Salminen, Arvo

Arvo Salminen

Syntymäaika:
5.8.1896

Kuolinaika:
26.7.1967

Paikkakunta:
Pori, Helsinki

Merkittävimmät toimet:
ministeri
kansanedustaja
Kansallisen Kokoomuksen puheenjohtaja
 

opetusministeri, kansanedustaja, opetusministeriön kansliapäällikkö, Kansallisen Kokoomuksen puheenjohtaja

Arvo Salminen oli pappi ja kulttuurihallinnon korkea virkamies, jonka vahva poliittinen kunnianhimo ja otollinen tilaisuus tempaisivat heti jatkosodan jälkeen merkittävään poliittiseen asemaan Kansallisen Kokoomuksen johtajaksi ja 1953 - 1954 opetusministeriksi Sakari Tuomiojan puolipoliittiseen hallitukseen. Tämän jälkeen hänen poliittinen uransa alkoi kuitenkin laskea. Salmisen jäykkä, perinteisiä kansallisia ja porvarillisia arvoja puolustava konservatismi ei riittänyt enää nuoremmalle polvelle, joka kaipasi dynaamisempaa otetta ja rohkeampia visioita.

 

Porissa maalarimestarin perheeseen syntynyt Arvo Salminen oli seitsemästä lapsesta toiseksi vanhin. Isoisän isä oli tullut torpparina Porin lähettyviltä kaupunkiin ja saanut papilta sukunimen Salminen. Sama pappi oli tehnyt hieman myöhemmin tulleesta veljestä Virtasen. Arvo Salmisen äiti oli lähtöisin Ikaalisista. Arvo Salminen oli perheen lapsista ainoa, joka kävi oppikoulua, mutta hänen ylioppilastodistuksensa ei luvannut paljoa. Hän aloitti akateemiset opinnot lääketieteellisessä tiedekunnassa, mutta koki sitten uskonnollisen herätyksen ja siirtyi teologiseen tiedekuntaan. Miettipä hän kansalaissodan aikana 1918 upseerin uraakin toimiessaan Viipurin rykmentin intendenttinä.

Yliopisto-opinnot päättyivät aluksi teologiseen erotutkintoon ja pappisvihkimykseen 1921. Salminen aloitti pappisuran sotilaspastorina ja Kanneljärven uuden seurakunnan virkaa toimittavana kirkkoherrana, mutta 1926 järjestyi jo vakinainen kappalaisenvirka Vihdistä. Muutamia vuosia myöhemmin hän sai myös uskonnonopettajan tehtävät Vihdin yhteiskoulusta. Omakohtainen kiinnostus ja opettajatovereiden yllytys saivat hänet opiskelemaan työn sivussa juridiikkaa, ja 1933 hän suoritti ylemmän oikeustutkinnon.

Pappistutkinnon suorittaneita juristeja ei ollut tuolloin eikä myöhemminkään monta, joten lisätutkinnon suorittaminen vauhditti urakiertoa rivakasti. Kun opetusministeriössä avautui 1937 kirkollisasioita esittelevän tilapäisen esittelijän toimi, Salminen tarjoutui toimeen ilmoittaen haluavansa perehtyä kirkko-oikeuteen ja tuli valituksi. Jo seuraavana vuonna hänet nimitettiin nuoremmaksi hallitussihteeriksi ja 1942 hallitusneuvokseksi Kaarle Aron siirryttyä vastaperustetun Kirkon keskusrahaston johtajaksi. Lisäksi Salminen sai vielä samana vuonna kansliapäällikönkin tehtävät hallitusneuvos J. W. Kahiluodon pyydettyä niistä vapautusta. Salmisen nousu viidessä vuodessa apulaisesittelijästä ministeriön johtavaksi virkamieheksi oli suorastaan häkellyttävän ripeä. Osaksi hän tarvitsi siihen onnea, mutta ilmeisesti myös hänen muita virkamiehiä avoimempi poliittinen kantansa antoi nostetta. Kansliapäällikkönä hän toimi yli 20 vuotta.

Kulttuurihallinnon ylin virkamies

Koko Arvo Salmisen kauden ajan opetusministeriö eli vielä vanhan senaatin aikaista rootelihallintoa, jossa ministeriö "toimituskuntana" huolehti enemmän valtioneuvostossa ratkaistavien juoksevien opetus- ja kulttuuriasioiden teknisestä valmistelusta kuin varsinaisesta hallinnosta. Salmisen omasta rootelista (luettelosta asioista, joita virkamiehen on esiteltävä tai käsiteltävä) puuttuivat oikeastaan vain koulutointa koskevat asiat, mutta hän oli silti hyvin perillä myös koulukysymyksistä, sillä hän oli mukana tärkeimmissä koulutointa koskevissa neuvotteluelimissä. Hänellä oli kiistatta hyvä asiantuntemus ja hyvät näköalat ministeriön koko hallinnonalaan.

Salmisen johtaman ministeriön hallinnollinen merkitys jäi kuitenkin melko pieneksi. Asioiden määrään nähden virkakuntaa oli liian vähän, ja pedagogisten ongelmien ratkaisuun olisi tarvittu enemmän muuta kuin juridista koulutusta. Hallinto oli enemmän passiivista kuin dynaamista, ja todelliset ideoijat vaikuttivat enimmäkseen ministeriön ulkopuolella yliopistossa ja kouluhallituksessa.

Tästä pysähtyneisyyden tilasta Salmisella oli tietysti melkoinen osavastuu. Hän arvosti säästäväistä hallintopolitiikkaa ja jopa kehuskeli sitä, miten vähällä väellä opetusministeriö hoiti asioita. Tämä piirre vain korostui toisen maailmansodan jälkeisinä vuosina, jolloin siihen sekaantui pelkoa siitä, että virkakunnan kasvattaminen johtaisi myös sen lisääntyvään politisoitumiseen. Kun äärivasemmisto oli tukevasti vallan kahvassa, tällainen pelko oli kieltämättä aiheellinen oikeistolaisesta näkökulmasta. Urho Kekkosen hallitusten kitsas virkapolitiikka 1950-luvulla meni kuitenkin Salmisenkin mielestä liian pitkälle säästöjen ajamisessa. Hänen protestointinsa ei kuitenkaan auttanut. Salminen turhautui ja väsyi, eikä hänen roolinsa enää muodostunut mitenkään merkittäväksi ministeriön ja koko kouluhallinnon organisaatiouudistushankkeiden viritessä 1950-luvun loppupuolella, vaikka hän niin sanottuun opetushallintokomiteaan kuuluikin.

Salminen saattoi kuitenkin kirjata myös tiettyjä menestyksiä hallinnossa. Hänen ansiostaan kirkon ja valtion suhteet pysyivät vakaina, varsinkin sen jälkeen, kun ministeri Johan Helon uskontopoliittisesti radikaalit hankkeet 1945 saatiin torjutuksi. Salminen ajoi myös tomerasti Suomen Akatemian perustamista, vaikka se rasittikin suhteita silloiseen esimieheen, opetusministeri Eino Kilpeen. Koulupolitiikassa Salminen osoittautui taitavaksi taktikoksi. Hän oli yksityisoppikoulun ystävä, mutta suhtautui maltillisesti Yrjö Ruudun komitean hyvinkin radikaaliin ehdotukseen koulujärjestelmän uudistukseksi. Ilmeisesti Salminen näki yhtenäiskoulun kansanvaltaisuudessa myönteisiä, tavoiteltavia piirteitä, vaikka päällimmäisenä olikin epäily uudistuksen taloudellisesta epärealistisuudesta. Salmisella oli ehkä paljonkin osuutta siihen, että nuori sosiaalidemokraattinen opetusministeri Reino Oittinen hyväksyi, joskin vastahakoisesti, yleisen koulunuudistuksen lykkäyksen taloudellisesti suotuisampiin aikoihin. Salminen ja Oittinen - rovasti ja ateisti - tulivat hyvin toimeen keskenään, ja arvostus oli molemminpuolista.

1950-luvun jälkipuolen kulttuuripolitiikkaan Salmisella ei ollut enää kovin merkittävää osuutta. Yleinen koulunuudistus, ministeriön organisaatiouudistus sekä korkeakoulujen hajasijoitus ja uudet linjaukset tiedepolitiikassa alkoivat hiljalleen edetä. Salminen oli niissä varovainen myötäilijä, joka pyrki lähinnä pitämään uutta kehitystä hillityissä rajoissa.

Kokoomuspoliitikko

Arvo Salminen oli jo nuorena kiinnostunut politiikasta. Hän liittyi Vihdin kansallisseuraan ja oli sittemmin Kansallisen Kokoomuksen Uudenmaan piirijärjestön jäsen ja puheenjohtaja. Tasavallan presidentin valitsijamieheksi hän pääsi jo 1925 Kanneljärven kansanopiston johtajan (->) Erkki Paavolaisen suostuteltua hänet mukaan. Salminen oli myös Vihdin kunnanvaltuuston ja myöhemmin Helsingin kaupunginvaltuuston ja -hallituksen jäsen. Kun Salminen valittiin niin sanottuna uutena kasvona ensimmäistä kertaa eduskuntaan jatkosodan jälkeen, hänellä oli jo tuntuvasti poliittista kokemusta. Perinteisiä kansallisia arvoja korostava Salminen nousi nopeasti politiikan askelmia, sillä hänestä tuli sotasyyllisyydestä vankilaan tuomitun (->) Edwin Linkomiehen seuraaja kokoomuksen puheenjohtajana 1946.

Oppositioon jääneen keskisuuren puolueen vaikutusmahdollisuudet eivät olleet merkittävät, joten puoluejohtajan korkea virkamiesasema oli samalla hyvä tukipilari, olkoonkin että asetelma oli Salmisen itsensä kannalta myös ristiriitainen ja riskialtis. Puoluejohtajana hän kamppaili maltillisesti mutta määrätietoisesti kommunistien valtapyrkimyksiä vastaan. Sisäministeri Yrjö Leinoa arvosteltiin kiivaasti varsinkin valtiollisen poliisin toiminnasta sekä salamyhkäisestä emigranttien luovuttamisesta Neuvostoliitolle. Salmisesta tuli "Leinon kaataja", sillä hänen ehdotuksestaan eduskunta keväällä 1948 ilmaisi epäluottamuksensa Leinolle, joka joutui saman tien eroamaan Mauno Pekkalan hallituksesta. Pahan poliittisen vastoinkäymisen Salminen koki kuitenkin itsekin, sillä melko korkeasta äänimäärästä huolimatta hän putosi eduskunnasta saman vuoden vaaleissa. Varsinainen vaalityö kentällä oli ilmeisesti jäänyt liian vähälle. Hän nousi kuitenkin uudelleen eduskuntaan 1951 ja jatkoi edelleen puolueen puheenjohtajana. Opetusministeriys Sakari Tuomiojan puolipoliittisessa hallituksessa 1953 - 1954 muodostui Salmisen poliittisen uran kruunuksi. Hallitus tosin profiloitui vahvasti aktiivisen talouspolitiikan harjoittajaksi ja säännöstelyn purkajaksi, eikä Salmisella ollut mahdollisuuksia kulttuuripoliittisiin mainetekoihin lyhyenä ministeriaikanaan.

Kokoomuksen puheenjohtajana Salminen oli suhteellisen vahva puheenjohtaja ja toisaalta ei kuitenkaan sitä ollut. Tämä johtui myös siitä, että Kokoomuksessa puolueen puheenjohtaja ei perinteisesti ollut ollut puolueen johtava henkilö, vaan eduskuntaryhmän kellokkailla oli aina ollut vahvempi asema. Tämä sopi paremmin konservatiiviseen maailmankatsomukseen, jossa puoluekoneiston johtaminen nähtiin enemmänkin teknisenä toimintana. Toki tilanne oli muuttunut puheenjohtajavaltaisempaan suuntaan (->) Paasikiven (1934 – 36) ja Linkomiehen (1942 – 45) puheenjohtajakausina, mutta vieläkään puheenjohtajan asema ei merkinnyt mikään automaatiota puolueen vahvan miehen rooliin. Salmisella oli koko ajan piirissään nimiä, jotka olivat yhtä arvovaltaisia ja monien silmissä arvovaltaisempiakin – esimerkiksi (->) Päiviö Hetemäki, (->) Arvi Ahmavaara, (->) Tuure Junnila,(->) Niilo Honkala. Salminen oli sitä paitsi puoluekoneiston pyörittämisen suhteen itsekin konservatiivinen ja esimerkiksi ihmetteli puoluesihteeri Honkalalle, kun tämä ehdotti monipäiväistä puolueseminaaria: mistä me siellä niin monta päivää keskustelisimme?

Salminen oli sekä aatepoliitikko että pragmaattinen poliitikko. Kysymyksessä siitä, pitikö hakea ensisijaisesti porvarillista yhteistyötä vai aseveliyhteistyötä SDP:n kanssa, hänellä ei ollut kiveen hakattua linjaa, vaan käsitys vaihteli sen mukaan, mikä tuntui puolueen kannalta edullisimmalta ja tarkoituksenmukaisimmalta. Virkamiehenä ja hengenmiehenä hän ei ollut luontaisesti kovinkaan lähellä puolueen elinkeinosiipeä, jonka valta oli vahvistumassa, joskin Salminen jakoi sen peruskäsityksen: talouselämää säänneltiin aivan liikaa, verotus oli liian ankaraa, ja eduskunta sääti luokkapohjaisia sosiaalipoliittisia lakeja, joiden tarkoitus oli ulkoa päin tarkasteltuna kyllä hyväksyttävä, mutta joihin valtiontaloudella ei yksinkertaisesti ollut varaa.

Kokoomuksen tappio vuoden 1954 eduskuntavaaleissa ja etenkin uuden Kansanpuolueen asettama haaste taistelussa keskiluokan poliittisesta hallinnasta heikensivät Salmisen asemaa, ja varsinkin Juha Rihtniemen johtama puolueen nuori siipi vaati aktiivisempaa politiikkaa. Jo vuonna 1953 Salmisen asema puolueen puheenjohtajana haastettiin, mikä oli kokoomuslaisessa perinteessä ennenkuulumatonta. Vastaehdokkaaksi oltiin nostamassa KNL:n entistä puheenjohtajaa ja Salmista noin kymmentä vuotta nuorempaa (->) Jussi Saukkosta, ja asetetun vaalitoimikunnan enemmistö oli tämän kannalla. Puoluekokous ei kuitenkaan hanketta hyväksynyt, ja koska Saukkonen ei halunnut äänestykseen Salmista vastaan, hän luopui, ja Salminen oli puheenjohtajana vielä yhden kaksivuotiskauden. Salminen jätti sitten puheenjohtajan tehtävät vuonna 1955, ja seuraajaksi valittiin Saukkonen, jonka johdolla puolueelle valmistui 1957 uusi dynaamista konservatismia edustava ohjelma. Vuonna 1958 puolue pääsikin taas hallitukseen, mutta uudistuminen tai yhteistyökyvyn lisääntyminen muiden puolueiden suuntaan eivät lopulta ratkaisevasti vaikuttaneet puolueen tulevaisuuteen, kun yöpakkaskriisi, Honka-liitto ja noottikriisi siirsivät sen sivuraiteelle. Kehitystä tähän suuntaan oli vienyt Salminenkin, joka ei juuri salannut vastenmielisyyttään Urho Kekkosta kohtaan.

Salminen ei ollut koskaan mikään karismaattinen, sytyttävä kansanjohtajatyyppi, mutta hän loi luottamusta harkitsevalla ja maltillisella esiintymisellään, jota leimasi asiallisuus ja sovitteleva humaanisuus. Puheenpito oli hänelle raskasta, ja jännittäminen ilmeni jatkuvana huojumisena puheen aikana. Toisaalta peruskannattajakunnan oli helppoa tuntea luottamusta häntä kohtaan, koska häneen toisaalta symboloitui koti-uskonto-isänmaa-ajattelu – Kari Suomalainen on eräässä haastattelussa maininnut, että jos hänen pilapiirrostensa kokoomushahmon taustaksi täytyisi yksi fyysinen henkilö nimetä, niin Salminen olisi lähinnä – ja konservatiivinen kannattajakunta luotti siihen, että Salmisen johdossa ei tehtäisi ainakaan mitään liian riskialtista ja radikaalia. Voimakaspiirteisen Salmisen ulkoinen olemus huokui papillista arvokkuutta, mikä antoi aiheen lisänimeen pater Salminen. Hän muistutti erästä edeltäjäänsä, Yrjö Loimarantaa, mutta oli tätä avoimemmin poliitikko. Loimarannasta oli tullut lopulta piispa, mutta Salminen tuskin oli koskaan vakavasti ajatellutkaan tällaista mahdollisuutta. Virkatyö ja politiikka veivät ajan niin, että papilliset tehtävät rajoittuivat suvun piiriin.

Toisaalta ei Salminenkaan mihinkään pysähtyneisyyteen uskonut. Puheenjohtajakautensa jälkeen hän olisi mielellään nähnyt porvarillisten puolueiden yhteistyön lisääntyvän ja oli mukana myös hankkeessa niin sanotun Vapaan Kansanvallan Liiton perustamiseksi, jonka oli tarkoitus juuri koota porvarillinen kolmas voima vasemmiston ja Maalaisliiton vastapainoksi. Tosin tämän mahdollisen liiton kattavuus, valtuudet ja muoto olivat vielä täysin epäselviä, kun eri puolueisiin lukeutuneet johtohahmot (Kokoomuksesta myös esimerkiksi Hetemäki, Rihtniemi ja osin Saukkonenkin) näitä neuvotteluja kävivät muiden puolueiden vastaavien edustajien kanssa. Kekkoseen Salminen suhtautui puheenjohtajakautensa jälkeen puoluejohtoa kriittisemmin.

Esimiehenä Arvo Salminen teetti alaisillaan paljon töitä, mutta puuttui heidän toimintaansa vain todella tukalissa tilanteissa, jotka hän selvitti hyvin. Rauhallisesta, vakavasta olemuksesta pilkisti huumori, joka saattoi olla pisteliästäkin. Korkeana kulttuurivirkamiehenä Salminen sai lukuisia luottamustehtäviä eri laitosten ja järjestöjen hallintoelimissä. Eräs näkyvimmistä oli pitkäaikainen valtion elokuvalautakunnan puheenjohtajuus aikana, jolloin kotimainen elokuvatuotanto luisui ulkomaisen kilpailun takia pahenevaan puristukseen ja jolloin sensuurista oteltiin vielä aika ahtain asentein. Salminen harrasti innokkaasti piirtämistä ja maalaamista vastapainona työelämän paineille. Eläkkeellä tämä harrastus vastoin odotuksia lakastui. Kesällä 1967 sydänhalvaukseen kuolleen Salmisen eläkeaika jäi muutenkin suhteellisen lyhyeksi.

 

Arvo Ilmari Salminen S 5.8.1896 Pori, K 26.7.1967 Helsinki. V maalarimestari Gustaf Salminen ja Eeva Alviina Leppänen. P 1921 - Lilli Alice Tanner, PV junailija Matti Tanner ja Anna Adolfina Andström. Lapset: Irma S 1922; Olli S, K 1923; Seppo S 1927; Erkki S 1929.

URA. Ylioppilas Porin lyseosta 1915; teologian erotutkinto, pappisvihkimys 1921; ylempi oikeustutkinto 1933; varatuomari 1936.

Ylimääräinen pappi puolustuslaitoksessa 1921 - 1923, 1925 - 1926; Kanneljärven vt. kirkkoherra 1923 - 1925; kappalainen Vihdissä 1926 - 1937; Vihdin yhteiskoulun uskonnonopettaja 1930 - 1937; opetusministeriön nuorempi hallitussihteeri 1938 - , hallitusneuvos, kansliapäällikkö 1942 - 1963.

Kansallisen Kokoomuspuolueen kansanedustaja (Uudenmaan läänin vaalipiiri) 1945 - 1947, 1951 - 1953, (Helsingin kaupungin vaalipiiri) 1954 - 1957; Kansallisen Kokoomuksen varapuheenjohtaja 1945, puheenjohtaja 1946 – 1955, puoluevaltuuston jäsen 1945-62; Kokoomuksen eduskuntaryhmän puheenjohtaja 1945-47, 1957; opetusministeri Sakari Tuomiojan hallituksessa 17.11.1953 - 5.5.1954; presidentin valitsijamies 1925, 1950, 1956, 1962; Vihdin kunnanvaltuuston jäsen 1930-1937; Helsingin kaupunginvaltuuston jäsen 1957-1964, kaupunginhallituksen jäsen 1961.1964; Helsingin kaupunginorkesterin johtokunta 1957-1960; Kokoomuksen Uudenmaan piiriliiton puheenjohtaja 1943-1951.

Valtion tilintarkastaja 1949 - 1951; erinäisten valtion komiteoiden puheenjohtaja.

Valtion elokuvalautakunnan puheenjohtaja 1946 - 1964; valtion taideteostoimikunnan puheenjohtaja; Epäsiveellisten julkaisujen valvontalautakunnan puheenjohtaja; Pohjoismaiden neuvosto; Suomen Taideakatemian hallituksen puheenjohtaja; Suomen Kansallisoopperan säätiön hallintoneuvoston, hallituksen puheenjohtaja; Oy Veikkaus Ab:n hallintoneuvoston puheenjohtaja; Suomen olympiakomitean johtokunta; Partiosäätiön hallintoneuvosto; Uuden Suomen hallintoneuvosto; Suomen Merimieslähetysseuran johtokunta; Intimiteatterin kannatusyhdistyksen johtokunta.

Kansallisen Kokoomuspuolueen säätiön hallituksen jäsen 1949-1967, varapuheenjohtaja 1956-1960, puheenjohtaja 1960-1967; Kansallissäätiön isännistönjäsen 1958-1967; Snellman –säätiön hallituksen jäsen 1948-1968.

ARVONIMET JA KUNNIANOSOITUKSET. Suomen Valkoisen Ruusun (SVR) R I 1940; SVR K 1946; Suomen Leijonan K I 1958; Pyhän Karitsan K 1; Saksan Kotkan ar.; Suomen liikuntakulttuurin ja urheilun ar. Rovasti 1952. Kokoomuksen Nuortenliiton kultainen ansiomerkki 1952.

TUOTANTO. Julkaissut useita sanoma- ja aikakauslehtiartikkeleita.

LÄHTEET JA KIRJALLISUUS. V.-M. Autio, Opetusministeriön historia 4 : ensimmäisen tasavallan kulttuuripolitiikka 1917 - 1944. 1986; V.-M. Autio, M. Heikkilä, Opetusministeriön historia 5 : jälleenrakennuksen ja kasvun kulttuuripolitiikkaa 1945 - 1965. 1990; J. Saukkonen, Vastuun sukupolvi. 1973; Veli-Matti Autio, Arvo Salmisen henkilökuva. Suomen Kansallisbiografia, SKS Helsinki 1997-.

Artikkeli perustuu Suomen Kansallisbiografiassa julkaistuun henkilökuvaan.

Veli-Matti Autio ja Vesa Vares

julkaistu 5.12.2008