Virkkunen, Emil Paavo

Emil Paavo Virkkunen

Muut nimet:
Snellman

Syntymäaika:
27.9.1874

Kuolinaika:
13.7.1959

Paikkakunta:
Pudasjärvi, Pälkäne

Merkittävimmät toimet:
Kansallisen Kokoomuksen puheenjohtaja
kansanedustaja
ministeri
 

eduskunnan puhemies, opetusministeri, Kansallisen Kokoomuksen puheenjohtaja, kirkkoherra

Teologian tohtori Paavo Virkkunen loi pitkän uran Suomalaisessa Puolueessa ja sen seuraajassa Kansallisessa Kokoomuksessa. Kansanedustajana, opetusministerinä sekä eduskunnan puhemiehenä ja varapuhemiehenä hän ilmensi 1920-luvun uuden polven oikeistolaisuutta. Virkkunen loi myös kirkollisen uran Helsingin rovastikunnan lääninrovastina, Helsingin eteläisen suomalaisen seurakunnan kirkkoherrana ja kirkolliskokouksen jäsenenä.

 

Virkkunen kuului Suomen 1900-luvun alun politiikassa vielä varsin yleiseen pappispoliitikkojen ryhmään – ja etenkin siihen ryhmään, jonka jäsenet julkisuudessa tunnettiin enemmän poliitikkoina kuin pappeina. Erityisesti hänet tunnettiin kansanedustajana sekä eduskunnan puhemiehistön jäsenenä. Hän tuntui 1920-luvun lopulla olevan symboli kaikelle sille, mikä edusti uuden polven oikeistosuuntaa, kun taas vanhat tähdet Lauri Ingman ja (->) J. K. Paasikivi olivat jääneet syrjään. Kuitenkin Virkkusen ura poliitikkona jäi tavallaan vaille samanlaista lakipistettä kuin näiden. Hän toimi ministerinä vain kerran, ja 1930-luvulla hän leimautui Isänmaallisen Kansanliikkeen (IKL) ystäväksi. Tämä johtui osittain hänestä itsestään, osittain poliittisen ympäristön muutoksista.

Suku ja tausta

Paavo Virkkunen syntyi Pudasjärven kappalaisen, sittemmin Puolangan ja Muhoksen kirkkoherran Gustaf Adolf Snellmanin perheeseen 27.9.1874. Isä oli tunnettua Snellmanin sukua. Paavo Virkkusella oli sukulinkki myös toiseen merkittävään pappis- ja suomalaisuussukuun (Forsman-suku), sillä hänen äitinsä Hilma Forsman oli (->) G. Z. Yrjö-Koskisen serkku. Lisäksi Virkkusen tausta oli joka suhteessa – sekä sukuhistorian osalta fyysisesti että henkisesti – vahvasti pohjalainen. Nimensä hän suomensi samaan aikaan kuin monet muutkin, Snellmanin syntymän 100-vuotismerkkipäivän kunniaksi.

Sukutaustaa ajatellen kirkollisen uran valinta ei ollut yllättävä. Virkkunen kävi oppikoulun Oulussa ja siirtyi ylioppilaaksi kirjoitettuaan yliopistoon, hieman itseironisten sanojensa mukaan "pienenä kuninkaanalkuna". Samaan aikaan Oulun lyseosta lähtivät yliopistoon muiden muassa Ilmari Kianto ja tuleva pääministeri J. H. Vennola. Virkkunen valmistui ensin filosofian, sitten teologian kandidaatiksi, ja hänet vihittiin papiksi 1903. Hän jatkoi kuitenkin opintojaan, suoritti kasvatusopin tutkinnon ja valmistui kaksi vuotta myöhemmin teologian lisensiaatiksi; teologian tohtoriksi hänet promovoitiin 1907.

Virkkunen ei kuitenkaan tullut omalle ajalleen – ja varsinkin ajan oikeistolle – tyypillistä professoripoliitikkotyyppiä, sillä yliopistouran sijasta hän toimi vuoteen 1918 asti koulunopettajana Helsingissä ja tämän jälkeen Ilmajoen kirkkoherrana. Ilmajoelta hän siirtyi 1926 Helsingin eteläisen suomalaisen seurakunnan kirkkoherraksi ja Helsingin rovastikunnan lääninrovastiksi. Seurakuntavirastaan hän jäi eläkkeelle 1951.

Ammatillinen ura loi luultavasti tietyn vaikeuden Virkkusen poliittiselle uralle. Ei-akateeminen suuntautuminen ja Pohjanmaalla vietetyt vuodet sulkivat hänet tavallaan poliittisten ja aatteellisten hengenheimolaisten tärkeimmistä sisäpiireistä, jotka keskittyivät vahvasti Helsingin yliopiston opettajainhuoneeseen, Kansallis-Osake-Pankin (KOP) ja Uuden Suomen pääkonttoreihin sekä Suomalaiseen Klubiin. Virkkunen ei ollut samalla tapaa itsestään selvästi konservatiivisen sisäpiirin ja keskinäisen aivoriihen jäsen kuin (->) Ingman, Paasikivi, (->) Hugo Suolahti tai (->) Antti Tulenheimo. Ingman, joka hänkin oli alun perin pohjalainen pappispoliitikko, loi uraansa pelkästään Helsingissä, ja vaikka Tulenheimo oli Virkkusen lanko ja siten linkki sisäpiireihin, he päätyivät usein eri käsityksiin. Tulenheimo totesikin kerran Virkkusen olevan poliitikkona mahdoton, ellei häntä "holhottaisi".

Kirkonmies

Paavo Virkkunen ei tullut tunnetuksi huomattavan valtakunnantason kirkollisen uran tai tieteellisten teologisten oivallustensa vuoksi. Hänen kirkolliset virkansa olivat ennemminkin käytännöllisiä, samoin hänen lukuisat julkaisunsa. Virkkusen kirkkohistoriallista väitöskirjaa ei pidetty kovinkaan onnistuneena. Vastaväittäjänä toiminut Jaakko Gummerus kritisoi sitä varsin voimakkaasti: tulokset eivät hänen mukaansa kestäneet ankaraa tieteellistä kritiikkiä. Hän tosin suositteli väitöskirjan hyväksymistä, mutta yhtä kaikki Virkkunen ei tämän jälkeen jatkanut tutkimustyötä. Sen sijaan hän julkaisi runsaasti lähinnä kansanomaisia kirjasia muun muassa uskonnonopetuksen, sukupuolisiveellisyyden ja yhteiskunnallisten kysymysten alalta. Niissä hän edusti kulttuuriprotestantismille luonteenomaisia painotuksia ja korosti teologisen ajattelun velvollisuutta antaa uskolle uusi, ajan katsomuksia vastaava muoto. Virkkusella oli nimenomaan kasvattajan ja popularisoijan rooli, ja erityisesti oppikirjat ja kasvatusopilliset teokset ilmestyivät useina painoksina. Tässä mielessä hän oli tunnetumpi ja vaikuttavampikin kuin monet akateemiset henkilöt. Vaikka Virkkunen ei koskaan hakeutunut yliopistovirkaan, hänelle myönnettiin 1949 professorin arvonimi.

Virkkusen mielestä tiedettä tuli kunnioittaa, mutta ei elää sen armoilla eikä hakea siltä lupakirjaa Jumala-uskoon. Oikeassa kansankirkossa kansan tuli aina olla sekä vaikutuksen kohde että myötävaikuttaja kirkon toiminnassa. Vapaakirkko ei voisi olla varsinainen kansankirkko; Suomen kirkko oli valtionkirkon ja kansankirkon välimuoto. Virkkunen kannatti voimakkaasti 1920-luvun alussa säädettyä uskonnonvapauslakia ja arvosteli siihen kielteisesti suhtautuneita kirkollisia piirejä: näillä oli taipumus nähdä asiat liian synkässä valossa.

Virkkusta ei yleensä voi pitää kovin vanhoillisena kirkollisasioissa. Ainoaan ministerikauteen 1930-luvun alussa tosin liittyi sellaisiakin tavoitteita kuin ruumiillisen kurituksen palauttaminen kouluihin ja niin sanotun supistetun kansakoulun yleistäminen (eli täydellisen kansakoulun oppilasmäärän alarajan korottaminen lähinnä taloudellisiin syihin vedoten). Tavoitteena lienee ollut samalla lisätä kirkon ja uskonnonopetuksen vaikutusvaltaa alkuopetuksessa. Virkkunen patisti kouluhallitusta lisäämään uskonnon opetusta piispainkokouksen toiveiden mukaisesti. Kyseessä oli kuitenkin poikkeusaika, jota ei voi pitää Virkkusen koko toiminnan kuvana.

Opetusministerinä Virkkunen hoiti kirkon osalta useita "vaikeita käytännön asioita" ja muita kysymyksiä, jotka piispat jättivät hänelle. Hän oli esimerkiksi papiston vuosisataisen agraarisen palkkausjärjestelmän parhaita tuntijoita ja kirkon vaikutusvaltainen äänitorvi tätä järjestelmää purettaessa. Hänen kantansa asiaan oli sikäli moderni, ettei papin hänen mielestään tarvinnut olla maanviljelijä.

Huolimatta suhteellisen säästeliäästä teologisesta tilittäytymisestään Virkkunen sai 1920-luvulla osakseen arkkipiispa Gustaf Johanssonin vihat. Johansson piti häntä liian rationalistisena, teologisesti miltei kerettiläisenä. Näkemystä on pidettävä vahvasti liioittelevana, osittain Johanssonin vanhenemisesta ja 1800-luvun henkiseen ilmastoon jäämisestä johtuvana.

Piispaa Virkkusesta ei koskaan tullut, joten siinä mielessä lakipiste jäi tälläkin uralla saavuttamatta. Toisaalta virat Helsingin eteläisen suomalaisen seurakunnan kirkkoherrana ja Helsingin rovastikunnan lääninrovastina varmaan monen mielestä hyvinkin vastasivat provinssipiispojen asemaa.

Poliitikko

Paavo Virkkunen tunnettiin parhaiten kokoomuslaisena, jopa jyrkän oikeistolaisena poliitikkona. Hänen taustaideologianaan oli vanhasuomalaisuus, joka hänen mielestään yhdisti suomalaisen kansallisuusaatteen ja sosiaalisen uudistusmielisyyden. Tosin hänen ensimmäisen reaktionsa helmikuun manifestiin ja yleisvaltakunnallistamistoimiin oli varsin perustuslaillinen, kuten ylioppilailla yleensäkin, ja hän oli organisoimassa manifestia vastustanutta niin sanottua suurta adressia. Perustuslaillisten kiivaus myöntyvyysmiehiä kohtaan kuitenkin vieraannutti Virkkusen. Papisto kannatti yleensä myöntyvyyssuuntausta, ja Virkkunenkin liittyi tähän näkemykseen.

Virkkusen rooli routavuosina ei ollut vielä edes omassa puolueessa kovin keskeinen. Siinä oli kuitenkin jo hänen tulevalle poliitikkoluonteelleen tyypillisiä piirteitä: hän innostui herkästi siitä, mikä oli hänen mielestään moraalisesti oikein, kuten Suomen oikeutta korostava perustuslaillisuus. Oman viiteryhmän käsityksillä oli häneen kuitenkin suuri vaikutus, ja pieni, mutta läheinen sisäpiiri sai hänet usein arvioimaan suhtautumisensa uudelleen.

Virkkunen oli vanhasuomalaisena ja kokoomuslaisena pitkään kokeneemman ja vaikutusvaltaisemman Lauri Ingmanin tukimies. Niinpä hän seurasi 1917 itsenäisyyskysymyksessä Ingmanin ja nuorsuomalaisen K. J. Ståhlbergin linjaa eikä uskonut itsenäistymisen mahdollisuuksiin. Hän katsoi, että Suomen Sosialidemokraattinen Puolue (SDP) käytti suvereenisuuskysymystä omien sisäpoliittisten tavoitteidensa hyväksi, loppuvaiheessa jopa sosialistisen järjestelmän toteuttamiseksi.

Huolimatta sosialisminvastaisuudestaan – tai ehkä juuri sen takia – Virkkunen toisaalta piti kiinni sosiaalireformistisista ihanteistaan. Suomalaisen Puolueen puoluekokouksessa keväällä 1917 hän totesi, että puoluetta erotti SDP:sta vain luokkataistelun puuttuminen ja työ vallitsevan, lainalaisen yhteiskunnan hyväksi. Hän toisin sanoen koetti pitäytyä puolueen jo vuoden 1905 suurlakon jälkeen ilmaisemiin sosiaalireformistisiin perinteisiin, joissa tunnustettiin kansan vaatimusten oikeus sekä se, että kansa oli poliittinen voima ja realiteetti, joka oli otettava huomioon. Virkkunenkin uskoi aina, että todellisen fennomanian perinteiden mukaisesti ”kansa” oli tärkeintä.

Edes sisällissotakokemus ei välittömästi vanhoillistanut Virkkusen asenteita. Päinvastoin, sodan aikana laatimassaan kirjasessa Uutta Suomea rakentamaan Virkkunen korosti sosiaalisen uudistamisen vaatimuksia. Hän tunnusti, että punaisen osapuolen vaatimuksissa oli paljon perusteltua ja että olot olivat huonot. Porvarien oli pidettävä huoli uudistuksista ja katsottava, että sosialidemokraatit oppisivat turvautumaan parlamentaarisiin keinoihin. Toki Virkkunen tulkitsi puoluetovereidensa tavoin, että kapina oli ollut myös osa maailmanvallankumouksen suunnitelmaa. Moniin konservatiiveihin verrattuna hän oli kuitenkin huomattavan maltillinen painottaessaan porvarien vastuuta ja sosiaalireformien tarvetta.

Virkkunen oli myös vanhasuomalaisista kansanedustajista aivan viimeisiä, jotka puhuivat tasavallan puolesta ja kääntyivät monarkismiin vasta senaatin ja oman ryhmän paineen vuoksi. Tämä oli myös hänen uransa ainoa käänne, jota hän myöhemmin harmitteli merkittävänä erehdyksenään. Lähteiden valossa voidaan tosin sanoa, että tasavaltalaisuudesta luovuttuaan Virkkunen sisäisti monarkistisen aatteen myös henkisesti. Kyse ei ollut vain "reaalipolitiikasta" tai alistumisesta väistämättömyyteen.

Virkkusesta tuli vuoden 1918 lopulla ensimmäisen kerran eduskunnan puhemies, ja pitkin 1920-lukua hän kuului jokseenkin jatkuvasti puhemiehistöön. Sen sijaan puolueen ministerikalustoon hän ei kuulunut. Tämä ei johtunut niinkään vaikutusvallan puutteesta kuin siitä, että puhemiehistö katsottiin nimenomaan hänen areenakseen. Konservatiivinen periaate oli, että puolue nimittäisi ministereiksi mieluiten erikoisalojen "korkeimpia asiantuntijoita" – useimmiten professoreita tai korkeita virkamiehiä. Virkkunen ei kuulunut näihin ryhmiin.

Virkkusen asema Kansallisen Kokoomuspuolueen sisällä vahvistui 1920-luvun lopulla. Puoluetta jakaviksi tekijöiksi olivat nousseet kielikysymys ja hallituspolitiikka. Ingmanin ja (->) E. N. Setälän kaltaiset vanhat auktoriteetit torjuivat aitosuomalaisuuden sivistymättömänä kielikiihkona. Maalaisliitto oli heidän mielestään liiaksi itsekäs, epäluotettava ja häikäilemätön luokkapuolue, jossa sivistysvoimilla oli liian vähäinen osuus, ja ylioppilaissa oli liikaa nuorten intoa ja jopa vasemmistolaisten tapaista kiihkoa ja suvaitsemattomuutta. Hieman elitistiseen tapaan Kokoomuspuolueen vanha kaarti olisi halunneet mieluummin "kykypuolueiden" yhteistyötä – olisi eliminoitava kielikiista ja lähennyttävä Ruotsalaista Kansanpuoluetta (RKP) ja Kansallista Edistyspuoluetta.

Virkkunen katsoi aitosuomalaisten vaatimukset kuitenkin oikeutetuiksi ja piti Maalaisliitto-yhteistyötä ainoana realistisena vaihtoehtona SDP:n vaikutusvallan torjumiseksi; olihan Maalaisliitto selkeästi suurin ei-sosialistinen puolue. Sitä paitsi hänellä oli hyvä yhteistyö Kyösti Kallion kanssa. Virkkunen samaistui tässä ajattelussa enemmän nousevaan polveen ja sen idealismiin kuin jo poliittista eläkeikää lähestyneeseen vanhaan kaartiin.

Puoluekokouksissa 1927 ja 1929 Virkkusen ja aitosuomalaisten suuntaus veikin voiton. Virkkuselle ei tästä kuitenkaan suurta iloa koitunut. Erityisesti presidentin vastustuksen vuoksi jäi 1928 hyvin lähellä ollut pääministerin paikka saamatta, Maalaisliitto oli kylmä yhteistyötarjouksille ja aitosuomalaisuus radikalisoitui kiihkeyteen, joka alkoi epäilyttää Virkkustakin.

Radikaali?

Paavo Virkkusen maine jyrkkänä oikeistoradikaalina perustuu etenkin lapuanliikkeen vaiheeseen ja 1930-luvun yhteistyöhön IKL:n kanssa. Kuitenkaan Virkkusen luonteenpiirteet, arvostukset ja harrastukset eivät varsinaisesti viittaa jyrkkään henkilöön, ja hän osoitti usein huomattavasti maltillisempia piirteitä kuin ajan oikeistosuuntauksiin on uskottu kuuluvan.

Lapualaisvuonna 1930 Virkkunen oli valtiovallan neuvottelijana liikkeen johtajien – lähinnä Vihtori Kosolan ja Vihtori Herttuan – kanssa ja koetti mahdollisimman pitkälle myötäillä näiden vaatimuksia. Olihan hän vakuuttunut siitä, että nämä olivat "periaatteessa" oikeassa, vaikka valitut keinot olivatkin liian karkeita. Yleinen oikeistolainen näkemys oli, että kommunismi oli Neuvostoliiton läheisyyden vuoksi vaarallinen uhka, jota vasemmisto ja keskusta eivät olleet hillinneet riittävästi. Tervehenkisen talonpoikaiskansan mitta oli tullut täyteen, mutta johtanut valitettaviin ylilyönteihin. Virkkusen kannalta tilanne oli tavallaan sama kuin 1918: olisi tehtävä uudistukset ja korjattava epäkohdat, jotta palattaisiin laillisille urille. Virkkunen toimi läheisessä yhteistyössä P. E. Svinhufvudin kanssa ja oli tämän hallituksen opetusministeri 1930–1931. Hän jopa toivoi, että sosiaalidemokraatitkin saataisiin tavalla tai toisella mukaan rintamaan kommunisteja vastaan.

Virkkunen valittiin Kansallisen Kokoomuspuolueen puheenjohtajaksi marraskuussa 1932. Samassa kokouksessa hyväksyttiin ponsi, jonka mukaan puolueen suuri enemmistö oli IKL:n kannattajia, ja puoluetta oli ohjattava tämä muistaen. Virkkunen piti keväällä 1933, ennen eduskuntavaaleja, puheita "kevätvirroista", jotka puhdistaisivat poliittisen elämän, ja oli vakuuttunut oikeistosuuntauksen etenemisestä. Huolimatta kokoomuspuolueen osaksi tulleesta suuresta vaalitappiosta ja IKL:n erottumisesta omaksi ryhmäkseen hän ei halunnut kokonaan katkaista yhteyttä siihen. Erotessaan toukokuussa 1934 puheenjohtajan paikalta hän oli viimeisiä, jotka olisivat halunneet täydellistä ja vihamielistä pesäeroa. Hän jättäytyi turhautuneena pois eduskuntavaaleista 1936.

Kaikki tämä – yhdistettynä 1920-luvun aitosuomalaisuuteen – on jättänyt useimmille Virkkusesta kuvan pelkkänä radikaalina. Tämä ei tee hänelle täyttä oikeutta, eikä vain siksi, että samalla sivuutetaan hänen aiempi, pitkä parlamentaarinen toimintansa. Myös 1930-luvun osalta kuva on yksipuolinen. Vähemmän tunnettua nimittäin on, että Virkkusen lapualaismyötäilyn takana oli suurelta osin tarve hillitä liiallista radikalismia.

Virkkunen ei nimittäin halunnut vain edistää lapualaisten tavoitteita, vaan myös pitää liikkeen laillisuuden rajoissa. Ennen kuin Kokoomuspuolue vuonna 1932 hyväksyi IKL-pontensa, Virkkunen oli edustanut nimenomaan maltillisempaa siipeä ja koettanut torjua IKL:lle myötämielisiä piirejä. Kun ponsi oli hyväksytty, hän jätti jopa eroanomuksen puoluevaltuustosta. Hän oli tällöin selvästi enemmän "vasemmalla" kuin monet, esimerkiksi (->) Edwin Linkomies, jotka vasta myöhemmin IKL:n politiikkaan pettyneinä lakkasivat kannattamasta jyrkkää oikeistosuuntaa ja IKL-yhteistyötä.

Virkkunen oli kuitenkin jälleen joutunut tavallaan oman sovittelevan luonteensa, ympäristönsä vaikutuksen ja idealisminsa uhriksi. Kun häneen mairittelevasti vedottiin ja pyydettiin puolueen puheenjohtajaksi miltei heti IKL-ponnen ja eroanomuksen jälkeen, hänen oli vaikea sanoa ei. Virkkunen uskoi voivansa sovitella maltillisen ja jyrkän siiven välillä ja pitää puolueen koossa. Monet maltillisetkin oikeistolaiset olivat rohkaisseet häntä ryhtymään puolueen puheenjohtajaksi IKL-ponnesta huolimatta. Muutenhan paikalle valittaisiin joku jyrkän suunnan edustaja.

Puheenjohtajana Virkkunen identifioitui kuitenkin kiistattomasti jyrkkään suuntaukseen. Ilmiö on sama kuin monarkismin suhteen: kun hän oli vakuuttunut jostain ja tullut "kääntymykseen", häntä oli lähes mahdotonta saada enää muuttamaan kantaansa, vaikka hän ei ollut kiihkoileva. Voidaankin sanoa, että tämän jälkeen ympäristö ja tilanne taas muuttuivat, Virkkunen ei. Hän ei ollut vuoden 1932 jälkeen asiakysymyksissä sen jyrkempi kuin aikaisemminkaan, mutta IKL pelotti vähitellen hänen aatetovereitaan enemmän kuin häntä. Henkilöt, jotka olivat vähän aikaisemmin olleet selvästi Virkkusta jyrkempiä oikeistolaisia, löytyivät nyt hänen vasemmalta puoleltaan.

Virkkunen palasi eduskuntaan 1939, mutta ei ryhtynyt enää haastamaan maltillisen puoluejohdon asemaa. Talvi- ja jatkosodan aikana hän keskittyi lähinnä isänmaallista taisteluhenkeä kohottavan uskonnollisen ja muun kirjallisuuden kirjoittamiseen.

Hän laati myös runsaasti Uuden Suomen pääkirjoituksia nuorempien kirjoittajien jouduttua asepalvelukseen. Virkkunen uskoi vielä varsin myöhään, 1944, Saksan-suuntaukseen. Oman pojan kaatuminen teki rauhaan alistumisen ajatuksen hänelle hyvin vastenmieliseksi. Paasikivi tiivisti päiväkirjassaan syyskuussa 1944 Virkkusen kielteisen kannan rauhankysymykseen: "Ei voi luopua taistelusta. Luotettava Jumalaan." Virkkusen rooli oli entistä enemmän vanhentuvan idealistin rooli. Kuvaavaa on esimerkiksi hänen osallistumisensa vielä 1950-luvun puolivälissä, yli 80-vuotiaana, alun perin amerikkalaiseen niin sanottuun Moraaliseen varustautumisliikkeeseen (MRA). Tämä oli eräänlainen ýleisuskonnollisesti sävyttynyt ryhtiliike kommunismia vastaan, ja Virkkunen yritti saada siihen presidentti Paasikiveäkin mukaan. Käytännön politiikasta ja vaikutusvallasta hän oli syrjässä. Hänen muistelmiaan luettiin paljon.

Taakkana idealismi

Paavo Virkkusen merkityksen pohtiminen on varsin ongelmallista. Toisaalta hänellä oli merkittävä rooli niin valtakunnanpolitiikassa kuin Kansallisessa Kokoomuksessa, ja hänellä oli liittolaisia myös yli puoluerajojen, näkyvimpänä Kyösti Kallio. Hänellä oli arvostettu asema puhemiehistössä, ja hän oli 1920–1930-luvun vaihteessa oikeiston vahva mies, puolueensa todellinen kärkinimi ja lopulta puheenjohtaja. Kaikkien oli aina oltava selvillä hänen kannastaan.

Toisaalta Virkkusen oli kuitenkin vaikea saada omaa linjaansa läpi valtakunnanpolitiikassa ja saavuttaa niitä asemia, joita hän olisi halunnut. Sekä presidenttiehdokkuus 1925 että pääministeriys 1928 karkasivat, ja kovin usein Virkkusen kanta haluttiin tietää lähinnä siksi, että voitaisiin välttää sen toteutuminen. Lisäksi on vaikea osoittaa hänellä olleen mitään konkreettisia yksittäisiä asiatavoitteita. Tämä loi vaikutelman, että hän oli kiinnostunut vain vallasta ja sekaantumisesta mahdollisimman moneen asiaan. Presidentti Lauri Kr. Relanderin käsitys sekä Virkkusesta että Ingmanista tuntuu olleen, että politiikka oli pilannut hyvät pappismiehet.

Virkkusen mahdollisuuksia ei parantanut hänen luonteensa tietty häilyvyys ja – paradoksaalisesti – itsepäisyys. Hänen idealistinen tapansa moralisoida politiikan teossa ja yhteiskuntaelämässä miltei asiaa kuin asiaa tuskastutti lähipiiriäkin, samoin hänen sitkeytensä taittaa peistä asiansa puolesta jokseenkin inttämiseen asti – koska "hyvää" oli toki puolustettava loppuun saakka.

Teologian professori Antti J. Pietilä mainitsee eräässä kirjeessään Virkkuselle, että tämä oli "sunnuntailuonne". Määritelmä oli osuva, joskaan Pietilä ei näe Virkkusesta kuin tämän yhden puolen. Virkkunen ei suinkaan ollut henkilö, jolle periaatteet olivat sivuseikka. Virkkusen mukaan hänen isänsä suvussa, Snellmaneissa, väitettiin kiivauden olevan yhtenä yleisenä piirteenä. Hänessä itsessään sitä ei kuitenkaan näytä olleen. Ennemminkin hänen sekä tehokkain käyttövoimansa että pahin rasitteensa – asian ja ajankohdan mukaan – oli liiallinen hyväntahtoisuus, taipumus touhuamiseen, itsepäinen periaatteellisuus (joka usein ajoittui poliittisesti ei-tarkoituksenmukaisesti) sekä kyvyttömyys sanoa ei.

Paavo Virkkunen kuoli 13.7.1959. Hänen ja Katri Naemi Thulén, urkujenrakentaja Bror Axel Thulén ja Minna Meurmanin tyttären, seitsemästä lapsesta tunnetuimmaksi tuli KOP:n pääjohtaja Matti Virkkunen. Merkittäviä, joskin vähemmän julkisuudessa nähtyjä poikia oli STK:n johtaja Tapani Virkkunen.

 

Emil Paavo Snellman vsta 1906 Virkkunen S 27.9.1874 Pudasjärvi, K 13.7.1959 Pälkäne. V kirkkoherra Gustaf Adolf Snellman ja Hilma Aurora Forsman. P 1904 - Katri Naemi Thulé S 1881, K 1953, PV urkujenrakentaja Bror Axel Thulé ja Minna Alina Meurman. Lapset: Timo Päiviö S 1905, K 1980, yliopettaja, professori; Paavo Tapani S 1906, K 1988, varatuomari, johtaja; Matti Samuli S 1908, K 1980, varatuomari, pääjohtaja; Mikko Eljas S 1910, K 1996, ylilääkäri, professori; Aaro S 1914, kapteeni, toimitusjohtaja; Jaakko S 1916, K 1941, ylioppilas, vänrikki; Kaisu S 1919, K 1996, opettaja.

URA. Ylioppilas Oulun lyseosta 1892; filosofian kandidaatti 1896, maisteri 1897; teologian kandidaatti 1903; vihitty papiksi 1903; kasvatusopin tutkinto 1904; teologian lisensiaatti 1905, tohtori 1907.

Svenska realilyceumin uskonnon opettaja 1904; Helsingin Suomalaisen jatko-opiston kasvatusopin opettaja 1903 - 1914; Suomalaisen normaalilyseon uskonnon yliopettaja 1905 - 1918, rehtori 1908 - 1918; Ilmajoen kirkkoherra 1918 - 1926; Helsingin eteläisen suomalaisen seurakunnan kirkkoherra 1926 - 1951; Helsingin rovastikunnan lääninrovasti 1926 - 1950.

Suomalaisen Puolueen / Kansallisen Kokoomuksen kansanedustaja (vaalipiiri) 1913 - 1936, 1939 - 1945; eduskunnan puhemies 1918 - 1919, 1923 - 1924, 1926, 1928, 1929 - 1930; 1. varapuhemies 1922, 1924, 1927, 1932; 2. varapuhemies 1919 - 1921, 1925, 1929, 1932; opetusministeri P. E. Svinhufvudin 2. hallituksessa 4.7.1930 - 21.3.1931; presidentin valitsijamies 1937, 1940, 1943, 1950; Kansallisen Kokoomuksen puheenjohtaja 1932 – 1934, puoluevaltuuston varajäsen 1926, jäsen 1927-35, 1941, puoluehallituksen työvaliokunnan jäsen 1928-35; Kokoomuksen eduskuntaryhmän puheenjohtaja 1922, 1924-25, 1927, 1929.

Kirkolliskokouksen jäsen 1923 - ; Helsingin seurakuntien kirkkovaltuuston puheenjohtaja 1927 - .

Suomen Punaisen Ristin neuvosto 1940 - ; Suomen Lähetysseuran johtokunta; Suomen kirkon pappisliiton johtokunta; Keskinäisen henkivakuutusyhtiö Salaman hallintoneuvoston puheenjohtaja; Kansallisen Kokoomuspuolueen säätiön hallituksen jäsen 1928-1959, puheenjohtaja 1946-1959.

ARVONIMET JA KUNNIANOSOITUKSET. Professorin arvo 1949.

TUOTANTO. Der Anfang des Arianischen Streites. 1904 (väitöskirja); Kristinuskon opetusoppi. 1906; Sukupuoliasia kristinuskon opetuksessa. 1906 (myös ruotsiksi); Jeesus ja kevätelämä. 1910; Kristinuskon perustotuudet nuorisolle. 1912; Uskonnonvapauden kynnyksellä. 1921; Elämän liike. 1924; Hengen hedelmä. 1938; Mahdoton ja mahdollinen. 1945; Uudet ajat - uudet kodit. 1946; Vartija, mikä hetki yöstä on. 1947; Kyrka och stat i Finland. Stockholm 1950 (myös suomeksi); Agathon Meurman I - III. 1935 - 1957; Kahden sataluvun vaiheilta : elettyä ja ajateltua. 1953; Itsenäisen Suomen alkuvuosikymmeniltä : elettyä ja ajateltua. 1954; Etsimääni ja löytämääni. 1955. Saarnakokoelmat: Henki ja elämä. 1926; Vaeltakaa hengessä. 1927; Tosielämä. 1928.

LÄHTEET JA KIRJALLISUUS. Paavo Virkkusen arkisto, Helsingin yliopiston kirjasto.

V.-M. Autio, Opetusministeriön historia 4 : ensimmäisen tasavallan kulttuuripolitiikka 1917 - 1944. 1986; K. Kena, Kirkon aseman ja asenteiden muotoutuminen itsenäistyneessä Suomessa 1918 - 1922. 1979; P. Leino-Kaukiainen, A. Uino, Suomalaiskansallinen kokoomus : Suomalaisen Puolueen ja Kansallisen Kokoomuspuolueen historia vuoteen 1929. 1994; E. Murtorinne, Papisto ja esivalta routavuosina 1899 - 1906. 1964; E. Murtorinne, Suomalainen teologia autonomian kautena (1828 - 1918). 1986; H. Mustakallio, Säätypapista kansalaiseksi : papiston poliittis-yhteiskunnallinen rooli demokratisoitumisen murrosvaiheessa 1905 - 1907. 1983; V. Vares, Vanhasuomalainen Lauri Ingman ja hänen poliittinen toimintansa. 1996; J. Veikkola, Teologinen lauantaiseura kirkon puolustajana suurlakon jälkeisenä aikana 1905 - 1914. 1969; P. Virkkunen, Kahden sataluvun vaiheilta : elettyä ja ajateltua. 1953; P. Virkkunen, Itsenäisen Suomen alkuvuosikymmeniltä : elettyä ja ajateltua. 1954; P. Virkkunen, Etsimääni ja löytämääni. 1955; P. Virkkunen, Kangasalan Katri. 1998; P. Virkkunen, Lannistumaton : Paavo Virkkusen elämä. 2002; V.Vares, Paavo Virkkusen henkilökuva. Suomen Kansallisbiografia. SKS Helsinki 1997-.

Artikkeli perustuu Suomen Kansallisbiografiassa julkaistuun henkilökuvaan.

Vesa Vares

julkaistu 5.12.2008