Zyskowicz, Ben Berl

Ben Berl Zyskowicz

Syntymäaika:
24.05.1954

Paikkakunta:
Helsinki

Merkittävimmät toimet:
kaupunginvaltuutettu
kansanedustaja
 

Ben Berl Zyskowicz (1954 – ) on ollut Suomen sisä- ja puoluepolitiikan tunnetuimpia nimiä vuosikymmenten ajan. Hän kuului 1970-luvun näkyviin nuorisopoliitikkoihin ja näistä niihin, joiden ura on jatkunut pisimpään.

Zyskowiczin urassa näkyy tiettyjä erikoisuuksia. Hänellä on juutalainen tausta, mutta hän päätyi kansallismielistaustaiseen oikeistopuolueeseen. Tässä puolueessa hän varoitteli myönnytyksistä äärivasemmalle, mutta ei ole sulattanut kaikkein uusoikeistolaisimpia talousoppeja. Hänen taustansa ja profiilinsa painottuivat sisäpolitiikkaan ja helsinkiläisyyteen, mutta tästä huolimatta hän murtautui merkittävään valtakunnalliseen näkyvyyteen ensimmäisen kerran ulkopolitiikan kautta, esittämällä kritiikkiä sen tiettyjä toimintatapoja kohtaan. Ja toisaalta häntä on pidetty mahdollisimman täysverisenä politiikan ammattilaisena ja suoranaisena ”poliittisena eläimenä”, mutta tästä huolimatta hän ei ole koskaan halunnut ministeriksi.

Ben Zyskowicz syntyi Kampissa Helsingissä 24.5.1954. Taustassa oli ei-suomalaisuutta: isä Abram Zyskowicz (1917–1960) oli puolanjuutalainen, kotoisin Kielcestä. Sachsenhausenin ja Majdanekin keskitysleireistä selvinneenä hän tuli Ruotsin kautta Suomeen ja toimi ahtaajana. Äiti Ester Zyskowicz (o.s. Fridman, 1920–2002) oli töissä Pauligin puhelinvaihteessa. Benin lisäksi perheeseen kuului kaksi vuotta aikaisemmin syntynyt sisko Carmela. Oman perheen Ben Zyskowicz perusti avioituessaan vuonna 1982 Suomen tataariväestöön kuuluvan Rahime Husnetdinin kanssa. Heidän perheeseensä kuuluu myös kaksi tytärtä, Daniela (s. 1983) ja Dinah (s. 1985).

Ben Zyskowicz kävi Helsingin juutalaista koulua, kirjoitti ylioppilaaksi Töölön yhteiskoulusta vuonna 1973 ja valmistui oikeustieteen kandidaatiksi Helsingin yliopistosta vuonna 1978. Varsinainen juristin toiminta jäi kuitenkin selkeästi sivurooliin verrattuna poliittiseen uraan. Zyskowicz tosin toimi Mäntsälän vs. nimismiehen lomasijaisena vuosina 1978–1979, ja hänellä oli oma lakiasiaintoimisto vuosina 1981–1989. Kuitenkin politiikka oli se areena, johon hänen monet ominaisuutensa viittasivat: voimakas sosiaalisuus, esiintymistaipumukset, verkostoitumiskyky, analyyttisuus ja toisaalta nopeus reagoida muuttuviin tilanteisiin.

Zyskowiczin lapsuuteen ja nuoruuteen kuuluu vähävarainen työläistausta ja isän varhaisen kuoleman takia myös puoliorpous. Näistä lähtökohdista puoluevalinnan olisi voinut olettaa suuntautuvan 1970-luvun nuorisoradikalismin aikana vasemmalle, ei oikeistolaiseen ja taustaltaan suomalais-kansalliseen puolueeseen. Kansainvälisestikin juutalaisesta taustasta on harvoin liitytty kansallismielisiin puolueisiin, koska nämä ovat yleensä korostaneet perinteisiä nationalistisia piirteitä ja nähneet juutalaisuuden vieraana, kosmopoliittisena elementtinä, joka ei sopeudu valtaväestöön. Toisaalta historia tuntee näyttäviä poikkeuksiakin, kuten 1800-luvulla yhden näkyvimmistä brittiläisistä pääministereistä, Benjamin Disraelin.

Zyskowicz kuitenkin vierasti 1970-luvun vasemmistolaisuutta. Se eli kaikkein radikaaleinta vaihettaan: niin sanottu taistolaisuus oli äärivasemmalla voimansa tunnossa etenkin opiskelijaliikkeessä. Vaikka se ei kouluneuvosto- ja ylioppilaskuntavaaleissa pärjännyt kokoomusnuorille, se oli äärimmäisen näkyvä ja äänekäs, ja siihen suhtauduttiin silkkihansikkain, koska sen ärsyttäminen koettiin ulkopoliittisesti vaaralliseksi. Myös muiden puolueiden nuoriso- ja opiskelijajärjestöt elivät radikaaleinta aikaansa, ja kokoomusnuoriinkin tuli aivan uudenlaisia tunnuksia aiempiin vuosikymmeniin verrattuna. Näitä olivat muun muassa puhdasoppinen Paasikiven- Kekkosen linja, sosiaalivaltion ja pitkälle menevän sosiaalipolitiikan kannatus, talouden sääteleminen ja valtion näkeminen yksilön elinehtojen ja yhteiskunnallisen toiminnan liittolaisena, rauhanliike, ympäristöpolitiikka, sukupuolten tasa-arvo, ja niin edelleen. Toisaalta kokoomusnuoria erotti vasemmistosta se, että he korostivat voimakkaasti yksilökeskeisyyttä ja pysyivät markkinataloudessa – olkoonkin että viimeksi mainittu muotoiltiin poliittisesti trendikkäämmin ”sosiaaliseksi valintataloudeksi”.

Zyskowiczista muodostui voimahahmo nimenomaan Kokoomuksen Nuorten Liiton opposition johtajana. KNL:ää johtivat 1970-luvulla ensin Ilkka Suominen ja tämän jälkeen Ilkka Kanerva ja Anders Blom, joiden Zyskowicz katsoi tekevän liikaa myönnytyksiä äärivasemmistolle pyrkiessään avaamaan Kokoomukselle tien takaisin hallituskelpoisuuteen. Zyskowiczin mielestä tämä ei onnistuisi, jos jo alusta alkaen tehtäisiin poliittisille vastustajille selväksi, että oltiin valmiita taipumaan lähes mihin tahansa. Päinvastoin, sillä tiellä muiden vaatimukset aina vain kasvaisivat, ja syntyisi ilmiö, jota Zyskowicz kutsui nimellä itsesuomettuminen: kavennettiin omaehtoisesti omaa sananvapautta ja omia toimintamahdollisuuksia, kun kaikkea tarkasteltiin vain siitä näkökulmasta, miten tultaisiin hallituskelpoisiksi. KNL:n johdon logiikka taas oli, että Neuvostoliitto ja Kekkonen olivat ohittamattomia: Kokoomuskin oli saatava näiden silmissä luotettavaksi, muutoin hallituspaitsio ei koskaan murtuisi.

Kiista muotoutui erityisen katkeraksi juuri KNL:ssä, jossa ”kanervalaisten” ja ”zyskowiczilaisten” voimasuhteet olivat hyvin tasaiset, mutta niukasti kanervalaisten eduksi. Viimeksi mainituilla oli myös tapana ottaa haltuunsa järjestön koko koneisto ja sulkea oppositio kokonaan johtopaikoilta, oli enemmistö kuinka niukka tahansa. Myös puoluejohto tuki enemmistöä, ja esimerkiksi 1980-luvun alussa puheenjohtaja Ilkka Suominen tuomitsi Zyskowiczin puheet itsesuomettumisesta. Zyskowicz taipui pitämään termiä epäonnistuneena, mutta ei perääntynyt itse asiassa: liika myöntyvyys kavensi Kokoomuksen toimintamahdollisuuksia. Erityisen symboliseksi ja katkeraksi muodostui vuonna 1981 KNL:n johdon hanke hakea jäsenyyttä Rauhanpuolustajissa, vaikka järjestö tiedettiin hyvin yksipuoliseksi ja taistolaisten ja puhdasoppisimpien K-linjalaisten johtamaksi. Zyskowiczin leiri leimattiin erittäin ankarasti ja sitä syytettiin ulkopoliittisesti väärästä linjasta ja järjestön ja puolueen etujen vastaisesta toiminnasta, mutta tämän taistelun KNL:n johto hävisi: jäsenyyshanke oli niin epäsuosittu, että se oli lopulta pakko vetää pois.

Zyskowiczilainen oppositio oli siinäkin mielessä merkittävä, että se oli hyvin vahva juuri Helsingissä, ja Zyskowicz itse oli noussut eduskuntaan jo vuonna 1979, vain 24-vuotiaana. Zyskowicz onkin aina mielletty nimenomaan pääkaupunkilaiseksi poliitikoksi, joka ei maakuntia kierrä ja joka kesäisinkin löytyy helpoimmin kahvila Strindbergin terassilta. Nuorisopolitiikan ajoista löytyy myös jonkinlaista taustaa sille, miten Kokoomus myöhemmin jakautui porvariyhteistyön ja sinipunayhteistyön kannattajiin: 1970-luvun KNL-johtajat ovat tunteneet vetoa porvariyhteistyöhön, helsinkiläinen oppositio sinipunaan.

Esimerkiksi vuonna 2000 huomiota herätti Zyskowiczin haluttomuus antaa Kokoomuksen osalta lupauksia tuesta Esko Aholle presidentinvaalien toisella kierroksella, ja muutenkin Zyskowiczin on yleensä katsottu suhtautuneen varsin epäluuloisesti Keskustaan. Toki yhteistyö senkin suuntaan on tarvittaessa sujunut, mutta sinipuna on ollut Zyskowiczille ja hänen hengenheimolaisilleen luontevampi vaihtoehto – helsinkiläisestä taustasta käsin on usein ollut helpompi ymmärtää sosialidemokraattien kuin Keskustan logiikka ja toimintatavat.

Helsingin kaupunginvaltuustossa Zyskowicz toimi vuosina 1977–1980 ja 1993–2008. Ensin mainittuna ajankohtana hän toimi myös Helsingin kaupungin nuorisolautakunnassa. Varsin pääkaupunkikeskeisenä on myös pidetty Zyskowiczin luomaa verkostoa, jota on kutsuttu nimellä ”Benin talli”: nuoria, nousevia kokoomuspoliitikkoja, joiden on katsottu uransa alkuvaiheessa edustaneen Zyskowiczin kaltaisia poliittisia arvoja ja joiden uraa Zyskowicz edisti tutustuttamalla näitä monipuolisiin yhteiskunnallisiin henkilöverkostoihinsa. Tällaisia nuoria poliitikkoja ovat olleet muun muassa Kirsi Piha, Sari Sarkomaa, Piia-Noora Kauppi, Jan Vapaavuori, Laura Räty, Fathbarde Hetemaj ja monet muut.

Zyskowiczin vaikutusvaltaisin aika koitti Kokoomuksen eduskuntaryhmän pitkäaikaisena puheenjohtajana vuosina 1993–2006. Sauli Niinistön puheenjohtajuus sopi hänelle paljon paremmin kuin aikanaan pitkä Ilkka Suomisen kausi, olihan hän ottanut tämän kanssa yhteen Rauhanpuolustajien asemassa, ja Suominen pyrki nimenomaan porvarihallitukseen. Niinistö sopi Zyskowiczin arvoihin ja toimintatapoihin paremmin: Niinistö ei ollut leimautunut 1970-luvun vastakkainasetteluihin, eikä hän tullut toimeen Zyskowiczin tuolloisen kilpailijan Ilkka Kanervan kanssa, hän toimi ministerinä nimenomaan sinipunahallituksessa ja oli lähinnä suorituskeskeinen asiakysymysten poliitikko etenkin talousasioissa. Kun samaan aikaan Kokoomuksen politiikkaa olivat muotoilemassa Kari Häkämiehen ja Anssi Rauramon kaltaiset poliitikot ja puolue oli Paavo Lipposen molemmissa hallituksissa tiukasti sinipunayhteistyössä, Zyskowiczinkin asema oli vahvimmillaan.

Ville Itälän puheenjohtajakaudella (2001–2004) sen sijaan seurasi enemmän ongelmia, vaikka Zyskowiczkin oli alkuvaiheessa ollut järjestämässä Itälää puheenjohtajaksi ja tukenut tätä. Nimenomaan Helsingin piiri oli kuitenkin alkanut olla yhä tyytymättömämpi Itälään ja toimia puolueen puheenjohtajan vaihtamiseksi, ja tässä vainuttiin taustalla – oikein tai väärin – Zyskowiczin vaikutusta. Eriseuraisuus kehittyi niin pitkälle, että Itälä pyrki aktiivisesti vuosien 2003–2004 vaihteessa Zyskowiczin syrjäyttämiseen eduskuntaryhmän puheenjohtajan paikalta. Hanke kuitenkin epäonnistui, kun Zyskowicz sai eduskuntaryhmän niukan enemmistön puolelleen.

Itälän oma kausi puolueen johdossa muodostui lyhyeksi, sillä hän ei enää pyrkinyt puheenjohtajaksi vuonna 2004, mutta joka tapauksessa Zyskowiczinkin vaikutusvaltaisin aika alkoi olla tässä vaiheessa ohi. Jyrki Katainen puheenjohtajana edusti jo uutta sukupolvea, jonka silmissä Zyskowicz alkoi olla jo ”vanhempi valtiomies” – jota puolue ei tarvitsisi kilpailevaksi voimakeskukseksi ja jonka sopisikin siirtyä vähitellen enemmän taustalle. Katainenkin oli kuulunut niihin, jotka olivat pyrkineet Zyskowiczin syrjäyttämiseen vuonna 2004 eduskuntaryhmän puheenjohtajan paikalta. Puolueen joutuminen oppositioon vuonna 2003 ja suuntautuminen aiempaa selvemmin porvariyhteistyöhön eivät nekään olleet tekijöitä, jotka olisivat suosineet Zyskowiczin perinteistä linjaa.

Viime vuosina Zyskowicz on ollut sikäli sananmukaisestikin ”vanhempi valtiomies”, että vuoden 2011 hallitusneuvottelujen aikana hän toimi muutamia viikkoja uransa muodollisesti korkeimmassa asemassa, eduskunnan puhemiehenä. Ministeriksi häntä ei ole saatu koskaan suostumaan; hän on vedonnut esteenä sitkeään migreeniinsä. Samaan vanhemman valtiomiehen arvovaltarooliin on sopinut myös legendan aseman saaneiden päiväkirjojen julkaisu vuonna 2005 vuosien 1981–1982 osalta – juuri kuumimman ”itsesuomettumis”-kiistan ajoilta. Samaan rooliin ovat sopineet myös kriittiset ulostulot liian pitkälle menevää markkinataloutta vastaan, esimerkiksi suurten yritysten johtajien kohtuuttoman suuriksi katsottujen optioiden arvostelu. Toisaalta tämä sopii Zyskowiczin ajattelun tiettyyn 1970-lukulaisuuteen ja sen pitkään jatkumoon: hänkin profiloitui aluksi KNL:ssä pitämällä esillä nimenomaan laajemman sosiaalipolitiikan tarvetta.

Ben Zyskowiczin ura jatkuu edelleen.

 

 

Zyskowicz, Ben Berl

Syntynyt  24.5.1954 Helsingissä, vanhemmat ahtaaja Abram Zyskowicz (1917–1960), puhelunvälittäjä Ester Fridman (1920–2002), puoliso vuodesta 1982  Rahime Husnetdin-Zyskowicz, lapset  Daniela (s. 1983), Dinah (s. 1985)

 

Ylioppilas 1973 (Töölön yhteiskoulu), oikeustieteen kandidaatti 1978 (Helsingin yliopisto), Kokoomuksen Nuorten Liiton virkailija 1973–1974, oma lakiasiaintoimisto 1981–1989, Mäntsälän vs. nimismies, lomasijaisuus 1978, 1979

 

Kansanedustaja 24.3.1979 – ; Kansallisen kokoomuksen eduskuntaryhmän puheenjohtaja 9.2.1993 – 1.2.2006, toinen varapuheenjohtaja 19.4.2007–20.6.2011, 23.6.2014– , Eduskunnan pankkivaltuuston jäsen 1999–2005, 2007–2011, puheenjohtaja 30.6.2011–8.6.2015, ulkoasiainvaliokunnan jäsen 1993–19.4.2011, 30.6.2011–21.4.2015, eduskunnan  puhemies 27.4.–22.6.2011, toinen varapuhemies 28.4.- 28.5.2015, puhemiesneuvoston jäsen 2003 ja 2011, kansliatoimikunnan jäsen 2011, perustuslakivaliokunnan jäsen 1979–1993, puheenjohtaja 1985–1993, 2003, lakivaliokunnan jäsen 1979–1982, pankkivaliokunnan jäsen 1983–1990, Suomen Pankin tilintarkastaja 1988–1992, Valtion vakuusrahaston valtuuston jäsen 1999–2003, Kansainvälisten asiain foorumin jäsen 2011

 

Helsingin kaupunginvaltuuston jäsen 1977–1980, 1993–2008, Helsingin nuorisolautakunnan jäsen ja puheenjohtaja 1977–1980

 

JULKAISUT. Eduskunnasta menin Baakariin : nuoren kansanedustajan päiväkirja 1981-1982, 2005

Vesa Vares