Linkomies, Edwin Johan Hildegard

Edwin Johan Hildegard Linkomies

Muut nimet:
Flinck

Syntymäaika:
22.12.1894

Kuolinaika:
8.9.1963

Paikkakunta:
Viipuri, Helsinki

Merkittävimmät toimet:
professori
pääministeri
Kansallisen Kokoomuksen puheenjohtaja
 

pääministeri, Rooman kirjallisuuden professori, Helsingin yliopiston rehtori, kansleri

Edwin Linkomies teki kaksi merkittävää uraa: poliitikkona ja yliopistomiehenä. Hän oli Kansallisen Kokoomuksen kansanedustaja, toimi pääministerinä jatkosodan aikana ja valmisteli irrottautumista sodasta. Hänet tuomittiin sotasyyllisenä vankeuteen. Helsingin yliopiston Rooman kirjallisuuden professorina, rehtorina ja kanslerina Linkomies oli tärkeä korkeakoulu- ja tiedepoliittinen vaikuttaja, joka kantoi erityisesti huolta tutkijakoulutuksesta.

 

Miltei jouluaattona 1894 syntyi Viipurissa alikapteeni Evald Zacharias Flinckin ja hänen puolisonsa Hilda Vilhelmina Cajanderin perheeseen poika, joka sai kasteessa nimen Edwin Johan Hildegard ja otti 1928 sukunimeksen Linkomies. Isä kuoli pojan ollessa vain muutaman vuoden ikäinen, ja äiti muutti kotiseudulleen Satakuntaan. Hän oli lähtöisin Kiukaisten Eurakoskelta, missä hänen vanhempansa edelleen asuivat maanviljelijöinä. Läheisestä Naskin talosta tuli muutamaksi vuodeksi nuoren Edwinin koti.

Edwin kävi kiertokoulua, mutta sai valistuneelta isoisältään enemmän valmistusta koulun jatkamiseksi Raumalla. Hän läpäisi omien sanojensa mukaan "loistavasti" yhteislyseon pääsytutkinnon, ja loistavaa oli myös hänen koulunkäyntinsä. Nuorukainen tuli priimuksena ylioppilaaksi 1911, vain 16-vuotiaana. Tätä juhlaa isoisä ei enää ollut näkemässä, sillä hän oli kuollut 1909. Toinen tukija sukulaisten joukossa oli Kiukaisten asemapäällikkönä ollut eno, jonka saunakamarissa Edwin vietti kesiään vielä opiskelijanakin. Siellä nuorella miehellä oli mahdollisuus paneutua mieliharrastukseensa lukemiseen. Edwin ei kuitenkaan viihtynyt vain kirjojen parissa. Lukiolaisena hän osallistui Raumalla asianajajan uraansa aloittelevan, Huittisista lähtöisin olleen Risto Rytin nuorsuomalaiseen piiriin, millä tuttavuudella tuli olemaan vuosikymmeniä myöhemmin suuri merkitys isänmaan kohtaloissa.

Nuori tutkija

Lukiossa Edwin Linkomies opiskeli lyhyttä latinaa lehtori Iivari Tuohimaan opastamana. Se ei ollut vielä hänen mieliaineensa, vaikka humanistiset aineet häntä viehättivätkin; ylioppilaskirjoituksessa latinasta tuli vain cum laude. Vahvin aine oli matematiikka, mutta yliopistossa sen kuitenkin voitti latina. Iiro Kajanto, Linkomiehen seuraaja professorina, arvelee latinan tyydyttäneen enemmän nuoren miehen loogis-analyyttistä älykkyyttä.

Linkomiehelle oli nuoruudesta lähtien ominaista tehokkuus. Myös yliopistossa hän paneutui opintoihinsa aikaa hukkaamatta ja valmistui filosofian kandidaatiksi kuukautta vaille 19-vuotiaana marraskuussa 1913. Tutkinnon nopea suorittaminen näyttää taloudellisesti vaatimattomista oloista lähteneelle nuorelle miehelle olleen ensisijainen päämäärä, sillä arvosanasuoritukset olivat keskinkertaisia. Sivuaineina hänellä olivat yleinen historia, filosofia ja kreikka, jonka hän pian korotti laudaturiksi.

Latinan maisterit sijoittuivat yleensä opettajiksi, ja niin Linkomieskin auskultoi ja toimi 1914 - 1920 tuntiopettajana Helsingin kouluissa. Opettajan työn rinnalla hän alkoi tehdä tieteellistä tutkimustyötä, jolla pian oli selkeä tavoite. Professori Fridolf Gustafssonin eläkeikä lähestyi, eikä ehdokkaita seuraajaksi ollut kuin muutama. Tutkimuksen tekoa hankaloitti käynnissä ollut maailmansota, joskin keskeinen saksalainen kirjallisuus oli Helsingissä käytettävissä. Linkomies väitteli tohtoriksi 25-vuotispäivänään 1919 tutkimuksella De Octaviae praetextae auctore. Työ käsitteli roomalaisaiheisen tragedian Octavia praetextan tekijää, josta ei vielä 2000-luvun alussakaan vallitse yleisesti hyväksyttyä teoriaa. Linkomies puolusti tekijäksi Senecaa. Aihe oli Senecan ajan omaa historiaa; Octavia oli keisari Claudiuksen tytär ja Neron ensimmäinen puoliso. Linkomiehen perustelut olivat etupäässä kielellisiä, mutta eivät pystyneet vakuuttamaan kaikkia alan edustajia. Toisaalta eräissä 1970- ja 1980-luvunkin keskeisissä teoksissa Seneca edelleen hyväksytään tekijäksi.

Väitöskirja osoitti Linkomiehellä olevan rohkeutta tarttua kiistanalaiseen teemaan ja esittää rohkeasti omia tulkintojaan. Tämä ote tuli esiin hänen seuraavissakin tieteellisissä julkaisuissaan, etenkin 1921 ilmestyneessä Auguralia und Verwandtes, joka käsitteli lintuenteitä ja etenkin sanan augur (suomessa auguuri) etymologiaa. Sana oli jo antiikin aikana johdettu sanoista avis, lintu, ja gero, kuljettaa. Tätä Linkomies ei hyväksynyt, vaan otti lähtökohdaksi toisen varhemman selityksen, sanan augere, lisätä. Ongelmana oli vain ollut se, ettei ollut osattu selittää, miten tästä muodosta olisi kehittynyt lintuenteiden tulkitsija. Linkomies tarjosi tulkinnan, ettei auguuri alun perin ollutkaan ennustaja vaan pappi, jonka tehtävänä oli viininviljelyn edistäminen, augere. Työssään papit tarkkailivat myös lintuja, joista voitiin päätellä sään muutoksia, ja näin pappi-auguuri muuttui aikaa myöten yksinomaan linnuista ennustajaksi. Selitys saavutti ammattipiirien hyväksynnän, ja tutkimuksesta tuli yksi Suomen klassisen filologian arvostetuimmista töistä.

Väitöskirja ja auguuritutkimus jatkoivat Gustafssonin tekstikriittistä linjaa.

Linkomiehen kolmas painava tutkimus oli kielihistoriallinen ja käsitteli latinassa tärkeätä ablativus absolutusta, lauseen lyhennystä. Se ehti vain osittain valmiiksi professorinviran hakuun ja ilmestyi laajana vasta 1929. Tekijä oli tehnyt valtavan työn ja käynyt läpi yli 70 kirjailijan tuotannon etsiäkseen selitystä ablativus absolutuksen kehitykselle lopulliseen muotoonsa, mikä hänen mukaansa tapahtui latinan sisäisenä ilmiönä. Tämänkin tutkimuksen tulokset siirtyivät latinan tärkeisiin käsikirjoihin.

Saadessaan Rooman kirjallisuuden professuurin vain 28-vuotiaana Linkomiehen tieteellinen pätevyys perustui mainittuihin kolmeen tutkimukseen ja joihinkin artikkeleihin. Hakijoita oli kolme, joista varteenotettavia vain kaksi. Linkomiehen pahin kilpailija Aarne Salonius oli kuitenkin pääasiassa kreikan kielen tutkija; hänestä tulikin pian tämän alan professori. Asiantuntijat epäröivät lausunnoissaan Linkomiehen ja Saloniuksen välillä. Äänet menivät 3 - 2 Linkomiehen hyväksi. Niin tiedekunta kuin suuri konsistorikin, joka tuolloisen käytännön mukaisesti käsitteli viranhaut, asettuivat selvästi Linkomiehen kannalle. Salonius valitti, ja kun hänen opettajansa Ivar A. Heikel juuri vapauduttuaan rehtorin toimesta ja palattuaan virkaansa ehti valituksen käsittelyyn, asia sai uuden käänteen. Vahvana vaikuttajana Heikel sai aikaan, että tiedekunnan enemmistö asettui nyt Saloniuksen taakse ja että konsistorissa Linkomiehen etumatka kapeni. Nämä mielipiteiden muutokset kansleri Anders Donner otti huomioon ja esitti tasavallan presidentille, että virkaan nimitettäisiin Salonius. Presidentti K. J. Ståhlberg palasi kuitenkin yliopiston aikaisemmille kannoille ja nimitti 31.8.1923 Linkomiehen Rooman kirjallisuuden professoriksi.

Virantäyttöprosessi herätti aikanaan suurta huomiota. Erään perimätiedon mukaan kirjailija Maila Talvio, jonka puoliso J. J. Mikkola oli Satakuntalaisen Osakunnan inspehtori, olisi vaikuttanut presidentin nimityspäätökseen, mutta todennäköistä on, että Linkomiehen kovin nuorena ja lyhyessä ajassa tekemä ja kiitosta saanut tutkimustyö oli tehnyt vaikutuksen Ståhlbergiin, joka itsekin oli taustaltaan yliopistomies. Yliopisto tarvitsi nuoria ja aktiivisia professoreita. Aktiivisen opettajan yliopisto sai, mutta ei kuitenkaan tutkimuksen kentällä. Linkomies jäi tässä suhteessa vain lupaukseksi.

Valvoja-Ajan päätoimittaja

Professoriksi tullessaan Edwin Linkomies oli saman vuoden 1923 alusta kiinnitetty aikakauslehti Valvoja-Ajan päätoimittajaksi. Nuorsuomalaiseksi liukunut Valvoja ja sen vastapainoksi 1906 perustettu Aika yhdistettiin viimeksi mainitun avustajana ja toimituksen jäsenenä jo muutamia vuosia olleen Linkomiehen ohjaukseen. Päätoimittajuutta kesti tässä vaiheessa yhdeksän vuotta; uudelleen Linkomies otti lehden hoitoonsa kolme vuosikymmentä myöhemmin. Ajan päätoimittajana oli Linkomiehen tullessa sen piiriin runoilijamaisteri V. A. Koskenniemi. Nuorelle miehelle Ajan piiri merkitsi siirtymistä vanhasuomalaiseen puolueeseen ja sitä tietä suomalaisten puolueiden jaossa Kansalliseen Kokoomukseen.

Linkomiehen ensimmäiset artikkelit ja arvostelut ilmestyivät Ajassa 1916. Hän käsitteli antiikkiin liittyviä aiheita ja julkaisi 1917 klassisten kielten asemasta Suomen kouluissa kirjoituksen, jossa nuori opettaja osasi loisteliaalla tavalla puolustaa klassisen sivistyksen perintöä. Valvoja-Aikaan päätoimittaja Linkomies kirjoitti 17 artikkelia ja 43 kirja-arvostelua. Jälkimmäisissä hän ei tarvittaessa säästänyt kritiikkiä. Koskenniemen runous sai kuitenkin häneltä aina myönteiset arviot.

Eräissä kulttuuri- ja yliopistopoliittisissa kirjoituksissa Linkomies esitti jo 1920-luvulla näkemyksiä, joihin hän saattoi rehtorina palata vuosikymmeniä myöhemmin. Hän tähdensi kulttuuriperinnön merkitystä (Mietteitä kulttuurityöstä, 1923) eikä lakannut puolustamasta roomalaisen sivistyksen tärkeyttä, sillä "tutkiessamme tuota menneisyyttä, tutkimme samalla omaa sisintä olemustamme" (Roomalainen sivistys, 1930). Yliopistollisesta merkkipäivästä 1928 kirjoittaessaan Linkomies tunnusti taloudelliseen hyötyyn tähtäävät tieteet tärkeiksi, mutta ne eivät saa sivuuttaa vapaata teoreettista harrastusta. Hyötytutkimusta hän moitti lyhytnäköiseksi myös merkittävimmässä linjanvedossaan Tieteellinen tutkimustyö (1929). Tieteen tuli pyrkiä vain totuuteen ja olla monipuolista. Olisi tärkeätä perustaa humanistinen tieteellinen aikakauskirja virkistämään tutkimusta, mutta ennen kaikkea tulisi parantaa opetusta. Nuoren tutkijapolven heikko kasvatus huolestutti niin nuorta kuin myöhemmin vanhaakin Linkomiestä. Kun hän vaati, että professorien velvollisuuksiin tulisi kuulua harjoitukset jatko-opiskelijoille, hän oli paljon edellä aikaansa. Tutkimuspoliittisesti keskeistä oli antaa taloudellista tukea nuorelle tutkijapolvelle, mitä Linkomies ei myöhemminkään lakannut tähdentämästä.

"Ikuinen" vararehtori

1930-luvun taite merkitsi murrosta Edwin Linkomiehen uralla. Tutkija ja toimittaja sai väistyä hallintomiehen ja poliitikon tieltä, vita contemplativa (mietiskelevä elämä) muuttui vita activaksi (toimiva elämä), joka alkoi tyydyttää vuosien mittaan yhä enemmän Linkomiehen kunnianhimoa. Hän oli jo aikanaan kuulunut Suomen ylioppilaskunnan hallitukseen, mikä osoitti yhteiskunnallista aktiivisuutta ja ikätoverien luottamusta. Hänestä oli 1925 tullut yliopiston opettaja- ja virkamiesyhdistyksen puheenjohtaja, ja seuraavina vuosina hänet nimitettiin joihinkin yliopiston komiteoihin, jotka käsittelivät muun muassa palkkaus- ja opetuskielikysymyksiä. Linkomies valittiin 1930 historiallis-kielitieteellisen osaston varadekaaniksi, 1931 dekaaniksi ja yliopistossa tärkeän rahatoimikunnan puheenjohtajaksi sekä 1932 vararehtoriksi. Myös hänen poliitikonuransa alkoi. Hänestä tuli 1929 Uuden Suomen johtokunnan jäsen, 1931 Helsingin kaupunginvaltuuston ja kokoomuksen puoluevaltuuston jäsen ja 1933 kansanedustaja kokoomuspuolueen parhaalla äänimäärällä koko maassa. Satakuntalainen Osakunta valitsi hänet inspehtorikseen 1934. Linkomies oli parhaassa iässä, 40-vuotias, ja aivan muutamassa vuodessa hänestä oli tullut käytetty voima sekä yliopistossa että poliittisessa elämässä. Hänet tunnettiin suomenmielisenä ja suomenkielisenä, millä 1920- ja 1930-luvun yliopistossa oli erityistä merkitystä.

Tutkimukseen ei enää riittänyt aikaa, ja Valvoja-Ajan hän jätti 1931. Opetustyö kuitenkin jatkui kaikkien luottamustehtävien ohella eikä se ollut ihan vähäistä, sillä professori piti kaikille humanistiopiskelijoille latinan pro exercitio -kursseja. Tätä varten hän laati edelleenkin käytössä olevan latinan kieliopin.

Tuolloisen käytännön mukaan yliopiston rehtori ja vararehtori valittiin yhteisellä vaalilla; toiseksi eniten ääniä konsistorissa saanut tuli vararehtoriksi. Linkomies jäi kaikkiaan neljissä rehtorinvaaleissa toiselle sijalle ja toimi näin vararehtorina pääministeriksi tuloonsa saakka eli yksitoista vuotta. Miksi "ikuisesta" vararehtorista ei tullut rehtoria? Vuoden 1932 vaaleissa hän hävisi istuvalle rehtorille K. R. Brotherukselle, samoin 1935. Keväällä 1938 rehtoriksi valittiin kasvitieteilijä Kaarlo Linkola ja 1941 matemaatikko Rolf Nevanlinna. Yksi este Linkomiehen rehtoritiellä oli pitkäaikainen (1926 - 1944) kansleri Hugo Suolahti, joka oli myös humanisti. Tiedekuntien tasapainon katsottiin edellyttävän, etteivät kansleri ja rehtori olleet samasta tiedekunnasta. Herkässä kielipoliittisessa tilanteessa suomen kieltä puolustava Linkomies ei voinut saada ruotsinkielisten virkaveljien jakamatonta kannatusta. Hänellä oli selkeät sympatiat ja antipatiat, ja häntä joko ihailtiin tai ei siedetty. Linkomiehen epäämättömät kyvyt hallintomiehenä tunnustettiin, mutta kaikki professorit eivät halunneet esimiehekseen kovin itsevarmaa kollegaansa. Lisäksi poliittisen toiminnan katsottiin vievän häneltä liian paljon aikaa.

Asemaltaan vararehtori oli rehtorin varamies. Linkomies valittiin erilaisten toimikuntien puheenjohtajaksi tai jäseneksi. Merkittävin näistä oli rahatoimikunta, jonka johdossa hän toimi vuoteen 1945 ja uudelleen 1950 - 1956. Rahatoimikunta hoiti yliopiston yksityisiä rahastoja ja oli yliopiston pankki, joka antoi lainoja opettajille ja opiskelijoille mutta myös kiinnelainoja asunto-osakeyhtiöille. Se sijoitti varoja myös yliopiston rakennustoimintaan. Kun vararehtori samanaikaisesti kuului rehtorin kanssa yleisiä rahoituskysymyksiä käsittelevään taloustoimikuntaan, hänen asemansa yliopiston taloudellisten asioiden hoidossa oli hyvin keskeinen.

Yliopistossa oli 1920-luvulla laadittu laaja rakennusohjelma, jonka keskeisiä osia olivat päärakennuksen laajennus sekä useiden lääketieteellisten laitosten ja Metsätalon rakentaminen. Viran puolesta Linkomies joutui eri kohteiden rakennustoimikuntiin, ja rakennushankkeet alkoivat kiinnostaa häntä muutenkin. Häntä tyydytti uusien rakennusten klassinen ja konservatiivinen arkkitehtuuri. Hänen esityksestään suuresta juhlasalista siirrettiin 1931 pois Aleksanteri I:n patsas ja hänen hahmotuksensa perusteella Wäinö Aaltonen valmisti sinne reliefin Vapauden jumalatar seppelöi nuoruuden, jonka paljastustilaisuudessa yliopiston 300-vuotisjuhlissa 1940 Linkomies piti yhden kuuluisista puheistaan.

Vararehtoriksi ja kansanedustajaksi tullessaan Linkomies joutui keskelle yliopiston kuumaa kielikysymystä. Ylioppilaskunnan ylivoimainen enemmistö ajoi suomenkielistä yliopistoa. Ratkaisumalleja ruotsinkielisen opetuksen asemasta tehtiin useita. Linkomieskin oli usean komitean jäsen. Hän ei hyväksynyt kaikkein aitosuomalaisinta politiikkaa mutta ajoi selvästi suomenkielistä yliopistoa. Kielikysymyksen Linkomies kohtasi myös eduskunnassa, jonka ylimääräisillä valtiopäivillä lakiesityksen käsittely 1935 estettiin pitkällä jarrutuksella. Vasta vuoden 1937 presidentinvaalien jälkeen muodostetulla professori A. K. Cajanderin hallituksella oli poliittista voimaa saada kielikysymys päätökseen. Yliopiston virkakieleksi tuli suomi, mutta ruotsinkielisille varmistettiin viisitoista professuuria.

Sotavuodet lamaannuttivat yliopiston toimintaa. Pääministeriksi tultuaan 1943 Linkomies jätti opetustoiminnan, mutta jatkoi rahatoimikunnan puheenjohtajana. Keväällä 1942 hän yhdessä professori Eino Kailan kanssa teki ehdotuksen uuden sosiaalitieteellisen tiedekunnan perustamiseksi, mikä johti 1944 valtiotieteellisen tiedekunnan muodostamiseen.

Kokoomuspoliitikko

Kokoomuspuolueen johti koostui alusta 1918 lähtien Helsingin yliopiston professoreista. Edwin Linkomies valittiin aluksi Uuden Suomen johtokuntaan, jossa hän heti sai kosketuksen niin puolueen kuin lehdenkin suuntakiistoihin.

Linkomiehen tullessa johtokuntaan sen jäsenistössä tapahtui muitakin muutoksia, kaikki oikeiston suuntaan. Hänet valittiin myös työvaliokuntaan. Lapuanliikkeen nostamiin oikeistovoimiin kokoomuksessa kuului aluksi myös Linkomies, joka ajoi Uudelle Suomelle terävämpää oikeistolinjaa. Tästä syystä päätoimittaja (->) Kaarlo Koskimies (1881 - 1951) vaihdettiin 1932 aktivistitaustaiseen (->) S. J. Penttiin. Lehden ja puolueen johdon välille syntynyt kiivas kiista puolueen linjasta johti Uuden Suomen ryhmän voittoon ja Isänmaallisen Kansanliikkeen (IKL) tuen kasvamiseen kokoomuksen johdossa. Linkomies ei nähnyt yksin kommunisteja vaan myös sosiaalidemokraatit vaarallisiksi maan puolustukselle.

Vuoden 1933 eduskuntavaaleissa Linkomies sai liki 5 800 ääntä, mikä oli koko maassa korkein kokoomusehdokkaan määrä. Vaaliliitto IKL:n kanssa toi paikkoja, muttei odotetusti, ja kun IKL pian erkani omaksi eduskuntaryhmäkseen, myös Linkomies alkoi hiljalleen ottaa etäisyyttä. Talvella 1933 - 1934 kokoomuspuolueessa maltilliset voimistuivat ja vaativat eroa IKL:n radikaaleista tavoitteista, mikä kehitys johti politiikasta syrjässä olleen (->) J. K. Paasikiven tuloon puolueen puheenjohtajaksi. Hän alkoi vetää selvää rajaa äärioikeistoon ja kokoomuksen sisällä oikeistoon päin, mihin kuului myös Uuden Suomen "fascistisuuden", kuten hän sanoi, lopettaminen. Ari Uinon sanoin Linkomies perääntyi tässä tilanteessa hallitusti puolueen oikeiston leiristä. Hän osasi aistia poliittisen ilmapuntarin muutoksia.

Paasikivi ei pitänyt Linkomiestä sopivana seuraajakseen puheenjohtajana, kun hän halusi vuoden 1934 lopussa erota. Paasikiven mielestä Linkomies ei ollut linjanvedossaan luotettava. Lisäksi hän ei hyväksynyt tämän voimakasta kantaa kielipolitiikassa. Paasikivi kuitenkin jatkoi puheenjohtajana vielä pari vuotta, ja hänen johdollaan puolue sai 1936 vaalivoiton. Sen sai myös Linkomies, sillä jälleen hän oli ääniharava, nyt runsaasti yli 7 200 äänellä.

Paasikiven siirtyessä 1936 suurlähettilääksi Tukholmaan Linkomies ei edelleenkään kelvannut hänelle seuraajaksi, ja kun sopivia ja halukkaita ehdokkaita oli vähän, Linkomies sai tehtävään suostumaan kunnallisneuvos Pekka Pennasen, joka oli ollut jo vanhan talonpoikaissäädyn edustaja. Maltillinen Pennanen toimikin puolueen puheenjohtajana vuoteen 1943 saakka, ja muistelmissaan Linkomies antoi hänelle täyden kiitoksen. Linkomiehestä itsestään tuli varapuheenjohtaja ja kokoomuksen ulkopolitiikan johtava asiantuntija.

Yhdessä Pennanen ja Linkomies jatkoivat Paasikiven aloittamaa puolueen eheyttämistyötä. Tässä tarvittiin jälleen kerran myös Uuden Suomen päätoimittajan vaihdos, sillä S. J. Pentti ei ollut halukas noudattamaan puolueen uusia periaatteita. Linkomies toimitusvaliokunnan puheenjohtajana erotti hänet kesällä 1940. Uudesta, poliittisesti tarkkavainuisesta päätoimittajasta (->) Lauri Ahosta Linkomies sai sotavuosiksi arvokkaan tuen.

Kansanedustajana Linkomies ajoi virkamiespalkkojen parantamista ja korosti koulutuksen merkitystä. Aktiivisimpana kokoomuslaisena hän ansioitui 1937 kansaneläkelain läpiajamisessa. Puolustusmäärärahojen korottaminen oli niin koko puolueen kuin Linkomiehenkin sydäntä lähellä. Hän oli myös konservatiivina vahvan valtion ja valtiovallan kannattaja. Hän katsoi vielä 1930-luvun lopulla kokoomukselle mahdottomaksi mennä samaan hallitukseen sosiaalidemokraattien kanssa.

Viimeisissä rauhanajan eduskuntavaaleissa kesällä 1939 kokoomus menestyi hyvin ja Linkomies sai taas runsaasti ääniä (5 000). Kokoomusta olisi haluttu mukaan Cajanderin laajapohjaiseen hallitukseen, mutta hanke kaatui lähinnä pääministerin persoonaan. Linkomiehellä oli tosin edelleen epäluuloja sosiaalidemokraatteja kohtaan. Moskovan neuvottelujen aikaan syksyllä hallitukseen otettiin Ruotsalainen Kansanpuolue, mutta Linkomies ilmoitti, ettei kokoomus tule mukaan, koska ei näyttäisi hyvältä äkkiä muuttaa kantaa. Rytin hallituksessakaan kokoomus ei ollut virallisesti mukana, mutta ammattiministereinä siihen kuului kaksi kokoomuslaista, joista toista, Paasikiveä, Linkomies oli itse ehdottanut. Kun ainoan pojan kaatuminen talvisodassa mursi iäkkään (->) Pennasen, Linkomiehestä tuli käytännössä kokoomuspuolueen johtaja.

Pääministeri jatkosodan aikana

Eduskunnan mukana, jonka varapuhemieheksi Edwin Linkomies oli valittu, hän siirtyi talvisodan kuukausiksi Kauhajoelle, missä hänellä oli seuranaan nuori tyttärensä. Talvisodan puhkeaminen oli Linkomiehelle katkera pettymys, sillä hän oli uskonut neuvotteluin päästävän ratkaisuun. Toisaalta hän uskoi Suomen puolustuskykyyn, mutta hän oli tilanteen kehittyessä valmis hyväksymään ankaratkin rauhanehdot. Ulkoasiainvaliokunnan jäsenenä hän ajoi rauhanpolitiikkaa, mikä monille puoluetovereille oli vaikea asia.

Talvisodan jälkeen Linkomies näki luottamuksellisten suhteiden rakentamisen Saksaan ainoaksi realistiseksi mahdollisuudeksi selvitä eteenpäin. Idästä tulevan vaaran torjumiseksi myös Neuvostoliittoon oli saatava korrektit suhteet, mutta siihen ei näyttänyt olevan mahdollisuuksia. Jotta hallitus kiinnostuisi enemmän Saksasta, eduskunnan kokoomusryhmässä alettiin kesäkuussa 1940 vaatia sen vaihtamista saksalaisystävällisempään, ja Linkomies jopa kannatti pääministeri Rytin eroa. Presidentti Kyösti Kallion kuoltua Linkomies myös aluksi vastusti anglofiilina tunnetua Rytiä, mutta tämä valittiin kuitenkin presidentiksi joulukuussa 1940.

Rytin ja Linkomiehen poliittiset tiet olivat eronneet 1920-luvun alussa eivätkä muutenkaan paljon kohdanneet ennen kuin vasta toisen maailmansodan vaaran vuosina. Heinäkuussa 1940 Ryti kertoi Linkomiehelle Saksan suunnalta näkyvän valoa, minkä alkusyksyn kauttakulku ja asetoimitukset vahvistivat. Lokakuussa Ryti taas kertoi luottamuksellisesti kokoomuksen ryhmälle uusista kosketuskohdista Saksaan. Keväällä 1941 Linkomies ennusti Saksan hyökkäävän Neuvostoliittoon, mistä saatiin kesän alussa yhä selvempiä merkkejä. Jatkosodan sytyttyä Linkomies saattoi ryhmäpuheenvuorossaan eduskunnassa tyydytyksekseen todeta, ettei nyt Suomi ollut sodassa yksin. Talvisodassa maata kohdannut vääryys oli korjattava, ja Linkomies näki sodan alkuvaiheissa myös Suur-Suomen toivottavana tavoitteena.

Yhteisestä vihollisesta huolimatta Linkomies ei kuitenkaan ollut valmis sitoutumaan liikaa Saksaan, ja kun sodan lopputulos muuttui epävarmaksi saksalaisten etenemisen pysähdyttyä, suhteita länteen ei hänen mielestään pitänyt ehdoin tahdoin turmella. Toisaalta Linkomies osallistui elokuussa 1941 kielteisen vastauksen antamiseen Yhdysvalloista tulleeseen erillisrauhan tarjoamiseen.

Vuosien 1942 - 1943 vaihteessa Saksan voitonmahdollisuudet alkoivat heiketä, mistä Linkomies sai matkallaan Unkarissa vuoden 1943 alussa selviä todisteita tavatessaan korkeinta valtionjohtoa. Kun lähenevissä presidentinvaaleissa kokoomuksen valitsijamiesten enemmistö olisi halunnut valita marsalkka Gustaf Mannerheimin, Linkomies näki tilanteen toisin. Juuri tuossa tilanteessa valtion päämiehen vaihtaminen ei tekisi suotuisaa vaikutusta. Lisäksi Mannerheim olisi säästettävä seuraavaan vaiheeseen, jossa Suomi todella irtaantuisi sodasta. Kun Linkomies ryhtyi voimakkaasti kannattamaan Rytin uudelleenvalintaa ja kun tämä näki yleisen tilanteen samalla tavalla kuin Linkomies, vanhojen nuoruudenystävien oli helppo löytää toisensa. Ryti valittiin miltei yksimielisesti, ja hän ryhtyi puolestaan ajamaan Linkomiestä pääministeriksi, joskin alussa oli muitakin ehdokkaita esillä. Sosiaalidemokraatit, jotka hyvin muistivat Linkomiehen mielipiteet heistä, asettuivat aluksi vastaan, mutta kädenväännön jälkeen presidentti nimitti 5.3.1943 Linkomiehen hallituksen.

Uuden hallituksen tavoitteena oli Suomen irrottaminen sodasta ja rauhan solmiminen. Paradoksaalisesti sen johto joutui kuitenkin sodan jälkeen syytetyksi sotaan syyllisyydestä. Hallituksen vaikeutena oli sodan keston arvioiminen ja sopivan ajankohdan löytäminen siitä irtautumiseksi. Yhdysvallat tarjosi rauhanvälitystä, ja Saksa taas halusi sitovaa yhteistyösopimusta. Sodan käännyttyä Neuvostoliitolle ja yleensä liittoutuneille menestykselliseksi Neuvostoliiton aktiivisuus kasvoi Suomenkin suunnalla. Rauhantunnusteluissa hallituksen asema oli kuitenkin vaikea, kun se ei voinut toimia avoimesti. Elokuussa 1943 hallitus joutui vastaamaan rauhanopposition julkistamaan kirjeeseen, jossa vedottiin erillisrauhan puolesta.

Oma kokoomuspuoluekaan ei aina ollut samoilla linjoilla kuin pääministeri. Erityisen vaikeaan tilanteeseen hallitus joutui keväällä 1944, kun se torjui Moskovan rauhanehdot liian kovina. Kremlistä oli lähettiläs Alexandra Kollontayn kautta ja Ruotsin välityksellä tehty marraskuussa 1943 aloite keskustelujen avaamiseksi. Näkemykset erosivat suuresti Suomen tarjotessa lähtökohdaksi vuoden 1939 ja Moskovan vuoden 1940 rajoja. Myös muut liittoutuneet painostivat rauhaan, ja helmikuussa Paasikivi lähetettiin Tukholmaan hankkimaan tietoja ja maaliskuussa yhdessä entisen ulkoministerin Carl Enckellin kanssa Moskovaan neuvotteluihin. Suomalaisten tuli heti katkaista suhteet Saksaan ja internoida maassa olevat saksalaiset joukot sekä maksaa 600 miljoonan dollarin sotakorvaukset. Näihin ehtoihin Linkomiehen hallitus ei suostunut: suomalaiset joukot olivat edelleen Itä-Karjalassa eikä korvauksista sen enempää kuin saksalaisten karkottamisesta selviydyttäisi. Vaikka rauhanehtojen torjunnalla huononnettiin suhteita kaikkiin suuntiin, Linkomies muistelmissaan katsoo saavutetun yhden oleellisen tärkeän asian; mikäli Moskovan vaatimuksia ei olisi selvitetty, olisi jäänyt elämään usko, että ennen kesän suurhyökkäystä olisi ollut mahdollisuus parempiin rauhanehtoihin.

Linkomiehen ja Rytin suhteet olivat läheisen korrektit, mutta eivät lämpimät. Linkomies kunnioitti Rytin luotettavuutta, rehellisyyttä ja sitä, että tämä asetti isänmaan edun henkilökohtaisten etujensa edelle. Presidenttiin kohdistunut valtava paine oli kuitenkin vaatinut veronsa, ja jo vuoden 1943 mittaan Linkomies arvioi Rytin väsyneeksi eikä enää ehdottomaksi suunnannäyttäjäksi. Energinen ja arvioinneissaan jyrkkälinjainen pääministeri helposti korosti omien mielipiteittensä oikeutusta. Toisaalta myös Paasikivi todistaa, että viimeistään keväällä 1944 Ryti ei enää ollut entisen kaltainen ulkopolitiikan johtaja. Valtaa siirtyi joka tapauksessa pääministerille, jonka terveys myös horjui vuoden alussa.

Neuvostojoukkojen suurhyökkäys 9.6.1944 tuli voimakkuudessaan yllätyksenä niin pääministeri Linkomiehelle kuin marsalkka Mannerheimille. Linkomies ei muutamaan päivään halunnut uskoa rintaman pettäneen. Mannerheim halusi muuttuneessa tilanteessa uutta hallitusta, joka voisi paremmin aloittaa rauhantunnustelut. Linkomies ei ollut halukas väistymään kenen tahansa tieltä, ja kun rintamatilanne hieman rauhoittui, hankkeet hallitusremontista hautautuivat. Hallitus joutui joka tapauksessa heti hyökkäyksen alettua valinnan eteen: joko jatkaa taistelua tai pyytää rauhanneuvotteluja. Ensiksi päätettiin selvittää rauhanneuvottelujen mahdollisuus, mutta kun juuri juhannuksen alla saatiin Moskovasta sanoma, jonka mukaan ainoa vaihtoehto oli ehdoton antautuminen, tämä tie ei näyttänyt mahdolliselta. Linkomies asettui heti jyrkän torjuvalle kannalle: jos Suomi antautuisi, Neuvostoliitto voisi sanella kaikki ehdot ja menetellä Suomen kanssa kuten haluaisi. Muistelmissaan Linkomies saattoikin todeta: "Olen pääministerikaudellani tehnyt maalleni ainakin yhden suuren palveluksen: estänyt sen että olisimme taitamattomalla ja liialliseen herkkäuskoisuuteen perustuneella menettelyllä luisuneet antautumiseen."

Tämän valinnan jälkeen oli edessä kipeä avuntarve neuvostohyökkäyksen torjumiseksi, ja ratkaisu oli tehtävä välittömästi. Ehdottoman antautumisvaatimuksen tullessa Moskovasta oli Helsingissä Saksan ulkoministeri Joachim von Ribbentrop, joka vain muutaman tunnin varoituksella oli edellisenä päivänä saapunut Suomeen. Hän oli valmis tarjoamaan sotilaallista apua, mutta vain sillä ehdolla, että Suomi sitoutuu jatkamaan sotaa Saksan rinnalla eikä tee erillisrauhaa. Linkomies oli tällaista tilannetta ennustaen jo keväällä 1943 teettänyt oikeusoppineilla selvityksen, saattoiko tasavallan presidentti omissa nimissään solmia valtiosopimuksia. Uusien selvitysten perusteella ja Rytin ensin epäröityä ja haluttua asian eduskunnan käsiteltäväksi hän lopulta Linkomiehenkin painostaessa taipui allekirjoittamaan Saksan ja Suomen välisen yhteistyösopimuksen. Käytännössä se merkitsi Rytin uhrautumista omalla vastuullaan pelastamaan isänmaan kohtalon. Samalla se ratkaisi myös Linkomiehen hallituksen kohtalon, sillä sopimuksen sanamuoto sitoi istuvaa presidenttiä ja hänen nimittämäänsä hallitusta.

Avunantosopimus jatkoi Suomen armeijalle sen tarvitsemaa aseellista apua. Kun neuvostohyökkäys saatiin pysähtymään ja kun Neuvostoliiton päämielenkiinto heinäkuussa suuntautui yhä enemmän Keski-Eurooppaan, avautuivat uudenlaiset mahdollisuudet rauhaan pääsylle ilman ehdottoman antautumisen vaatimuksia. Tässä tilanteessa Ryti erosi virastaan, Mannerheim valittiin presidentiksi ja Linkomiehen hallitus jätti 8.8.1944 paikkansa käytettäväksi.

Linkomies oli Suomen merkittävimpiä pääministereitä. Hän torjui johdonmukaisesti sekä ehdottoman antautumisvaatimuksen että ankarat rauhanehdot toteuttamiskelvottomina silläkin ehdolla, että armeija joutui kärsimään raskaita tappioita. Mutta samalla Suomi säästyi miehitykseltä ja pysyi itsenäisenä.

"Sotasyyllinen"

Pääministeriksi tultuaan Edwin Linkomies oli valittu Pennasen jälkeen kokoomuspuolueen puheenjohtajaksi. Puoluekokouksen avajaisissa tammikuussa 1945 hän piti linjapuheen, jossa hän korosti suomalaisten saavan vaikeiden vuosien jälkeen elää edelleen itsenäisenä ja vapaana kansana sekä piti tärkeänä "hyvien ja luottamuksellisten suhteiden" luomista itäiseen naapuriin. Puhe jäi Linkomiehen viimeiseksi poliittiseksi suunnanvedoksi, sillä sodanaikainen pääministeri vangittiin yhdessä muiden sotasyyllisiksi leimattujen kanssa ja tuomittiin 21.2.1946 viideksi ja puoleksi vuodeksi vankeusrangaistukseen. Hänet vapautettiin marraskuussa 1948, mutta vasta 19.5.1949 hän sai armahduksen.

Kolmena pakollisen eristämisen vuotena, jona aikana tuomitut saivat tavata omaisiaan vain puolen tunnin ajan kerran kuukaudessa vartijan ankaran silmälläpidon alaisina, Linkomies käytti päivänsä tehokkaasti palaamalla aiheisiin, jotka olivat olleet hänelle läheisiä tutkijavuosina. Hän julkaisi kolme yleistajuista teosta - oikeastaan neljä, mutta Muinaisuuden näköaloja ilmestyi vasta 1953 - , joista Homeros (1948) oli monografia ja muut, Keisari Augustus ja Rooman perintö (1946) ja Antiikin kulttuuri tutkimuksen kohteena (1947), esseekokoelmia. Osa artikkeleista oli julkaistu jo aikaisemmin, osa oli esitelmiä ja puheita. Linkomies julkaisi monia kirjoituksia sellaisenaan, sillä vankilaan oli vaikea saada kirjallisuutta tekstin muokkausta varten. Kirjoittajalla oli kuitenkin erinomainen muisti ja suuri tietomäärä. Merkittävin teoksista on keisari Augustusta koskeva siitäkin syystä, että Linkomies näki hänessä suuren esikuvan.

Hämmästyttävän energisesti, kahdessa kuukaudessa (20.12.1947 - 18.2.1948) Linkomies kirjoitti vankilassa myös sotavuosia koskevat muistelmansa. Tapahtumat tosin olivat tuoreessa muistissa, ja sotasyyllisyysoikeutta varten hän oli joutunut ne äskettäin kertaamaan. Muistelmissaan Linkomies ymmärrettävästi puolustaa toimiaan ja on hyvin tietoinen ratkaisujensa suuresta merkityksestä isänmaalle. Hänen arvionsa aikalaisistaan ovat suorasukaisia ja aiheuttivat suurta närkästystä vielä elossa olevissa poliitikoissa ja virkamiehissä 1970, jolloin Vaikea aika ilmestyi - tämän vuoden tekijä oli asettanut julkaisemisen varhaisimmaksi ajankohdaksi. Vaikea aika on suomalaisen muistelmakirjallisuuden suuria teoksia.

Rehtori ja kansleri

Armahduksen saatuaan Edwin Linkomies saattoi palata takaisin professorinvirkaansa. Hänen ensimmäinen esiintymisensä oli toimia 28.5.1949 maisteri Pentti Aallon vastaväittäjänä. Satakuntalainen Osakunta valitsi hänet pian uudelleen inspehtorikseen ja lokakuussa 1950 konsistori tutun rahatoimikunnan puheenjohtajaksi. Tätä ennen kevään 1950 promootiossa Linkomies oli kaikessa loistossaan palannut promoottorina julkisuuteen.

Vankilassa Linkomies oli päässyt kirjallisten töiden makuun ja suunnitteli vapauteen päästyään tutkimusta roomalaisen elegian tyylistä sekä Kreikan ja Rooman kirjallisuuden historiaa. Hän sai neljänä vuonna tieteelliseen tutkimukseen apurahan, mutta työt eivät valmistuneet. Syy oli sama kuin 1930-luvun alussa. Vita activa osoittautui jälleen voimakkaammaksi. Muutamassa vuodessa Linkomies tuli jälleen vedetyksi lukuisiin luottamustoimiin. Puoluepolitiikkaan hän ei palannut, mutta tiedehallinto sai hänestä arvovaltaisen johtajan. Hänestä tuli muun muassa Suomalaisen Tiedeakatemian esimies, Tieteellisten seurain valtuuskunnan, Suomen Rooman-instituutin säätiön hallituksen ja valtuuskunnan sekä valtion humanistisen toimikunnan puheenjohtaja. Tuolloin myös avautui tie yliopiston rehtoriksi.

Keväällä 1956 rehtori Paavo Ravila valittiin uudelleen, mutta hänen siirryttyään syksyllä Suomen Akatemian jäseneksi Linkomies voitti vaalissa vararehtori Erkki Kivisen äänin 60 - 51. Kevään 1957 kanslerinvaalissa Linkomies uskoi olevansa entisenä pääministerinä vahvoilla, mutta istuva kansleri P. J. Myrberg voitti hänet äänin 98 - 62. Linkomies valittiin 1959 uudelleen rehtoriksi, ja hän sai 1962 kanslerinvaalissa täyden hyvityksen: hän voitti Myrbergin murskaavasti 150 - 9. Myrbergiä ja Kivistä Linkomies piti heikkoina hallintomiehinä.

Rehtorina ja kanslerina Linkomiehestä tuli se "legenda jo eläessään", jollaisena hänet muistetaan. Yliopiston opiskelijamäärä kasvoi voimakkaasti ja opettajakunta puolitoistakertaistui juuri hänen rehtorivuosinaan. Yliopiston rakennustoiminta oli sotavuosien jälkeen päässyt vauhtiin. Pommituksessa tuhoutunut päärakennus korjattiin. Uudisrakennuksista näkyvin, Porthania, valmistui Linkomiehen rehtorikaudella; Porthania on hänen antamansa nimi. Linkomies oli mukana ylioppilaskunnan ja opettaja- ja henkilökuntayhdistysten asuintalojen rakennushankkeissa. Kaikkiaan voidaan sanoa Linkomiehen jättäneen pysyvän jäljen yliopiston rakennushistoriaan 1950- ja 1960-luvulla.

Rehtorinpuheissaan lukuvuosien avajaisissa Linkomies näki oman yliopistonsa Suomen keskeisenä kulttuurilaitoksena. Opiskelijamäärän kasvaessa hän kuitenkin piti välttämättömänä yliopistolaitoksen ulottamista muualle maahan. Yliopistolaitoksen tuli olla riippumaton, mutta valtiovallan tuli vastata sen taloudellisesta pohjasta, jotta se pystyisi huolehtimaan kansakunnan aineellisen ja henkisen hyvinvoinnin parantamisesta. Erityisesti Linkomies kantoi huolta tutkijakoulutuksesta, ja tässä hän palasi jo 1920-luvulla esittämiinsä ajatuksiin, jotka nyt olivat yhä ajankohtaisempia.

Yliopistolaitoksen kehittäminen ja tutkimusedellytysten parantaminen olivat keskeisiä tehtäviä siinä komiteassa, joka 1958 asetettiin tieteellisen tutkimuksen organisaatiokomitean nimellä, mutta jota on kutsuttu Linkomiehen komiteaksi. Tämän komitean ehdotukset loivat pohjan seuraavien vuosikymmenien tiedepolitiikalle. Vaikka Linkomies itse ehti kuolla, ennen kuin komitea sai työnsä hiotuksi lopulliseen asuun, hänen panoksensa sen esityksissä on vahva. Komitean työtä analysoinut Matti L. Aho on sattuvasti luonnehtinut Linkomiestä sen valossa "Suomen uuden tiedepolitiikan soihdunkantajaksi".

Rehtorina ja kanslerina Linkomies näki tärkeiksi hyvät suhteet yliopiston ja valtiovallan välillä; niiden hoitamiseen hänellä pitkäaikaisena poliitikkona oli erinomaiset edellytykset. Yliopiston kanslerin oikeuksiin kuuluu oikeus olla läsnä valtioneuvoston istunnossa silloin, kun käsitellään yliopistolaitosta koskevia asioita. Kanslerit olivat odottaneet vuoroaan ministeriöiden esittelijöiden joukossa, minkä Linkomies tunsi entisenä pääministerinä kanslerin arvoa alentavaksi. Hän saikin aikaan, että kanslerille varattiin erillinen odotushuone.

Vaikka Linkomiehen tutkimustyöt jäivät syrjään, hän jatkoi aktiivisesti muuta kirjallista tomintaansa. Hän ryhtyi 1955 uudelleen Valvojan (nimestä oli Aika jäänyt 1944 pois) ja hieman myöhemmin Oman maan uuden laitoksen päätoimittajaksi. Suomen lehdistön historiassa on ainutlaatuista, että henkilö palaa päätoimittajaksi vuosikymmenien jälkeen. Linkomiehen panos Valvojan sisältöön oli nyt suurempi kuin nuoruuden vuosina. Hän kirjoitti pääkirjoituksia ja artikkeleita sekä kymmenittäin kirja-arvosteluja. Häntä lähellä olivat korkeakoulu- ja tiedepolitiikka, tieteen etiikka, yliopiston koulutusvastuu ja kulttuurin tila laajemminkin. Hän laati merkittäviä nekrologeja monista aikalaisistaan, kuten Risto Rytistä, J. K. Paasikivestä, Jean Sibeliuksesta ja V. A. Koskenniemestä, sekä puuttui kirja-arvioinneissaan ala-arvoisen kielen käyttöön, joka näytti leviävän uudessa kaunokirjallisuudessa.

Oma maa ilmestyi 1958 - 1962 ensimmäisen laitoksen kaltaisena kaksitoistaosaisena suurteoksena, ja ilman päätoimittajan suurta arvovaltaa se tuskin olisi suunnitellussa ajassa valmistunut. Linkomies näki tehtävän kansalaisvelvollisuudekseen; kysymys oli ennen kaikkea itsenäisen Suomen kuvaamisesta. Tärkeänä tukena sekä Valvojan että Oman maan toimittamisessa hänellä oli WSOY:n kirjallinen johtaja, filosofian tohtori (->) Eino E. Suolahti.

Edwin Linkomiehen virkakausi kanslerina jäi vuoden mittaiseksi. Hän sai keväällä 1963 sydäninfarktin ja toipui, mutta syksyllä kohtaus uudistui. Sairaalassakin kanslerin sihteeri kävi vielä esittelemässä asioita. Kansleri Linkomies kuoli sunnuntaina 8.9.1963.

 

Edwin Johan Hildegard Flinck vsta 1928 Linkomies S 22.12.1894 Viipuri, K 8.9.1963 Helsinki. V kapteeni Evald Zacharias Flinck ja Hilda Vilhelmina Cajander. P 1918 - Vera Karolina Schultz S 1891, K 1979, PV jahtivouti Alexander Maximilian Schultz ja Amanda Helena Pitkänen. Lapset: Antti Edwin Verus Johannes S 1919, K 1984, vakuutustarkastaja; Sinikka Sorella (Karhuvaara, Linkomies-Pohjala) S 1929, K 2000, filosofian maisteri, lehtori, kansanedustaja.

URA. Ylioppilas Rauman lyseosta 1911; filosofian kandidaatti 1913, maisteri 1914, lisensiaatti 1919, tohtori 1923. Opinto-, tutkimus-, kongressimatkoja useisiin Euroopan maihin ja Yhdysvaltoihin.

Latinan tuntiopettaja eri kouluissa Helsingissä 1914 - 1920; Helsingin yliopiston roomalaisen filologian dosentti 1921; Rooman kirjallisuuden professori 1923 - ; historiallis-kielitieteellisen osaston varadekaani 1930, dekaani 1931 - 1932; yliopiston rahatoimikunnan puheenjohtaja 1931 - 1945, 1950 - 1956; vararehtori 1932 - 1943; rehtori 1956 - 1962; kansleri 1962 - .

Kansallisen Kokoomuksen kansanedustaja (Uudenmaan vaalipiiri) 1933 - 1945; eduskuntaryhmän varapuheenjohtaja 1936 - 1941, puheenjohtaja 1941 - 1943; eduskunnan toinen varapuhemies 1939 - 1943; pääministeri 5.3.1943 - 8.8.1944; presidentin valitsijamies 1937, 1940, 1943; Kokoomuksen puoluevaltuuskunnan varapuheenjohtaja 1936 - 1943, puheenjohtaja 1943 – 1945, puoluevaltuuston jäsen 1931-44, puoluehallituksen työvaliokunnan jäsen 1932-36; Helsingin kaupunginvaltuuston jäsen 1931 - 1936, kaupunginhallituksen jäsen 1933.

Tuomittu sotasyyllisenä viiden ja puolen vuoden vankeusrangaistukseen 21.2.1946; vapautettu marraskuussa 1948; armahdettu 19.5.1949.

Valvoja-Ajan päätoimittaja 1923 - 1931; Arctoksen päätoimittaja 1930 - 1931; Valvojan päätoimittaja 1955 - ; Oy Uuden Suomen ja Suomalaisen kirjallisuuden seuran kirjapaino Oy:n johtokunnan jäsen 1929 - 1940, puheenjohtaja 1938 - 1939.

Helsingin yliopiston opettaja- ja virkamiesyhdistyksen puheenjohtaja 1925 - 1945; Satakuntalaisen Osakunnan inspehtori 1934 - 1944, 1949 - 1956; Emil Cedercreutzin säätiön hallituksen puheenjohtaja 1949 - 1956; Satalinnan säätiön hallituksen puheenjohtaja 1956 - ; Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan taloustoimikunnan puheenjohtaja 1953 - 1956; Valtion humanistisen toimikunnan puheenjohtaja 1961 - 1963.

Säätiön Institutum Romanum Finlandiae hallituksen ja valtuuskunnan jäsen 1938 - , hallituksen puheenjohtaja 1953 - 1963, valtuuskunnan puheenjohtaja 1962 - ; Klassillis-filologisen yhdistyksen puheenjohtaja 1945 - ; Suomalaisen Tiedeakatemian jäsen 1931, hallituksen jäsen 1952 - 1956, varaesimies 1952 - 1953, esimies 1953 - 1954; Tieteellisten seurain valtuuskunnan puheenjohtaja 1955 - 1960; Suomen Tiedeseuran jäsen 1962.

ARVONIMET JA KUNNIANOSOITUKSET. Suomen Valkoisen Ruusun (SVR) K 1932; P. Karitsan K 1 1942; Vapaudenristi 1 rtk. 1944; SVR suurr. 1944; Italian Kruunu-r. K 1938; Kreikan Fenixin suurr.; Romanian Kruunu-r. suurr. 1941; Unkarin Ansio-r. suurr. P. Tapanin krk. 1943. Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan puheenjohtajiston merkki purppuranauhassa 1961. Kokoomuksen Nuortenliiton kultainen ansiomerkki 1952.

TUOTANTO. De Octaviae praetextae auctore. 1919 (väitöskirja); Auguralia und Verwandtes. 1921; De ablativo absoluto quaestiones. 1929; Latinan kielioppi. 1933 (useita painoksia); Keisari Augustus ja Rooman perintö. 1946; Antiikin kulttuuri tutkimuksen kohteena. 1947; Homeros. 1948; Muinaisuuden näköaloja. 1953; Oma maa I - XII. 1958 - 1963 (päätoimittaja, 3. painos); Vaikea aika : Suomen pääministerinä sotavuosina 1943 - 1944. 1970. Suomentanut: Petronius Arbiter, Trimalkion pidot. 1945; M. Calonius, Siviilioikeuden luennot. 1946.

LÄHTEET JA KIRJALLISUUS. Edwin Linkomiehen arkisto, Helsingin yliopiston kirjasto.

Edwin Linkomies : suomalainen vaikuttaja. 1996; M. Jokisipilä, Edwin Linkomiehen poliittinen toiminta 1943 - 1946. 1997; M. Klinge et al., Helsingin Yliopisto 1917 - 1990. 1990; E. Linkomies, Vaikea aika. 1970; M. Turtola, Risto Ryti : elämä isänmaan puolesta. 1994; Tuomo Polvinen, Edwin Linkomiehen henkilökuva. Suomen Kansallisbiografia, SKS Helsinki 1997-.

Artikkeli on julkaistu aikaisemmin Suomen Kansallisbiografiassa.

JULKISET MUOTOKUVAT JA MUISTOMERKIT JA . Maalaukset: T. Miesmaa. 1962, Helsingin yliopisto; A. Laitila. 1954, Satakuntatalo; A. Snellman. 1955, Helsingin yliopisto. Mitalit: K. Räsänen. 1973;

Tuomo Polvinen

julkaistu 5.12.2008