Kanerva, Ilkka Armas Mikael

Ilkka Armas Mikael Kanerva

Syntymäaika:
28.1.1948

Paikkakunta:
Lokalahti, Helsinki

Merkittävimmät toimet:
ministeri
kansanedustaja
 

Ilkka Kanerva on ollut 1970-luvun poliittisen kulttuurin yksi näkyvimpiä symboleja. Vuonna 1948 syntyneenä hän edustaa suuria ikäluokkia ja nuorisopoliitikon tyyppiä, jota 1970-luvulla pidettiin uudenlaisen modernisaation ilmentymänä. Tuolloin uskottiin politiikan mahdollisuuksiin jokseenkin kaikkien ongelmien ratkaisemisessa. Oli olemassa kuitenkin myös negatiivinen mielikuva. Vastustajille Kanerva ja muut ajan nuorisopoliitikot merkitsivät "poliittisten broilerien" esiinmarssia, poliitikkotyypin, joka koetti astella suoraan eturiviin johtamaan ilman riittävää kokemusta yhteiskunnan asioista.

Lokalahdella 1948 syntynyt Ilkka Kanerva tuli politiikkaan jo 1960–1970-luvun vaihteessa valtiotieteen ylioppilaana. Ura oli alusta alkaen nimenomaan politiikkaa; Kanerva ei luonut akateemista eikä virkamiesuraa. Hän valmistui maisteriksi jo vakiintuneena poliitikkona 1980 pro gradu -työllä, joka käsitteli (->) Tuure Junnilan, toisin sanoen pahimman vastustajan, idänpolitiikkaa. Kanerva edusti Kansallisen Kokoomuksen sisällä sukupolvea, joka piti takertumista kodin, uskonnon ja isänmaan tunnuksiin vanhanaikaisena. Paasikiven-Kekkosen linja, sosiaalisuus, vasemmistolaisuuden ja radikalismin nousu sekä yhteiskunnan suuri murros agraari-Suomesta teollistuvaan ja palvelusektoriaan kasvattavaan Suomeen olivat heille itsestäänselvyyksiä.

Kanerva valittiin eduskuntaan jo vuoden 1975 vaaleissa, ja jo tätä ennen hän oli luonut mittavan uran teinipoliitikkona ja Kokoomuksen Nuorten Liiton (KNL) puheenjohtajana (1972–1976). Hänen muista yhteiskunnallisista aktiviteeteistaan varmaankin näkyvin ja tunnetuin on urheilujohtajan ura; hän on ollut esimerkiksi pitkään Suomen Urheiluliiton (SUL) puheenjohtaja. Hän merkitsi myös Kuka kukin on -teoksiin harrastuksekseen urheilun. Lisäksi hän on kuulunut monien valtionyhtiöiden, kuten Nesteen, Alkon, Imatran Voiman ja Veikkaus Oy:n hallintoneuvostoihin.

Kanervan poliittista tukialuetta oli alusta alkaen Turun eteläinen vaalipiiri, jossa Kokoomuksen Nuoret olivat vahvoja niin omassa puolueessaan kuin yleensä alueen nuoriso- ja yliopistopolitiikassa. Turku on myöhemminkin ollut Kanervan pysyvä poliittinen tukialue. Hän on kuulunut Turun kaupunginvaltuustoon vuodesta 1972, mutta hänestä tuli varhain enemmän valtakunnan- kuin kunnallispoliitikko. Turun seudulla Kanervan liittolaisena toimi 1970-luvun alussa toinen nouseva nuori kokoomustähti (->) Juha Vikatmaa.

Kanerva valittiin vuoden 1971 lopulla Kokoomuksen Nuorten Liiton puheenjohtajaksi (->) Ilkka Suomisen seuraajana. Kanervan valintaa pidettiin eräänlaisena "koululaisten vallankumouksena", koska hänen takanaan oli nimenomaan kouluneuvostotoiminnassa kannuksensa saanut väki. Varsin symbolista politiikan läpimurrolle ja ajan hengelle oli se, että vain muutama vuosi aikaisemmin KNL:llä oli ollut jo 40 vuotta täyttänyt puheenjohtaja Esko Koppanen – Kanerva oli valituksi tullessaan vain 23-vuotias.

Kanervan mukana KNL:ään tuli myös ideologisempi lähestymistapa. Niin sanotut ideologistit loivat "kriittisen rationalismin", "eettisen individualismin", "porvarismin" ja "sosiaalisen valintatalouden" opit. He uskoivat, että se, jolla oli paras ideologia, löytäisi vastaukset yhteiskunnan ongelmiin ja saisi siten vaalikannatuksenkin. Kanerva ei ollut yhtä ideologinen, sillä hän oli käytännön poliitikko, jonka oli otettava eri leirit huomioon, ja hänen huomionsa keskittyi enemmän valtakysymyksiin ja poliittiseen ympäristöön kuin ideologiaan. Mutta hänen hallintonsa loi ideologisteille asemat, joilla tehdä pesäeroa konservatismiin ja oikeistoon, ja hän puolestaan saattoi tukeutua ideologisemmin suuntautuneiden henkilöiden ajatuksiin nimenomaan KNL:n ja koko puolueen modernisoinnin merkeissä.

Kanervan aikana KNL nosti johtoajatuksekseen yksilön puolustamisen yhteiskunnan holhousta vastaan. Tämä ei kuitenkaan pohjautunut uusliberalistiseen individualismiin, kuten Englannissa ja Yhdysvalloissa, vaan Kanerva korosti yhteiskunnan velvollisuutta yksilöä kohtaan: yhteiskunta ei ollut yksilön vihollinen, vaan sen tehtävä oli varmistaa yksilölle mahdollisuudet tehdä elämässään valintoja. Näin ollen sosiaalipolitiikkaakin oli lisättävä, ei leikattava. Hyvinvointivaltio oli ihanne, ei yksilöä kontrolloiva uhkakuva.

Suurin osa ideologeista vei 1970-luvun puolivälissä yksilöllisyyden kuitenkin niin pitkälle, että se loittoni KNL:n johdon mielestä politiikan realiteeteista. Niinpä Kanervan viimeisiä toimia KNL:n puheenjohtajana oli tehdä pesäero niihin piireihin, jotka olivat hänen mielestään liukumassa anarkismiin. Osa näistä meni jopa Suomen Kansan Demokraattiseen Liittoon (SKDL) ja vaihtoehtoliikkeisiin. Heidän silmissään Kanervan ja tämän seuraajan Anders Blomin KNL oli jo liian pragmaattinen ja keskittyi liikaa idänpolitiikkaan eikä globaaleihin ja yksilötason kysymyksiin. Toisaalta KNL:n oikeisto-oppositio katsoi Kanervan ja Blomin menneen näissäkin liian pitkälle.

Käytännön politiikassa Kanerva näki KNL:llä ja Kokoomuksen edistysmielisillä yleensäkin olevan kaksi päätehtävää: Kokoomuksen hallituskelpoisuuden palauttaminen sekä puolueen sisäisen oikeiston nujertaminen – jopa hankkiutuminen viimeksi mainitusta eroon. Poliittisesti vaarallisimpana kilpailijana hän näki Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen (SDP), joka oli noussut yhteiskunnan johtoasemiin lähes kaikkialla ja jonka ylivaltaa vastaan oli saatava laaja vastavoima. Ruotsin esimerkki sosialidemokraattisesta hegemoniasta pelotti. Tämän vuoksi oli tavoiteltava ensi sijassa porvarillista yhteistyötä Keskustapuolueen kanssa, ääritapauksissa jopa eräänlaisen porvarillisen kattojärjestön luomista. Näillä yrityksillä oli eri aikoina moniakin työnimiä: K-80, URP (Uusi Rekisteröity Puolue), PKL (Porvarillinen Keskusliitto) ja SYTL (Suomalainen Yhteistyöliitto). Suuri osa suunnitelmista oli salaisia, mutta huhut nostattivat vastarintaa niin Kokoomuksen kuin KNL:n sisäisessä oppositiossa.

Kanervan rasitteena olikin se, että hänet nähtiin niin voimakkaasti teiniliittoradikaalina, Urho Kekkosen miehenä ja Keskustapuolueen kanssa tehtävän yhteistyön kannattajana. Kokoomuksen oikeistosiivessä Kanerva miellettiin vastustajaksi, jonka eteneminen oli torjuttava. Kielteinen tunne oli molemminpuolinen.

Lisää epäluuloa herättivät Kanervan yhteydet SKDL:ään ja jopa taistolaisiin tai esimerkiksi lähteminen Itä-Berliinin nuorisofestivaaleille vuonna 1973. Näitä kontakteja kanervalaiset perustelivat sillä, että SDP:n kuningastietä piti nakertaa myös SKDL:n kautta. Teiniliitossa SKDL-suhteet olivat vielä tärkeämpiä, koska siellä kaikki olivat KNL:ää vastaan niin sanotussa yleisdemokraattisessa rintamassa. Esimerkiksi Teiniliitossa sekä suomalaisten nuorisojärjestöjen Neuvostoliiton vierailuilla KNL saattoi jopa joskus ajaa keskustalaisista ja sosialidemokraateista "vasemmalta ohi".

Kanervalla oli toisin sanoen laaja ihailu ja kannatus, mutta myös laaja vastustus. Tämä kävi ilmi etenkin vuoden 1975 puoluekokouksessa, jossa hän oli ehdolla puolueen varapuheenjohtajaksi. Tehtävää oli usein pidetty KNL:n puheenjohtajan mandaattina, mutta Kanervan yhteydet itään ja KNL:n hyökkäykset sekä puoluejohtoa että puolueen oikeistoa vastaan kostautuivat, ja varapuheenjohtajaksi valittiinkin Tapani Mörttinen. Myös KNL:n sisäisestä oikeistosta merkittävä osa äänesti Kimmo Sasin johdolla Kanervaa vastaan.

Kanervan neuvostosuhteisiin liittyy edelleen paljon myyttisiä käsityksiä. Niistä ei vieläkään ole tutkimuksen tavoitettavissa varsinaista dokumentoitua aineistoa. Näitä yhteyksiä korostettiin 1970–1980-luvulla, luultavasti ylikin sen, mikä merkitys niillä oli, sillä ne olivat erinomainen ase kokoomuksen kampeamisessa Paasikiven - Kekkosen linjalle sekä todisteltaessa puolueen hallituskelpoisuutta. 1990-luvulla, Neuvostoliiton romahdettua, Kanervan vastustajat ovat korostaneet ja kannattajat puolestaan vähätelleet näitä yhteyksiä. Kannattajien mukaan kyse oli liturgiasta, joka oli ajan yhteiskunnassa ja kansainvälisessä todellisuudessa väistämätöntä. Ruotsin veljesjärjestön, Moderata Ungdomsförbundetin, puheenjohtaja Per Unckel totesi myöhemmin, että Kanervan leiristä oli usein vaikeaa tietää, missä kohtaa taktiikka loppui ja vakaumus alkoi, kun oli kyse ulkopolitiikasta ja neuvostosuhteista.

Kanervan neuvostoyhteydet olivat syntyneet jo KNL-aikana, ja ulkopolitiikka oli nimenomaan KNL:lle tärkeää. Ongelmana oli, ettei kokoomuksella ollut selvää, yhtenäistä kannatusta Paasikiven - Kekkosen linjan takana, kuten muissa puolueissa. Kanerva koki, että Paasikiven - Kekkosen linja sopi täysin vanhasuomalaiseen perinteeseen. Hänen ja erityisesti Anders Blomin aikana ulkopoliittinen näkökulma ulottui liiton politiikan mitä pienimpiin asioihin, ja liiton sisäisessä valtataistelussa sitä käytettiin aseena liiton vähemmistöä vastaan. Tämä oppositio oli tosin syntynyt muistakin syistä kuin ulkopolitiikan takia, mutta sen johtohahmon Ben Zyskowiczin silmissä kyse oli ulkopoliittisesta diskriminaatiosta ja liikkumatilan kaventamisesta.

Näkyvin yhteenotto tapahtui useita vuosia Kanervan puheenjohtajakauden jälkeen, kun Zyskowiczin siipi onnistui 1981 estämään KNL:n liittymisen Moskova-vetoiseen Suomen Rauhanpuolustajat -järjestöön. Kanerva oli ollut näkyvästi liittymisen kannalla. Myös Kanervan ja Suomen Kommunistisen Puolueen (SKP) Esko Vainionpään tekemä luokittelu kokoomuksen kansanedustajista keväällä 1979 on dokumentoitu. Kokoomus oli saanut juuri suuren vaalivoiton, ja muistio luokitteli eduskuntaryhmän useaan kategoriaan oikeistolaisuuden ja samalla ulkopoliittisen luotettavuuden mittapuilla. Muistio oli laadittu SKP:ta varten, ja lienee arvattu, että se vuotaisi Neuvostoliiton Kommunistiselle Puolueelle (NKP).

Kokoomuksen hallituspaitsio murtui sitten tavalla, joka oli ainakin jonkinlainen yllätys porvariyhteistyöhön tähdänneelle Kanervalle: sinipunahallituksen kautta. Kanerva toimi sitten 1987–1995 ministerinä kahta eri hallituspohjaa edustaneissa hallituksissa: ensin (->) Harri Holkerin sinipunahallituksessa kanslia-, liikenne- ja toisena valtiovarainministerinä, sitten Esko Ahon porvarillisessa koalitiossa toisena valtiovarainministerinä ja työvoimaministerinä. Hän oli itsestään selvää Kokoomuksen kärkikaartia, ja häntä pidettiin vahvimpana ehdokkaana puolueen puheenjohtajaksi Ilkka Suomisen jälkeen.

1980-luvun loppu tiesi kuitenkin Kanervan monen nostetekijän loppumista. Tuki Ahti Karjalaiselle oli osoittautunut epäonnistuneeksi valinnaksi jo 1980-luvun alussa, ja vuosikymmenen lopulla puolestaan romahti sosialismi Itä-Euroopassa ja 1991 Neuvostoliitossa. Samalla poliittinen mielipideilmasto muuttui: neuvostoyhteyksiä, jotka oli nähty arvokkaiksi ja joita oli tavoiteltu 1970-luvulla, pidettiin nyt esimerkkinä "rähmällään olosta". Tämä leimasi Kanervaa ja vei häneltä uskottavuutta 1990-luvun Kokoomuksessa, sillä puolueen kurssi siirtyi nyt hyvin voimakkaasti kohti Länsi-Eurooppaa ja Euroopan Unionin (EU) jäsenyyttä. Keväällä 1990 Kanerva oli puoluevaltuuskunnan kokouksessa yhä EU:n täysjäsenyyden näkyvin jarruttaja. Hänkään ei tosin ilmaissut periaatteellista vastustusta jäsenyyden hakemiselle tulevaisuudessa, mutta vallitsevassa tilanteessa tulisi tyytyä Efta-yhteistyöhön. Ministerin asemakin esti siirtymisen projektin innokkaimpien kannattajien joukkoon, ja epäilihän EU-jäsenyyden mahdollisuutta myös korkea puoluetoveri – pääministeri Holkeri.

Kanervan mahdollisuuksia ja vaikutusvaltaa vähensi myös se, että etenkin Ahon hallituksessa hän sai milteipä vaikeimman ministerinsalkun. Laman oloissa työministerinä oli mahdotonta saada menestystä ja näkyviä saavutuksia. Tässä tehtävässä päätyi päinvastoin syntipukiksi. Suomeen 1990–1991 iskenyt lama oli kaiken kattava, ja keinot moninkertaistuneen massatyöttömyyden supistamiseen olivat käytännössä olemattomat.

Kanervan ulottuvilla oli ollut Turun kaupunginjohtajuuskin, mutta lopulta 1988 Kanerva päätti tavoitella ensisijaisesti puolueen puheenjohtajan virkaa. Vuoden 1991 puoluekokouksessa hän viimein pyrki Kokoomuksen puheenjohtajaksi – mutta nyt tilanteessa, jossa hänen ei enää odotettu voittavan. Kaikki edellä mainitut tekijät olivat nakertaneet hänen mahdollisuuksiaan, ja vaalissa vei ylivoimaisen voiton eroavan puheenjohtajan Ilkka Suomisen ja Kanervan vastavoimaksi mielletty (->) Pertti Salolainen. Salolaisen seuraaja Sauli Niinistö ei puolestaan tullut toimeen Kanervan kanssa, vaan jopa esti kahdesti hänen valintansa Suomen Pankin johtokunnan jäseneksi. Ville Itälän tultua puheenjohtajaksi näytti jopa siltä, että hän oli jäänyt Varsinais-Suomessakin kakkoseksi.

Kanerva pysyi kuitenkin sitkeästi Kokoomuksen kärkikaartissa, säilytti vanhat tukijansa ja oli monien yllätykseksi suhteellisen lähellä voittaa vuoden 2004 puheenjohtajakilpailun, mutta hävisi lopulta Jyrki Kataiselle. Tukea hänelle tuli kuitenkin jopa 1970-luvun vastustajilta, silloisen KNL-oikeiston edustajilta.

Vuonna 2007 Kanerva näyttikin nousevan todelliseen valtiomieskastiin ja uransa huipulle, kun hänet nimitettiin Kokoomuksen vaalivoiton jälkeen Matti Vanhasen toisen hallituksen ulkoministeriksi. Hänen liikkeellelähtönsä ulkoministerinä oli näyttävä, ja kun edeltäjää Erkki Tuomiojaa oli kritisoitu Suomen ja Yhdysvaltojen suhteiden viilenemisestä, katsottiin Kanervan, joka otettiin hyvin nopeasti vastaan Yhdysvalloissa, onnistuneen vahvistamaan Suomen imagoa lännen suuntaan. Lisäksi Kanerva pyrki vahvistamaan EU-suhteita. Näkyvästi ja dynaamisesti alkanut ulkoministerikausi jäi kuitenkin vajaan vuoden mittaiseksi, kun paljastui, että Kanerva oli lähettänyt tekstiviestejä eroottiselle tanssijattarelle, ja hänen tulkittiin aluksi kiistäneen tämän. Kokoomus päätyi yleisen mielipiteen paineessa lopulta vaihtamaan ulkoministerin.

Ilkka Kanervan ura jatkuu yhä, eikä siitä ole syytä tehdä lopullista arviota.

Ilkka Armas Mikael Kanerva S 28.1.1948 Lokalahti. V maanviljelijä, seminologi Viljo Armas Kanerva ja emäntä Aino Kyllikki Vaaranen. P 1972 - (ero) Karin Leppänen, PV sotilasmestari Teppo Leppänen ja Martta Kyllikki Yliniitty. Lapset: Julia S 1973; Laura S 1978.

URA. Ylioppilas 1968; valtiotieteen maisteri 1980.

Kansallisen Kokoomuksen kansanedustaja (Turun läänin eteläinen / Varsinais-Suomen vaalipiiri) 1975 - ; eduskunnan II varapuhemies 2003 - ; ministeri valtioneuvoston kansliassa 30.4.1987 - 27.8.1990, ministeri valtiovarainministeriössä 1.2.1989 - 25.4.1991, liikenneministeri 28.8.1990 - 25.4.1991 Harri Holkerin hallituksessa; työministeri, ministeri valtiovarainministeriössä Esko Ahon hallituksessa 26.4.1991 - 12.4.1995; ulkoasiainministeri Matti Vanhasen 2. hallituksessa 19.4.2007 - 4.4.2008; presidentin valitsijamies 1978, 1982, 1988; kokoomuksen puoluehallitus 1972 - 1994, hallituksen työvaliokunta 1972 - 1994; Turun kaupunginvaltuuston jäsen 1972 - .

Eduskunnan ulkoasiainvaliokunta 1979 - 1987, 1995 - 2003; puolustusvaliokunnan puheenjohtaja 1999 - 2003; eduskunnan pankkivaltuuston puheenjohtaja 1995 - 2003; Valtion vakuusrahaston valtuuston puheenjohtaja 1996 - 2003.

Liikuntakomitean puheenjohtaja 1988 - 1990; Parlamentaarinen nuorisokomitea.

Kokoomuksen Nuorten Liiton puheenjohtaja 1972 - 1976; Varsinais-Suomen Liiton puheenjohtaja 1995 - .

Keskinäisen henkivakuutusyhtiö Suomi-Salaman edustajisto 1979 - 1989, hallintoneuvosto 1989 - 1991; Veikkaus Oy:n hallintoneuvosto 1980 - 1985, puheenjohtaja 1996 - ; Neste Oy:n hallintoneuvoston varapuheenjohtaja 1984 - 1988; Oy Alko Ab:n hallintoneuvoston puheenjohtaja 1989 - 1991; Imatran Voima Oy:n hallintoneuvoston puheenjohtaja 1995 - 1996.

Suomen Urheiluliiton valtuusto 1978 - , valtuuston puheenjohtaja 1984 - 1990, puheenjohtaja 1990 - ; Suomen Olympiakomitean varapuheenjohtaja 1993 - ; Suomen Liikunta ja Urheilun varapuheenjohtaja 1993 - .

Reserviupseerikurssin 130 oppilaskunnan hallitus 1969; Suomen ylioppilaskuntien liiton hallitus 1971 - 1972; Taloudellisten kehitysmaasuhteiden neuvottelukunta 1979 - 1984; Suomen ETYK-toimikunta 1979 - 1985; Suomen Kaupunkiliiton hallitus 1985 - 1989; Turun Paasikivi-Seuran hallituksen puheenjohtaja 1984 - 1987, jäsen 1987 - ; Paasikivi-Seuran neuvottelukunnan varapuheenjohtaja 1986 - ; Turun Messujen hallintoneuvoston puheenjohtaja 1990 - ; Sitran hallintoneuvoston puheenjohtaja 1995 - 2003.

ARVONIMET JA KUNNIANOSOITUKSET. Kansallisen Kokoomuksen 60-vuotisjuhlamitali. Kokoomuksen Nuortenliiton kultainen ansiomerkki 1978. Kokoomuksen Nuortenliiton kunniajäsen.

LÄHTEET JA KIRJALLISUUS. Kokoomuksen Nuorten Liiton liittoelinten ja Kansallisen Kokoomuksen puolue-elinten arkistot; Ilkka Kanervan kotisivut // www.eduskunta.fi.

K. Holopainen, Harri Holkeri, kahden presidentin mies. 1989; J. Smolander, Suomalainen oikeisto ja "kansankoti" : Kansallisen Kokoomuksen suhtautuminen pohjoismaiseen hyvinvointivaltiomalliin jälleenrakennuskaudelta konsensusajan alkuun. 2000; V. Vares, Kaksi askelta edellä : Kokoomuksen Nuorten Liiton historia 1928 - 96. 1999; V. Vares, Ilkka Kanervan henkilökuva. Suomen Kansallisbiografia, SKS Helsinki 1997-.

Artikkeli on julkaistu aikaisemmin Suomen Kansallisbiografiassa.

Vesa Vares

julkaistu 21.1.2009