Poukka, Kalle Pentti

Kalle Pentti Poukka

Syntymäaika:
13.9.1919

Paikkakunta:
Tampere

Kuolinaika:
31.10.2012

Paikka:
Helsinki

Merkittävimmät toimet:
päätoimittaja
kaupunginvaltuutettu

 

Uuden Suomen päätoimittaja, Kauppalehden päätoimittaja, Helsingin kaupunginvaltuuston puheenjohtaja

Pentti Poukka oli ennen muuta Uuden Suomen viimeinen päätoimittaja ennen lehden myllertämistä 1976, mutta myös Kauppalehden uudistaja. Hän on ottanut kantaa asioihin myös kirjoillaan ja kolumneillaan ja oli merkittävä kokoomuslainen kunnallispoliitikko Helsingissä.

 

Poukat ovat satakuntalais-pirkanmaalaista talonpoikaissukua. Pentti Poukka vietti Tampereella ja Helsingissä matematiikan professorin pojalle aikanaan tyypillisen nuoruuden, johon kuului suojeluskuntaharjoituksia, mutta myös rentoa, urbaania elämänmenoa. Hän lauloi menestyneessä Musikan pojat -kaksoiskvartetissa.

Talvisotaan Poukka lähti varusmiehenä, ja hänet komennettiin Summasta upseerikouluun. Jatkosodassa hän taisteli reservin upseerina panssarintorjunnassa. Hän ehti vielä liittyä Akateemiseen Karjala-seuraan.

Sodan jälkeen Poukka valmistui nopeasti filosofian kandidaatiksi. Kansantaloustieteen lopputenttikirjaksi hän valitsi Karl Marxin Das Kapitalin ja keskusteli myöhemmin usein vasemmistolaisten kanssa asiantuntevasti näiden omasta opista. Teksteissään hän pohti muun muassa lisäarvoteoriaa.

Aluksi Poukka työskenteli valtiovarainministeriön uudella kansantalousosastolla. Perheen hän perusti maisteri Ejna Jozuan kanssa, mikä toi siteitä virolaisuuteen. Välillä Poukka pistäytyi Yhtyneet Paperitehtaat Oy:n tiedotus- ja koulutuspäällikkönä, mutta palasi sitten ekonomistiksi Taloudellisen tutkimuskeskukseen eli myöhempään Etlaan.

Poukalla oli näin monipuolinen kokemus niin yritys- kuin kansantaloudestakin, kun hän ryhtyi 1954 journalistiksi - ensinnä värikkään Jaakko Kahman hallitsemassa Talouselämässä. Hänet kutsuttiin 1955 johtamaan Uuden Suomen taloustoimitusta ja 1957 Kauppalehden päätoimittajaksi.

Kauppalehden levikki oli tuolloin painunut muutamaan tuhanteen kappaleeseen ja sen lopettaminen oli lähellä. Ensi alkuun Poukka teki erillisen protestilistan lehden päivittäiseksi osaksi, jolloin tilaajille tarjottiin monelle välttämätöntä käyttötietoutta. Etenkin lehden siirryttyä 1959 Oy Uudelle Suomelle Poukka asetti tavoitteekseen "iltapäivän laatulehden", joka aatteellisesti ajaa talouden vapauttamista säätelystä.

Pääkirjoituksissaan Poukka taisteli johdonmukaisesti päämääränsä puolesta. Hän innosti pienen toimituksensa myös rohkeaan uutisten metsästykseen, jolloin huomatuin saalis oli Mekes-yhtiön heikkouksien paljastaminen. Kiinnostus lehteä kohtaan heräsi, ja Kauppalehden levikki ylitti 1965 jo 20 000 kappaleen rajan.

Saavutukset toivat kuitenkin vihamiehiä, sillä pienten metallitehtaiden yhteisyritykseksi perustettu Mekes oli presidentti Urho Kekkosen lähipiirin lempilapsi. Mekes nosti jopa oikeusjutun lehteä vastaan, mutta hävisi sen. Poukan talouspoliittiset kannanototkin ärsyttivät samoja tahoja. Tämä kaikki tuli häntä vastaan, kun hänet kutsuttiin talvella 1964 Uuden Suomen päätoimittajaksi - ensin muodollisesti (->) Eero Petäjäniemen rinnalle, mutta käytännössä johtamaan lehden tärkeimpiä osastoja. Kokoomuspuolueen johtoportaassakin oli ristiriitaisia näkemyksiä päälehden päätoimittajaratkaisusta.

Poukka tunsi Uuden Suomen taloudelliset ongelmat ja joutui niiden takia heti hankaukseen toimitusjohtaja Osmo Oittisen kanssa. Poukka hyväksyikin jo loppuvuodesta 1964 kutsun kokoomuksen vahvimman äänenkannattajan Aamulehden päätoimittajaksi yllättäen kuolleen (->) Jaakko Hakalan jälkeen. Poukka kuitenkin perui suostumuksensa Kansallispankin pääjohtajan Matti Virkkusen ja muiden Uuden Suomen taustavoimien vetoomuksesta saatuaan lupauksen toimituksen taloudellisesta itsenäisyydestä vahvistetun menoarvion puitteissa.

Sanomalehden tehtävästä Poukalla on snellmanilainen näkemys. Tapahtumia tuli siis jäsentää lukijoille lehden linjan pohjalta - taistellen ja ehkä hieman ohjaavastikin. Poukka ei kylläkään ollut puoluemies, vaan liittyi Kansalliseen Kokoomukseen vasta tultuaan valituksi Helsingin kaupunginvaltuustoon 1964. Hän tavoitteli kylläkin avointa uutisvälitystä ja puolusti tällöin rohkeasti toimittajiaan. Sen sijaan mielipidekirjoittelussa tuli Poukan mukaan ottaa huomioon lehden linja. Näin hän torjui akateemikko Georg Henrik von Wrightin kriittisen artikkelin Yhdysvaltain Vietnamin-politiikasta sekä parin oman hallintoneuvostonsa jäsenen puheenvuoron. Politisoituvat kulttuuriradikaalit tahot nostivat von Wrightin torjumisesta 1967 metelin. Tämä liiittyi kuohuntaan US:n kulttuuriosastossa.

Poukka purjehti siis nousevan radikalismin myrskyyn aatteen purjeet levällään. Uusi Suomi oli myös aika ajoin Pravdan hampaissa, vaikkei lehden suhtautuminen Neuvostoliittoon ollut jyrkkää. Poukka hyväksyi sen, että sodassa hävinnyt maa joutui suostumaan "ulkopoliittiseen kyykkyhyppelyyn", mutta vastusti ulkopolitiikan käyttämistä sisäpoliittisena aseena. Uusi Suomi ei esimerkiksi käyttänyt pääkirjoituksissaan juuri koskaan (ei myöskään Poukan jälkeen) käsitettä "Paasikiven - Kekkosen linja".

Ulkopolitiikkaa enemmän Poukka oli kiinnostunut kuitenkin talousjärjestelmistä. Hän ajoi myös Uudessa Suomessa taloudellista liberalismia vastustaen tiukasti hyvin tuntemaansa sosialismia ja modernia merkantilismia, mutta myös kokoomuksen "remonttisiiven" kehittämää käsitettä sosiaalinen valintatalous. Poukka käsitteli näitä teemoja myös debattikirjoissaan pamflettien kultakaudella. Ajan muotivirtauksista poikkeavat kannanotot tekivät hänet tunnetuksi, mutta toivat samalla vastustajia myös Kokoomuksen remonttisiivessä.

Kokoomuslainen kritiikki Poukan lehdessä kohdistui etenkin Sakari Talvitien (”Vanha Masi”) ja Matti Paavonsalon (”m.o.t.”) pakinoihin. Kritiikin yltyessä Poukka lopetti uuden toimitusjohtajan Pentti Mahlamäen kaudella 1970-luvun alussa Vanhan Masin pakinat, mutta tällöin Jarmo Virmavírran kaltaiset Uuden Suomen arvostelijat huokasivat, että Talvitie voi tämän jälkeen keskittyä yhä enemmän pääkirjoituksiin. Niitä kirjoitti myös etevä ekonomisti Matti Karjalainen, jonka henkiset voimat alkoivat kuitenkin 1970-luvulle tultaessa ehtyä. Tilalle tuli ennen muuta varapäätoimittajaksi nimitetty Jyrki Haikonen.

Poukan kaudella US:ssa käytettiin vielä paljon ulkopuolisia pääkirjoittajia – alkaen (->) Raimo Ilaskivestä ja (->) Tuure Junnilasta. Myös (->) Päiviö Hetemäki kirjoitti Uuteen Suomeen, mutta hänen aiempi roolinsa toimitusneuvoston puheenjohtajana sammui Poukan jätettyä yksinkertaisesti kutsumatta toimielimen koolle. Päätoimittaja ei halunnut päällystakkia. Puolueen puheenjohtajat (->) Jussi Saukkosen jälkeen kuuluivat toisaalta lehtiyhtiön johtokuntaan, jossa Poukalla oli pysyvä läsnäolo-oikeus. Muodollisesti yhteyskanavia puolueeseen siis oli. Poliitikkoja oli myös lehtiyhtiön hallintoneuvostossa, joka oli kuitenkin lähinnä harvoin kokoontuva keskustelukerho.

Päätoimittajana Poukka keskittyi ennen muuta Uuden Suomen poliittiseen linjaan jättäen päivittäisen uutistyön johtamisen paljossa alaisilleen. Tähän vaikutti hänen nousunsa keskeisiin asemiin aikaa vievässä kunnalliselämässä. Poukka johti kylläkin yleensä aamuiset toimitusneuvottelut, mutta ei juuri puuttunut uutistyön yksityiskohtiin. Uuden Suomen taloudellisten vaikeuksien kärjistyessä 1970-luvun alussa lehteä alettiin uudistaa, mutta tätä työtä johti lähinnä varapäätoimittajaksi nimetty Jyrki Haikonen. Poukka toki tuki uudistuksia; hän oli kaikkea muuta kuin pinttynyt konservatiivi.

Uudistuspyrkimykset eivät riittäneet, ja 1975 Uuden Suomen lopettaminen nousi jo esille. Poukka ehdotti tällöin erikoistumista viisipäiväiseksi politiikan ja kulttuurin erikoislehdeksi eli irtaantumista kilpailusta Helsingin Sanomain kanssa. Oy Uuden Suomen hallituksen uudella puheenjohtajalla Jaakko Lassilalla ja hänen "remppajengillään" oli kuitenkin jo oma suunnitelmansa, johon kuului päätoimittajan vaihtaminen.

Poukan mukaan päätoimittaja oli "kapteeni laivalla". Tällä oli siis täysi käskyvalta, mutta omistaja saattoi vaihtaa hänet milloin tahansa, kun satamaan oli päästy. Poukka ei suostunut eroamaan, mutta hyväksyi protestoimatta erottamisensa toukokuussa 1976. Tämän jälkeen hän jatkoi Uuden Suomen vakinaisena kolumnistina lehden viimeiseen numeroon 29.11.1991 saakka. Aika ajoin hän avusti myös Kokoomuksen Nykypäivää. Poukka on julkaissut 2000-luvulle saakka myös elämäkertoja, yhteisöhistorioita, kantaa ottavia ja muistelun luontoisia kirjoja.

Päätoimittajuutensa jälkeen Poukka saattoi omistautua enemmän Helsingin kaupunginvaltuuston puheenjohtajan näkyvään tehtävään. Hän kuului myös keskeiseen metrotoimikuntaan.

Poukan nauttimasta laajasta luottamuksesta kertoi se, että hän oli 28.11.1979 lähellä tulla valituksi Helsingin kaupunginjohtajaksi vastoin oman ryhmänsä päätöstä – ja pääosin vasemmiston tuella. Kokoomuksen virallista ehdokasta Raimo Ilaskiveä vastustettiin vasemmalla ideologisista syistä ja muutkin epäilivät hänen toimivan kaupunginjohtajana liiankin määrätietoisesti. Taustalla oli myös taktikointia: 60-vuotias Poukka ei olisi ehtinyt johtaa pääkaupunkia kuin muutaman vuoden ja sen jälkeen SDP arveli voivansa aloittaa uuden valtapelin. Ilaskivi voitti kuitenkin dramaattisen vaalin äänin 43-40, minkä jälkeen Kokoomus siirsi Poukan rivivaltuutetuksi. Hän johti kuitenkin 1980-luvulla kokoomuksen eläkeläisliittoa ja toimi sittemmin vielä sotaveteraanityössä.

Vaikka Pentti Poukka tunnetaan terävänä kannanottajana, hän on joviaali mies. Päätoimittajana ja kunnallispoliitikkona hän ei puuttunut pieniin asioihin. Kunnallispolitiikassa hän uskalsi sen sijaan ottaa riskejä. Ahdinkoon joutuneena tai syvimpiä periaatteita puolustaessaan hän ampui kohti.

 

Kalle Pentti Poukka S 13.9.1919 Tampere. V professori Kalle Aukusti Poukka ja Ina Irene Vihuri. P 1946 - filosofian maisteri Ejna Margarethe Jozua, PV toimitusjohtaja Alfred Jozua ja Emmy Hilja Nikander. Lapset: Martti S 1947; Ilkka S 1949; Lauri S 1955.

URA. Ylioppilas 1939; filosofian kandidaatti 1946, maisteri 1950.

Työskennellyt valtiovarainministeriön kansantalousosastolla 1947 - 1949; Yhtyneet Paperitehtaat Oy:n tiedotus- ja koulutuspäällikkö 1949 - 1952; Taloudellisen tutkimuskeskuksen tutkija 1952 - 1954; Talouselämän päätoimittaja 1954 - 1955; Kauppalehden päätoimittaja 1957 - 1964; Uuden Suomen taloustoimituksen päällikkö 1955 - 1957, päätoimittaja 1964 - 1976; vapaa toimittaja, kirjailija 1976 - .

Helsingin kaupunginvaltuuston jäsen 1965 - 1980, puheenjohtaja 1973 - 1979; presidentin valitsijamies 1968; Kansallisen Eläkeläisliiton puheenjohtaja 1984 - 1990; Suomalaisen Sanomalehtimiesliiton puheenjohtaja 1968 - 1979, kunniajäsen 1980.

Snellman –säätiön hallituksen jäsen 1984-; Kansallisen Kokoomuspuolueen säätiön hallituksen jäsen 1989-.

ARVONIMET JA KUNNIANOSOITUKSET. Vapaudenristi (VR) 4 tlk.; VR 4; Suomen Valkoisen Ruusun R I; Alankomaiden Oranian-Nassaun suurups.; Brittiläisen imperiumin K 1; Itävallan Ansio-r. K 1; Ruotsin Vaasa-r. K 1; Saksan Ansio-r. K 1; Saksan Demokraattisen Tasavallan Kansojen Ystävyyden Tähti-r. hop. t.; Tanskan Dannebrogin K 1. Kansallisen Kokoomuksen 50-vuotisjuhlamitali.

TUOTANTO. Teollisuuden rahoitus vv. 1947 - 1952. 1954 (P. Hanskin kanssa); Huomispäivän suomalainen. 1959; Porvarin päiväkirja. 1969; Kapina katsomossa. 1970; Purkkiin pantu ihminen eli Enon opetuksia politiikan asioista. 1972; Tuntematon sosialismi. 1975; Antti Wihuri - kapteeni laivassa. 1983; Puolue ja säätiö : Kansallisen kokoomuspuolueen säätiö 1924 - 1984. 1984; Lemminkäinen 1910 - 1985. 1985; Ei ainoastaan rahasta : pankkimies muuttuvassa Suomessa. 1987; Väärennetty vuosisata : poleeminen puheenvuoro. 1994; Kansallisen sivistyksen puolesta : Snellman-säätiö 1948 - 1998. 1998; Kukkiva asfaltti : hiukan nostalginen albumi. 2001.

LÄHTEET JA KIRJALLISUUS. Uuden Suomen arkisto, Kansallisarkisto.

Elämänmenoa Usarissa. 2000; J. Vesikansa, Uuden Suomen viimeinen nousu ja tuho 1976 - 1991 / Suomen historian lisensiaatintutkimus, Helsingin yliopisto. 1995; J. Vesikansa, Kauppalehden sata vuotta // Kauppalehti 24.11.1998; J. Vesikansa, Pentti Poukan henkilökuva. Suomen Kansallisbiografia, SKS Helsinki 1997-.

Artikkeli on julkaistu aikaisemmin Suomen Kansallisbiografiassa.

Jyrki Vesikansa

julkaistu 29.12.2008