelua, mutta piti kiinni realiteeteista: jos Kokoomus kaataisi poikkeuslain, suhteiden parantaminen Kekkoseen, Keskustapuolueeseen ja Neuvostoliittoon olisi mennyttä. Sitä paitsi kokoomukselle tärkeä Suomen ja Euroopan talousyhteisön (EEC) välinen kauppasopimus joutuisi vaaravyöhykkeeseen, jos nimenomaan Kokoomus kaataisi poikkeuslain, ja tämä kauppasopimus oli ehdottoman tärkeä sekä taloudellisesti että yrityksissä lisätä liikkumavaraa ja siirtyä pienin askelin lähemmäs länttä.

Poikkeuslakia vaati näin ollen sekä sisä- että ulkopolitiikka, ja se oli yritettävä ajaa läpi hajottamatta puoluetta. Tätä vaikeutti myös se, ettei sen enempää puolueen vasemmalla kuin oikealla siivellä puolueen hajoamista olisi välttämättä pidetty pahana. Nuorille ero olisi merkinnyt pääsyä irti oikeistolaisesta painolastista, oikeistolle taas vanhojen arvojen rienaajien poistumista joukosta. Prosessin lopputuloksena Kokoomuksen eduskuntaryhmä hajosi, mutta poikkeuslain kannattajilla oli enemmistö, ja ennen kaikkea niin suuri, että poikkeuslaki hyväksyttiin eduskunnassa. Jonkin verran puolueesta lähti väkeä uuteen Perustuslailliseen Kansanpuolueeseen, mutta suuremmalta hajoamiselta vältyttiin.

Vuoden 1973 puoluekokouksessa oikeistosiipi asetti poikkeuslakiprosessista katkeroituneena ja protestimielessä Holkerin vastaehdokkaaksi kansanedustaja Gunnar Laation, mutta Holkeri voitti vakuuttavasti äänin 745–88.

Radikaaleja hillitsemässä

Holkerin tavoitteena oli tasapainoilla puolueen eri fraktioiden välillä ja saada puolue pidettyä koossa. Nuorten radikaalisuus, johon hän ei voinut kokonaan yhtyä, oli tarpeen puolueen moraali- ja talousoikeistolaisten pakottamiseksi kompromisseihin uuden ajan ja muiden puolueiden kanssa. Vanhalla imagolla Kokoomuksen kannatus ei kasvaisi, vaan se jäisi korkeintaan keskisuureksi puolueeksi ja ikuiseen oppositioon. Oikeiston mukanaolo taas oli tarpeellinen jarru nuorten radikaalisuudelle. Sitä paitsi eri fraktioita tai tiettyjä ajatuksia ei muutenkaan pitänyt suosia toisten ohi: Holkeri piti itseään poliittisena ja osin myös asenteellisena konservatiivina, mutta hän koetti toimia vapaamielisesti. Hän oli lopettanut dynaamisen konservatismin termin käytön, mutta piti esimerkiksi KNL:n lehden Nuoren Oikeiston nimen muuttamista Tasavallaksi ”yliallergisuutena”.

Hillitsemistä vaati 1973–1975 Holkerin näkökulmasta jo enemmän puolueen nuori siipi kuin oikeisto. Nuorten ideologit loivat niin sanotun kriittisen rationalismin ja sanoutuivat täysin irti konservatismista. Irtisanoutuminen ei koskenut vain ideologian nimikettä, vaan myös sen sisältöä. Vanhoja tunnussanoja, kuten kotia, uskontoa ja isänmaata, tai sellaisia instituutiota kuin kirkko ja armeija, ei enää pidetty positiivisina ilmiöinä vaan kollektiivisina käsitteinä ja instituutioina, jotka eivät sopineet uuteen, yksilökeskeiseen lähtökohtaan. Jyrkimmät ilmoittivat suoraan, ettei edes yhteiskunnan säilyttäminen saanut olla itseisarvo: suomalainen yhteiskunta oli niin kollektivistinen, niin epäporvarillinen, että sen perusteet oli muutettava kokonaan.

Holkeri ei voinut mennä näin pitkälle, ei omien käsitystensä eikä reaalipolitiikan vaatimusten takia. Hän oli jo puoluesihteerinä eräässä puoluekokouksessa vastannut eräälle nuorelle ideologille, että Kokoomuksen tuli olla nimenomaan yhteiskuntaa säilyttävä puolue. Tässä suhteessa hänen arvostuksensa eivät varmastikaan olleet muuttuneet 1970-luvulla.

Nuorten tunnuksiin kuului myös Paasikiven - Kekkosen linjan ehdoton hyväksyntä sekä kaiken tätä vastustavan ajattelun karkottaminen puolueesta. Lisäksi puolueen imagoa oli muutettava sosiaalisemmaksi. Jopa perinteinen termi sosiaalinen markkinatalous korvattiin termillä sosiaalinen valintatalous. Holkeri ei kuitenkaan katsonut voivansa puolueen puheenjohtajana ajatella pelkästään sitä, mitä KNL ja Tuhatkunta halusivat. Hän ei myöskään peitellyt avoimen kriittistä suhtautumistaan kriittiseen rationalismiin, eikä hän liioin pitänyt sosiaalisen valintatalouden termistä, jota hän piti liian teoreettisena. Eräässä puheessa hän vertasi ideologiaan keskittyviä henkilöitä münchhauseneiksi, jotka sadun sankarin tavoin koettivat nostaa itseään tukasta ylöspäin. Luotaessa taloussuhteita EEC:hen ja Euroopan vapaakauppaliittoon (EFTA) kokonaan uusien talousjärjestelmien ja -termien keksiminen ei tuntunut järkevältä. Niitä ei voitaisi liittää suomalaisin voimin globaaleihin talousjärjestelmiin.

Holkerin ja nuorten väliset suhteet olivat 1970-luvun puolivälissä varsin tulehtuneet. Kun KNL:n puheenjohtajan Ilkka Kanervan yritys päästä puolueen varapuheenjohtajaksi epäonnistui vuoden 1975 puoluekokouksessa, nuoret reagoivat Holkeria vastaan varsin kiivaasti. On epäselvää, missä määrin Holkeri oli varsinaisesti estämässä Kanervan valintaa, mutta ainakaan hän ei tehnyt mitään sen hyväksi, vaikka KNL:n johtajilla yleensä oli katsottu olevan oikeus päästä mukaan puheenjohtajistoon. Toisaalta tapahtunut ei katkaissut Holkerin keskusteluyhteyttä Kanervaan.

KNL:n ja Tuhatkunnan idänsuhteista Holkerilla ei ollut varsinaisesti huomautettavaa, vaikka ne olivatkin lämpimämmät kuin emäpuolueen. Näillä yhteyksillä hän saattoi nimittäin osoittaa Kekkoselle, ettei sitä vanhaa kokoomusta, johon tämä usein viittasi, ollut enää olemassa. Sitä paitsi Holkerin ja KNL:n intressit yhtyivät taas vuoden 1975 puoluekokouksessa, kun Kekkonen asetettiin vuoden 1978 vaaleissa myös kokoomuksen presidenttiehdokkaaksi. Toinen asia oli, ettei nuorten innokkuus saanut tässäkään asiassa luoda Kokoomuksen koko kuvaa ja tehdä kaikkia ratkaisuja.

Kokoomuksen hallituspaitsio ei Holkerin puheenjohtajakautena murtunut. Puolueella oli silti vaikutusvaltaa varsinkin määrävähemmistösäädösten kautta. Erityisesti Martti Miettusen keskustalaisen vähemmistöhallituksen aikana haave porvarillisesta yhteistyöstä toteutui pienimuotoisesti, kun hallitus sai esityksiään läpi juuri Kokoomuksen tuella vasemmiston vastustaessa.

Pankinjohtaja, pääministeri ja vastahakoinen presidenttiehdokas

Kokoomuksen saatua vuoden 1979 eduskuntavaaleissa suuren vaalivoiton (12 lisäpaikkaa) presidentti Kekkonen nimitti Holkerin hallitustunnustelijaksi. Muista puolueista ei kuitenkaan löytynyt halukkuutta samaan hallitukseen, ja Kokoomus jäi edelleen hallituksen ulkopuolelle. Holkeri puolestaan luopui samana vuonna Kokoomuksen puheenjohtajan paikasta; seuraajaksi valittiin (->) Ilkka Suominen.

Holkerin seuraava näyttävä poliittinen esiintyminen oli presidenttiehdokkuus vuoden 1982 vaaleissa; toisen kerran hän oli ehdokkaana 1988. Holkerin asema 1980-luvun presidentinvaaleissa oli kuitenkin sikäli omalaatuinen, että hän ei ollut kummallakaan kerralla kiinnostunut ehdokkuudesta eikä todellisuudessa uskonut voittoon. 1970-luvulla hänellä oli ollut visio kokoomuslaisesta presidentistä, mutta hänen ehdokkaansa tuolloin oli Suomen Työnantajain keskusliiton (STK) toimitusjohtaja ja Kekkosen luottomies (->) Päiviö Hetemäki. Hetemäki oli kuitenkin kuollut 1980, eikä kokoomuksella ollut ketään arvovallaltaan ja kokemukseltaan Holkeriin verrattavaa ehdokasta sen enempää 1982 kuin 1988. Holkeri oli myös tullut nimitetyksi Suomen Pankin johtokuntaan, mitä pidettiin perinteisesti paikkana kasvattaa poliittista korkoa valtiomiehen asemaa varten. Vuoden 1982 presidentinvaaleissa Mauno Koivisto sai maanvyörymävoiton; Holkeri selvisi kuitenkin kunnioitettavasti toiseksi.

Vuoden 1987 eduskuntavaalien jälkeen Holkerista tuli Koiviston yllätysvetona pääministeri. Myös hallituspohja – Suomen Sosialidemokraattisen Puolue (SDP), Kansallinen Kokoomus, Ruotsalainen Kansanpuolue (RKP) ja Suomen Maaseudun Puolue (SMP) – oli monille yllätys, koska Kokoomuksen pitkänä linjana oli ollut suhteiden lämmittäminen Keskustapuolueeseen. Tähän oli myös tähdännyt kokoomuksen puheenjohtaja Ilkka Suominen solmimalla jo etukäteen hallitussopimuksen Keskustapuolueen ja RKP:n puheenjohtajien, Paavo Väyrysen ja Christoffer Taxellin, kanssa. Puolueorganisaation ulkopuolisena Holkeri ei kuitenkaan ollut sidottu sopimukseen. Asettuminen niin sanotun sinipunahallituksen pääministeriksi teki hänestä ensimmäisen kokoomuslaisen pääministerin yli 40 vuoteen, ja etuna oli asema nimenomaan presidentin luottomiehenä.

Pidemmällä aikavälillä viimeksi mainittu asema koitui Holkerille kuitenkin myös rasitteeksi. Se esti luomasta tehokkaasti omaa poliittista profiilia, erityisesti kun Holkeria ei pidetty modernin ajan mediahahmona – mitä hän tuskin itsekään halusi erityisesti olla. Suorastaan legendaksi ja merkiksi ylimielisyydestä mediaa kohtaan tuli hänen lausahduksensa ”minä juon nyt kahvia”. Sen sijaan tiedotusvälineiden itsensä käyttäytymissääntöjä ei problematisoitu kovinkaan paljon.

Vuoden 1988 presidentinvaaleihin Holkeri joutuikin hyvin vastahakoiseksi ehdokkaaksi, jonka oli vaikeaa löytää sopivaa asemaa istuvan presidentin arvovallan myötäilemisen ja opposition harjoittaman vapaan arvostelumahdollisuuden välistä. Niinpä Holkeri jäikin vaaleissa kolmanneksi – tilanteessa, jossa kokoomuksen kannatus puolueena vielä oli tasaväkinen Keskustapuolueen kanssa.

Yksi Holkerin hallitukseen yleisesti liitetyistä termeistä oli niin sanottu hallittu rakennemuutos. Tällä viitattiin yhteiskunnan rakenteen ja yhteiskunnallisen ajattelutavan uuteen murrokseen hieman 1960–1970-luvun rakennemuutoksen malliin. Nyt jälkiteollisesta rakennemuutoksesta oli tarkoitus tulla paremmin hallittu ja suunniteltu, ja tuloksena piti olla aiempaa avoimempi palvelu- ja tietoyhteiskunta. Termi jäi kuitenkin lähinnä iskusanan asteelle, etenkin kun pian edessä oli pahin talouslama sitten 1930-luvun, joka hautasi kaikki aiemmat suunnitelmat alleen.

Holkerin hallituksen ongelmaksi muodostui 1990-luvun alun suuri lama. Kysymys siitä, missä määrin lamasta oli vastuussa Holkerin hallitus, missä määrin vuosikymmenten punamultavalta, missä määrin Holkeria seurannut Esko Ahon hallitus, missä määrin maailmantalous, missä määrin neoliberaalisten talousoppien läpimurto, missä määrin Suomen Pankin valuuttakurssipolitiikka, missä määrin idänkaupan romahdus ja missä määrin sosiaalivaltion raskaat rakenteet, on kysymys, johon on vielä liian aikaista vastata. Pitänee kuitenkin paikkansa, että talouden avautuminen maailmalle ja yhtaikainen pyrkimys veronalennuksiin johtivat taloudelliseen yhtälöön, joka muodostui lopulta mahdottomaksi. Ensiksi mainittuun ei voitu Suomesta käsin vaikuttaa, ja jälkimmäinen oli Kokoomukselle sisäpoliittisista syistä elintärkeä, koska kenttäväki oli kokenut hallituksen muutoin vain seuraavan presidentin ja SDP:n politiikkaa. Talouden avautumisvaiheessa perusratkaisuja kohtaan ei esitetty kritiikkiä, ennen kuin vasta laman ollessa jo aivan ovella. Holkerilla oli toisaalta pääministerinä keskeinen rooli myös yhdessä talouden menestystarinassa: telekommunikaation avaamisessa ja sen kehityksen vauhdittamisessa. Tästähän tuli 1990-luvun taloudellisen nousun yksi merkittävimmistä taustatekijöistä.

Huolimatta siitä, että Holkerin hallitus oli katkaissut kokoomuksen 21-vuotisen oppositiotaipaleen, puolueessa esiintyi varsin suurta tyytymättömyyttä ja kritiikkiä hallitusta kohtaan. Hallituksen katsottiin noudattavan liikaa SDP:n haluamaa politiikkaa, tinkivän kokoomuslaisista tavoitteista ja vievän puolueelta kannatusta. Erityisesti pelättiin keskustan nousua, mikä sitten äänimäärien valossa toteutuikin vuoden 1991 eduskuntavaaleissa.

Holkerin hallituksen kohdalle osui myös suuri ulkopoliittinen murros. Hallituksen alkuvaiheessa Neuvostoliitossa vallitsivat jo Mihail Gorbatshovin perestroika ja glasnost, mutta idänsuhteet olivat edelleen Suomen ulkopolitiikassa etusijalla, ja tietyt teemat kuuluivat edelleen eräänlaisiin tabuihin. Holkerikin kantoi tavallaan kortensa kekoon esimerkiksi arvostelemalla historiantutkija Eino Ketolaa tämän todettua väitöskirjassaan, ettei V. I. Leninin Suomelle antamassa itsenäisyydentunnustuksessa ollut kyse epäitsekkyydestä, vaan Leninin arvioimista valtioneduista ja tulevaisuuden tavoitteista Suomen varalle. Syyskuussa 1988 Holkeri teki pääministerinä työvierailun Neuvostoliittoon. Gorbatshov kävi Suomessa 1989 tunnustamassa Suomen puolueettomuuden ilman mitään varauksia.

Sosialismi romahti Itä-Euroopassa 1989, ja kysymys Suomen suhtautumisesta Länsi-Euroopan integraatioon, jopa Euroopan yhteisöjen (EY) (myöhemmin Euroopan unioni, EU) jäsenyyteen, nousi keskusteluun. Paradoksaalista on, että Kokoomuksessa EU-jäsenyyttä ajoi nyt kiivaimmin sama järjestö, joka 1970-luvulla oli ajanut toistuvasti kaukaa "vasemmalta" ohi eli Kokoomuksen Nuorten Liitto. Holkeri noudatti tässäkin varovaista linjaa ja ilmaisi pitkään skeptisen asenteensa täysjäsenyyttä kohtaan. Pääministerinä hänen piti olla reaalipoliittinen ja paasikiveläinen ja kulkea ylimmän valtiojohdon tahdissa. Sama käyttäytymismalli koski myös muita kokoomuslaisia ministereitä. Sinänsä ei ole syytä uskoa, etteikö EU-jäsenyys, sitten kun se oli arvioitu mahdolliseksi, olisi vastannut Holkerin arvoja. Holkerin oli myös oltava lojaali presidentin varovaiselle linjalle.

Holkerin hallitus istui koko vaalikauden. Tämän jälkeen muodostettiin Esko Ahon johtama porvarihallitus, ja Holkeri palasi Suomen Pankkiin. Aktiivipolitiikan ja Suomen Pankissa 1997 päättyneen toimikauden jälkeen Holkeri toimi kansainvälisessä politiikassa niin sanottuna vanhempana valtiomiehenä. Hän on ollut muun muassa laatimassa Pohjois-Irlannin rauhansuunnitelmaa sekä YK:n yleiskokouksen puheenjohtajana ja Kosovo-valtuutettuna. Tässä roolissa hän on puhunut entistä painokkaammin YK:n ja kehitysavun nostamisen puolesta.

Valtioneuvoksen arvon 1998 saanut Harri Holkeri oli nyt kokoomuslaisuuden valtiomies. Puolueen vuoden 2000 presidenttiehdokasasettelun ajauduttua vaikeuksiin häntä suostuteltiin jälleen ehdokkaaksi. Holkeri kieltäytyi, mutta olisi loppuvaiheessa suostunut kolmannen kerran vastahakoiseksi ehdokkaaksi, ellei ketään muuta olisi löydetty. Eduskunnan ensimmäisen naispuhemiehen Riitta Uosukaisen suostuminen ehdokkaaksi poisti sitten tämän velvoitteen.

 

Harri Hermanni Holkeri S 6.1.1937 Oripää. V kamreeri Antti Edvard Holkeri ja Maire Kyllikki Ahlgren. P humanististen tieteiden kandidaatti Marja-Liisa Lepistö, PV filosofian maisteri Eino Lepistö ja lehtori Irma Oksanen. Lapset: Jukka S 1962; Katju S 1964.

URA. Ylioppilas 1957, valtiotieteen kandidaatti 1962, maisteri 1963.

Kokoomuksen Nuorten Liiton nuorisosihteeri 1959 - 1960, tiedotussihteeri 1960 - 1962; Nykypäivä-lehden toimitussihteeri 1960 - 1964, päätoimittaja 1965 - 1971; Kansallisen Kokoomuksen tiedotussihteeri 1962 - 1964, tutkimussihteeri 1964 - 1965, puoluesihteeri 1965 - 1971, puheenjohtaja 1971 - 1979; Suomen Pankin johtokunnan jäsen 1978 - 1997.

Pohjois-Irlannin rauhanneuvottelujen puheenjohtajiston jäsen 1995 - 1998; YK:n yleiskokouspuheenjohtaja 2000 - ; YK:n Kosovo-valtuutettu.

Kansallisen Kokoomuksen kansanedustaja 1970 - 1978; tasavallan presidentin valitsijamies 1978; Helsingin kaupunginvaltuuston jäsen 1969 - 1981, puheenjohtaja 1981 - 1987; Kansallisen Kokoomuksen presidenttiehdokas 1982 ja 1988; pääministeri 1987 - 1991.

Pankkivaltuusmiesten puheenjohtaja 1971 - 1978; EFTA-parlamentaarikkojen varapuheenjohtaja 1974 - 1975.

Helsingin puhelinyhdistyksen hallituksen puheenjohtaja 1981 - ; Helsinki-viikon säätiön hallintoneuvosto 1981 - 1996; valtion liikuntaneuvosto 1991 - 1994; Finnarin hallintoneuvosto 1994 - 1997 ja hallitus 1997 - ; Paasikivi-Seura 1995 - ; Suomen messut osuuskunnan hallintoneuvosto 1997 - ; Snellman-Säätiön puheenjohtaja 1984-, hallituksen jäsen 1971-; Kansallisen Kokoomuspuolueen säätiön hallituksen jäsen 1972-, puheenjohtaja 1984-; Kansallisen Kokoomuksen puoluevaltuuston jäsen 1971-79, puoluehallituksen jäsen 1971-79.

Majuri 1991.

ARVONIMET JA KUNNIANOSOITUKSET. Suomen Valkoisen Ruusun suurr.; Suomen Leijonan K; lukuisia ulkomaisia kunniamerkkejä. Valtioneuvos 1998. Kansallisen Kokoomuksen 60-vuotisjuhlamitali. Kokoomuksen Nuortenliiton kultainen ansiomerkki 1978.

LÄHTEET JA KIRJALLISUUS. H. Holkeri, Itsenäisiä ajatuksia. 1977; H. Holkeri, Yhteisellä linjalla - suomalaisia ajatuksia. 1981; K. Holopainen, Kahden presidentin mies. 1989; M. Häikiö, Reikäkorttimodeemista tiedon valtatielle. 1998; H. Lehtilä, Mainettaan parempi : valtioneuvos Harri Holkeri. 2001; J. Smolander, Suomalainen oikeisto ja "kansankoti" : Kansallisen Kokoomuksen suhtautuminen pohjoismaiseen hyvinvointivaltiomalliin jälleenrakennuskaudelta konsensusajan alkuun. 2000; R. Summanen, Paraatiovi : Kokoomuksen hallitustie. 1983; V. Vares, Kaksi askelta edellä : Kokoomuksen Nuorten Liiton historia 1928 - 1996. 1999; V. Vares, Puolueen sparraaja : Kokoomuksen Opiskelijaliitto Tuhatkunta 40 vuotta. 2000; V. Vares, Harri Holkerin henkilökuva. Suomen Kansallisbiografia, SKS Helsinki 1997-.

Artikkeli perustuu Suomen Kansallisbiografiassa julkaistuun henkilökuvaan.

Vesa Vares

julkaistu 21.1.2009