Yrjö-Koskinen, Yrjö Sakari

Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen

Muut nimet:
Georg Zacharias Forsman

Syntymäaika:
10.12.1830

Kuolinaika:
13.11.1903

Paikkakunta:
Vaasa, Helsinki

Vapaaherra Georg Zacharias Yrjö-Koskinen oli historian professori, toimittaja ja intomielinen fennomaanipoliitikko. Vanhasuomalaisena valtiopäiväedustajana ja senaattorina suomalaisuusliikkeen johtohahmoksi noussut Yrjö-Koskinen kiinnitti erityistä huomiota suomen kielen asemaan sekä suomenkieliseen kasvatukseen ja koulutukseen. Hänen pyrkimyksenään oli ennen muuta nostaa fennomanian avulla suomalaiset Euroopan muiden sivistyskansojen rinnalle, mutta hänen fennomaniansa oli myös sosiaalinen liike. Se ei myöskään ollut sisäänpäin kääntyvän nationalistinen, vaan se otti vaikutteita ulkomailta ja mielsi itse olevansa osa yleismaailmallista kansallisuusaatteen nousua, tämän suuren henkisen maailmanmurroksen suomalaiseen maaperään asettunut osa.

 

Georg Zacharias Forsmanille eli aateloituna vuodesta 1884 Yrjö-Koskiselle snellmanilainen fennomania oli kutsumus ja sen toteuttaminen elämäntehtävä. Sen mukaisesti, vaikka se merkitsi "alaslaskeutumista helvettiin", hän opetteli suomen kielen ja vaati myös muita ruotsinkielisiä tekemään samoin, sillä hänen mielestään vain suomenkielinen sivistyneistö pystyi kehittämään suomesta kaikkinaisen toiminnan ajanmukaisen välineen. Sen mukaisesti hän vaati sivistyneistöä asettumaan sosiaalisen ja taloudellisen kehittämistyön johtoon sekä näin murtamaan kansan epäluulon herrassäätyjä kohtaan. Vain koko identiteetiltään suomalaisena Suomi saattoi ottaa paikkansa muiden sivistyskansojen rinnalla ja olla valmis valtiolliseen itsenäisyyteen, kun sen aika tuli. Yrjö-Koskinen omaksui jo nuorena kristilliseen uskonkäsitykseen perustuvan vakaumuksen ja edellytti itseltään ja muilta kristillisten arvojen soveltamista myös kaikkeen yhteiskunnalliseen toimintaan.

Fennomania oli Yrjö-Koskiselle myös siinä mielessä ”totaalinen” ideologia, että hän ei ajatellut fennomaniaa ja Suomalaista puoluetta yhtenä ideologiana ja yhtenä puolueena muiden joukossa, vaan se oli myös yleinen tapa nähdä maailma ja toimia. Sen tuli olla läsnä kaikessa toiminnassa, ei vain avoimessa politiikassa. Tavallaan kaikki, mitä yksilö teki, oli ”poliittista” siinä mielessä, että kaikki hänen toimintansa vaikutti siihen, miten hän vei eteenpäin suurta kansallisuusaatetta ja siihen kuuluvia osia, kuten kristillisyyttä, sivistystä ja keskisäätyistä arvomaailmaa. Yhtä tärkeää kuin toiminta fennomaanisessa liikkeessä ja puolueessa oli se, että samat periaatteet löivät läpi yksilön toiminnassa muutenkin, esimerkiksi hänen siviilivirassaan, hyväntekeväisyystoiminnassaan ja tavassaan hoitaa perheensä ja seuraavan sukupolven kasvatus. Yrjö-Koskinen ei ollut totalitaristi, mutta ajalle yleinen näkemys oli, että ”oikea idea” valloittaisi lopulta kaikki yhteiskuntapiirit juuri sivistyksensä voimalla, ei väkivalloin. Esimerkiksi luokan ja sosiaalisen aseman pohjalle rakentuvat puolueet vain hajottaisivat kansakuntaa.

Sivistyneistölle asetetut suomalaistumisvaatimukset herättivät myös vastustusta ja niiden toteuttaminen taistelua. Siihen Yrjö-Koskinen oli valmis: "Minä olen Nuijamieheksi luotu eikä suinkaan taistelukset minulta lopu, ennenkuin Tuonelan tuvissa." Ja totisesti hän taisteli, tulimielisesti ja -kielisesti, kompromisseja hyväksymättä, periksiantoon sortumatta, taisteli opettajana, tutkijana, lehtimiehenä, puoluejohtajana ja senaattorina, jopa isänä ja aviomiehenä. Vaikka Venäjän valtiolliset yhdenmukaistamispyrkimykset 1800- ja 1900-luvun vaihteessa jakoivat Suomen suuriruhtinaskunnan puolueryhmittymät uudelleen, taistelu jatkui, vieläpä aikaisempaa kärjekkäämpänä ja henkilökohtaisuuksiin mennen loukkaavampana. Yrjö-Koskinen oli (->) J. V. Snellmanin rinnalla 1800-luvun huomattavin suomalaisuusmies, "principimies" niin kuin hän itse itseään luonnehti. Kannattajat pitivät häntä legendaarisena idolina, vastustajat taas kansankiihottajana ja routavuosien alettua venäläisten tahtoon alamaisesti alistuvana russo-fennomaanina.

Jo Georg Zacharias Yrjö-Koskisen isoisä ja kaima Georg Zacharias Forsman oli (->) Henrik Gabriel Porthanin oppilas ja suomitietoisuuteen herättämä, ja hänen isänsä Georg Jakob Forsman oli saanut suomalaisharrastuksensa jo lapsuudenkodissaan. He kuuluivat vanhaan pappissukuun (Forsman), johon oli avioitunut Pohjanmaan porvarillisia Wacklineja ja Estlandereita ja josta nousi sankka sarja virallisia tahoja pelkäämättömiä herännäisjohtajia ja radikaaleja yhteiskunnallisia vaikuttajia. Yrjö-Koskisen äiti oli lääkärintytär Anna Lovisa Ebeling, joka toi perheeseen arkipäivän käytännöllisyyttä ja saksalais-ruotsalaista verenperintöä.

Georg Zachariaksen syntyessä 10.12.1830 isä toimi Vaasan triviaalikoulun opettajana, mutta siirtyi pojan lukiovuosina kirkkoherraksi Hämeenkyröön Tampereen naapuriin. Perheen vanhimman lapsen kuoltua järjestyksessä toisena syntynyt Georg Zacharias sai olla viisi vuotta perheen ainokainen, ja jo tänä aikana hänestä kehittyi varhaiskypsä, sinnikäs ja särmikäs kirjatoukka, jonka isältään perimää heikkoa hermostoa yksipuoliset harrastukset ja kova kuri eivät olleet omiaan vahvistamaan. Kahdeksanvuotiaana hän aloitti enonsa johtaman triviaalikoulun, neljätoistavuotiaana lukion ja kuusitoistavuotiaana keväällä 1847 hän pääsi ylioppilaaksi sen vuoden korkeimmalla pistemäärällä. Päästötodistuksessa käytös tosin oli tyydyttävä rangaistuksena siitä, että hän toveriensa kanssa oli kapinoinut koulun järjestystä vastaan ja vannonut aikuisena muuttavansa koko koululaitoksen – niin kuin sitten muuttikin.

Forsmaneille tuli Snellmanin sivistyneistölle suuntaama ruotsinkielinen Saima, jonka suomalaisuusohjelman innoittamana sekä kodin ja toveripiirin tukemana Georg Zacharias Forsman aloitti jo kouluaikana suomen kielen täydelliseen hallintaan tähtäävät opinnot. Ensimmäisen ja toisen yliopistovuoden syyslukukauden hän jatkoi kansan tapojen, taitojen, tietojen ja ennen kaikkea kielen opiskelua Hämeenkyrön pappilan väentuvan Pirtti-Annin opastuksella. Innostusta lisäsi tutustuminen edellisen kirkkoherran arkaan, omassa perheessään kaltoin kohdeltuun tyttäreen, joka kansan keskeltä lähteneiden vanhempien lapsena edusti ihailijalleen ja veljiensä ystävälle suomalaisen kansan ruumiillistumaa. Vain kahdeksantoistavuotiaan Forsmanin ja häntä kahta vuotta vanhemman Sofia Fransiska Fribergin kihlautuminen merkitsi molemmille sitoutumisen ohella epäilyä, epäröintiä ja pitkiä eronaikoja. Mutta yhtä kaikki se joudutti sulhasen opiskelua ja vahvisti häntä morsiamen kristillistä maailmankäsitystä syventävästä vaikutuksesta huolimatta ratkaisussaan hylätä suvun pappisperinteet ja ryhtyä Suomen historian tutkijaksi, sillä kuten hän vuoden 1850 lopulla kirjoitti morsiamelleen: "Kaksi mun on morsianta. / Kaksi kultaista poloa. / ... Toinen ihana on impi, / Kyröskosken helmilöitä / ... Toinen ompi Suomi suuri / saarinensa, salminensa."

Forsman valmistui maaliskuussa 1853 filosofian maisteriksi pääaineenaan historia sekä pääsi opettajan sijaiseksi yläalkeiskouluun Turkuun. Opettajan pientä palkkaa pelkäämättä nuoret avioituivat vuoden 1854 alussa ja perustivat, niin kuin he kihlausaikana olivat sopineet, suomenkielisen kodin. Ennen syyslukukauden alkua Forsmanit siirtyivät Pietarsaareen, missä tilapäisesti toimivaan Vaasan lukioon perheenpää oli nimitetty opettajaksi. Perheen esikoinen Yrjö Koskinen Forsman syntyi vielä saman vuoden marraskuussa ja sai etunimikseen isänsä kirjailijanimen Yrjö Koskinen. Tästä nimestä muodostettiin myös perheen uusi sukunimi aateloinnin yhteydessä 1884.

Kansallisen historiatieteen perustaja

G. Z. Forsman hyväksyttiin Pohjalaisen osakunnan jäseneksi helmikuussa 1848, juuri kun Ranskan helmikuun vallankumous sähköisti Euroopan valtiollista ilmapiiriä ja tartutti radikalismia myös Keisarillisen Aleksanterin yliopiston opiskelijoihin. Vapauden ajalta asti yliopisto oli teettänyt opiskelijoilla pitäjänkertomuksia viranomaisia varten. Koska kohde oli annetun kaavan mukaan esiteltävä mahdollisimman monipuolisesti, kirjoittajan oli perehdyttävä sen historiaan, kieleen ja tilastotietoon. Forsman osallistui syksyllä 1850 osakuntansa kirjoituskilpailuun Kertomuksella Hämeenkyrön pitäjästä, ja kuten Gunnar Suolahti sanoo kirjassaan Nuori Yrjö Koskinen: "Tuskin olisi sen parempaa alkutaivalta ollut aloittelijalle ajan kansalliseen, sosiaaliseen ja tieteelliseen elämään." Kirjoittaja palkittiin ja kertomus julkaistiin tekijänimellä Yrjö Koskinen suomeksi huolimatta suomen kieltä syrjivästä sensuuriasetuksesta Pietarista erikseen hankitulla luvalla. Kirjoittajan elämä oli saanut uuden suunnan: "Historiatiede on elämäni harrastus - - . Tahtoisin tehdä historiantutkimuksen suomenkieliseksi sekä erikoisesti viljellä Suomen historiaa."

Forsmanin historiaa koskevat toiveet toteutuivat nopeammin kuin hän osasi arvata. Entiseen koti- ja koulukaupunkiin Vaasaan palanneelle nuorelle maisterille oli tarjolla pohjalaiselle luontevasti sopiva pohjalainen aihe, nuijasota, johon dosentti Edvard Grönbladin 1500–1600-luvun vaihteen Suomen historian lähteitä esittelevä julkaisusarja tarjosi juuri tuolloin autenttista aineistoa. Forsman tarttui tilaisuuteen, hyödynsi Hämeenkyröä koskevan tutkimuksensa metodeja ja julkaisi 1857 ja 1859 kaksiosaisen teoksen Nuijasota : sen syyt ja tapaukset. Kyseessä oli ensimmäinen suomenkielinen, uudenaikaisen arkistotutkimuksen pohjalta tapahtumien taustan ja kulun kokonaisesitykseen pyrkivä tutkimus, merkkiteos jo ilmestyessään. Tutkijan vakaumus oli, ettei historia ole vain tiedettä, vaan se on avain, jolla avautuu koko inhimillinen elämä.

Kun Sisä-Suomen valistuneet säätyläiset ja talonpojat suunnittelivat 1850-luvulla suomenkielistä oppikoulua, Forsman osallistui Suomettaren palstoilla keskusteluun niin, että "korvia leikkasi", vaikka Snellmankin oli hanketta vastaan. Hän torjui pelkkänä typeryytenä väitteet, että aie loukkaisi ruotsinkielisten oikeuksia ja ratkaisi riidan: "Suomenkielinen ylialkeiskoulu Jyväskylään, taikka ei ollenkaan koulua." Suomenkielinen Jyväskylän yläalkeiskoulu, sittemmin Jyväskylän lyseo, perustettiin 1858, ja Forsman pyrki sen rehtoriksi varmana siitä, että voisi tehdä virassa "Suomenkielelle arvaamattomat edut". Hänestä ei tullut Jyväskylän Snellmania, mutta tappiostaan sisuuntuneena hän julkaisi jo samana vuonna nuijasotaa koskevan tutkimuksensa alkuluvut tohtorinväitöskirjana Nuijasodan Syyt ja Alku Pohjanmaalla sekä vuotta myöhemmin historian professuuria varten väitöskirjan Tiedot Suomen suvun muinaisuudesta, johon hän opintomatkallaan oli kerännyt aineistoa muun muassa Pariisista ja Lontoosta. Kun historian professuuri 1862 jaettiin kahtia ja Zachris Topelius nimitettiin suoraan Suomen, Venäjän ja Pohjoismaiden historian professoriksi, Snellman ajoi Forsmanin yleisen historian oppituoliin. Nimikkeestä huolimatta Suomen historia oli hänen päätutkimuskohteensa, ja hänen merkittävimmäksi teoksekseen mainittu Oppikirja Suomen kansan historiassa ilmestyi 1869–1873. Kun Topelius 1876 valittiin yliopiston rehtoriksi, Forsman perustellusti siirtyi virkojen vaihdon kautta hänen paikalleen.

Yrjö-Koskisen Suomen historiaa koskevissa tutkimuksissa – pitkälti samoin kriteerein kuin hänen oppi-isällään Snellmanilla ja taas vuorostaan tämän oppi-isillä, saksalaisilla historianfilosofeilla – oli lähtökohtana kansallistunne, kansan oma henki. Vuosisatojen ajan se oli mahdollistanut myös suomalaisten oman historian, ja kaitselmuksen kasvattavassa ja kaitsevassa suojeluksessa se johtaisi kansaa vastakin yhä voimakkaampaan kansalliseen itsetietoisuuteen. Kaiken kaikkiaan Yrjö-Koskinen näki kansallisuusaatteen kasvussa ja, Snellmanista poiketen, "ihmisyysaatteen" toteutumisessa koko ihmiskunnan kehityksen punaisen langan, oikeuden ja totuuden voiton. Hänen mukaansa kansallisuuksien olemassaolon oikeus tuli kysymykseen ainoastaan siinä määrässä ja niin kauan kuin kukin kansakunta, vuorovaikutuksessa muiden kansojen kanssa, palveli ja edusti osaltaan tätä yleistä kehitystä. Yrjö-Koskisen nationalistisen historiannäkemyksen tärkeimmäksi kriitikoksi nousi hänen pikkuserkkunsa, professori C. G. Estlander.

Yrjö-Koskisen kirjallinen toiminta ulottui myös ajan yhteiskunnallisiin kysymyksiin, kuten kansantalouteen, osuustoimintaan sekä työväestön, erityisesti maataloustyöväestön asemaan. Hän julkaisi kaksi ruotsinkielistä suomen kielen oppikirjaa sekä runoja ja novelleja. Samaa ehtymätöntä työkykyä hän osoitti myös tieteellisissä ja kirjallisissa seuroissa sekä erityisesti Kansanvalistusseurassa.

Erityisen kuuluisiksi ja myös myöhemmän vanhasuomalaisuuden ja kokoomuslaisuduen kannalta merkittäväksi kirjoitukseksi nousi myöhemmin julkaistu ”Työväenseikka”. Yrjö-Koskinen eräässä mielessä kyllä sympatisoi alempien luokkien pyrkimyksiä taistella itselleen oikeuksia ja parempia elinehtoja jo historialliselta pohjalta. Hän ei arvostanut talouden täysin vapaata liberalismia ja sääntelemätöntä kapitalismia, jotka hän katsoi teollistuneelle Länsi-Euroopalle tyypillisiksi ilmiöiksi. Toteutuessaan ne merkitsevät hänen mukaansa vain vahvemman oikeutta syödä heikompi, eli ”suden vapautta”. Näin ollen ne vain jakaisivat kansakuntaa ja heikentäisivät sen sisäistä yhteenkuuluvuutta. Hänen ajattelumallissaan oli yhtymäkohtia eräiden saksalaisten sosiaalimielisten konservatiivien sosiaalireformistiseen suuntaukseen, niin sanottuun katederisosialismiin, jonka tavoitteena oli luoda uudelle keisarikunnalle uskollinen työväestö parantamalla sen elinoloja. Kun Yrjö-Koskinen lisäksi usein samaisti sosiaalisen eron kansalliseen eroon – ruotsinkielinen yläluokka vastaan suomenkielinen alaluokka – , oli selvää, että hän kannatti sosiaalireformistisia uudistuksia.

Yrjö-Koskinen ei kuitenkaan katsonut pelkään sosiaalisen toiminnan tai yhteiskunnallisten muutosten olevan pidemmän päälle tuloksellista, mikäli toimintaa ei elähdyttäisi samalla aito kansallishenki: kyse ei saanut olla vain materialismista ja vihasta parempiosaisia kohtaan. Tämä oli hänen mukaansa nimenomaan sosialismin vika, sillä se hylkäsi kansallisuusaatteen ja muutkin arvokonservatiivisten piirien kannattamat näkemykset. Sosialismi oli luokkapohjainen järjestelmä, joka sekin vain hajotti kansakuntaa. Siksi sitä oli vältettävä, ja koska se oli joka tapauksessa tulossa Suomeen, tuli ehkäistä sen maihinnousua ja vaikutusta kansallisesti heränneellä ja kasvattavalla sosiaalisella toiminnalla.

Tämä peruslogiikka periytyi Suomalaiselle puolueelle ja vain vahvistui (->) J. R. Danielson-Kalmarin, (->) J. K. Paasikiven ja (->) Ernst Nevanlinnan kautta, jotka ottivat vaikutteita saksalaisesta katederisosialismista varsin suoraankin. Ajattelumalli heijastui myös vanhasuomalaisten radikaaliin sosiaaliseen ohjelmaan vuonna 1906 ja Kokoomuspuolueenkin alkuvaiheeseen, vuoden 1922 ohjelmanmuutokseen asti.

"Suomi-kiihko" syntyy

Kielikysymys kiihtyi 1860-luvulla kielitaisteluksi, jota käytiin senaatissa, valtiopäivillä ja lehdistössä, jopa perheissä. Suomenmieliset vaativat Snellmanin ohjelmaa oitis käytäntöön ja muodostivat Suomalaisen Puolueen. Ruotsinmieliset pyrkivät säilyttämään ruotsin kielen ja ruotsinmielisten valta-aseman ja muodostivat Ruotsalaisen Puolueen. Edellisten välissä sinnittelivät liberaalit, Yrjö-Koskisen mukaan "verettömät", joiden mielestä kansa oli yksi ja yhtenäinen, vaikka käyttikin kahta kieltä, sillä kielellä oli vain välinearvo.

Puoluetyyppiset ryhmittymät tarvitsivat sanomalehdistöä, jonka kehitys yhteiskunnalliseksi vaikuttajaksi vauhdittui. G. Z. Forsman aloitti puolivuosisataisen lehtimiesuransa vapaamielisenä maailmanparantajana 1850-luvun Åbo Tidningarissa lähinnä taloudellisista syistä. Mutta mitä pitemmälle 1860-luku eteni, sitä enemmän mukaan tuli intoa ajaa kansan tahtona fennomaanista kielellistä, taloudellista ja sosiaalista oikeudenmukaisuuspolitiikkaa. Pontimena oli vuoden 1863 kielimanifesti, johon viitaten hän kirjoitti veljelleen Jaakko Forsmanille, että "kielikysymys on näin ratkaistu". Hän ei arvannut, että taistelu oli vasta alkamassa ja että sen kuluessa hän itse politisoisi fennomanian, kuten Pirkko Rommi tiivistää, ja sen mukaisesti koko suomalaisen yhteiskunnan aina vuoden 1918 sotaan asti.

Vuosien ajan Suometar oli Forsmanin äänitorvi, mutta kun se lähestyi liberaaleja, hän perusti 1863 veljensä Jaakon ja aateveljensä (->) Agathon Meurmanin kanssa Helsingin Uutiset. Siinä hän ilmoitti "Suomi-kiihkon [suomennos 'fennomaniasta'] puolueen" syntyneen ja julisti sen ohjelman. Jo seuraavana vuonna nämä Helsingin Uutisten jungfennomaaneiksi nimetyt uskalikot valtasivat Suomettaren, mutta sen historia päättyi vararikkoon 1866. Samana vuonna Forsman oli mukana perustamassa miehuutensa maamerkkeihin kuuluvaa Kirjallista Kuukauslehteä, joka ei kyllä sisällöltään vastannut nimeään. Hän oli lehden päätoimittaja melkein koko sen eliniän, puolentoista vuosikymmentä, ja hänen avustajinaan oli fennomaanien koko kärkijoukko; olipa ensimmäisessä vuosikerrassa mukana myös Aleksis Kivi, joka sitten vetäytyi kaunokirjalliseen työhön Siuntion Fanjunkarsiin. Kielitaistelu kiihtyi, ja nopeaa tiedonvälitystä tarvittiin. Forsman oli 1869 ideoimassa Suomettaren seuraajaksi Uutta Suometarta, josta sitten tulikin hänen lehtensä, sekä ruotsinkielisille suomenmielisille tarkoitettua Morgonbladetia, joka aloitti 1872.

Yrjö-Koskinen kirjoitti paljon ja kaikesta mahdollisesta. Tutkijan ottein hän eritteli ongelmia ja esitti sitten mielipiteensä poleemisuutta lietsoen mustavalkoisen kärkevästi; painavin asia oli "Suomen kansallisuuden edistys", niin kuin hän Helsingin Uutisten näytenumerossa julisti. Ruotsalaiset ja liberaalit kirjoittivat aidan toisella puolella Helsingfors Dagbladissa – ja tekstiä tuotettiin kuin ei Suomessa koskaan ennen.

Forsman oli 1860-luvulla Snellmanin rinnalla maan huomattavin fennomaani. 1870-luvulle ehdittäessä hän oli näkyvästi ja kuuluvasti autoritaarinen johtaja, sanelija, jonka jungfennomaanisuus oli yhtä kuin koko suomalaisuusliike. Hänen mielestään Suomessa oli vain yksi kansa ja sillä yksi kieli. Se ei tahtonut Lasaruksen muruina armopalasivistystä ylempien pöydästä, vaan omalta pohjalta omalla kielellä koulutusta ja sen avulla sosiaalisen ja taloudellisen nousun mahdollisuudet. Se voi katkaista henkiset siteet entiseen emämaahan Ruotsiin kiitollisuudenvelkaa tuntematta ja se voi luoda luottamukselliset suhteet uuden emämaan Venäjän hallitsijaan ohi vanhan virkakoneiston. Ruotsalaiset eivät hyväksyneet edellistä, liberaalit eivät hyväksyneet jälkimmäistä, ja yhdessä molemmat pelkäsivät ruotsinkielisen virkamiehistön puolesta.

1870-luvun loppupuolella Yrjö-Koskinen alkoi kuitenkin yhä selvemmin kokea menestyneen radikaalin tyypillsien kohtalon: hän konservatiivistui. Tämä ei johtunut niinkään mielipiteiden muuttamisesta vaan siitä, että entiset nuorfennomaanit eivät olleet enää vain eteenpäin menevä taisteluliike, vaan heillä oli jo yhä enemmän asemia, joita piti puolustaa ja jotka panivat korostamaan myös vastuuta kansakunnan kokonaisuudesta käytännön elämässä, ei vain korkeana kansallisena teoriana. 1870-luvun lopulla nousi jo omassa liikkeessä oppositioliikkeenä aivan uudenlainen ”nuorten” suuntaus etenkin ylioppilasjohtaja Lauri Kivekkään johdolla. Tämä suuntaus, joka on nähty tulevan nuorsuomalaisuuden ensimmäisenä alkiona, ei tosin ollut koko ajan täysin varma linjastaan, sillä aluksi se piti yrjökoskislaisia kielipoliittisesti liian maltillisina, sitten se siirtyikin hakemaan esikuvia lännestä ja naturalismista ja alkoi pitää vanhempien fennomaanien kansallismielisyyttä ahtaana konservatismina. Mutta kummassakin vaiheessa se oli selvästi oppositioliike Yrjö-Koskisen suuntaa vastaan, ja Yrjö-Koskisen silmin katsottuna kyseessä oli suuntaus, joka tinki sekä fennomaanisuuden oleellisista kansallisista perusprinsiipeistä että idänpoliittisesta realismista.

"Ikinä meitä ei venäläistetä"

(Yrjö-Koskinen (->) Woldemar von Daehnille.)

Valtiopäivien poliittiset asetelmat hahmottuivat 1870-luvulla. Papisto ja talonpojat edustivat suomenmielisiä, aatelisto ja porvaristo ruotsinmielisiä. Porvoon hiippakunnan opettajat valitsivat Yrjö-Koskisen edustajakseen pappissäätyyn valtiopäiville 1872, 1877 - 1878 ja 1882. Keskimmäisten valtiopäivien tärkein asia oli asevelvollisuuslaki, ja Yrjö-Koskiselle kuuluu suuri ansio arkaluonteisen asian ratkeamisesta Suomelle myönteisesti. Tästä lähtien hän oli säätynsä johtava edustaja, ja suomenmielisten kannalta tuloksellista oli, että Agathon Meurman johti samaan aikaan talonpoikaissäätyä. Vuoden 1885 valtiopäivistä alkaen Yrjö-Koskinen edusti aatelistoa, mutta nyt senaatin jäsenyys rajoitti hänen ajankäyttöään ja sen myötä myös vaikutusvaltaa niin säädyssä kuin puolueessa sen ulkopuolella.

Kreivi Feodor Logginovitsh Heiden nimitettiin Suomen kenraalikuvernööriksi 1881. Virkakautensa alkupuolella hän lähestyi Suomalaista Puoluetta osoittamalla ymmärtämystä suomalaiskansallisia pyrkimyksiä kohtaan; ymmärtämyksen realistinen tausta oli kyllä Venäjän Itämeren-turvallisuuspolitiikka ja olettama, että suomenmieliset vastustivat ruotsinmielisiä vähemmän venäläisyyttä. Suomalainen Puolue sai tunnustusta 1882, kun Yrjö-Koskinen nimitettiin kamaritoimituskunnan ja 1885 vaikutusvaltaisen kirkollistoimituskunnan päälliköksi, jolle kuuluivat myös kouluasiat. Samalla tosin nimitettiin "hajota ja hallitse" -periaatteen mukaisesti senaattoriksi myös liberaalien johtaja Leo Mechelin ja prokuraattoriksi tämän tukimies Robert Montgomery (1834 - 1898).

Nyt Yrjö-Koskinen pääsi luomaan Suomen suomenkielistä opillista kivijalkaa. Ripeässä tahdissa perustettiin lisää kansakouluja sekä valtion lyseoita ja tyttökouluja. Hänen viisitoistavuotisen "opetusministerikautensa" tuloksena kansakoulujen lukumäärä nousi 667:stä 1 650:een ja oppilaiden määrä noin 40 000:sta lähelle sataatuhatta; vuoden 1898 piirijakoasetus vielä varmisti kansakoulujen valoisan tulevaisuuden. Oppikoulujen osalta kasvu oli samansuuntainen: suomenkielisten lyseoiden määrä nousi kolmesta viiteentoista, suomenkielisten tyttökoulujen määrä nollasta seitsemään. Yrjö-Koskinen toteutti lukiolaisena vannomansa koululaitoksen muutoksen ja mahdollisti sukupuoleen katsomatta opiskelun suomen kielellä kansakoulusta yliopistoon. Tosin vasta 1960-luvulla suomenkielisten oppikoulujen määrä tuli väestösuhdetta vastaavaksi.

1890-luku oli Yrjö-Koskisen viimeinen vuosikymmen politiikassa. Se oli kohtalokas hänelle ja hänen puolueelleen, vedenjakaja koko suomalaiselle yhteiskunnalle. Vuosikymmenen alkupuolella hänen yhteistyökumppaninaan oli entinen senaattori ja Sippolan kartanon kasvatti Woldemar von Daehn, josta 1891 tuli ministerivaltiosihteeri. Tällä oli luottamukselliset suhteet keisari (->) Aleksanteri III:een ja pitkään Venäjää palvelleena upseerina tietämystä sekä valtakunnan ulko- ja turvallisuuspolitiikasta, jossa ensimmäisen maailmansodan asetelmat olivat jo hahmottumassa, että kansallisten liikkeiden Suomelle muodostamasta uhasta. Vakuuttaakseen keisarin suomalaisten lojaaliudesta hän oli valmis hyväksymään toimenpiteitä, jotka olivat tulkittavissa selviksi merkeiksi Venäjän muuttuneesta suhtautumisesta Suomen asemaan. Yrjö-Koskinen oli myös valmis tähän "Pietarin tiehen", "näkymättömänä pysymisen politiikkaan" - jopa pitempään kuin von Daehn - sillä se sopi hänen historiankäsitykseensä, jonka mukaan kansallisuus oli säilytettävissä myös toisen valtion yhteydessä.

Yjö-Koskisen näkemys ei rakentunut mihinkään venäläismyönteisyyteen sinänsä. Päinvastoin, suuri slaavien meri oli hänen mielestään se vaaratekijä, johon pieni ja nuori suomalainen kansallisuus voisi hukkua. Hänen historianfilosofiansakin rakentui oletukselle, että joskus Venäjä väistämättä yrittäisi lakkauttaa Suomen autonomian ja venäläistää maan, koska tämä kuului suurvaltojen toistuviin käyttäytymiskaavoihin suurvaltojen nimestä ja poliittisesta järjestelmästä riippumatta. Kyse oli siitä, miten tähän valmistauduttaisiin, ja juuri tämän vaaran vuoksi Suomesta pitäisi tehdä yksikielinen ja yksimielinen kansakunta, sillä tässä puolustustaistelussa ruotsinkielisyys oli vain hajottava elementti. Länsimaisuudestaan huolimatta se ei voisi venäläisyyttä vastustaa pienuutensa takia, vaan puolustautujana piti olla koko Suomen kansan.

Malli oli sovellettua hegelismiä. Yrjö-Koskisen mielestä maailmanhistoria jakautui kausiin, jolloin suurvallat yrittivät sulattaa itseensä pienempiä kansoja, ja vaiheisiin, joissa pienten kansojen sallittiin rakentaa erikoisluonnettaan. Pienen kansan tehtävä oli kehittää itseään suotuisina kausina mahdollisimman pitkälle ja selviytyä hengissä ja mahdollisimman pienin vaurioin vaikeampina kausina. Vaikeina kausina jouduttaisiin tekemään myönnytyksiä, mutta niitä ei tehtäisi kansalle elintärkeistä asioista, kuten kansankielisestä yhteiskuntaelämästä, opetuksesta ja oikeudenhoidosta. Kun koittaisi taas helpompi aika, voitaisiin jatkaa taas kansallista rakennustyötä ja päätyä ennen uutta vaikeaa vaihetta korkeammalle tasolle kuin oli oltu ennen edellistä vaikeaa vaihetta. Näin pikku hiljaa päästäisiin eteenpäin. Mutta liian jyrkällä vastarinnalla voitaisiin itse myötävaikuttaa omaan tuhoon, niin ettei oltaisikaan enää olemassa, kun seuraava helpompi vaihe koettaisi.

Tästä seurasi sama reaalipoliittinen johtopäätös kuin Snellmanilla: jotta tuleva vaikea aika voitaisiin lykätä kauemmas ja kestää sen tulo, oli säilytettävä mahdollisimman hyvät suhteet keisariin ja osoitettava tälle lojalismia – nimenomaan Suomen suuriruhtinaana. Keisarihan oli se, joka asiat määräsi, ja hän oli myös ainoa, joka kykeni hillitsemään toisia venäläisiä käymästä Suomen oikeuksien kimppuun. Näin ollen häntä ei tullut ärsyttää uhitteluilla, vaan oli säilytettävä kontaktit ja jopa itse poistettava aktiivisesti etukäteen sellaisia tekijöitä, jotka herättäisivät venäläisissä epäluuloja.

Tämä ulkopoliittinen linja vei vanhasuomalaisten valtaosan myöntyvyyslinjaan myös sortovuosina ja piti myös itsenäisyysvuosina puolueen varovaisena itsenäisyyshaaveiden suhteen. Kokoomuspuolueessa tuli sitten vallitsemaan toinen henki vuoden 1918 murroksen johdosta, mutta Paasikivi palasi mielestään juuri samaan logiikkaan pääministerinä ja presidenttinä 1944–1956.

"Pietarin tie" ei kuitenkaan sopinut kaikille fennomaaneille, puhumattakaan svekomaaneista, joille kiihtyvä valtiollinen politiikka tarjosi hengähdystauon ja tervetulleen aikalisän kielipoliittisessa taistelussa. Yrjö-Koskisen takaa rynnisti uusi, 1880-luvun kiihkeä sukupolvi, jo edellä mainittu nuorsuomalaisuus, joka oli saanut koulutuksensa ainakin osittain suomen kielellä, tunsi Eurooppaa, kannatti eurooppalaista aate- ja arvomaailmaa, arvosteli Raamatun neljännestä käskystä piittaamatta ankarasti vanhaa polvea ja leimasi sen politiikan epäisänmaalliseksi. Uusiksi yhteiskunnallisiksi voimiksi olivat nousemassa myös naiset ja työväestö vallankumoukselta vaikuttavine vaatimuksineen.

Kun vaikea aika sitten tuli Bobrikovin ja Helmikuun manifestin mukana, Yrjö-Koskinen toimi filosofiaansa nähden täysin johdonmukaisesti. Hän äänesti 1899 senaatissa manifestin julkaisemisen puolesta ennen hallitsijalle tehtävää alistusta. Hän noudatti myös tässä johdonmukaista linjaansa etsiä ja ylläpitää "siedettävää sovintoa" vahvemman kanssa. Suosittua tai helppoa ei tällainen suhtautuminen suinkaan ollut, sillä suomalaisten valtaosa, mukaan lukien monet tulevat myöntyvyysmiehet, reagoivat vaistomaisesti ensin manifestia vastaan eivätkä olisi halunneet sen julkaisemista. Koska heidän ajattelunsa tausta ei ollut yhtä filosofinen eikä edustanut niin pitkää linjaa kuin Yrjö-Koskisella, heidän oli vaikeaa ymmärtää tämän tekemää ratkaisua. Hänen oma lehtensä Uusi Suometar kommentoi kunnioittavan varovasti: "Vapaaherra Yrjö-Koskisen päätös tullee erilailla arvosteltavaksi. Hetkellisiä mielipiteen virtauksia vastaan on hän aina pysynyt horjumattomana. Me toivomme, että puolueettomasti tuomitseva tulevaisuus on löytävä riittäviä syitä hyväksi selittämään hänen nyt astumansa ratkaisevan askeleen."

Menettely merkitsi sekä Yrjö-Koskisen julkisen poliittisen uran päättymistä että Suomalaisen Puolueen lopullista hajoamista. Hän pyysi ja sai eron senaatista, vetäytyi sivuun ulkonaisesti rauhallisena, mutta sisäisesti katkerana, ja keskittyi vaikuttamaan Uuden Suomettaren palstoilta.

70-vuotispäivänsä jälkeisenä päivänä joulukuussa 1900 Yrjö-Koskinen kirjoitti Uuden Suomettaren julkaisemassa "avoimessa kirjeessä", että nyt oli tultu Snellmanin ennustamaan pahaan päivään: "Se keinotekoinen yksimielisyys, jota nykyään meille saarnataan, ruotsin kielen ylivallan pelastamiseksi, ei kuulunut suuren vainajan ohjelmaan." Hän toisti, miten tärkeää oli katkaista välit ruotsinmielisten kanssa ja viedä, vaikka Venäjälle myönnytyksiä tehden, kansallisuuskehitys loppuun. Näin ollen venäläisten määräämät asevelvollisuuskutsunnat, joissa oli sivuutettu Suomen lait ja valtiopäivät, olivat laillisia ja kenraalikuvernööri Bobrikovin diktaattorivaltuudet oikeutetut, koska niiden avulla oli mahdollista rauhoittaa maa ja karkottaa vastarintaan yllyttäjät.

Kaikkien ystävienkään ei ollut enää helppo ymmärtää Yrjö-Koskista, vaan monien mielestä hän asettui juuri tällä kirjoituksellaan suorastaan maanpetturiksi, ja vaatimusta kielitaistelun jatkamisesta hädän hetkellä pidettiin käsittämättömänä rivien hajottamisena, kun piti sulkea rintama puolustustaisteluun. Kuitenkin tämäkin kirjoitus seurasi Yrjö-Koskisen filosofiaa: vain yhtenäisesti suomalainen kansakunta kestäisi tämän pahan päivän. Kielitaistelua ei pitänyt jatkaa sortotoimista huolimatta, vaan ennemminkin juuri niiden takia.

Toisaalta, kuten Pirkko Rommi on osoittanut, pääkaupunkilaisen sivistyneistön reaktio ei edustanut koko maata. Maakunnissa ja ruohonjuuritasolla yleensäkin Yrjö-Koskinen nautti kuolemaansa asti suurta arvovaltaa, ja perustuslaillisten piirien monesti hyvin voimakkaita ja henkilöön käyviä hyökkäyksiä häntä vastaan pidettiin svekomaanien juonitteluna. Rommin mukaan Yrjö-Koskinen onnistui jättämään jälkeensä puolueen, joka oli lopultakin varsin yhtenäinen ja toimiva. Lisäksi monet perustuslaillisesti reagoineet pääkaupunginkin vanhasuomalaiset tulivat lähemmäksi hänen linjaansa, kun katsoivat perustuslaillisten hyökkäysten olleen liian silmittömiä ja kun perustuslaillisuus ei näyttänyt kykenevän lieventämään sortoa. Näin kävi esimerkiksi J. R. Danielsonille, E. G. Palménille ja Agathon Meurmanille, vaikka he eivät koskaan aivan Yrjö-Koskisen linjalle tulleetkaan tai edes sisäistäneet kaikkia sen filosofisia perusteita.

Pitkän kielitaistelun tuloksista Yrjö-Koskinen ehti vielä iloitsemaan, kun hänen senaattorikaudellaan 1886 ja 1887 annetuilla käskykirjeillä viralliseksi virastokieleksi tunnustettu suomi vuoden 1902 kieliasetuksella pääsi ruotsin rinnalle tasa-arvoiseen ja osin johtavaan asemaan.

Yrjö-Koskisten yli neljäkymmentä vuotta kestänyt avioliitto päättyi Sofia Yrjö-Koskisen kuolemaan 1895. Aviomies antoi kirjeissään täyden tunnustuksen vaimolleen tuesta, kannustuksesta, lasten kasvattamisesta, taloudenpidosta ja kodinhoidosta niin kaupungissa kuin Lopen Leppälahdessa. Tosiasia, jonka kaikki perheessä ja ystäväpiirissä tiesivät, oli kuitenkin, että Sofia Yrjö-Koskinen tunsi alemmuutta menevän, menestyvän ja rautaisen johdonmukaisen miehensä rinnalla eikä heidän kotinsa ollut sellainen seuraelämän keskus kuin olisi voinut olla. Ainoan tyttären raskasmielisyys vaikeutti osaltaan perheenjäsenten keskinäisiä suhteita ja selitti perheen halua eristäytyä ympäristöstä.

Yrjö-Koskinen solmi uuden avioliiton jo 1896. Toinen puoliso oli nuoruudenystävä ja pitkäaikainen perhetuttu, lehtorin leski ja kirjailijanakin tunnettu Theodolinda Hahnsson. Omat lapset perheineen sekä toisen puolison lapset, kirkkoherra Hannu Haahti perheineen ja kirjailija Hilja Haahti miehensä, professori Ilmari Krohnin ja tämän lasten kanssa muodostivat todellisen suurperheen, joka toi iloa vuonna 1897 vapaaherralliseen säätyyn korotetun Yrjö-Koskisen kotiin.

G. Z. Yrjö-Koskisen "taistelukset" päättyivät lyhyen sairauden jälkeen marraskuussa 1903, ja hänet haudattiin Helsingin vanhalle hautausmaalle.

Helsingin yliopistokorttelissa Kruununhaassa on lyhyt Yrjö-Koskisen katu. Siinä mielessä hän hävisi ajan perustuslailliselle kilpakumppanilleen Leo Mechelinille, että tämä kuoli vuonna 1914 suurena kansakunnan sankarina, ”kruunaamattomana kuninkaana”, ja hänet ikuistettiin Helsinkiin pitkällä ja näyttävällä bulevardilla. Tähän verrattuna Yrjö-Koskisen katu on lähestulkoon kujapahanen. Tästä huolimatta voi sanoa, että kadun nimen antaja muistettiin kuitenkin vuosikymmenten jälkeen pienemmän kadun tapauksessa paremmin.

 

Georg Zacharias Forsman vsta 1884 Yrjö-Koskinen, Yrjö Koskinen, Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen S 10.12.1830 Vaasa, K 13.11.1903 Helsinki. V rovasti Georg Jakob Forsman ja Anna Lovisa Ebeling. P1 1854 - Sofia Fransiska Friberg S 1828, K 1895, P1 V rovasti Erik Johan Friberg ja Margareta Spoof; P2 1896 - kirjailija Sofia Theodolinda Hahnsson (aiemmin Limón) S 1838, K 1919, P2 V Carl Magnus Limón ja Maria Kristina Mollin. Lapset: Yrjö Koskinen S 1854, K 1917, kansanedustaja, kouluhallituksen ylitirehtööri, senaattori; Eino (Erkki) Koskinen S 1856, K 1857; Eino Sakari S 1858, K 1916, kansanedustaja, rehtori; Tuovi Sofia S 1860, K 1861; Tuovi Margareta S 1861, K 1933; Lauri Almos (Armas) Koskinen S 1867, K 1936, tilanomistaja, kansanedustaja.

URA. Ylioppilas 1847; filosofian maisteri 1853, lisensiaatti 1858, tohtori 1860.

Turun yläalkeiskoulun vt. opettaja 1853 - 1854; Vaasan lukion opettaja 1854 - 1863; yliopiston yleisen historian professori 1863 - 1876, Suomen, Venäjän ja Pohjoismaiden historian professori 1876 - 1882; senaatin kamaritoimituskunnan päällikkö 1882 - 1885, kirkollistoimituskunnan päällikkö 1885 - 1899.

Pappissäädyn edustaja valtiopäivillä 1872 - 1882, ritariston ja aatelin edustaja 1885 - 1900; Suomen Pankin valtuusmies 1877 - 1888.

Helsingin Uutisten perustaja, päätoimittaja 1863; Kirjallisen Kuukauslehden perustaja, päätoimittaja 1866 - 1880; Morgonbladetin perustaja; Uuden Suomettaren perustaja; Morgonbladetin, Suomettaren, Uuden Suomettaren, Åbo Tidningarin avustaja.

Pohjalaisen osakunnan inspehtori 1868 - 1871; Suomen Tiedeseuran esimies 1873 - 1874; Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran esimies 1874 - 1892; Suomen Historiallisen Seuran perustaja, esimies 1875; Suomen Merimieslähetysseuran esimies 1888 - 1903.

Kunnianosoitukset: Aateloitu 1884; vapaaherra 1897. P. Annan R 3 1868; P. Stanislauksen R 2 1875; P. Annan R 2 1883; P. Vladimirin R 3 1887; P. Stanislauksen R 1 1892; P. Annan R 1 1896. Eesti Kirjameeste Seltsin kunniajäsen.

TUOTANTO. Katso Suomen kirjailijat 1809 - 1916. 1993.

LÄHTEET JA KIRJALLISUUS. Yrjö Sakari Yrjö-Koskisen arkisto, Kansallisarkisto; Yrjö-Sakari Yrjö-Koskisen arkisto, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjallisuusarkisto.

Herää Suomi : suomalaisuusliikkeen historia. 1989: P. Rommi, M. Pohls, Poliittisen fennomanian synty ja nousu; R. Koskimies, Nuijamieheksi luotu : Yrjö Koskisen elämä ja toiminta vuosina 1860 - 1882. 1968; R. Koskimies, Y. S. Yrjö-Koskisen elämä III : taipuako vai taittua 1882 - 1903. 1974; R. Koskimies, G. Suolahti, Y. S. Yrjö-Koskisen elämä I - II. 1974; I. Liikanen, Fennomania ja kansa : joukkojärjestäytymisen läpimurto ja Suomalaisen puolueen synty. 1995; Muistikuvia III : suomalaisia kulttuurimuistelmia. 1956: E. S. Yrjö-Koskinen, Muistoja vanhasta kodista; P. Rommi, Yrjö Koskisen linja : myöntyvyyssuunnan hahmottuminen suomalaisen puolueen toimintalinjaksi. 1964; G. Suolahti, Nuori Yrjö Koskinen. 1933; V. Vuola, Yrjö Sakari Yrjö-Koskisen kristillisyydenkäsitys. 1981; S. Zetterberg, Eero Erkko. 2001; Venla Sainio, Yrjö Sakari Yrjö-Koskisen henkilökuva. Suomen Kansallisbiografia. SKS Helsinki 1997-.

Artikkeli perustuu Suomen Kansallisbiografiassa julkaistuun henkilökuvaan.

JULKISET MUISTOMERKIT JA MUOTOKUVAT. Veistokset: A. Hutri. 1962, Loppi. Mitalit: E. Wikström. 1930, Historian Ystäväin Liitto.

Venla Sainio ja Vesa Vares

julkaistu 27.1.2009