Larmola, Yrjö

Yrjö (T) Larmola

Syntymäaika:
1940

Paikkakunta:
Helsinki

Merkittävimmät toimet:
kaupunginvaltuutettu
kulttuurijohtaja

 

Yrjö Larmola syntyi 1940 Nurmijärvellä, isä oli LKT, ylilääkäri, professori Erkki Larmola ja äiti vakuutusvirkailija Irja  o.s. Pernaja. Yrjö Larmola kiinnostui yhteiskunnallisista ja kulttuuriharrastuksista jo kouluaikana. Hän menestyi valtakunnallisissa puhe- ja kirjoituskilpailuissa (Suomen Teiniliiton valtak. puhujamestari, Akateemisen puhekilpailun voittaja, Suomen Kuvalehden kynä ylioppilasaineesta). Ylioppilaaksi hän kirjoitti Töölön yhteiskoulusta 1959. Hämäläis-Osakunnassa hän toimi useissa tehtävissä, mm. Hälläpyörän päätoimittajana ja osakunnan edustajana Hämeen kulttuurirahaston hoitokunnassa. Hän oli Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan edustajiston jäsen ja Suomen ylioppilaslehtien toimittajien liiton puheenjohtaja.

Ennakkoluuloton professori Matti Kuusi palkkasi neljännen vuoden ylioppilaan arvovaltaisen Kalevalaseuran sihteeriksi ja seuran ja Suomen Kotiseutuliiton yhteisen toimiston toiminnanjohtajaksi. Kuusella oli idea eri kulttuurijärjestöjen voimin vuosittain järjestettävästä kansallisesta kulttuuriviikosta, jonka teema ja pääjuhlan paikka vaihtelisi. Ensimmäinen viikko, Kansankielen viikko, avattiin 1964 E.N. Setälän satavuotismuiston kunnioittamiseksi Kokemäellä, toinen, Suomalaisen maiseman viikko, seuraavana vuonna Jyväskylässä. Kalevalaseura huolehti korkeatasoisesta asiantuntijaohjelmasta, käytännön järjestelyistä pääosin paikallinen isäntä. Larmola toimitti ja osaksi kirjoitti juhlaviikkojen ohjelmakirjat, kirjan Kansan kieli – omin omaisuutemme Kuusen suunnitelman mukaan, kirjan Yhteinen ympäristömme valtion luonnonsuojelunvalvojan Reino Kalliolan suunnitelman pohjalta. Kouluhallitus jakoi kirjat maan kouluihin ja kirjastoihin.

Keväällä 1965 Larmola siirtyi Lahden kesäyliopiston rehtorin, appensa, kutsusta kesäyliopiston sihteeri-toiminnanjohtajaksi. Rehtori oli suunnitellut ohjelman ja kutsunut opettajat, sihteerin tehtävänä oli tiukassa aikataulussa, yhdessä lahtelaisten kanssa, sijoittaa opetus käytettävissä oleviin opetustiloihin, viimeistellä painettava käsiohjelma, painattaa ja markkinoida se sekä huolehtia avajaisista ja jatkuvasta yhteydenpidosta mediaan, päivystää kesäyliopiston kansliaa sekä aikanaan vastata tilastoinnista ja todistuksista. Opiskelijoiden pääosa oli ylioppilastutkintoon valmentautuvia lukiolaisia (äidinkieli, ruotsi, englanti, saksa) ja peruskoulun tuloon valmistautuvia kansakoulunopettajia. Isäntäkuntien luottamus- ja virkamiesten tarpeisiin toimeenpantiin kunnallisalan seminaareja. Larmola hankki myös studia generalia -muotoista ohjelmaa, mm. poliittisia ajankohtaisseminaareja yhteistyössä Paasikivi-seuran kanssa.

1960-70-luvut olivat kesäyliopistolaitoksen kukoistusaikaa. Pääjohtaja R.H. Oittinen sanoi, ettei koulunuudistuksesta olisi ilman kesäyliopistoja selvitty niin kuin selvittiin. Mutta nämä kuntaliittojen päätöksellä perustetut, arvosanaopetuksen pätevyyden varmistamiseksi vakinaisten korkeakoulujen kanssa liittoutuneet instituutiot olivat lainsuojattomia. Larmola kokosi sihteereistä ja toiminnanjohtajista Kesäyliopistojen yhteistoimikunnan ja tämän pohjalta esitti perustettavaksi Suomen kesäyliopistot ry:n, pysyvän valtionavun takaamiseksi ja maakuntien äänen voimistamiseksi opetusministeriön ja kouluhallituksen kiintiöivää sanelupolitiikkaa vastaan. Näin tehtiin.

Kesäyliopistotyön rinnalla Larmola toimi kutsusta vuoden ajan myös Äidinkielen opettajain liiton toiminnanjohtajana ja toimitti liiton vuosikirjan ja jäsenlehteä. Hän ei viihtynyt: hän piti liittoa kouluttautumisorganisaationa, opettajat odottivat ammattiyhdistystoimintaa, joka Larmolan mielestä kuului Opetusalan ammattijärjestölle ja sen osastoille.

Opinnot viipyivät, asevelvollisuuden lykkäys päättyi. Vuonna 1966 Larmola suoritti asevelvollisuutensa. Hän toimi Savon prikaatin aliupseerikoulun oppilaskunnan puheenjohtajana, RUK:n 122. kurssin puheenjohtajana ja kokelaskauden pääesikunnassa Ruotuväki-lehden toimittajana. Hänet kotiutettiin vänrikkinä. (Myöhempien kertausharjoitusten, Maanpuolustuskorkeakoulun valtakunnallisen maanpuolustuskurssin sekä jatkokurssien perusteella hänet on ylennetty kaartinjääkäriyliluutnantiksi.)

Haminasta käsin hän haki Ylioppilaslehden päätoimittajan tointa. Päätöstä tehtäessä hän ensimmäisessä äänestyksessä voitti Paavo Lipposen äänin 9-6; toinen äänestys päättyi 9-9, ja arpa lankesi Larmolan hyväksi. Ei-vasemmistolaisen päätoimittajan valitseminen nosti lyhyen mutta kiivaan vastalausemyrskyn. Epäpoliittinen Larmola halusi toimittaa kulttuurilehteä, mutta ajan paine ja käytettävissä olevat toimittajavoimat tekivät lehdestä poliittisen. ”Larmolan aikana lehti oli kulttuuripitoisimmillaan, mutta vain jostakin kirjoituksesta saattoi aavistaa, että Suomessakin tapahtuisi jotakin, jos vain joku ryhtyisi johonkin”, kirjoitti muistelmissaan Pekka Lounela. Vastoin myöhemmin luotua käsitystä Larmola ei sensuroinut avustajiaan eikä peitellyt ajan ilmiöitä. Vuosikymmenten päästä luettuna lehti saattaa vaikuttaa hyvinkin jyrkältä. Toimittajat olivat radikaaleja, eivät vallankumouksellisia (yhtä lukuun ottamatta). Pääkirjoitukset olivat kriittisiä radikaaleja ilmiöitä kohtaan. Vanhan valtauksessa 1968 paikalle haastettuna päätoimittaja yksin puolusti linjaansa, pöydällä seisten. Hänen ehdotuksestaan ”vallankumoustoimitus” sai julkaista yhden numeron paineen purkamiseksi. Siitä opintososiaalisia uudistuksia odottava ylioppilas sai havaita, ettei vallankumousromantikoilla ja hänellä ollut yhteistä asiaa.

Larmola valmistui filosofian kandidaatiksi 1971 ja promovoitiin maisteriksi 1973. Hänet kutsuttiin Eläketurvakeskuksen (ETK) apulaistiedotuspäälliköksi 1971 ja tiedotus- ja koulutusosaston päälliköksi ja johtoryhmän jäseneksi 1974. Tässä tehtävässä hän toimi vuoteen 1990. Hän oli myös ammattilehden Työeläkkeen päätoimittaja ja yhdessä muiden kanssa perusti henkilöstölehden, Lisäedun, 1972, ja toimi sen päätoimittajana vuoteen 1990. Eläketietoutta levitettiin hänen aikanaan – ennen tietoverkkoja – mm. kaupallisille messuille eri puolilla maata pystytetyillä neuvontaosastoilla. Idea ei ollut hänen, mutta toteutus oli hänen vastuullaan. Messuhenkilöstö oli ETK:n lainopilliselta, vakuutustekniseltä ja tiedotusosastolta. Larmolan aikana messuosasto pystytettiin toista sataa kertaa. Sosiaalivakuutuksen toimintakenttä kansainvälistyi. Larmolan aloitteesta perustettiin ETK:hon käännösyksikkö, joka otti vastuulleen mm. pohjoismaisen terminologia-yhteistyön. Yhden maan invalidpension on eri asia kuin toisen maan arbetsoförmögenhetspension. Edustaessaan vuorollaan ETK:ta kansainvälisissä konferensseissa Pohjoismaissa, Zürichissä, Berliinissä ja Jerusalemissa Larmola laati lehtiinsä aina matkakertomukset jakaakseen kokemuksensa kollegoiden kesken.

Vuonna 1974 Larmola toimi Sosiaaliturvan aktuaarien ja tilastotutkijain maailmankongressin toisena suomalaisena pääsihteerinä Helsingissä. Vuodeksi 1986 hän toimitti Eläketurvakeskuksen 25-vuotisjuhlajulkaisun Eläketurvakeskus keskustelun keskellä. Kirja koostui faksimileina julkaistuista, välitekstein kommentoiduista lehtikirjoituksista.

Larmola otti vastaan kutsun asettua kunnallisvaaliehdokkaaksi 1968. Hän arvasi, ettei ”sen Ylioppilaslehden” päätoimittajan odotettu tulevan valituksi Kokoomuksen listalta. Hänen odotettiin vain keräävän opiskelijoiden ääniä. Muun puolueen kutsua hän ei olisi ottanut vastaan. Hän toimi kaupunginvaltuutettuna 1969 – 72  ja varavaltuutettuna 1973 – 90. 

Aluksi hän kohtasi tulokkaaseen aina kohdistuvat ennakkoluulot. Mutta Jouni Apajalahti luotsasi hänet nuorisolautakunnan  puheenjohtajaksi vuosiksi 1970-72 ja suomenkielisten kansakoulujen johtokunnan puheenjohtajaksi 1971; hän siis johti jonkin aikaa kahta lautakuntaa päällekkäin. Hän suhtautui tehtäviin nuoruuden innolla. Kentälle hän lähti keskustelemaan lähiöjengien johtajien kanssa osoittaakseen, että heidän toimiaan seurattiin. Hänen aikanaan järjestettiin ensimmäinen huumeistavieroitusleiri Bengtsårin leirisaaressa. Vuodet 1973-77 hän toimi koululautakunnan varapuheenjohtajana, puheenjohtajana 1977-90.

Larmolan puheenjohtajavuosiin osui koulujärjestelmän suuri murros, siirtyminen peruskouluun, uuden kunnallisen toimialan lukionpidon aloittaminen sekä oppilasmäärien arvaamaton 

väheneminen. Koulujen omistamisesta nousi monivuotinen kiista. Vasemmisto ajoi yhtenäistä, yhtenäisesti tuettua ja tasan yhtenäistä opetusohjelmaa noudattavaa kunnan koululaitosta. Larmolan edustama mielipidesuunta hyväksyi yhteisen opetussuunnitelman ja kattavan tukijärjestelmän mutta katsoi, että oman voimakkaan profiilinsa luoneiden yksityiskoulujen tuli halutessaan voida jäädä yksityiseen omistukseen, yhteisen ohjelman lisinä tarjottujen koulukohtaisten erityispiirteiden ja koulun läheltä valitun johtokunnan säilyttämiseksi. Larmolan johtama monivuotinen oppikouluneuvottelutoimikunta kävi kolme koulukohtaista neuvottelukierrosta ja tarjosi kouluille näiden oman valinnan mukaan vastikkeetonta luovuttautumista varoineen ja velkoineen kaupungin omistukseen tai vaihtoehtona jäämistä yksityiseen omistukseen, kirjastonsa, kokoelmansa ja muut erityispiirteensä (autokoulu, uimahalli jne.) omassa omistuksessa säilyttäen,  yhtenäisen opetusohjelman ja julkisen tuen puitteissa. Kun samaan aikaan oppilasmäärän vähetessä kouluja oli pakko yhdistää niiden toimintakyvyn säilyttämiseksi – kurssitarjotin, koulukohtaiset lehtorinvirat – koulusota kärjistyi voimakkaaksi. Larmolan ansiota suurelta osalta oli, että joukko nimekkäitä helsinkiläiskouluja säilyi yksityisinä. Muutama koulu pelastettiin siirtämällä ne uusille toiminta-alueille. Valtion koulut tulivat kunnalle muitta mutkitta. (Omistajan vaihdosta odotellessa valtio jätti koulujensa vuosikorjaukset tekemättä.)   Silloinen opetushallituksen pääjohtaja Erkki Aho on myöhemmin todennut, että kunnankoulu-sopimuskoulu-järjestelmä on Helsingissä osoittautunut toimivaksi. Koulujen lakkauttaminen (”fuusioiminen”)  ja toimiminen väliaikaiskouluparakeissa (”viipalekouluissa”) aiheutti kaupunkilaisissa luonnollisesti pahaa mieltä. Larmola kävi vanhempaintilaisuuksissa ratkaisuja selittämässä aina kun kutsuttiin, vastaanotosta riippumatta.

Kunnallisella puolella musiikkilukiokomitean ja sitten taidelukiokomitean puheenjohtajana Larmola vaikutti keskeisesti musiikkilukion (Sibelius-lukio), kuvataidelukion (Torkkeli) ja ilmaisutaitolukion (Kallio) syntyyn. Taidelukioita hän pitää merkittävimpänä kunnallispoliittisena saavutuksenaan. Hän oli kiinnostunut, paitsi koulujen järjestysmuodosta, ennen kaikkea opetuksen sisällöstä ja tavoitteista. Kunnalliselle pohjalle perustetut taidelukiot hyväksyi vasemmistokin, joka aina on herkkä vainuamaan erikoiskouluissa elitismiä.

Varsinaiseen puoluetoimintaan Larmola osallistui Eiran kansallisseuran puheenjohtajana ja sittemmin Kokoomuksen sosiaalipoliittisessa toimikunnassa, kulttuuripoliittisessa toimikunnassa sekä ohjelmatoimikunnassa ja sen työvaliokunnassa.

Vuonna 1988 valmistui kuvien pohjalle rakentuva tietoteos Kukkulan kortteli – kaupungin kaksi vuosisataa, jonka tekijät olivat taiteilija Leena Lumme, arkkitehti Erkki Mäkiö, kirjoittajina Maija Larmola (fiktiiviset osuudet) ja Yrjö Larmola (faktaosuudet). Muuten Larmolat käyttivät usean vuoden vuosilomansa väitöskirjatyöhön ja väittelivät filosofian tohtoreiksi 1990 viikon välein,  Yrjö Larmola teoksella Poliittinen Eino Leino.

Keväällä 1990, kesken väitösprosessin, Larmola valittiin kaupungin kulttuurijohtajaksi. Liikkeelle lähtöä vaikeutti lama, joka kohta iski. Jo vahvistetusta käyttöbudjetista jouduttiin useana vuonna vähentämään kymmenen prosenttia. Oli palkattomia työviikkoja;  ne käytettiin töissä, eiväthän työt poistuneet. Kulttuuriasiainkeskus työllisti määräajaksi työllistettäviä työttömiä kokoonsa nähden enemmän kuin mikään muu hallintokunta. Pahimman mentyä ohi toiminta-alaa ja yksiköiden määrää lisättiin. Kunnia yksittäisten kokonaisuuksien aikaansaamisesta kuuluu lähinnä työtovereille. Näistä pitkäaikaisimpia ja merkittävimpiä olivat Marianna Kajantie (Annantalo, lastenkulttuuri, Harakan taiteilijakeskus,  Aleksanterin teatteri, Lasipalatsi, Aurinkolahden taiteilijatalo); Johanna Lindstedt (Stoa, Annantalo, lastenkulttuuri); Irmeli Niemi (Stoa, Kanneltalo, Malmitalo, vastavuoroinen asukasyhteistyö); Tapani Närhi (Savoy, ulkomainen kulttuurituonti); Marie-Louise Blåfield (ruotsinkielinen toiminta, pohjoismaiset yhteydet); Elis Sella ja Paiju Tyrväinen (avustustoiminnan kehittäminen); Jaana Lindman (ulkoilmatapahtumat), Reijo Jyrkiäinen (musiikki). Kokonaisuuden koossa pitämiseksi yksiköiden päälliköt, hallintopäällikkö ja henkilöstön edustaja kokoontuivat Larmolan johdolla säännöllisiin johtoryhmän kokouksiin.

Keskus tuli jäseneksi Eurocities- ja Union of Baltic Cities -kaupunkijärjestöihin,  Informal Theatre Meeting -ketjuun ja Suburbs Up -organisaatioon. Larmola toimi vuorollaan ensin mainitun yhteisön kulttuurikomitean puheenjohtajana. Kansainvälinen yhteistyö vilkastui entisestään, kun kaupunginhallitus päätti hakea vuoden 2000 Euroopan kulttuuri(pää)kaupungin asemaa. Kulttuurikaupunkeja oli lopulta yhdeksän.  Hanketta varten perustettiin määräaikainen säätiö, jonka johtoon tuli Georg Dolivo. Hänen organisaationsa huolehti juhlaohjelmasta, kulttuuriasiainkeskus premisseistä. Ulkopuolisten arvioiden mukaan Helsinki hoiti osuutensa kaupungeista parhaiten. Idean keksijän Melina Mercourin ajatus tittelikaupunkien ja niiden asukkaiden tutustuttamisesta toisiinsa ei toteutunut tuona kuten ei muinakaan vuosina. Helsingin ohjelmaa sävytti kaupungin 450-vuotisuus. Edellisvuonna vietettiin Viaporin 250-vuotisuutta.

Kansainvälinen kulttuurikeskus Caisa perustettiin poliittisen myötätuulen mukana; ”mahdollisuuksien ikkuna oli hetken auki”. Kaupunginhallitus päätti, että Helsinki liittyy vainottujen kirjailijain turvapaikkaverkkoon. Larmola sai asian henkilökohtaiselle vastuulleen. Hänen aikanaan Helsingissä asui kolme suojakirjailijaa, kukin vuoden. Kolmikantasopimus: Opetusministeriö antoi stipendin elinkustannuksiin, kaupunki huolehti asunnosta tarpeineen ja PEN-klubi sosiaalisesta verkosta. Arvostettu valkovenäläinen sotaveteraani Vasili Bykov kirjoitti suojavuonnaan  sittemmin Moskovassa palkitun teoksen. Larmola huolehti, että hän sai haudalleen Minskiin kiven Vuosaaresta, ”paikasta jossa hän oli ollut onnellinen”.  Suojakaupunkiverkko ei ottanut vakiintuakseen. Larmola kävi yhteiskokouksissa, mutta ilmoitti, ettei Helsinki maksa jäsenmaksua järjestölle, jolla ei ole selviä sääntöjä eikä tilinpitoa.

Oli ilmeistä,että pyrkimys kulttuurialalle ja halu siviilipalvelukseen korreloivat keskenään. Palveluspaikoista oli suuri puute. Moni mies sai kulttuuriasiainkeskuksessa alun uralleen, esimerkiksi ääni-, valo- tai näyttämömiehenä. Larmolan aikana ehdittiin työllistää toista sataa siviilipalvelusmiestä. Hän venytti sääntöjä sijoittamalla miehiä kaupungin avustusta nauttiviin taidelaitoksiin, joiden taloutta ja siis työllistämiskykyä kulttuuriasiainkeskus valvoi. Larmola otti jokaisesta miehestä viimesijaisen vastuun. Kaupunginhallitus antoi hänelle omavaltaisuudesta kirjallisen varoituksen; se oli ainoa hänen urallaan saamansa rangaistus. Keskuksen mahdollisuudet työllistämiseen putosivat jyrkästi. Kaupunki ei ottanut aktiivista vastuuta miesten, Helsingin kunnan jäsenten, työllistymisestä.

Kulttuurijohtajan rooliin kuuluivat puheet, esitelmät ja kaupungin tervehdyksen tuominen eri yhteisöjen tilaisuuksiin ja näyttelyiden ym. avaaminen.  Näitä tehtäviä oli ohjelmassa 70 – 90 vuosittain. Kulloiseenkin päätehtävään liittyen Larmola on toiminut puheenjohtajana tai varapuheenjohtajana mm. seuraavissa yhteisöissä: Sosiaaliturvan keskusliitto, Helsingin seudun kesäyliopisto, Gallen-Kallelan museosäätiö, Helsingin suomalainen klubi (nyttemmin kunniajäsen), Helsingin rotaryklubi (1. varapresidentti), Risto Ryti -seura, Kalliolan vapaaopisto, Etelä-Helsingin kansalaisopisto (Toimela). Hän on julkaissut yli kaksi tuhatta  lehtiartikkelia yhteiskuntapolitiikan eri aloilta ja kirjallisuusesseitä. Hän kirjoitti kolumneja Uuteen Suomeen muutaman vuoden ajan ja niin ikään Kirkko ja kaupunki -lehteen, kahteen otteeseen. Elämänikäisen keräilyharrastuksen tuloksena syntyi eläkevuosina kirja Tinasotilas, käteen mahtuvaa historiaa (2008). Kokoelmastaan hän on kutsusta järjestänyt kymmenen museonäyttelyä.

Maija Larmola on yliopistossa kasvattanut useita äidinkielenopettajasukupolvia, laatinut useita kymmeniä oppikirjoja ja julkaissut kaunokirjallisuutta. Pojista Kivi on enimmäkseen ulkomailla työskentelevä sarjakuvataiteilija, Johannes (Jussi) kuoli pienenä, Antti on teatterikasvattaja ja keittiömestari, ravintolapäällikkö. Epävirallinen ottotytär on valkovenäläinen Alina Belskaja, joka eli Larmolan perheessä toistakymmentä vuotta, valmistui valtiotieteiden maisteriksi ja työskentelee kansainvälisissä tehtävissä. Miniät ovat taiteilijoita: Sanna Larmola elokuvataiteen maisteri, Riikka Siirala tanssitaiteilija. 

 

LÄHTEET JA KIRJALLISUUS. Kalevi Oksanen, Kokoomuksen valtuutetut Helsingin kaupunginvaltuustossa 1919-2008. Helsingin Kokoomus 2008.

julkaistu 5.3.2009; täydennetty 22.10.2013 ja 10.1.2020