Suolahti, Eino Emil Waldemar

Eino Emil Waldemar Suolahti

Muut nimet:
Palander

Syntymäaika:
7.11.1879

Kuolinaika:
16.4.1951

Paikkakunta:
Hämeenlinna, Helsinki

Merkittävimmät toimet:
toimitusjohtaja
professori
 

oikeistopoliitikko, puolustusvoimien ylilääkäri, Instrumentariumin toimitusjohtaja, professori

Eino Suolahti teki elämäntyönsä lääkärinä Helsingissä. Hän oli lääkärien järjestötoiminnan keskeisiä hahmoja ja vastasi talvi- ja jatkosodan aikana puolustusvoimien ylilääkärinä koko Suomen armeijan lääkintähuollosta. Erityisesti Suolahti tunnettiin kuitenkin kiivasluonteisena ja jyrkkänä oikeistopoliitikkona, joka 1917 ajoi aktiivisesti maan itsenäisyyttä ja 1930-luvulla edusti kokoomuspuolueen oikeata laitaa.

 

Eino Suolahti (vuoteen 1906 Palander) syntyi 7.11. 1879 merkittävään kulttuurisukuun. Isä Edvard Wilhelm Palander oli Hämeenlinnassa saksan ja venäjän kielen kollegana ja tuli siellä tunnetuksi tarmokkaana suomalaisuusmiehenä ja kunnallispoliitikkona. Hänen kuudesta lapsestaan ovat Suomen historiassa vaikuttaneet Eino Suolahden lisäksi erityisesti Helsingin yliopiston kansleri ja kokoomuspoliitikko (->) Hugo Suolahti ja kulttuurihistorioitsija Gunnar Suolahti.

Eino Suolahti opiskeli ensin luonnontieteitä ja sitten lääketiedettä; hän valmistui lääketieteen lisensiaatiksi 1909 ja erikoistui korva-, nenä- ja kurkkutauteihin. Vuonna 1926 hän väitteli tohtoriksi ihmisen kurkunpään kehitystä koskevalla tutkimuksella, mutta ei muuten harjoittanut tutkimusta vaan suuntautui käytännön työhön yksityispraktikkona ja Henkivakuutusyhtiö Kalevan lääkärinä, sittemmin ylilääkärinä. Lisäksi hän oli Oy Instrumentariumin toimitusjohtaja 1937–1949.

Suolahti oli Hämäläis-Osakunnan kuraattori 1908–1911 ja toimi sitten alansa luottamustehtävissä, muun muassa sekä Duodecim-seuran että Suomen Lääkäriliiton puheenjohtajana. Duodecimin toimeksiannosta hän laati myös seuran perustajan Matti Äyräpään elämäkerran (1940). Suolahden lääkärikunnassa nauttima arvostus sekä toisaalta läheinen tuttavuus sotamarsalkka Mannerheimin kanssa johtivat siihen, että hänet kutsuttiin 60-vuotiaana 1939 ensin sotasairaaloiden tarkastajaksi ja pian sen jälkeen armeijan ylilääkäriksi, missä tehtävässä hän oli lääkintäkenraalimajurin arvoisena koko jatkosodan ajan.

Yhteiskunnalliseen ja poliittiseen toimintaan Suolahti osallistui jo ylioppilasvuosinaan. Hänen avainkokemuksekseen muodostuivat niin sanotut sortovuodet; helmikuun manifestin aikaan 1899 hän oli 19-vuotias ensimmäisen vuoden opiskelija. Huolimatta taipumuksestaan aktiiviseen toimintaan hän kuului vanhasuomalaiseen puolueeseen, vanhaan myöntyvyyspuolueeseen. Tämän ristiriidan pohjana on paljolti sukupolvimurros. Eino Suolahti, kuten monet muut vanhasuomalaisiin kuuluneet nuoret aktivistit, esimerkiksi P. J. Hynninen ja (->) Kaarlo Koskimies, edusti uutta sukupolvea verrattuna maltillisiin (->) J. K. Paasikiveen, (->) Lauri Ingmaniin ja (->) Ernst Nevanlinnaan, (->) J. R. Danielson-Kalmarista ja(->) G. Z. Yrjö-Koskisesta puhumattakaan. Nuori polvi otti tavoitteekseen Suomen täydellisen itsenäisyyden, kun taas Paasikiven ja Ingmanin sukupolvi ei uskonut tähän mahdollisuuteen edes maaliskuun vallankumouksen jälkeen 1917. Nuorten käsitys politiikan tekotavoista oli myös radikaalisti suoraviivaisempi. Itsenäisyysaatetta ajamaan perustettiin 1917 sanomalehti Uusi Päivä, jonka johtokunnan puheenjohtajaksi Suolahti tuli.

Eino Suolahti ja Kaarlo Koskimies esiintyivät näkyvästi vanhasuomalaisten puoluekokouksessa keväällä 1917 ja vaativat, että puolueen oli lausuttava selvästi julki pyrkivänsä maan itsenäisyyteen. Tuloksena oli kuitenkin vain verraten pyöreä päätös, jossa puolue ilmaisi tavoittelevansa maalle mahdollisimman laajaa itsemääräämisoikeutta. Suolahti oli tukenut itsenäisyyspyrkimyksiä jo aikaisemmin kannattamalla jääkäriliikettä. Muun muassa hänen lankonsa Aarne Koskenalho (Forssell) oli jääkäri. Hän osallistui sittemmin myös suojeluskuntien aseistushankkeisiin ja johti ennen sisällissodan puhkeamista 1918 valkoisten tiedustelutoimintaa. Enteillessään sosialidemokraattista vallankaappausta hän järjesti myös muutamia P. E. Svinhufvudin senaatin jäseniä Vaasaan, missä senaatti alkoi toimia jo tammikuussa 1918, ja sodan aikana hän organisoi senaattorien Svinhufvudin ja Jalmar Castrénin paon Helsingistä.

Sisällissodan jälkeen Eino Suolahdesta tuli yleisesikunnan tiedustelu- ja valvontaosaston johtaja eli käytännössä valtiollisen poliisin päällikkö. Hänen alulle panemastaan osastosta kehittyi myöhemmin Etsivä keskuspoliisi, sittemmin Valtiollinen poliisi ja Suojelupoliisi. Hänen mahdollisesta osuudestaan valkoiseen terroriin ei ole näyttöä, mutta yleisesti ottaen häntä pidettiin hyvin jyrkkänä oikeistolaisena, josta jopa käytettiin pilkkanimeä "Eino Verinen". Kokoomuspuolueenkin piirissä häntä pidettiin jyrkkyytensä takia usein epäilyttävänä ja arveltiin, että sotisi puolueen tarkoitusperiä vastaan valita häntä mukaan johtotehtäviin. Tämä sanottiin suoraankin vuonna 1932. Vuoden 1918 hallitusmuotokysymyksessä Suolahti oli Paasikiven ja Svinhufvudin tavoin innokas kuningasvallan kannattaja ja olisi halunnut kytkeä projektiin myös eduskunnan uudistamisen konservatiivisempaan suuntaan, esimerkiksi lisäämällä sinne niin sanottuja intressiedustajia., Saksan-suuntauksen ja monarkistisen politiikan kaaduttua vuoden 1918 lopulla myös Suolahti joutui poliittisesti syrjään, ja hänet vapautettiin salaisen poliisin johdosta.

Suolahti oli siinä mielessä tyypillinen vapaussotasukupolven edustaja, että hänen mielestään sota oli jäänyt kesken: marxilainen sosiaalidemokratia oli edelleen uhka. Hänen usein toistamansa käsityksen mukaan yhteiskunnan johdossa tuli olla "oikeiden ihmisten" eli niiden, joilla oli ollut suurin panos itsenäisyyden luomisessa ja jotka myös kykenisivät torjumaan itsenäisyyden sekä ulkoiset että sisäiset viholliset. Demokratia osoittautui pettymykseksi, heikkojen puoluejohtajien temmellyskentäksi, eikä Suomi heidän hallitsemanaan kykenisi vastustamaan idän bolshevismin ja slaavilaisuuden uhkaa, jonka piiriin kuuluivat myös valkoiset venäläiset. Hugo Suolahden päiväkirjamerkinnöistä ilmenee huoli ja ihmettely veljen radikaalisuudesta ja viehtymyksestä aktivistimallin mukaiseen salaseuramaiseen toimintaan.

Eino Suolahden ajattelussa oli meritokraattisen konservatismin piirteitä. Hänen kuten monen muunkin konservatiivin mielestä yhteiskunnan johtaminen vaati yhteiskunnallisessa toiminnassa osoitettua pätevyyttä pelkkien poliittisten äänimäärien sijasta. Hän valitti veljelleen Hugo Suolahdelle, miten hänen ammattikuntansa, lääkärit, oli jäänyt syrjään yhteiskunnallisesta päätöksenteosta. Useimpien konservatiivien ajattelussa meritokraattisuus ei sopinut yhteen uuden oikeistosukupolven jyrkempien, joskus jopa demagogisten piirteiden kanssa, mutta Eino Suolahdelle tätä ristiriitaa ei ollut olemassa.

Suolahti saavutti uudelleen merkittävän aseman suomalaisessa oikeistossa, kun hänet vuonna 1929 nimitettiin Uuden Suomen johtokunnan puheenjohtajaksi. Tämä ja melko pian alkanut lapuanliikkeen aika merkitsi lehden siirtymistä selvästi jyrkempään oikeistolaisuuteen. Suolahti oli innostunut lapualaisuudesta, ja hänellä oli mahdollisesti yhteyksiä Mäntsälän kapinaliikkeeseen. Kapinan jälkeenkään hän ei pitänyt oikeiston politiikan maltillistamista aiheellisena, sillä hänen mielestään levottomuuksien ja vaikeuksien syy ei ollut muuttunut: vasemmisto ja keskusta harjoittivat edelleen epäisänmaallista ja itsekästä ryhmäpolitikointia, ja vasemmisto näytti lisäksi vehkeilevän bolshevistisen Venäjän kanssa. Suolahti olikin mukana perustamassa lapuanliikkeen seuraajaa Isänmaallista Kansanliikettä (IKL). Vaikka hän ei suoranaisesti kannattanut saksalaista kansallissosialismia, hän katsoi, että oikeiston tulisi seurata Adolf Hitlerin taktiikkaa saadakseen vallan. Oli pysyttävä jyrkkänä, torjuttava kompromissit ja odotettava aikaa, jolloin oikeisto voisi sanella ehdot. Tämä tapahtuisi, kun olot olisivat niin vaikeat, että muiden olisi pyydettävä oikeistoa apuun.

Suolahden linja, jota kannattivat muun muassa professori Edwin Linkomies ja Uuden Suomen uusi päätoimittaja (->) S. J. Pentti, pääsi aluksi voitolle. Marraskuussa 1932 kokoomuksen keskusliitto hyväksyi niin sanotun IKL-ponnen. Sen mukaan valtaosa puolueen kannattajista oli myös samana vuonna perustetun Isänmaallisen Kansanliikkeen kannattajia, mikä oli otettava huomioon puolueen politiikassa. Eduskuntavaaleissa 1933 IKL:n kanssa useimmissa vaalipiireissä vaaliliitossa ollut Kokoomuspuolue kärsi kuitenkin tappion, ja kun IKL vielä erottautui omaksi eduskuntaryhmäkseen, Suolahden edustama linja joutui vastatuuleen. Paasikivestä tuli puolueen puheenjohtaja, ja 1936 Suolahti jätti puoluevaltuuskunnan. Vuonna 1939 hän jätti myös Uuden Suomen. Toisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen hän ei enää osallistunut poliittiseen toimintaan. Hänelle myönnettiin professorin arvonimi 1939.

Suolahti ei koskaan pyrkinyt eduskuntaan, mutta hän osallistui aktiivisesti Helsingin kunnallispolitiikkaan Kokoomuspuolueen riveissä ja oli pitkään kaupunginvaltuuston ja kaupunginhallituksen jäsenenä. Myös Suomen Punaisen Ristin toiminnassa hän oli keskeisesti mukana 1920-luvulta lähtien. Hämäläisiä juuriaan hän vaali kesähuvilallaan Tyrvännön Petäyksessä, joka sai jopa valtiollista merkitystä, kun siitä kesällä 1942 tuli valtionjohdon valitsema SS-johtaja Heinrich Himmlerin Suomen-vierailun lomapaikka.

Eino Suolahden puoliso Anna Forssell oli Helsingin Filharmonisen orkesterin ensimmäinen naispuolinen viulunsoittaja avioliittoonsa saakka. Suolahden perhe oli tiiviissä yhteydessä musiikkipiireihin. Sillä oli merkitystä Heikki-pojalle, nuorena kuolleelle hyvin lupaavalle säveltäjälle.

Eino Suolahti kuoli 16.4. 1951.

 

Eino Emil Waldemar Palander vsta 1906 Suolahti S 7.11.1879 Hämeenlinna, K 16.4.1951 Helsinki. V lehtori Edvard Wilhelm Palander ja Aurora Ottilia Kockström. P 1911 - viulutaiteilija Anna Forssell S 1882, K 1970, PV maanviljelyshallituksen sihteeri Adolf Theodor Koskenalho (aiemmin Forssell) ja Anna Vendla Augusta Bonsdorff. Lapset: Elli (Leikola) S 1912, K 1998, sisätautien erikoislääkäri; Lauri Jaakko S 1913, K 1921; Eino Edvard S 1914, K 1977, filosofian tohtori, professori; Heikki Theodor S 1920, K 1936, säveltäjä.

URA. Ylioppilas Hämeenlinnan lyseosta 1898; filosofian kandidaatti 1902, maisteri 1907; lääketieteen kandidaatti 1904, lisensiaatti 1909; lääketieteen ja kirurgian tohtori 1926. Opintomatkoja Saksaan, Itävaltaan ja Yhdysvaltoihin 1910, 1911, 1925.

Korva-, nenä- ja kurkkutautien erikoislääkäri 1910 - ; yleisesikunnan osastopäällikkö 1918 - 1919; Henkivakuutusyhtiö Kalevan lääkäri 1929 - 1945, ylilääkäri 1945 - 1951; Oy Instrumentariumin toimitusjohtaja 1937 - 1947.

Sotasairaaloiden tarkastaja 1939; sotainvalidihuollon johtaja 1940 - 1941; puolustusvoimain ylilääkäri 1939 - 1944.

Helsingin kaupunginvaltuuston jäsen 1916 - 1920, 1925 - 1928, 1931 - 1945, kaupunginhallituksen jäsen 1932 - 1945. Tasavallan presidentin valitsijamies 1931, 1937, 1940, 1943. Kansallisen Kokoomuksen puoluevaltuuskunnan jäsen 1932 – 1936, puoluehallituksen työvaliokunnan jäsen 1932-33.

Helsingin kaupungin sairaalahallituksen jäsen 1919 - 1928, varapuheenjohtaja 1931 - 1940, musiikkilautakunnan puheenjohtaja 1934 - 1945, liikennelautakunnan varapuheenjohtaja 1945 - 1951.

Hämäläis-Osakunnan kuraattori 1908 - 1909, Ylioppilaskunnan hallitus 1909. Aktiivisen komitean jäsen 1915 - 1918.

Sanomalehti Uuden Päivän johtokunnan puheenjohtaja 1917; Oy Uuden Suomen johtokunnan puheenjohtaja 1929 - 1938.

Marian sairaalan hallitus 1916 - 1919, Nikkilän mielisairaalan hallitus 1920 - 1925; SPR:n sairaalan johtokunnan varapuheenjohtaja 1932 - 1949, puheenjohtaja 1949 - 1951.

Suomen Lääkäriliiton varapuheenjohtaja 1921 - 1927, puheenjohtaja 1927 - 1933, luottamusneuvoston puheenjohtaja 1933 - 1951; Duodecim-seuran puheenjohtaja 1921 - 1927; Suomen Punaisen Ristin keskushallitus 1922 - 1951.

Helsingin Raitiotie- ja Omnibus Oy:n johtokunta 1935 - 1944.

Reservieverstiluutnantti 1918; lääkintäeversti 1939; lääkintäkenraalimajuri 1940.

ARVONIMET JA KUNNIANOSOITUKSET. Vapaudenristi (VR) 2 1918; VR 1 mk. 1940; VR 1 tlk 1941; Suomen Leijonan suurr. mk. 1945; Preussin Rautaristi 2 1918; Latvian Kolmen Tähden R; Ruotsin Pohjantähden K 1; Saksan Kotkan K 1; Suomen Punaisen Ristin pronssinen am. 1932, hopeinen am. 1938; Hämäläis-Osakunnan km.; Sotainvalidien Veljesliiton kultainen km.; Saksan sotainvalidihuollon kultamerkki; Kansallisen Kokoomuspuolueen kultainen amr 1948. Professorin arvonimi 1939. Kunniajäsen: Jääkäriliitto 1925; Duodecim-seura 1931, kunniapuheenjohtaja 1949; Suomen Hammaslääkäriseura 1942; Suomen Lääkintäupseeriliitto.

TUOTANTO. Über die Entwicklung der Ligamente und der elastischen Membranen im menschlichen Kehlkopf (väitöskirja). 1926; Matti Äyräpää : kulttuurihistoriallinen kuvaus. 1940; (toimittaja) Hämeenlinnan normaalilyseo ja lyseo 1873 - 1948. 1950. Kirjoituksia Duodecimissa ja Suomen Lääkäriliiton aikakauskirjassa.

LÄHTEET JA KIRJALLISUUS. Y. Kajava, Katsaus tohtori Eino Suolahden puheenjohtajakauteen Duodecim-seurassa // Duodecim 1928; M. Klinge, Ylioppilaskunnan historia 3. 1968; E. Linkomies, Puhe Eino Suolahden ruumiinsiunaustilaisuudessa Helsingin Vanhassa kirkossa 21.4.1951. 1951; E. Railo, Itsenäisyyslehti Uusi Päivä 1917 - 1918. 1944; P. Somer, Lääkintäkenraalimajuri, professori Eino Suolahden hautakiven paljastuspuhe 5.11.1955 // Sotilaslääketieteellinen Aikakauslehti 1956; E. E. Suolahti, Gunnar Suolahti : ihminen ja tutkija. 1947; E. E. Suolahti, Nennon talviset tarinat. 1977; E. E. Suolahti, Esseitä. 1981; V. Vares, Vanhasuomalainen : Lauri Ingman ja hänen poliittinen toimintansa. 1996; Vesa Vares ja Anto Leikola, Eino Suolahden henkilökuva. Suomen Kansallisbiografia. SKS Helsinki 1997-.

Artikkeli on julkaistu aikaisemmin Suomen Kansallisbiografiassa.

Vesa Vares ja Anto Leikola

julkaistu 19.1.2009