Koskimies, Kaarlo Yrjö
Kaarlo Yrjö Koskimies
Muut nimet:
Forsman
Syntymäaika:
8.5.1881
Kuolinaika:
25.6.1951
Paikkakunta:
Helsinki
Merkittävimmät toimet:
päätoimittaja
Uuden Suomen päätoimittaja, yliopistonsihteeri, kanslianeuvos
Kaarlo Koskimies oli ennen muuta Helsingin yliopiston hallintomies ja sitä ennen merkittävä ylioppilasjohtaja. Näkyvimmän uransa hän teki ehkä kuitenkin Uuden Suomen päätoimittajana. Hän nosti lehden levikin lähes Helsingin Sanomien tasolle, mutta kaatui sitten Kansallisen Kokoomuksen sisäisiin riitoihin, jollaiset olivat hänet tehtävään nostaneetkin. Koskimies vaikutti tämän jälkeenkin puolueen kulisseissa.
Sukunsa perinteiden mukaisesti Kaarlo Forsman, vuodesta 1906 Koskimies, kirjoittautui Pohjalaiseen osakuntaan ja alkoi opiskella yliopistossa - nimenomaan tässä järjestyksessä, sillä monen muun ylioppilasjohtajan ja journalistin lailla hän ei koskaan valmistunut. Sen sijaan hän toimi Eteläpohjalaisen Osakunnan kuraattorina 1908 - 1916, Suomen Ylioppilaskunnan (sittemmin Helsingin yliopiston ylioppilaskunta) hallituksen puheenjohtajana 1911, Osakuntatalon (sittemmin Uusi Ylioppilastalo) rakennustoimikunnan puheenjohtajana sekä Ostrobotnian isännöitsijänä. Hänen toimintansa tulokset näkyvät edelleen monissa Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan perinteissä.
Koskimiehen toiminta ylioppilasjohtajana oli enemmänkin käytännön työtä kuin suurta aatetaistelua, joka oli laantunut vuoden 1905 suurlakon jälkeen. Hän toimi myös fennomaanisena pidetyn Suomalaisen Kirjakaupan toimitusjohtajana 1915 - 1917. Vanhasuomalaisuudestaan huolimatta Koskimies osallistui venäläisvastaiseen aktivismiin, kun sen aika koitti ensimmäisen maailmansodan puhjettua. Toimeliaisuus huipentui itsenäisyyslehti Uuden Päivän päätoimittajuuteen 1917 - 1918. Suomalaisen Puolueen kokouksessa keväällä 1917 hän ajoi selkeästi itsenäisyyssuuntaa – rinnallaan (->) Eino Suolahti eli aiempi kumppani Ylioppilaskunnan hallituksesta, mutta sittemmin Koskimiehen erottaja Uudesta Suomesta.
Monen myöhemmän ylioppilasjohtajan lailla Koskimies oli mennyt yliopistohallinnon palvelukseen. Hän oli edennyt toisen konsistorinamanuenssin toimesta (1915 - 1918) reistraattoriksi (1919 - 1921) ja edelleen kanslerinsihteeriksi (1920 - 1923), kunnes hänet kutsuttiin 1922 Uuden Suomen päätoimittajaksi. (->) Ernst Nevanlinna ja "jälkiaktivistit" tukijoineen olivat tuolloin ajautuneet lehdessä keskenään hakaukseen muun muassa Itä-Karjalan politiikasta ja Koskimies aktivisteihin kuuluneena suomettarelaisena oli hyväksyttävä henkilö eri suuntauksille vasta muotoutuvassa Kansallisessa Kokoomuspuolueessa.
Vaikka Koskimies olikin toiminut Uuden Päivän päätoimittajana, hän ei ollut varsinaisesti journalisti eikä etenkään kirjoittaja; laajempia tekstejä hän ei koskaan julkaissut. Sen sijaan hän oli myös Uudessa Suomessa taitava organisaattori, joka perusti muun muassa leikearkiston ja valokuvausyksikön sekä uudisti lehden ulkomaantoimintaa. Berliinissä toimineesta Ada Nornasta tuli 1929 Suomen lehdistön ilmeisesti ensimmäinen varsinainen vakinainen ulkomaankirjeenvaihtaja. Koskimies kehitti yhteyksiä myös anglosaksisiin maihin, vaikkei osannut englantia.
Koskimiehen uudistuksia oli myös Suomen lehdistön ilmeisesti ensimmäinen sunnuntailiite. Väinö Nuorteva eli pakinoitsija Olli siirtyi hänen kautensa alussa Iltalehdestä Uuteen Suomeen. 1920-luvulla uudistuva Uusi Suomi miltei saavutti Helsingin Sanomien levikin, tuki taloudellisesti kokoomuksen äänenkannattajia muualla Suomessa ja laajensi toimitaloaan. Toimitus arvosti hieman setämäistä Koskimiestä, vaikka "Kallelta" puuttuikin journalistin sähäkkyys.
Uuden Suomen päätoimittajan kohtaloa eivät ole kuitenkaan missään vaiheessa ratkaisseet journalistiset ansiot, vaan taito luovia porvarillisen politiikan ristiaallokossa. Aitosuomalaisuuteen Koskimies otti 1920-luvun lopulla välittävän asenteen. Hän varoitti nuoria liioitteluista, mutta nolasi julkisesti artikkelitoimittajansa ja toisen kumppaninsa Ylioppilaskunnan hallituksesta eli (->) S. J. Pentin, joka oli 1928 päätoimittajan pyynnöstä piikitellyt Akateemisen Karjala-Seuran jäseniä Junnun pakinassa.
Myös lapuanliikkeeseen Koskimies suhtautui sovittelevasti; hän ymmärsi sen tavoitteita, mutta tuomitsi ääri-ilmiöt. Tuekseen hän kiinnitti lehteen (->) K. N. Rantakarin eli pakinoitsija Johanneksen. Aatteiden taistelussa ei maltillisia painotuksia kuitenkaan suvaittu, ja Mäntsälän kapinan jälkeen kesällä 1932 Koskimies erotettiin. Tilalle tuli S. J. Pentti, joka ohjasi Uuden Suomen lähemmäksi lapuanliikettä ja sen seuraajaa Isänmaallista Kansanliikettä.
Koskimiehen erottamista seurasi julkinen suuntataistelu, jonka maltilliset hävisivät. Eino Suolahden sekä (->) Edwin Linkomiehen ryhmä valtasi myös kokoomuksen johtopaikat. Lapualaislinja hävisi kuitenkin eduskuntavaaleissa 1933, ja (->) J. K. Paasikiven puheenjohtajakaudella Koskimies palasi puoluevaltuuskuntaan. Hänellä oli kuitenkin liian suuri kiusaus kostaa vastustajilleen, ja hän ajautui pian sivuraiteelle. Sen sijaan Linkomies tarkisti kurssiaan ja onnistui yhdistämään puolueen. Hän myös erotti Pentin 1940 Uuden Suomen toimituksesta.
Kaarlo Koskimies ei ollut missään vaiheessa näkyvä poliitikko; Helsingin kaupunginvaltuustossa hän toimi yhden kauden 1926 - 1928. Hän oli organisaattori, ei demagogi. Tavallaan hän vaikutti kuitenkin politiikkaan ja entiseen lehteensä kuolemansa jälkeen, sillä hänen omistamansa Oy Uuden Suomen osakkeet siirtyivät Kansalliselle Kokoomukselle. Paljossa tämän salkun varassa puolue yritti 1952 vahvistaa ohutta omistusasemaansa pää-äänenkannattajansa, mutta rutiköyhän puolueen varat eivät tähän riittäneet.
Hallinnollisia kykyjään Koskimies pääsi käyttämään jälleen 1935 - 1949, jolloin hän toimi yliopistonsihteerinä (sittemmin Helsingin yliopiston hallintojohtaja). Hänen kautensa alussa yliopistossa toteutettiin laajoja rakennushankkeita, mutta pian hän joutui etsimään alma materille toimintamahdollisuuksia sodan ja puutteen oloissa. Tässä kanslianeuvoksen arvon 1940 saanut Koskimies onnistui varsin tyydyttävästi. Avioliiton hän solmi vasta vanhoilla päivillään 1947.
Kaarle Yrjö Forsman vsta 1906 Koskimies, Kaarlo S 8.5.1881 Helsinki, K 25.6.1951 Helsinki. V kansakouluntarkastaja Karl Waldemar Forsman ja Fanny Beata Tujulin. P 1947 - filosofian maisteri Irma Poijärvi, PV lehtori Lauri Magnus Poijärvi ja Fanny Adelaide Friberg.
URA. Ylioppilas Vaasan realilyseosta 1898; opintoja yliopistossa.
Aleksanterin / Helsingin yliopiston toinen konsistorinamanuenssi 1915 - 1918, reistraattori 1919 - 1921, kanslerinsihteeri 1920 - 1923; Uuden Suomen päätoimittaja 1922 - 1932; Helsingin yliopiston yliopistonsihteeri 1935 - 1949.
Suomalaisen Kirjakaupan toimitusjohtaja 1915 - 1917; Uuden Päivän päätoimittaja 1917 - 1918.
Eteläpohjalaisen Osakunnan kuraattori 1908 - 1916; Suomen Ylioppilaskunnan hallituksen jäsen 1908 - , puheenjohtaja 1911; Osakuntatalon (Uuden Ylioppilastalon) rakennustoimikunnan puheenjohtaja 1909 - 1910; Ostrobotnian isännöitsijä 1911 - 1947; Suomen sanomalehtimiesliiton puheenjohtaja 1922 – 1928; Kansallisen Kokoomuspuolueen säätiön hallituksen jäsen 1924-1951.
Kansallisen Kokoomuspuolueen valtuuskunnan jäsen 1919 - 1920, 1924 - 1932, 1936 – 1938, puoluehallituksen työvaliokunnan jäsen 1924-1932; Helsingin kaupunginvaltuuston jäsen 1926 - 1928.
Aktiivisen keskuskomitean jäsen 1917.
ARVONIMET JA KUNNIANOSOITUKSET. Vapaudenristi 4 1918; Suomen Valkoisen Ruusun K; Norjan Pyhän Olavin K 1 1930; Ruotsin Vaasa-r. K 1 1933. Kanslianeuvos 1940.
LÄHTEET JA KIRJALLISUUS. M. Klinge, Ylioppilaskunnan historia 3. 1968; M. Klinge et al., Helsingin Yliopisto : 1917 - 1990. 1990; J. Vesikansa, Sinivalkoiseen Suomeen : Uuden Suomen ja sen edeltäjien historia. 1997; sama: Kokoomus ja sen äänenkannattajat 1944-66, www.sanomalehtimiesliitto.fi; J. Vesikansa, Kaarlo Koskimiehen henkilökuva. Suomen Kansallisbiografia, SKS Helsinki 1997-.
Artikkeli on julkaistu aikaisemmin Suomen Kansallisbiografiassa.
JULKISET MUOTOKUVAT JA MUISTOMERKIT. Maalaukset: A. Favén. 1924, Helsingin yliopiston ylioppilaskunta; A. Gebhard. 1915, Etelä-Pohjalainen osakunta; W. Lönnberg. Pohjalainen valtuuskunta. Veistokset: E. Renvall. Pronssireliefi, Helsingin yliopistomuseo.
Jyrki Vesikansa
julkaistu 5.12.2008