Aho, Lauri Emil

Lauri Emil Aho

Syntymäaika:
18.7.1901

Kuolinaika:
31.12.1985

Paikkakunta:
Pyhäjärvi, Helsinki

Merkittävimmät toimet:
päätoimittaja
kaupunginjohtaja
 

Uuden Suomen päätoimittaja, Helsingin kaupunginjohtaja


Lauri Aho vaikutti runsaat pari vuosikymmentä Uudessa Suomessa, aluksi lehden päätoimittajan apulaisena ja sittemmin itse päätoimittajana. Ahon luottamussuhde presidentti J. K. Paasikiveen vahvisti lehden poliittista asemaa ja antoi Ahon pääkirjoituksille syvempää arvovaltaa. Aho osallistui aktiivisesti myös kunnallispolitiikkaan ja toimi Helsingin kaupunginjohtajana 1956 - 1968. Hän oli 1940- ja 1950-luvuilla myös keskeisiä Kokoomuksen taustavaikuttajia.

 

Kaikkiaan Aho vaikutti harvinaisen monipuolisesti niin politiikassa, lehdistössä ja kunnalliselämässä kuin taidehallinnossa ja jopa elinkeinoelämässä. Hän osasi sovitella ja tuli ristiriitaisissa tilanteissa toimeen hyvinkin erilaisten ihmisten kanssa. Aho oli maltillisen sivistysporvarin perikuva. Maltillisuus saattoi olla kuitenkin joskus myös heikkous.

Lauri Aho syntyi Uudenmaan perukoilla melko vaatimattomiin oloihin ja ymmärsi tältä pohjalta myös yhteiskunnallista tyytymättömyyttä. Kaupanhoitajan poika pääsi kuitenkin opintielle valmistuen humanisti-maisteriksi. Ylioppilasjohtajana ja muun muassa Ylioppilaslehden päätoimittajana Aho oli keskeisesti muovaamassa Akateemisen Karjala-Seuran (AKS) suomalaisuuskampanjaa 1920-luvulla. Tällöin hän tutustui läheisesti moniin muihin tulevien vuosikymmenten vaikuttajiin - ennen muuta Urho Kekkoseen.

Aatteellinen kiihko ei koskaan sumentanut Ahon silmiä. Hän kuuluikin AKS:n maltilliseen vähemmistöön, joka erosi seurasta Mäntsälän kapinan jälkeen 1932. Aho vaikutti vielä niin sanotussa Kärki-ryhmässä, mutta oli tässä vaiheessa siirtynyt jo uudelle kentälle, Gummeruksen kirjalliseksi johtajaksi.

Aho avasi jyväskyläläiselle, vaikeuksiin joutuneelle kustannusliikkeelle toimiston Helsingissä sekä suhteet pääkaupungin sivistyneistöön. Toiminnan keskeisiä tuloksia oli Suomen kulttuurihistoria. Hän ehti solmia myös siteitä, joiden varassa Esko Aaltonen loi Gummeruksen kultakauden 1930-luvun lopulla. Aho itse siirtyi sen sijaan jo 1934 Uuden Suomen päätoimittajan apulaiseksi molempien kustannustalojen johtokunnissa vaikuttaneen (->) Edwin Linkomiehen löytönä.

Jyrkkä lapualaissiipi oli vallannut 1932 ensin Uuden Suomen ja sitten Kansallisen Kokoomuksen. Vaali- ja muiden tappioiden jälkeen puoluekoneiston johtoon nousi 1934 kuitenkin maltillinen (->) Juho Kusti Paasikivi. Syntyneessä jännitekentässä Aho oli ennen muuta yhteyshenkilö äreydestään kuuluisan puheenjohtajan ja lapualaisen, asemastaan aran päätoimittajan (->) Samuel Johannes Pentin välillä. Aho osoitti jo tällöin sovittelijan kykynsä. Maltillinen siipi kylläkin vastusteli hänen valitsemistaan puoluevaltuuskuntaan 1936, mutta syynä oli lähinnä hänen työpaikkansa US:ssa.

Monien porvarillisten journalistien lailla Ahokin vieraili - varmaan myös taloudellisista syistä - elinkeinoelämän järjestöjen tiedottajana 1937 - 1939. Kuitenkin hän avusti tässäkin vaiheessa Uutta Suomea ja tuli syksyllä 1939 lehden virkaa tekeväksi päätoimittajaksi. Asema vakinaistettiin 1940, kun Pentin ja Uuden Suomen vahvaksi mieheksi nousseen Linkomiehen "sukset menivät lopullisesti ristiin".

Niin sota kuin 1930-luvun valtataistelujen jälkimainingit sekoittivat tuolloin yhä Uuden Suomen asioita. Jatkosodan alettua Aho joutui kaiken lisäksi päämajan tiedotustehtäviin, mutta asemasodan aikana hänet komennettiin johtamaan mielialojen kannalta tärkeää lehteään. Ahon rooli korostui yhä Linkomiehen tultua 1943 pääministeriksi.

Kokoomuspuolueen ja sen päälehden välillä ei Ahon kaudella ollut -- poikkeuksellisesti -- poliittisia ristiriitoja. Päätoimittajasta tuli syksystä 1944 alkaen jopa Paasikiven yhteyshenkilö puolueen koko johtoportaaseen. Pääministerin ja presidentin päiväkirja kertoo yhteydenpidon tiiviydestä sekä Ahon tavasta reagoida Paasikiven usein kipakkaan arvosteluun. Aho ei ryhtynyt hyödyttömään väittelyyn sukupolvea vanhemman valtiomiehen kanssa, vaan kuunteli, myönteli, esitti maltillisesti argumentteja ja lopuksi lupasi pyöreästi tehdä voitavansa. Luottamussuhde kesti Paasikiven kuolemaan saakka.

Ahon johtama Uusi Suomi tuki tietenkin Paasikiven ulkopoliittista linjaa ja varoi "rikkomasta kansakunnan ikkunoita". Erinomaiset yhteydet vallan huipulle antoivat Ahon pääkirjoituksille syvyyttä ja arvovaltaa. Lukijat ymmärsivät, että myös rivien välit kannatti lukea. Lehti vaikutti, vaikka sen taustapuolue oli lähes jatkuvasti poliittisesti oppositiossa.

Ahon kaudella Uusi Suomi ei lehtitalona menestynyt taloudellisesti yhtä hyvin kuin poliittisesti, vaan levikki kääntyi 1940-luvun lopulla laskuun. Kun Uusi Suomi ja Helsingin Sanomat olivat vielä ennen talvisotaa melko lähellä toisiaan, Helsingin Sanomilla oli 1955 jo kolme kertaa enemmän tilaajia kuin Ahon lehdellä. Uuden Suomen saneerausryhmä perustettiinkin jo 1953, mutta suuret uudistukset jäivät myöhempään aikaan. Ahon varovaisuus sekä vahva lojaalisuus omaa puoluetta ja muitakin auktoriteetteja kohtaan eivät välttämättä vahvistaneet Uuden Suomen asemaa Helsingin Sanomien korostettua yhä enemmän riippumattomuuttaan.

Valtakunnan politiikan näkyvissä tehtävissä ei Aho koskaan ollut. Hän oli silti Kokoomuksen keskeisiä vaikuttajia 1940- ja 1950-luvuilla. Hän kuului puoluehallitukseen ja sen edeltäjään 1941-56 ja piti usein keskeisissä puolue-elinten kokouksissa linjapuheen. Tietenkin Aho vaikutti myös verkottuneesti jatkuvissa tapaamisissa ja puhelinkeskusteluissa, vaikkei tästä useinkaan jäänyt dokumentteja. Päiväkirjaa ei Aho tiettävästi pitänyt, kuten eivät lehtimiehet yleensäkään.

Myös Kokoomuksessa Ahoa voi luonnehtia maltilliseksi keskitien kulkijaksi puolueen eri virtausten keskellä. Vaalitappion 1954 jälkeen hän korosti siirtymistä sosiaalisempaan konservatismiin. Vaikka Aho kuului sittemmin sinivalkoisen pääoman ydinyritysten Kansallispankin ja Pohjolan hallintoneuvostoihin, ei hän edustanut puolueen liikemiessiipeä.

Helsingin kaupunginvaltuustoon Aho valittiin 1946 ja hän nousi kunnalliselämässä pian keskeiseksi hahmoksi. Tämä johti 1956 hänen siirtymiseensä kaupunginjohtajaksi. Tällöin hän jätti Kokoomuksen puoluehallituksen, mutta jatkoi monissa muissa puolueyhteisön luottamustoimissa.

Helsingin asioita johtivat Ahon kaudella niin sanotut kansanvaltaiset puolueet eli ennen muuta Kansallinen Kokoomus, Suomen Sosialidemokraattinen Puolue ja Ruotsalainen Kansanpuolue; myös Kansallisen Edistyspuolueen perillisillä oli oma roolinsa. Yhteydet äärivasemmistoonkin olivat asialliset eikä populistisia pienryhmiä ollut, kuten myöhemmin. Näissä oloissa pääkaupunkia voitiin kehittää tempoilematta, mikä epäilemättä sopi hyvin Ahon tyyliin. Keskeinen, tietenkin täysin epävirallinen elin oli Jussi Lappi-Seppälän luoma ”kunnallisklubi”, johon Aho osallistui ”kansanvaltaisten” puolueiden avainhenkilöiden kanssa.

Ahon kaudella Helsingin lähiöt levittäytyivät kaupungin rajoille saakka; sittemmin kasvu jatkui Espoon ja Vantaan puolelle sekä kauemmaskin. Vuosaari liitettiin Helsinkiin 1966. Keskikaupungilla vuosikymmenet asuneelle Aholle lähiöiden liikenne- ja muut ongelmat olivat hieman vieraita, mutta ylipormestari tarttui jäntevästi myös niihin. Helsinkiin rakennettiinkin uusia pääväyliä ja metron suunnittelua vauhditettiin. Sen kalleus herätti tosin ristiriitoja ja metropäätös jäi Ahon jälkeiseen aikaan.

Helsingin lähiöt syntyivät perinteiseen tapaan kaupungin ohjauksessa eikä naapurikuntien aluerakentamiselle ominaisia ilmiöitä ja ongelmia koettu. Valtuuston puheenjohtaja Teuvo Aura vaati lennokkaasti Suur-Helsinkiä, johon naapurikunnat liitettäisiin, mutta maltillisen linjansa mukaisesti Aho kannatti vain yhteistyön tiivistämistä. Tähän sittemmin päädyttiinkin pääkaupunkiseudun Yhteistyövaltuuskunnan (YTV) muodossa.

Ahon kaudella Helsinki sai yleiskaavan, mutta erityisen läheiseksi hän koki pääkaupungin keskustan kehittämisen. Akateemikko Alvar Aalto kiinnitettiin laatimaan uusi keskustasuunnitelma, joka valmistuessaan herätti suurta ihastusta. Sittemmin se on kuitenkin pääosin murentunut. Suunnitelmaan liittyneistä kulttuurirakennuksista toteutui Ahon kaudella ja keskeisesti hänen johdollaan Kaupunginteatteri (joka muodostettiin kahdesta aiemmasta yksityisteatterista) sekä hieman myöhemmin Finlandia-talo. Ja vaikkei Aho urheilumies ollutkaan, Helsinki sai hänen kaudellaan myös jäähallin ja Pirkkolan urheilukeskuksen rakentaminen aloitettiin.

Ahon siirtyessä eläkkeelle 1968 Helsingin kunnalliselämän vakaus oli alkanut järkkyä. Kokoomus jäikin yksin valittaessa Ahon seuraajaa. Kaupunginjohtajana aloitti nyt liberaalien Teuvo Aura, joka oli Ahon kaudella ollut kauan Vapaamielisten liiton valtuutettuna samassa ryhmässä Kokoomuksen kanssa ja koko Ahon ajan myös valtuuston puheenjohtajana.

Helsingin kulttuuripalvelujen kehittämisen ohella Aho ehti osallistua valtion taidehallinnon uudistamiseen. Hänen johdollaan muovattu järjestelmä taidetoimikuntineen oli yhä voimassa 2000-luvulla. Ahon sovittelevaa johtamistaitoa käytettiin myös monien yritysten ja muiden yhteisöjen luottamustehtävissä.

Eläkkeelle siirryttyään Aho löysi uuden - tai vanhan - vaikuttajan roolin Uuden Suomen sunnuntaikolumnistina. Nimimerkki Sivullinen tarkasteli maltillisesti ja asiantuntevasti 1970-luvun alun radikalismin nostattamia myrskyjä. Epäilemättä Sivullinen vaikutti niin aikaansa kuin entisen lehtensä selviämiseen yhä vaikeammassa taloudellisessa ja poliittisessa ahdingossa. Sen sijaan Aho ei kirjoittanut koskaan muistelmia; varmaan hän katsoi monien muiden journalistien lailla kertoneensa olennaisen jo aiemmin ja tuoreeltaan.

Aho sai 1960 – siis toimittuaan neljä vuotta kaupunginjohtajana – ylipormestarin arvonimen. Hän korosti kuitenkin usein, että kysymys oli tittelistä, ei virkanimikkeestä. Ahon arvostuksesta kertoi, että vielä 1967 Urho Kekkonen kertoi toivoneensa Kokoomukselta presidenttiehdokkaaksi eli kilpailijakseen Ahon kaltaista kulttuurihahmoa – ei pääjohtaja Matti Virkkusta. Kaikki kolme kuuluivat toki 1920-luvulla AKS:n johtoportaaseen. Aho oli kolmikosta ainoa, joka ei osallistunut kansallisessa innossa yliopiston veistosten tervaamiseen.

 

Lauri Emil Aho S 18.7.1901 Pyhäjärvi Ul., K 31.12.1985 Helsinki. V kaupanhoitaja Johan Emil Aho ja Hilda Sofia Åkman. P 1931 - varanotaari Sisko Aira Kyllikki Heikkilä K 1967, PV tehtailija Kaarlo Eevert Heikkilä ja Aino Maria Gröndahl. Lapset: Matti Lauri S 1932, K 1996, oikeustieteen tohtori, Vakuutusyhtiöiden Keskusliiton toiminnanjohtaja; Eero S 1939, varatuomari, Huhtamäen varatoimitusjohtaja; Antti S 1947, oikeustieteen kandidaatti, viestintäjohtaja.

URA. Ylioppilas 1921; filosofian kandidaatti 1931; filosofian maisteri 1932.

Ylioppilaslehden toimitussihteeri, päätoimittaja 1926 - 1929; K. J. Gummerus Oy:n kirjallinen johtaja 1931 - 1934; Uuden Suomen päätoimittajan apulainen 1934 - 1937, päätoimittaja 1940 - 1956; Suomen Työnantajain Keskusliiton virkailija 1937 -1940; Helsingin kaupunginjohtaja 1956 - 1968.

Helsingin kaupunginvaltuuston jäsen 1946 - 1956, puheenjohtaja 1953 - 1956, kaupunginhallituksen jäsen 1946 – 1952. Presidentin valitsijamies 1978. Valtion taidekomitean puheenjohtaja.

Kansallisen Kokoomuksen puoluevaltuuston jäsen 1936-60, työvaliokunnan 1941-50, puoluehallituksen jäsen 1951 – 1955. Snellman-säätiön hallituksen jäsen 1948-84, puheenjohtaja 1958-84. Kokoomuspuolueen säätiön hallituksen jäsen 1956-85, varapuheenjohtaja 1960-68, puheenjohtaja 1968-84. Oy Uuden Suomen johtokunnan jäsen 1957-74; Suomalaisen Sanomalehtimiesliiton puheenjohtaja 1948-57, Uuden Suomettaren säätiön 1954-.

Eteläsuomalaisen osakunnan kuraattori 1929 - 1933; Suomen Ylioppilaskuntien Liiton puheenjohtaja 1932. Suomen Taideakatemian hallituksen puheenjohtaja; Suomen Kansallisteatterin hallintoneuvoston puheenjohtaja 1960 - ; K. J. Gummerus Oy:n hallintoneuvoston puheenjohtaja 1961 -. Kansallis-Osake-Pankin ja Vakuutus Oy Pohjolan hallintoneuvostojen sekä useiden muiden yritysten ja yhteisöjen toimielinten puheenjohtaja ja jäsen.

Kunnianosoitukset: Vapaudenristi 4 mk.; Suomen Leijonan K; useita ulkomaisia kunniamerkkejä. Ylipormestari 1960. Filosofian kunniatohtori Helsinki 1973.

LÄHTEET JA KIRJALLISUUS. Johtokunnan pöytäkirjat ja toimituksen kirjeenvaihto, Uuden Suomen arkisto; Uuden Suomen juhlajulkaisut 1947, 1957.

Matti Klinge, Ylioppilaskunnan historia IV. 1968; sama, Ylioppilaslehti. 1983; Laura Kolbe: Helsingin kaupungin historia vuodesta 1945, osa 3. 2002. Pirkko Leino-Kaukiainen, Kirja koko elämä. 1990; J. K. Paasikiven päiväkirjat 1944 - 1956 1 - 2. 1985 - 1986; Vesa Vares: Kansallisen Kokoomuksen historia 1944-56, käsikirjoituksen luonnos (2008); Jyrki Vesikansa, Sinivalkoiseen Suomeen : Uuden Suomen ja sen edeltäjien historia. 1997; Jyrki Vesikansa, Lauri Ahon henkilökuva. Suomen Kansallisbiografia, SKS Helsinki 1997-.

Artikkeli perustuu Suomen Kansallisbiografiassa julkaistuun henkilökuvaan.

Jyrki Vesikansa

julkaistu 5.12.2008