Rihtniemi, Juha

Juha Rihtniemi

Syntymäaika:
28.8.1927

Kuolinaika:
12.1.1971

Paikkakunta:
Helsinki

Merkittävimmät toimet:
kansanedustaja
Kansallisen Kokoomuksen puheenjohtaja

 

Kansallisen Kokoomuksen puheenjohtaja, kansanedustaja

Juha Rihtniemi oli Kansallisen Kokoomuksen ensimmäisiä niin sanottuja ammattipoliitikkoja. Puolueen puheenjohtajana vuosina 1965–1971 toiminut Rihtniemi oli julkisuuskuvaltaan nuori, dynaaminen ja esiintymistaitoinen, ja hänen aikanaan Kokoomuksessa tapahtui paljon suurten ikäluokkien toiveisiin liittyviä muutoksia ja uudistuksia. Rihtniemi ei kuitenkaan päässyt nauttimaan vuoden 1970 eduskuntavaalien suuren voiton hedelmistä toisaalta poliittisista, toisaalta terveydellisistä syistä.

 

Juha Rihtniemeä voidaan pitää monella tavalla Kansallisen Kokoomuksen ensimmäisenä "oikeana poliitikkona", vaikka termi onkin hämärä ja tarkoittaa eri aikakausina eri asioita. (->) J. K. Paasikivi, (->) Lauri Ingman, (->) Kyösti Haataja, (->) Hugo Suolahti, (->) E. N. Setälä ja monet muut olivat toki olleet käytännössä usein täyspäiväisiä valtiomiehiä, mutta toisin kuin toisen maailmansodan jälkeisillä poliitikoilla, heillä oli useimmiten akateeminen tai liike-elämään liittyvä ura, jonka he ainakin itse väittivät olevansa ensisijainen toimensa, josta he olivat velvollisuudentunnosta tulleet hoitamaan yhteisiä asioita. Vanhan Kokoomuksen aikana valtiomies miellettiin hieman brittiläiseen tapaan: hän hoiti poliittiset asiat jossakin määrin vasemmalla kädellä ja hän oli hankkinut meriittinsä muualta kuin pelkästä puoluepolitiikasta. Jos hän oli pelkkä poliitikko, hän oli epäilyttävä nousukas.

Rihtniemelle poliittinen ura oli täyspäiväisempää kuin aiemmille kokoomusjohtajille. Hän oli myös näitä riippuvaisempi poliittisesta urastaan. Tämä ei tarkoita sitä, että hän olisi henkilönä tai tyyppinä eettisesti erilainen kuin edeltäjänsä. Kyse oli yhteiskunnan muutoksesta ja eri sukupolvien erilaisesta asemasta muuttuneissa oloissa.

Juha Rihtniemi syntyi Helsingissä 28.8.1927. Hänen isänsä, varatuomari (->) Elja Rihtniemi (vuoteen 1908 Högman), oli osallistunut Suomen vuoden 1918 sotaan sekä Viron vapaussotaan ja Itä-Karjalan retkelle vapaaehtoisena ja päätynyt everstiluutnantiksi. Kodin tausta oli siis hyvin isänmaallinen ja sotilaallinen. Voisi jopa sanoa, että se oli henkisenä kasvualustana tulevalle kokoomuspoliitikolle tyypillinen, koska siinä oli mukana sotilashyveitä, isänmaan ja yhteiskunnan puolustamista, suomalaistamista, heimoaatetta sekä aktivistitaustaa. Tammikuussa 1917 Elja Rihtniemi oli ollut jopa vähällä joutua venäläisten santarmien pidättämäksi. Juha Rihtniemen äiti Doris Gruene oli puolestaan työskennellyt sotaministeriön insinööriosaston apulaiskirjaajana.

Elja Rihtniemi kuoli jo 1935. Doris Rihtniemi oli palannut jo tätä ennen ansiotyöhön, aluksi opetusministeriöön, kunnes sai paremmin palkatun toimeen Nikolajeffin autoliikkeen konttoripäällikkönä. Juha Rihtniemi kävi Tehtaanpuiston suomalaisen yhteiskoulun ja toimi Akateemisen Karjala-Seuran nuorisojärjestössä, Oppikoulujen Karjala-Seurassa, ensin omassa koulussa, sitten Helsingin ja lopulta koko valtakunnan tasolla. Hän oppi järjestön välityksellä oikeistolaiset ja kansalliset arvot, jotka vahvistuivat edelleen suojeluskunnan sotilaspoikana talvi- ja jatkosodan aikana sekä puolustuksen lähettinä sotasyyllisyysoikeudenkäynnin aikana. Hän avusti etenkin presidentti Risto Rytin puolustusasianajajaa Hjalmar J. Procopéta. Näin ollen hänkin peri 1920–1930-lukujen henkisen arvomaailman ja käsitykset isänmaallisuudesta – sekä siitä, että uusissa, vaikeissakin oloissa oli kommunismia vastaan taisteltava.

Nuorisopoliitiikko

Poliitikkona Juha Rihtniemi muistetaan erinomaisena ja vakuuttavana esiintyjänä; hän oli esiintynyt puhujana usein jo ennen poliittista uraansa. Heti jatkosodan jälkeen hän liittyi Kokoomuksen Nuorten Liittoon (KNL). Ura alkoi vaatimattomasti kokoomuksen Uudenmaan piirijärjestön ja KNL:n keskustoimiston lähettiapulaisena. Helmikuussa 1946 hänet valittiin kuitenkin jo Helsingin Kokoomuksen Nuorten johtokuntaan, ja KNL:n Nuori Oikeisto –lehdessä hänellä oli oma nimimerkkinsä, joka ei epäröinyt edes rinnastamasta kommunisteja ja kansallissosialisteja toisiinsa.

Rihtniemen liittyessä KNL:oon järjestö oli paisumassa jäsenmäärältään moninkertaiseksi. KNL oli 1920–1930-luvulla ollut suhteellisen vaisu verrattuna Isänmaallisen Kansanliikkeen (IKL) nuorisojärjestöön ja jäänyt nuorison suosiosta kilpailtaessa tämän jalkoihin. Nyt kilpailu oikealta oli poistunut, ja kun KNL oli sekä Suomen Kansan Demokraattisen Liiton (SKDL) että erityisesti punaisen Valpon silmätikku, siitä muodostui innostava, jopa jännittävän seikkailun tunnetta antava foorumi nuorelle oikeisto- ja kansallismieliselle sukupolvelle. Jäsenmäärä kohosi nopeasti lähes 20 000:een, ja samalla KNL:stä tuli kokoomuksen uuden, asevelisukupolven sosiaalisia arvoja korostaneen suunnan airut. Näkyvin tämän suunnan edustaja oli KNL:n ja myöhemmin koko puolueen puheenjohtajana toiminut J(->) Jussi Saukkonen. Rihtniemi edusti samaa, joskin Saukkosen sukupolvea selvästi nuorempaa, aaltoa.

Vaikka Rihtniemi olikin poliitikkona vasta aloittelija, hänkin kuului niihin, joita punainen Valpo seurasi. Valpon arkistoon on tallentunut jopa seuraavanlainen raportti: "Illalla 21.12.1946 toimitti postin pikalähetti perille Kokoomuksen Nuorten Liittoon tavallisen, tavallista kokoa olevan, paksuhkon pikakirjeen. Kirje oli lähetetty Parkanon Sementtivalimo Oy:stä ja oli se lähemmin osoitettu Juha Rihtniemelle."

Rihtniemestä tuli KNL:n valtakunnallinen tiedostussihteeri 1948, toiminnanjohtaja 1950 ja pääsihteeri 1952. Lähimpiä työtovereita olivat Veikko Sjöblom, (->) Leo Tujunen ja Pentti Pusa. Valtiotieteen kandidaatiksi 1953 valmistuneella Rihtniemellä oli 1950-luvun puolivälissä ja loppupuolella kannatusta myös liiton puheenjohtajaksi, mutta hän ei ollut halukas tehtävään. Sen sijaan hänestä tuli vähäksi aikaa 1959 Kokoomuksen puoluesihteeri. Tässä toimessa hän ei kuitenkaan kauaa viettänyt, eikä häntä muutenkaan voi pitää suurena lahjakkuutena organisoinnin tai pöytäkirjojen pidon alalla, ennemminkin päinvastoin – hän oli nimenomaan karismaattinen puhuja, joka innosti KNL:n nuoria. Politiikan ulkopuolella hänet nimitettiin 1960 Suomen Teollisuusliiton johtajaksi ja neljä vuotta myöhemmin Satosäästötoiminnan johtajaksi.

Kokoomuksen puoluekokouksessa 1953 Rihtniemi varoitti, että vaaleissa oli menetetty lähinnä nuorten ääniä. Nämä olivat menneet Suomen Kansanpuolueen taakse, ja jotta menetetyt saataisiin takaisin, olisi tuettava taloudellisesti nimenomaan KNL:n ehdokkaita. Henkisen työn tekijöiden keskuudessa taisteltiin "jonkunlaista kansanpuoluepsykoosia" vastaan, joka oli saanut nuorison uskomaan, että Kansanpuolue, ei kokoomus, oli tulevaisuuden puolue. Huolimatta voimakkaan isänmaallisesta ja kommunisminvastaisesta taustasta Rihtniemi siis varoitti liiasta oikeistolaisuudesta ja 1940-luvun sosiaalisen näkökulman unohtamisesta. Kokoomus ei voisi menestyä niillä tunnuksilla, joihin se oli tottunut 1920–1930-luvuilla, vaan sen oli modernisoitava sanomaansa ja pehmennettävä oikeistolaista kuvaansa.

Rihtniemi kannatti Saukkosta nuorten miehenä koko puolueen puheenjohtajaksi jo 1953, mutta hanke onnistui vasta kaksi vuotta myöhemmin. Nuoresta iästään huolimatta Rihtniemi olikin tästä alkaen enemmän tai vähemmän sisäpiiriläinen, jota pidettiin monella tavalla Saukkosen luontevana manttelinperijänä. Hänet huomattiin myös muualla. Esimerkiksi Yhdysvaltain lähetystö pohti raportissaan 1960 kokoomuksen luonnetta, linjaa ja tulevaisuutta, ja Rihtniemi mainittiin erikseen puolueen kolmen tärkeimmän todellisen johtajan joukossa – jopa ennen puheenjohtaja Saukkosta. Raportin mukaan Rihtniemellä oli samanlainen realistinen kanta politiikkaan ja ulkopolitiikkaan kuin (->) Päiviö Hetemäellä, ja häntä pidettiin monella tavalla puolueen ensimmäisenä modernina poliitikkona.

Rihtniemen oikeistolaisuus olikin ollut varsin maltillista. Hän kannatti niin sanottua dynaamista konservatismia, joka ajettiin puolueen linjaksi 1957 ja jonka ajatuksena oli vähentää puolueen vanhakonservatiivista imagoa. Puolue alkoi puhua entistä enemmän sosiaalisesta markkinataloudesta ja kansankapitalismista, ja, vaikka se toki edelleen varoitti paisuttamasta julkista sektoria, se alkoi suuntautua hyvinvointivaltion arvoihin aiempaa enemmän. Esikuvia oli muun muassa Ruotsin Högerpartietin ja Saksan Liittotasavallan kristillisdemokraattien, osin myös Englannin konservatiivien Harold Macmillanin ajan politiikassa 1957–1964. Perinteisen tiukan taloudenpidon puolesta puhuivat lähinnä puolueen oikeistosiiven edustajat, kuten (->) Tuure Junnila ja (->) Raimo Ilaskivi.

Puolue tilitti laajempana ja täydennettynä versiona konservatisminsa luonnetta 113-sivuisessa kirjasessa Suomalainen konservatismi. Nuorison roolista kirjoittaneen Rihtniemen näkemys oli sikäli traditionaalinen, että hän vastusti poliittisia varhaisnuorisojärjestöjä, koska niihin sisältyi arvaamattomia kasvatuksellisia vaaroja. "Kansanvalta tuskin hyötyy sellaisesta kehityksestä, että arvostelukyvyttömät lapset jo 7–15 vuoden ikäisinä on kasvatettu puolueuskollisiksi ja rajoittuneiksi poliittisiksi kiihkoilijoiksi." Nuoriso tarvitsi toki aatteellista kasvatusta. Nuoriin olivat vaikuttaneet holhousvaltion toimenpiteet, pula kaikesta sekä ryhmittäin tapahtuva järjestäytyminen. Ihanteeksi oli tullut aineellisia etujaan valvova yksilö, joka ei luottanut omiin kykyihinsä vaan joukkovoimaan. Resepti tätä vahingollista kehitystä vastaan oli syvä isänmaallisuus ja terve kansallinen ajattelu.

Puoluejohtaja

Juha Rihtniemen pitkänä linjana oli luoda mahdollisuuksia porvarilliselle yhteistyölle, kun taas Kansallisen Kokoomuksen enemmistö piti Maalaisliittoa ja Urho Kekkosta pahimpina vastustajinaan ja oli yhteistyössä mieluummin tannerilaisen Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen (SDP) kanssa. Rihtniemi piti virheenä jo 1956 sitä, että kokoomus äänesti presidentinvaalien ratkaisevassa äänestyksessä SDP:n K.-A. Fagerholmia eikä Kekkosta. Myös Honka-liittoon 1961 hän suhtautui hyvin epäilevästi. Kuvaava olikin hänen ohjeensa Honka-liiton toimistoon kokoomuksen edustajaksi nimitetylle (->) Harri Holkerille: "Pyydä paljon palkkaa ja varasta kaikki paperit."

Rihtniemi oli myös kannattanut vuonna 1958 niin sanotun Vapaan Kansanvallan Liiton perustamista. Tarkoituksena oli muodostaa uusi kattojärjestö porvarillisille voimille, eräänlainen "porvarillinen SKDL", josta olisi ehkä muodostunut yhteinen kattojärjestö, ehkä lopulta jopa uusi puolue, joka olisi koonnut nimenomaan keskiluokkaa niin sanotuksi kolmanneksi voimaksi työväestön ja talonpoikien rinnalle. Hanke kaatui kuitenkin jo alkuunsa: kokoomuksen puolueaktiivit vastustivat hanketta ja Maalaisliitto piti sitä ulkopoliittisesti arveluttavana. Rihtniemi sai hetkellisesti joutua monien syntipukiksikin hankkeen yhteydessä, mutta hänelle hankkeessa oli ollut kyse nimenomaan porvarillisesta yhteistyöstä.

Yhteistyönäkemyksistään huolimatta Rihtniemeä pidettiin astetta enemmän oikealla olevana poliitikkona kuin puheenjohtaja Jussi Saukkosta. Tämä sai puolueen riveissä tosin ajoittain "puolikepulaisen" haukkumanimen. Rihtniemestä tuli vuonna 1965 Saukkosen seuraaja, ja koska epäiltiin, että aiemmasta kieltäytymisestään huolimatta Saukkosella olisi ollut kiinnostusta jatkaa, keskustalaisissa piireissä Rihtniemen valintaa pidettiin siirtymänä oikealle. Se, että Rihtniemi oli kukistanut puheenjohtajavaalissa Tuure Junnilan eli puolueensa oikeistosiiven, ei muuttanut tätä näkemystä. Rihtniemen vaimo oli suhtautunut ehdokkuuteen vastahakoisesti, koska tiesi miehensä terveyden olevan jo heikolla pohjalla, mutta Rihtniemi suostuteltiin virkaan nimenomaan estämään oikeistosiiven ehdokkaan voittoa.

Myös Neuvostoliitto tuntuu suhtautuneen Rihtniemeen loppuun asti epäluuloisesti. Vaikka Rihtniemen aikana termi "Paasikiven-Kekkosen linja" alkoi vakiintua Kokoomuksessakin pelkän "Paasikiven linjan" sijasta, puheenjohtajan yritykset parantaa puolueensa suhteita Moskovaan eivät tuottaneet juuri tulosta. Myöskään se, että Rihtniemi muutti linjausta kommunisteihin, ei tuntunut merkitsevän paljoa – sen sijaan hän sai tästä avauksesta kritiikkiä oman puolueensa oikeistolta. Rihtniemi painotti, että Kokoomus vastusti edelleen kommunismia aatteena, mutta ei kommunisteja henkilöinä, eikä hän pitänyt enää mahdottomana sitä, että puolue olisi samassa hallituksessa kommunistienkin kanssa. Vaikka tämä avaus jäikin vaille käytännön seurauksia, se on yksi tunnetuimmista Rihtniemen linjanvedoista. Paljon enemmän tuli rasitteita siitä, että Kokoomus asetti vuoden 1968 presidentinvaaleissa ehdokkaakseen Matti Virkkusen, joka kävi vahvan kampanjan ja myös menestyi paremmin kuin Kekkonen ja Kreml olivat odottaneet.

Myöskään ministerin paikka ei koskaan auennut Rihtniemelle, mikä oli hänelle pettymys. Johannes Virolaisen hallitusta muodostettaessa 1964 – siis ennen kuin Rihtniemestä tuli puheenjohtaja – hänen sijastaan otettiin hallitukseen (->) Erkki Huurtamo. Rihtniemi sai vuoden 1970 vaalivoiton jälkeen aluksi presidentti Kekkoselta hallitustunnustelijan tehtävän ja piti lähtökohtanaan porvarillista koalitiohallitusta. Tämä kaatui Keskustapuolueen kieltäytymiseen. Rihtniemi sai tehtävän uudelleen ja oli valmis muiden porvaripuolueiden vähemmistöhallituksen johtajaksi, mitä presidentti ei kuitenkaan hyväksynyt. Kekkonen tokaisi kuuluisat sanansa Rihtniemelle: "Olettepa te pirun rohkea mies." Niin kokoomukselle kuin Rihtniemelle jäi vaikutelmaksi, että presidentti oli antanut tunnustelijan tehtävän vain muodon vuoksi, estänyt puoluetta saamasta sen ansaitsemaa paikkaa hallituksesta ja mitätöinyt näin puolueen vaalivoiton.

Nuorille Rihtniemi oli kuitenkin dynaaminen esikuva ja auktoriteetti, puolueen "tulisielu". Erittäin voimakkaasti korostettiin, että hän oli Euroopan nuorin konservatiivipuolueen puoluejohtaja. Rihtniemen lähimmät poliittiset yhteistyökumppanit olivat 1960-luvun alussa puoluesihteerinä toiminut Rauno Koski, joka oli samalla hänen lankonsa, sekä 1960-luvun puolivälin jälkeen Harri Holkeri, josta tuli myöhemmin hänen seuraajansa puolueen puheenjohtajana. Vuoden 1970 suuri vaalivoitto laskettiin myös merkittäviltä osiltaan juuri Rihtniemen hyvän esiintymisen ansioksi. Kokoomus loikkasi kerralla 26:sta paikasta 37:een ja samalla neljänneksi suurimman puolueen paikalta toiseksi, keskisuurten puolueiden kastista suurten puolueiden joukkoon.

Rihtniemen kannalta vaalikamppailu oli kuitenkin lopun alku: hän sai vaalitenttien jälkeen sydänkohtauksen, mikä tosin naamioitiin julkisuudessa flunssaksi. Vuoden 1970 lopulla hänen aikansa oli ohi. Hän sai toisen sydänkohtauksen ja kuoli 12.1.1971.

"Rihtniemen linja"

Juha Rihtniemen kuolema jätti suuren aukon Kansallisen Kokoomuksen puoluejohtoon huolimatta siitä, että hänen heikon terveytensä vuoksi ajatukseen oli ollut valmistauduttava jo etukäteen. Hänen kuolemansa jälkeen alettiin puhua "Rihtniemen linjasta" ja sen jatkamisesta sekä pohtia Kokoomuksen vastoinkäymisten hetkellä, miten toisin asiat voisivat olla, "jos Juha olisi saanut elää". Rihtniemen urassa ja kuolemassa oli kaikki legendan syntymisen ainekset: hän oli ollut nuori ja dynaaminen, hänen aikanaan Kokoomuksessa oli tapahtunut paljon esiin murtautuvan sukupolven ajamia muutoksia, hän oli ollut erinomainen esiintyjä, häneen oli liitetty paljon tulevaisuudentoiveita – ja tuntui siltä, että juuri kun puolue oli alkanut uudistua ja kannatus laajentua, tärkeä keulakuva oli menetetty. Periaatteessa ilmiö oli pienoiskoossa sama kuin J. F. Kennedyn Yhdysvalloissa.

Joka tapauksessa oli luonnollista, että Rihtniemen nimeen liitettiin kaikki se, mitä suurten ikäluokkien oikeistolaiset olivat kokeneet edistykselliseksi. Rihtniemen omat arvot eivät välttämättä vastanneet tätä kaikkea, sillä hän edusti kuitenkin vanhempaa polvea kuin niin sanotut remonttimiehet, esimerkiksi Ilkka Suominen, Juha Vikatmaa ja Ilkka Kanerva, jotka veivät kokoomusta entistä enemmän kohti keskustaa. Rihtniemi oli loppuun asti arvoiltaan heitä oikeistolaisempi. Hän puhui kokoomuksesta konservatiivisena puolueena ja itsestään konservatiivina, sillä hänen oli myös ollut ajateltava enemmän puolueen yhtenäisyyttä ja sen oikeistosiivenkin arvoja. Epäilemättä voi kuitenkin sanoa, että jo eläessään, mutta etenkin kuoltuaan, Juha Rihtniemi saavutti kokoomuksen historiassa poikkeuksellisen arvovallan.

 

Juha Rihtniemi S 28.8.1927 Helsinki, K 12.1.1971 Helsinki. V everstiluutnantti, varatuomari Elja Rihtniemi (aiemmin Högman) ja Doris Ingrid Gruene. P 1948 - Anna-Liisa Birgitta Silvo, PV metsäpäällikkö Leo Silvo ja Gertrud Erna Auguste Wegner. Lapset. Suvi S 1954, diplomi-insinööri, kunnallispoliitikko; Tero S 1959.

URA. Ylioppilas 1945; valtiotieteen kandidaatti 1953, maisteri 1956.

Kokoomuksen Nuorten Liiton tiedostussihteeri 1947 - 1950; Kokoomuksen Nuorten Liiton toiminnanjohtaja 1950 - 1952, pääsihteeri 1952 - 1959; Kansallisen Kokoomuksen pääsihteeri 1959 - 1960; Suomen Teollisuusliiton johtaja 1960 - 1964; Satosäästötoiminnan johtaja 1964 - .

Kansallisen Kokoomuksen kansanedustaja (Kymen läänin vaalipiiri) 1958 - ; eduskuntaryhmän puheenjohtaja 1964 - 1965; presidentin valitsijamies 1962, 1968; Kansallisen Kokoomuksen puheenjohtaja 1965 – 71; Kokoomuksen eduskuntaryhmän puheenjohtaja 1965, varapuheenjohtaja 1962.

Uuden Suomen johtokunta 1962 - ; Pohjoismaiden neuvosto 1962 - , sen Suomen valtuuskunnan puheenjohtaja 1970 - ; Kansallisen Kokoomuspuolueen säätiön hallituksen jäsen 1960-1970; Snellman –säätiön hallituksen jäsen 1961-1971.

Luutnantti.

ARVONIMET JA KUNNIANOSOITUKSET. Kansallisen Kokoomuksen 50-vuotisjuhlamitali. Kokoomuksen Nuortenliiton kultainen ansiomerkki 1960.

LÄHTEET JA KIRJALLISUUS. Kansallisen Kokoomuksen arkisto. Kokoomuksen Nuorten Liiton arkisto, Porvarillisen Työn Arkisto.

K. Holopainen, Harri Holkeri, kahden presidentin mies. 1989; J. Korjus, Puolueen omatunto : Kokoomuksen Nuorten ja kokoomuksen nuorten liiton historia. 1972; J. Korjus, Juha Rihtniemi, legenda jo eläessään. 1975; V. Vares, Kaksi askelta edellä : Kokoomuksen Nuorten Liitto 1928 - 1996. 1999; Vesa Vares, Juha Rihtniemen henkilökuva. Suomen Kansallisbiografia, SKS Helsinki 1997-.

Artikkeli perustuu Suomen Kansallisbiografiassa julkaistuun henkilökuvaan.

Vesa Vares

julkaistu 21.1.2009