Leiwo, Yrjö Kalervo

Yrjö Kalervo Leiwo

Syntymäaika:
12.2.1884

Kuolinaika:
12.1.1964

Paikkakunta:
Kuhmalahti, Helsinki, Kuopio

Merkittävimmät toimet:
puoluesihteeri
kansanedustaja
 

Lehtimiehenä ja kansanopistojen johtajana työuransa tehnyt Yrjö Leiwo teki myös pitkän uran Suomalaisen puolueen ja Kokoomuksen toimihenkilönä ja kansanedustajana. Vaaliagitaattorina puoluetoimintauransa aloittanut Leiwo toimi kahteenotteeseen – 1912-1915 ja 1933-1942 – puoluesihteerinä. Hänen kansanedustajakautensa alku vuonna 1930 ajoittui juuri kiivaimpaan oikeistoradikalismin aikaan ja Leiwo suhtautuikin kansanliikkeen edesottamuksiin hyvin pitkään varsin ymmärtävästi.

 

Pirkanmaalla Kuhmalahdella 1884 kirkkoherra Paul Leiwon perheeseen syntynyt Yrjö Leiwo sai kotoaan kristillisen kasvatuksen ja eväät opintielle ja niin opiskeltuaan Leiwo valmistui ylioppilaaksi 1902. Leiwon työuraa leimasivat oikeastaan kahdenlaiset, liittyvät vahvasti kansansivitykseen tehtävät. Ensinnä Leiwo suuntasi tuoreena ylioppilaana lehtialalle ja pääsi viikkolehti Raatajan toimitussihteeriksi. Melko nuorena vasta 25-vuotiaana Leiwo toimi myös Hämeen Sanomien päätoimittajana vuonna 1909. Lehtimiehen ja toimittajan töitä Leiwo teki useaan otteeseen elämänsä varrella niin Hämeessä, Pirkanmaalla kuin uransa loppupuolella Savossa. Toimittajan töiden ohella toinen Leiwon työuran kansansivistystehtävistä oli työ kansanopistojen parissa. Ensimmäisen kerran hän asettui kansanopiston ohjaimiin 1909, kun hänet valittiin Jämsän kansanopiston johtajaksi. Vuorotellen lehtimiehen töiden kanssa Leiwo työskenteli urallaan myös Sääksmäellä sijaitsevan Päivölän ja Hämeenlinnan kansanopistojen johtajana.

 

Sekä lehtimiehen että kansanopiston johtajan ammatit osoittivat, että yhteiskunnallisen asiat ja kysymykset olivat Leiwolle tärkeitä ja lähellä sydäntä. Leiwo olikin jo varsin nuorelta iältä lähtien osallistunut aktiivisesti puoluetoimintaan. Hän toimi lähes aina asuinpaikkakuntansa kunnan/kaupunginvaltuustoissa muun muassa Lahdessa, Sääksmäellä sekä Hämeenlinnassa. Kunnallispolitiikan lisäksi Leiwo liittyi jo varhain mukaan Suomalaisen puolueen toimintaan. 1906 puoluekansliaan palkattiin tulossa olevien ensimmäisten yksikamarisen eduskunnan vaalien vuoksi niin sanottuja matkatarkastajia eli kiertäviä agitaattoreita. Näiden palkkattujen agitaattoreiden joukossa oli Leiwon lisäksi myös (→) Antti Tulenheimo, A.O. Autere ja Elias Pauanne.

 

Puolueen taholla Leiwon katsottiin ilmeisesti onnistuneen agitaattorin toimessaan, sillä hänet valittiin puoluesihteeriksi 1912 Vihtori Simosen jälkeen. Heti astuttuaan puoluesihteerin saappaisiin Leiwo istutettiin Onni Hallstenin ja (→) Kaarlo Koskimiehen kanssa komiteaan laatimaan marraskuussa 1912 kokoontuvalle lisätylle puoluevaltuuskunnalle Suomalaisen puolueen järjestötoimintaa käsitteleviä uudistussuunnitelmia koskien erityisesti puolueverotusta ja organisaatiota. Leiwo alusti marraskuun kokouksessa puoluejärjestöjä koskevan asian, mutta siihen suhtauduttiin kauttalinjan pessimistisesti. Talouden kohentamiseksi ehdotettu rahoituksen hankkiminen paikallis- ja piiritasolta sai osakseen epäilyjä ja tällaisen rahoituksen mahdollisuuksiin ei juuri uskottu. Kokouksen päätökseksi tuli, että puolueorganisaation kehittämisestä oli laadittava tarkka ehdotus ja myös piiritoimikuntien kanta asiaan oli selvitettävä. Tätä tehtävää lähti hoitamaan puoluesihteeri Leiwo. Hän piti aiheesta puheita piiritoimikunnille ja puoluekansliasta lähetettiin asiaa käsittelevä kirje, jossa korostettiin organisoidun puoluetoiminnan merkitystä. Järjestötoiminnan kehittäminen ja aktivoiminen törmäsi kuitenkin toistuvasti kysymykseen rahasta. Leiwo kuvasikin maaseudun asenteita todetessaan, että

 

” Kun puheessani olen päässyt lauseeseen 'mutta tämä järjestetty puoluetoiminta kysyy rahoja' vilahtaa viimeisen sanan ensimmäistä tavua lausuessani ensimmäinen kantapää avatun oven kohdalla ja häviää omistajansa mukana ulos huoneesta ja mitä useamman sanan lausun sitä useampi kantapää vilahtaa.”

 

Tavoitteena oli jakaa puoluetoiminnan kustannuksia tasaisemmin jäsenjärjestöjen kesken, mutta yritykset jäivät yleensä siihen, että puolueeseen haluttiin kuulua ilmaiseksi. Tällainen ajattelumalli ja taloudelliset ongelmat eivät kadonneet puoluetoiminnan arkipäivästä Yrjö Leiwon elinaikana.

 

Suomalaisen puolueen organisaation kehittäminen katkesi 1914 puhjenneeseen ensimmäiseen maailmansotaan. Sota-aika pakotti puolueen käytännössä lakkauttamaan toimintansa. Puoluesihteerin toimi lopetettiin eikä muutakaan toimintaa juuri ollut ennen vuotta 1915. Myös paikallistasolla toiminta lamaantui, sillä eduskuntaa ei vuosina 1913-16 kutsuttu koolle eikä näin ollen vaaleja järjestetty. Leiwon puoluesihteerin pesti päättyi siis ensimmäiseen maailmasotaan. Hän siirtyi 1915 takaisin lehtialalle Lahti-lehden päätoimittajaksi. Vaikka palkkatyö puolueen parissa jäikin hetkesi, oli Leiwo kuitenkin mukana poliittisessa toiminnassa niin kunnanvaltuutettuna kuin myös Kansallisen Kokoomuspuolueen perustavan kokouksen osanottajana.

 

Hämeenlinnassa vastaperustetun kansanopiston ensimmäisenä johtajana työskennellessään Leiwo lähti jälleen kunnallispolitiikkaan ja toimi sekä kaupunginvaltuustossa että -hallituksessa. Pitkän kunnallispoliittisen uran innoittamana hän astui myös valtakunnan politiikan areenalle tultuaan vuoden 1930 eduskuntavaaleissa valituksi Kokoomuksen kansanedustajaksi. 1920-30-lukujen vaihde oli tapahtumarikasta aikaa Suomen sisäpolitiikassa toisaalta kansainvälisen laman aiheuttamien taloudellisten vaikeuksien kuin myös kuohuntaa herättäneen oikeistoradikalismin vuoksi. Leiwo valittiin eduskuntaan juuri oikeistoradikalismin kuuminpaan aikaan. Leiwo suhtautui varsin ymmärtävästi Lapuan liikkeen edesottamuksiin ja hänelle kommunismi oli kuitenkin se suurempi paha verrattuna lapualaisten omavaltaisuuksiin. Keskusteltaessa loppuvuoden 1930 tapahtumista Leiwo totesikin eduskuntapuheenvuorossaan huhtikuussa 1931, että

 

” Mutta minä näe kuitenkin jotain sellaista psykologista selitystä näihin rikkomuksiin ja väkivallantekoihin, joka asettaa ne sektään aivan eri asemaan kuin tallisen rikollisen luonteen suorittaman rikostyön ja minä katselen tät asiaa lähtien jotenkin siltä pohjalta, siitä ajatuksesta, jonka tasavallan äsken eronnut presidentti täällä eduskunnassa lausui, kun hän sanoi, että historia tulee kerran kansanliikkeestä antamaan sen lausunnon, että sen pohjana on ollut kansan terve itsesäilytysvaisto. Ne olivat juuri ne piirit, jotka vapauden hyväksi olivat eniten uhranneet, jotka ensimmäiseksi heräsivät kommunismia vastustamaan.”

 

Vuonna 1933 Yrjö Leiwo valittiin jälleen kahden kymmenen vuoden jälkeen puoluesihteeriksi. Sisäpoliittisesti tilanne ei ollut Kokoomuksen kannalta mitenkään mairitteleva. Samana vuonna käytyjen eduskuntavaalien jälkeen IKL:n kansanedustajat päättivät erottautua Kokoomuksen ryhmästä ja perustaa oman eduskuntaryhmän. Muutoinkin vaalitappion kokeneelle puolueelle tämä oli raskas isku. Kokoomusryhmän koko putosi 18 edustajaan. Kansanliikkeen nousuhuumassa Kokoomus oli saavuttanut vaalivoiton vuonna 1930, mutta nyt yhteistyö kansaliikkeen kanssa oli tullut tiensä päähän. Jopa Lapuan liikkeeseen ja IKL:n varsin positiivisesti suhtautunut Leiwo liputti 1934 pesäeron puolesta. Marraskuussa 1934 piirisihteerien yhteisessä kokouksessa puoluesihteeri Leivo aloitti keskustelun yleispoliittisella puheenvuorollaan. Leiwo totesi, että IKL:n toiminnasta huolimatta sosialismi oli edelleen sekä asiallisista että taktillisista syistä pahin vastustaja. Taistelu käy rinnakkain tai ainakin yhtä voimakkaasti sosialisteja ja IKL:ttä vastaan, hän lausui. Huolimatta perinteisen vasemmistovaaran nostamisesta jälleen esille, osanottajia puhutti ennen muuta IKL.

 

Jos Leiwon toisen puoluesihteeri pestin alkua leimasivat oikeistoradikalismin jälkimainigit, antoi hänen kautensa lopulle synkän värin toinen maailmansota. Puoluesihteerin kohtaloksi tuli jälleen tulla irtisanotuksi puolueen huonon taloudellisen tilanteen vuoksi. Hänet tosin palkattiin uudestaan välirauhan aikana toimeenpannun rahankeräyksen avuksi. Välirauhan aikana Leiwo kiersi jälleen piiriessä pitämässä järjestötoiminnan liekkiä yllä. Hän patisti puolueväkeä kokoontumaan ja pitämään paikallisyhdistysten vuosikokouksia. Puoluetoiminta lepäsikin pitkälti Leiwon harteilla, sillä Esko Riekki, kenen avuksi Leiwo oli palkattu, oli siirtynyt Uuden Suomen toimitusjohtajaksi. Leiwo teki työtä järjestökentän ylläpitämiseksi, mutta kaikesta työstä huolimatta muun muassa piirikokoukset jäivät pääasiassa pitämättä ja kenttä oli enemmän tai vähemmän lamaannuksen tilassa.

 

Ennen jäämistään pois puoluesihteerin paikalta ja siirtymistään Savo-lehden päätoimittajaksi, Leiwo ehti pohtia Suomen ja Kokoomuksen tulevaa sodan jälkeistä tilannetta. 1942 hän katsoi, että hallitukselle keskitetty valta tuli säilyttää myös sodan jälkeen, sillä tilanne tulee vaatimaan nopeita ratkaisuja, jotka eivät eduskunnassa ole mahdollisia. Tämä ei tarkoittanut kansanvaltaisista periaatteista luopumista ”vaan pikemminkin puolueemme ohjelmaan sisältyvän vaatimuksen lujan ja tilanteita hallitsemaan pystyvän hallitusvallan toteuttamista”. Leiwo totesi myös, että palaaminen sotaa edeltäneisiin kansanvallan ilmenemismuotoihin tuskin oli mahdollista, jos toivottavaakaan, vaikka halua siihen ei eräillä tahoilla tule puuttumaan. Sodan jälkeisiin sosiaalipoliittisiin toimenpiteisiin tuli suhtautua ”silmät avoinna, sydän lämpimänä, mutta pää kylmänä”.

 

Toisen maailmansodan jälkeen puoluesihteerin paikka on monessa puolueessa ollut ponnahduslauta ylöspäin tai ainakin näkyvä pesti, jonka haltija on osaltaan ilmentänyt ja muokannut puolueen ilmettä ja ideologiaa. Kokoomuksessa puoluesihteerin toimi miellettiin kuitenkin vielä Leiwon aikana lähinnä suorittavaksi ja tekniseksi viraksi. Sen hoitajalta ei edellytetty eikä oletettu vahvaa järjestöjyrän roolia, sillä koko puolueen organisaatio oli varsin kevyt ja järjestöt heikkoja. Poliittisesti Leiwo ei profiloitunutkaan Kokoomuksen sisäisten suuntakiistojen aikana 1930-luvulla mitenkään merkittävästi. Puoluesihteerin paikalta päätoimittajksi siirtynyt Leiwo pitäytyi loppuelämänsä sanomalehtityön parissa. Yrjö Leiwo kuoli tammikuussa 1964 80-vuotiaana.

 

 

Leiwo, Yrjö Kalervo S 12.02.1884 Kuhmalahti K 12.01.1964 KuopioV kirkkoherra Paul Otto Leiwo, Maria Charlotta Limón P Anna Maria Kajanti 1909 -

URA. ylioppilas 1902

viikkolehti Raatajan toimitussihteeri, Hämeen Sanomien päätoimittaja 1909, Jämsän kansanopiston johtaja 1909-1912, Suomalaisen puolueen sihteeri 1912-1915, Lahti-lehden päätoimittaja 1915-1919, Uuden Suomen ja Iltalehden toimittaja 1919, Päivölän kansanopiston johtaja Sääksmäellä 1919-1926, Hämeenlinnan kansalaisopiston johtaja 1927-31, Tampereen osakepankin ja Maakuntain pankin Hämeenlinnan konttorin esimies 1926-1932, Etelä-Hämeen suojeluskuntapiirin valistusohjaaja 1929-1932, Kansallis-Osake-Pankin Hämeenlinnan konttorin toinen johtaja 1932-1934, Kokoomuksen sihteeri ja puoluesihteeri 1933-1942, Savo-lehden päätoimittaja Kuopiossa 1942-1950, Savo-lehden toimittaja 1950-1963

Kansallisen Kokoomuksen kansanedustaja Hämeen läänin eteläinen vaalipiiri 21.10.1930 - 31.08.1936

Kansliatoimikunta, Lakivaliokunta, Pankkivaliokunta, Suuri valiokunta

Lahden kaupunginvaltuusto; Sääksmäen kunnanvaltuusto; Hämeenlinnan kaupunginvaltuusto; Hämeenlinnan kaupunginhallitus

Etelä-Hämeen kansallisliiton piirihallitus

Kuopion ja ympäristön reumayhdistyksen johtokunta

ARVONIMET JA KUNNIANOSOITUKSET. kunnallisneuvos 1943

LÄHTEET JA KIRJALLISUUS. Hämeenlinnalaisia 1639-1989. Hämeenlinna 350 vuotta. 1989; Suomalaiskansallinen Kokoomus osat 1 ja 2; Valtiopäivät 1930-1936, pöytäkirjat; Eduskunnan kirjasto, edustajamatrikkeli http://www.eduskunta.fi/thwfakta/hetekau/hex/hxent.htm luettu 31.10.2011.

Jenni Karimäki

julkaistu 2.1.2012