Vikatmaa, Juha Ville

Juha Ville Vikatmaa

Syntymäaika:
17.5.1941

Kuolinaika:
2.12.1974

Paikkakunta:
Helsinki, Kustavi

Merkittävimmät toimet:
kaupunginvaltuutettu
kansanedustaja
 

Oikeustieteen tohtori Juha Vikatmaa oli palvottu ja parjattu uudistaja, 1970-luvun kokoomusnuorten idoli ja kokonaisen poliittisen sukupolven symbolihahmo. Hän oli kivikova valtapoliitikko, jonka kunnianhimo ei tuntenut mitään rajoja, mutta myös herkkä äärimmäisyysihminen, joka uhrasi mielenterveytensä politiikan alttarille ja teki lopulta itsemurhan vain 33-vuotiaana.

 

NOUSU

”Puolueeseen voidaan syntyä ja kasvaa. Minun kohdallani ei ole käynyt kummallakaan tavalla. Olen aikoinani nimittäin valinnut tietoisesti Kokoomuksen”, Vikatmaa totesi Nykypäivä-lehdelle vuonna 1972.

Kokoomuksen poliittiset perinteet, puolueen kunniakas historia tai mikään muukaan menneessä aikamuodossa ilmaistava ei kiinnostanut Vikatmaata, eikä hän valinnut Kokoomusta sen takia, mitä se oli 1960-luvulla tai oli ollut joskus aikaisemmin. Vikatmaa valitsi Kokoomuksen siksi, että hän näki siinä potentiaalisen muutosvoiman, puolueen, joka kaipasi kipeästi remonttia, mutta josta voisi uudistusten myötä ja osana laajempaa porvarillista keskustaa tulla jälleen merkittävä valtatekijä suomalaisessa yhteiskunnassa.

Vikatmaa oli harvinaisen riippumaton kokoomuslaisen politiikanteon traditioista ja totunnaisuuksista – sekä hyvässä että pahassa. Hyvässä siinä mielessä, että hänen poliittiset näköalansa olivat paljon laajemmat kuin kokoomuspoliitikoilla yleensä. Hän kykeni koko poliittisen kentän kattavaan strategisen tason ajatteluun ja hänellä oli kyky hankkia liittolaisia sellaisistakin piireistä, joissa kokoomuslaisia oli aikaisemmin kohdeltu vain ja ainoastaan vihollisina. Pahassa taas siinä, ettei puolueuskollisuus tai puoluetovereiden keskinäinen lojaliteetti merkinnyt Vikatmaalle juuri mitään, ei myöskään konservatismin aate, eikä edes Kokoomuksen olemassaolo itsenäisenä puolueena.

Vikatmaa vannoi kaikessa tekemisessään tehokkuuden ja ammattimaisuuden nimiin. Hauskaa sai olla ja piti olla, mutta harrastella ei saanut, vaan kaikki oli tehtävä täysillä ja viimeisen päälle, oli kyse sitten opinnoista, työstä, politiikasta tai elämästä yleensä.

Vikatmaan opinto- ja työhistoria on kuin juna-aikataulu. Hän pääsi ylioppilaaksi 1960, suoritti OTK-tutkinnon 1964, lisensiaatin tutkinnon 1966, sai varatuomarin arvon 1968 ja väitteli oikeustieteen tohtoriksi 1970. Turun yliopiston rikosoikeuden assistenttina Vikatmaa aloitti 1965 ja hoiti vuodesta 1968 alkaen rikos- ja prosessioikeuden apulaisprofessuuria, jonka vakinaiseksi haltijaksi hänet nimitettiin 1972.

Vikatmaa ehti olla kahdesti naimisissa. Tuija Simellin kanssa 1966 solmittu liitto päättyi eroon 1972. Vikatmaan toinen puoliso, jonka kanssa hänet vihittiin avioliittoon 1973, oli lääketieteen lisensiaatti Eeva Kuuskoski, josta tuli myöhemmin eräs valtakunnan näkyvimmistä naispoliitikoista. Kuuskoski, joka pitkään tunnettiin yhdysnimellä Kuuskoski-Vikatmaa, valittiin eduskuntaan 1979 kokoomuslaisena, mutta jo seuraavana vuonna hän loikkasi Keskustapuolueeseen, jonka kansanedustajana toimi vuoteen 1995. Sosiaali- ja terveysministerin tehtävää Eeva Kuuskoski hoiti 1983–1987 ja 1991–1992. Luovuttuaan aktiivipolitiikasta hän on toiminut Mannerheimin lastensuojeluliiton pääsihteerinä.

Juha Vikatmaan poliittinen debyytti nähtiin syksyn 1968 kunnallisvaaleissa, joissa ”lahjomattomana” mainostettu 27-vuotias Vikatmaa sai selvästi enemmän ääniä kuin yksikään toinen turkulainen kokoomusehdokas ja meni heittämällä valtuustoon. Kampanja oli hyvin määrätietoinen ja ammattimainen. Vaalitiimi rakensi kattavan kenttäorganisaation ja mainokset sloganeita myöten suunniteltiin yhteistyössä mainostoimiston kanssa. Itsestäänselvyyksiä tänään, mutta vuonna 1968 tuo kaikki oli uutta ja ennen kokematonta.

Kunnallisvaalit olivat kuitenkin vain lämmittelyä ja tähtäin vuoden 1970 eduskuntavaaleissa, joista muodostui ”remonttimies Vikatmaan” ja hänen ”Juffen rinkinä” tunnetun vaalitiiminsä todellinen voimannäyttö. Kyse ei todellakaan ollut mistään perinteisestä valitsijayhdistyksestä, vaan rinki käsitti laajimmillaan miltei 2 000 ihmistä, mainokset olivat suuria ja näyttäviä, kampanjan henki ennen kokematon ja tulos tylyn vakuuttava: 11 324 ääntä ja selkeä ykköstila Varsinais-Suomen Kokoomuksen ehdokkaiden joukossa.

Kokoomus oli eduskuntavaalien kiistaton voittaja, sen paikkaluku kasvoi 26:sta 37:ään ja siitä tuli ensi kerran maan suurin porvarillinen puolue. Hallitusneuvottelut osoittavat kuitenkin karulla tavalla, ettei vaalimenestys taannut vielä mitään. Puheenjohtaja (->) Juha Rihtniemi sai kyllä aloittaa tunnustelut, mutta nopeasti ilmeni, ettei yksikään suurista puolueista ollut kiinnostunut yhteistyöstä Kokoomuksen kanssa, eikä enemmistöhallitusta näin ollen ollut saatavissa aikaan. Yrityksen vähemmistöhallituksen muodostamiseksi tyrmäsi puolestaan presidentti Urho Kekkonen, ja pian oltiinkin jälleen siinä tilanteessa, että Kokoomus sai jatkaa isänmaan asian ajamista oppositiosta käsin.

AATTEEN MIES

Kokoomuksen 1970 valitun eduskuntaryhmän nuorimmat jäsenet Juha Vikatmaa, (->) Pertti Salolainen, Jouni Mykkänen ja (->) Ilkka Suominen olivat kaikki olleet paikalla Lahden Messilässä syksyllä 1969, kun ns. remonttimiesryhmää perustettiin. Silloin oli puhuttu paljon tulevista eduskuntavaaleista ja nuorten vaaliorganisaation luomisesta, mutta kyse oli myös radikaaliryhmästä, joka oli valmis laittamaan Kokoomuksen uuteen uskoon. Remonttimiesten mielestä kypäräpääpappi ja sen edustamat arvot olivat aikansa eläneet. Puolue oli nostettava historian juoksuhaudoista ja sopeutettava 1970-luvun poliittiseen todellisuuteen. Puolueen aatetta oli uudistettava ja sen poliittista toimintaa tehostettava – oli luotava uusi ja uljas Kansallinen Kokoomus.

Vikatmaata on pidetty remonttimiesryhmän keskushahmona ja pääideologina, mutta toisaalta häntä on myös syytetty ryhmän hengen tuhoamisesta. Ilkka Suomisen mukaan remonttimiesliike itse asiassa lakkasi olemasta vuoden 1970 eduskuntavaalien jälkeen. Vikatmaa ja kumppanit tosin käyttivät myöhemminkin itsestään remonttimiesnimikettä ja remonttimiehenä Vikatmaasta puhuttiin vielä muistokirjoituksissa, mutta on kieltämättä totta, että monet liikkeen alkuperäisjäsenet vierastivat Vikatmaan jyrkkyyttä ja valtapoliittisia ambitioita, ja ottivat tähän etäisyyttä.

Aatepoliittisen keskustelun virittäjänä ja aatteellisena linjanvetäjänä Vikatmaalla oli joka tapauksessa erittäin merkittävä rooli 1970-luvun alkupuolen Kokoomuksessa ja niin kärsimätön ihminen kuin hän muuten olikin, aatteesta ja ideologiasta puhetta riitti ongelmitta aamuyöhön. Ei kuitenkaan konservatismista, joka oli Vikatmaan käsityksen mukaan parhaat päivänsä nähnyt aate ja kaipasi lähinnä enää kuoppaamista.

Kokoomuksen ohjelmatoimikunnan puheenjohtajana toimiessaan Vikatmaa pyrki hahmottelemaan puolueelle laajempaa porvarillista ideologiaa, jonka kulmakiviksi hän asetti yksilöllisyyden, tasa-arvoisuuden, moniarvoisuuden ja demokratian.

Yksilöllisyys lähti Vikatmaan mukaan siitä, ”että yhteiskunnallista tilannetta selvitetään ja arvostellaan yksityisen ihmisen valinnan mahdollisuuksien lisäämisen näkökulmasta”. Yksilön, ihmisen asettaminen politiikanteon lähtökohdaksi merkitsi samalla selkeää rajanvetoa vasemmalle. Vasemmistolaisen politiikan perustana oli yhteiskunta, jonka kuuliaiseksi osaksi ihminen pyrittiin alistamaan, kun taas porvarit halusivat ”saattaa yhteiskunnan vapaiden ihmisyksilöiden haltuun ja määräysvaltaan”. Mistään anarkiasta ei kuitenkaan ollut kysymys, vaan vapauteen kuului olennaisena osana vastuu. Vikatmaa korosti, että jokaisen yksilön tuli tuntea ja tunnustaa omat rajansa, jonka lisäksi yhdessä oli asetettava ”demokraattiset määräykset kaikkia koskeviksi rajoiksi”. Vastuun tuli sitä paitsi ulottua yli sen, mitä säännökset suoranaisesti edellyttivät, ja vastuu olikin Vikatmaan mukaan myös ”aineellista ja henkistä vastuusta ihmisistä”.

Tasa-arvoisen ihmisarvon tunnustaminen kuului olennaisena osana yksilökeskeiseen ajattelutapaan, mutta Vikatmaa tähdensi, ettei porvarillinen tasa-arvokäsitys suinkaan vaatinut ihmisten erilaisuuden kieltämistä. Päinvastoin, tasa-arvon edistäminen ja erilaisuuden tunnustaminen muodostivat yhdessä selkeän ideologisen lähtökohdan. Ideologian käytännön sovelluksia käsitellessään Vikatmaa puhui jälleen myös rajoista. Emme halua kieltää ”yhteiskunnan olemassaoloa ja merkitystä”, emmekä ”viedä oppiamme sekasorroksi”, hän lausui, mutta ”tahdomme tinkimättä pitää kiinni siitä, ettei yhteiskunta saa alistaa erilaisia yksilöitä. Sen sijaan yhteiskuntakoneiston puitteissa tulee ihmisiä tukemalla toteuttaa mahdollisimman pitkälle menevä tasa-arvoisuus.”

Moniarvoisuus ei Vikatmaalle ollut ”pelkkää suvaitsevaisuutta ja sallivuutta”, vaan ennen kaikkea ”edellytysten luomista eri vaihtoehtojen ajamiselle yhteiskunnan koneistossa”. Eri näkemysten edustajien tuli asettaa aatteensa ja toimintansa alttiiksi kritiikille, jolloin viime kädessä toteutuisi päätöksenä, yhteisenä sopimuksena se linja, jolla olisi eniten kannatusta ihmisten keskuudessa.

Demokratia merkitsi Vikatmaan mielestä ”ytimeltään vallankäyttöä ihmisten tasa-arvoisten vaikutusmahdollisuuksien pohjalta”. Vallankäyttöä tuli samalta pohjalta jatkuvasti voida tarkkailla ja kontrolloida, ja vallankäyttäjät oli myös voitava ja uskallettava vaihtaa. Vikatmaa korosti, että ”demokratian kanavien tuli vetää”. Niin valtionhallinnon kuin alueellisen hallinnonkin tuli muodostua malleista, jotka eivät tukkisi kansalaisten mahdollisuuksia käyttää valtaa ja kontrolloida sitä. Eivätkä kanavat yksinään riittäneet, vaan ihmisille piti luoda tosiasialliset mahdollisuudet vaikuttaa, mihin tarvittiin ”aineellisten, henkisten ja terveydellisten vaikuttamisen esteiden poistamista”.

Toteutuessaan yksilöllisyyden, tasa-arvoisuuden, moniarvoisuuden ja demokratian perusperiaatteet merkitsisivät Vikatmaan mukaan avointa yhteiskuntaa, jonka ”puitteissa kyetään vaikuttamaan ongelmien asettamiseen ja syntymiseen eikä ainoastaan ratkaisemaan niitä”.

Vikatmaa tarkasteli aatteellisia kysymyksiä mm. teoksessaan ”Porvarin puheenvuoro”, mutta varsinaisesti hänen tähtihetkensä ideologisena linjanvetäjänä koitti kesäkuussa 1974, jolloin Turussa järjestettiin ensimmäinen ns. porvariparlamentti. Tilaisuudessa pitämässään puheessa Vikatmaa hahmotteli porvarilliselle ideologialle uutta suuntaa paitsi panemalla paikoilleen aatteen edellä mainitut periaatteelliset kulmakivet, myös käsittelemällä monia ideologian käytännöllispoliittisia sovelluksia.

Niistä tärkeimpiä oli sosiaalinen valintatalous, josta Kokoomuksen nuori polvi oli jo pitkään mielinyt perinteisen markkinatalousideologian korvaajaa puolueen talousdoktriinina. ”Sosiaalisen valintatalouden käsityksen mukaan talouspolitiikkakin on politiikkaa”, Vikatmaa totesi ja korosti, etteivät talouden kenttää hallinneet mitkään näkymättömät kädet tai sokeat markkinamekanismit, vaan sitäkin muovattiin poliittisin ratkaisuin.

Vikatmaa puhui oman aikansa talousongelmista kielellä, jota 2000-luvun ihminenkin hyvin ymmärtää. Hän kiinnitti huomiota mm. väestön kasvuun, uusiutumattomien luonnonvarojen riistoon, teollisuustuotannon hillittömään kasvuun, ympäristön saastumiseen ja ihmisten eriarvoisuuden lisääntymiseen. Tuo vaikea ongelmavyyhti ei Vikatmaan mielestä ollut ratkaistavissa perinteisen talouspolitiikan keinoin, vaan talousajatteluun tuli ”kirjoittaa sisään eettisiä ja inhimillisiä näkökohtia”.

Sosiaalisen valintatalouden olennaisena sisältönä Vikatmaa piti pyrkimystä ”tuloerojen tasaamiseen ja vähimmäistoimeentulojärjestelmän luomiseen”. Keskeistä oli myös se, että ”sosiaalisen valintatalouden mukaan tulee demokraattisesti johdetulla valtiokoneistolla olla oikeus ja mahdollisuus säännellä talouselämän puitteita”.

VALLAN APOSTOLI

Juha Vikatmaa suhtautui vakavasti ideologisiin kysymyksiin, mutta hänen todellinen kutsumuksensa oli sittenkin valta, eikä hän ymmärtänyt alkuunkaan sellaisia vanhemman polven puoluetovereitaan, jotka selittivät olevansa mieluummin oikeassa kuin vallassa.

Vikatmaa oli vastavalittuna kansanedustajana päässyt mukaan hallitusneuvotteluihin keväällä 1970 ja saanut läheltä nähdä, miten kansanrintamapuolueet ja Kekkonen mitätöivät Kokoomuksen vaalivoiton ja jättivät puolueen tyynesti hallituksen ulkopuolelle. Se oli ollut kunnianhimoiselle nuorelle miehelle äärettömän nöyryyttävä kokemus, mutta samalla oivallinen oppitunti aiheesta toisen tasavallan poliittiset realiteetit.

Kokoomus oli nostanut kannatustaan vaaleissa, mutta Vikatmaan mielestä puolueen vaalityö oli silti edelleen pahaista puuhastelua, eivätkä kannatuslukemat lähelläkään sitä, mitä ne voisivat olla. Hän vaati ammattimaisempaa otetta vaalitoiminnan kaikille tasoille ja korosti toistuvasti, että politiikka oli voimapeli ja että Kokoomuksen tie hallituspuolueeksi kulki kannatuksen kasvun kautta.

Hallitukseen pääsy oli Vikatmaan käsityksen mukaan Kokoomukselle suoranainen kohtalon kysymys ja puolueen 1970-luvun politiikan tavoitteista ehdottomasti tärkein. Oppositiosta käsin voitiin kyllä heitellä kapuloita kansanrintamapolitiikan rattaisiin, mutta mihin se riitti, Vikatmaan mielestä ei yhtään mihinkään, jota paitsi pelkäksi jarrumieheksi leimautuminen vahingoitti puolueen imagoa. Jos Kokoomus halusi toden teolla vaikuttaa asioihin, sen oli välttämättä päästävä hallitukseen. Ellei se halunnut menettää ihmisten siihen kohdistamia odotuksia ja kaikkea valtaansa virkakoneistossa, sen oli välttämättä päästävä hallitukseen. Kenen kanssa ja millä keinoilla, sitä Vikatmaa piti täysin yhdentekevänä, olennaista oli vain ja ainoastaan se, että Kokoomus pääsisi murtautumaan ulos siitä oppositiopoliittisesta karanteenihäkistä, johon se oli ollut teljettynä vuodesta 1966.

Kokoomuksen oli kasvatettava voimaansa vaaleista vaaleihin, mutta sen oli Vikatmaan mielestä myös tehtävä kaikkensa saavuttaakseen hallituskelpoisuuden muiden puolueiden ja presidentti Kekkosen silmissä. Oli hylättävä vanhat ennakkoluulot ja kategoriset imperatiivit. Kekkosta ei tarvinnut ruveta rakastamaan, mutta oli oltava realisti ja hoilattava ylistyslauluja muiden mukana, koska ohi Kekkosen tai tämän tahdon vastaisesti ei hallitukseen kerta kaikkiaan ollut menemistä.

Vikatmaa suhtautui hyvin puhdasoppisesti Kekkoseen ja tämän nimeen liitettyyn ulkopoliittiseen linjaan. Hän vaati kaikilta kokoomuslaisilta ehdotonta lojaalisuutta Paasikiven-Kekkosen linjalle ja pidättäytymistä presidentin henkilön kaikenlaisesta arvostelusta. Kritiikki oli saatava hiljenemään, jos ei hyvällä, niin sitten pahalla. Vikatmaa oli valmis miltei mihin tahansa. Hän vaati toistuvasti esimerkiksi Kekkosen leppymättömänä vastustajana tunnetun (->) Tuure Junnilan erottamista puolueesta ja yleensäkin Kokoomuksen oikeistosiiven laittamista kuriin ns. järjestöllisin toimenpitein.

Vikatmaalle kekkoslaisuus ei silti ollut mikään uskonto, vaan ennen muuta väline, jolla Kokoomuksesta tehtäisiin hallituskelpoinen puolue 1970-luvun Suomessa, mikä sekin oli vain pieni välitavoite matkalla kohti suurta tulevaisuutta.

Vikatmaan valtapoliittiset tavoitteet eivät näet millään muotoa rajoittuneet Kokoomukseen, eivätkä olleet sidoksissa aikaan, jossa hän toimi. Tähtäimessä oli, ei enempää eikä vähempää, kuin koko porvarillisen kenttäpuoliskon ja loppupeleissä koko Suomen poliittisen kentän pysyvä uusjako.

Vikatmaalla ja Keskustapuolueen puoluesihteerinä työskennelleellä Mikko Immosella oli yhteinen visio suuresta ja mahtavasta porvarillisesta keskustapuolueesta, joka muodostaisi iskukykyisen vastavoiman sosiaalidemokraateille. Herrat näkivät tulevaisuuden puoluekentän jakaantuvan neljään osaan. Keskellä olisi kaksi maltilliseksi määriteltyä suurpuoluetta: sosialistinen ja porvarillinen, joista edelliseen lukeutuisivat sosiaalidemokraatit ja enemmistökommunistit, jälkimmäiseen taas Kokoomuksen ns. edistysmieliset ja Keskustapuolueen K-linjalaiset. Puoluekentän laidoille jäisi kaksi pienryhmää: äärivasemmisto, joka koostuisi lähinnä taistolaisista, ja äärioikeisto, johon eristettäisiin Kokoomuksen junnilalaiset ja Keskustapuolueen oikeisto, jota ryhdyttiin maapakettijupakan yhteydessä nimittämään ”mustaksi tusinaksi”.

RIIDANKYLVÄJÄ

Vikatmaa oli tukenut (->) Harri Holkerin valintaa Kokoomuksen puheenjohtajaksi 1971, mutta hän ei antanut liiallisen lojaliteetin uutta puheenjohtajaa tai omaa puoluettaan kohden nousta esteeksi laajemmille porvarikenttää koskeville pyrkimyksilleen.

Vikatmaalla oli aluksi puoluejohdon lupa keskusteluihinsa Immosen kanssa, mutta kun huomattiin, että keskustalaiset tiesivät Kokoomuksen salaisuudet paremmin kuin kokoomuslaiset itse, tuo lupa peruutettiin ja vikatmaalaisia alettiin Kokoomuksen puoluetoimistossa pitää eräänlaisena viidentenä kolonnana.

Holkeri ja Vikatmaa olivat yhtä mieltä Kekkosen neljän vuoden jatkokauden turvanneen poikkeuslain välttämättömyydestä ja ajoivat rinta rinnan kokoomuslaisia lain taakse. Siitä, miten poikkeuslain pahasti kahtia jakama puolue olisi eheytettävä, he olivat kuitenkin jyrkästi eri mieltä. Holkeri pyrki yhtenäisyyteen sallimalla erilinjaisuuden, eikä aikonut kohdistaa poikkeuslakia vastaan äänestäneisiin mitään rankaisutoimia. Vikatmaa ajoi puolestaan jyrkkää puoluekuria ja oli sillä kannalla, että niskuroijat eli puolueen oikeisto oli taltutettava säännöksillä ja puolue-elinten päätöksillä.

Vikatmaa meni keväällä 1973 niin pitkälle, että marssi puoluetoimistoon ja vaati suoraan Holkeria erottamaan Tuure Junnilan, (->) Raimo Ilaskiven, Pentti Mäki-Hakolan ja muut oikeistosiiven edustajat puolueesta. Eikä vain vaatinut, vaan uhkasi taloudellisilla seuraamuksilla, jos näin ei tapahtuisi. ”Sä olet tyhjän päällä ja taloudellisesti riippuvainen puheenjohtajan paikasta. Jos et tee niin kuin käsketään, me liipastaan sut pihalle. Sen jälkeen sulle ei tästä tasavallasta töitä löydy. Meillä on enemmistö puolueessa”, Vikatmaa uhosi. Holkeri heitti röyhkeän nuorukaisen ulos ja teki selväksi, ettei tulisi antamaan lähtöpasseja kenellekään – Kokoomukseen tultiin vapaaehtoisesti ja lähteissä käännettiin silloinkin kahvasta itse.

Vikatmaa ei ymmärtänyt alkuunkaan Holkerin pehmoilua ja alkoi vaatia yhä jyrkempään sävyyn paitsi Junnilan ja kumppanien erottamista puolueesta, myös Holkerin itsensä syrjäyttämistä puheenjohtajan paikalta. Vikatmaan käytös oli ajoittain senlaatuista, että ystävät alkoivat huolestua hänen mielenterveydestään. Esimerkiksi Ilkka Suominen on erääseen Vikatmaan ja Holkerin keväälle 1973 ajoittuvaan yhteenottoon liittyen todennut, että se oli ”ensimmäinen oire Juffen sairaudesta”. Mikä Vikatmaata riivasi, sen läheisetkin tajusivat vasta myöhemmin havaitessaan, että tällä oli – kuten Kauko Holopainen on todennut – ”selviä vainoharhakohtauksia: KOP vetää kaikista naruista ja johtaa Kokoomusta, tai että Suopo ja KGB urkkivat hänen tekemisiään”.

Vikatmaan henkinen tasapaino saattoi olla järkkymässä, mutta kun hän uhosi, että Holkerin ura Kokoomuksen johdossa loppuu huhtikuussa 1973 pidettävään Tampereen puoluekokoukseen, kyse oli puhtaasta matematiikasta. Vikatmaa hallitsi väkivahvaa Varsinais-Suomen piiriä ja hänen aseenkantajansa (->) Ilkka Kanerva Kokoomuksen Nuorten Liittoa, joka oli tuolloin valtansa kukkuloilla. Kun vikatmaalaiset vielä saivat Uudenmaan piirin juoneen mukaan, alkoi Holkerin tilanne näyttää todella kriittiseltä. Vain muutamaa tuntia ennen puoluekokouksen alkua Vikatmaa kuitenkin luopui kaatohankkeesta, kiitos pitkälti Suomisen, joka kätilöi ravintola Jäähovin kabinetissa linnarauhan osapuolten välille ja sai Holkerin suostumaan kollektiivisempaan johtamistapaan.

Kokoomuksen puoluejohdon tueksi perustettiin Jäähovin sopimuksen nojalla ns. suunnitteluryhmä, josta piti Vikatmaan kaavailujen mukaan tulla puolueen todellinen johtoryhmä, valtaklikki, joka käytännössä olisi johtanut Kokoomuksen toimintaa. Suunnitteluryhmä, johon nimitettiin Vikatmaa, Suominen, Veikko Tavastila, Antero Salmenkivi, Mauri Miettinen, Weijo Pitkänen ja Elsi Hetemäki, kokoontui jo Tampereella ja sopi mm. siitä, että Junnilan ja hänen tukijoidensa olo eduskuntaryhmässä tehtäisiin niin tukalaksi, että nämä päättäisivät lähteä itse ”oven osoittamisen sijasta”. Suunnitteluryhmän valtapoliittinen merkitys jäi kuitenkin olemattomaksi, eikä sen tekemiä ehdotuksia pantu koskaan täytäntöön, mistä vikatmaalaiset syyttivät ensi sijassa Holkeria, joka heidän mielestään vesitti koko hankkeen. Vikatmaan porukka sai karvaaksi pettymyksekseen havaita senkin, etteivät Junnilan kaltaiset raskaan sarjan tekijämiehet olleet millään keinolla peloteltavissa perustuslaillisiin.

Vikatmaalaisten riidankylväjien toiminta ei tietenkään edistänyt Kokoomuksen eduskuntaryhmän eheyttämistä. Ryhmän kokouksissa oli jatkuvasti erittäin kireä tunnelma, osa edustajista oli hädin tuskin puheväleissä, ovet paukkuivat yhtenään ja seuraavan päivän lehdistä sai lukea nekin solvaukset, joita puoluetoveri ei kehdannut syytää päin naamaa. Tilanteesta kärsivät kaikki osapuolet ja eduskuntaryhmän eheyttämisen tarpeesta oltiin yhtä mieltä, mutta esimerkiksi syksyllä 1973 useaan otteeseen suunniteltu ”pitkä palaveri” jäi aina pitämättä. Maaliskuussa 1974 eduskuntaryhmä asetti lopulta työryhmän pohtimaan, ”millä edellytyksillä henkeä ja ilmapiiriä ryhmässä voitaisiin parantaa ja ryhmän sisässä puhjennut luottamuskriisi voittaa”. Työryhmän kokoonkutsujaksi valittiin Junnila ja sen muiksi jäseniksi ryhmän oikealta laidalta Mäki-Hakola sekä vasemmalta Suominen ja Vikatmaa.

Työryhmän loppuraporttiin saatiin kirjatuksi kymmenen kohtaa, joista osapuolet olivat samaa mieltä. Kohdista ensimmäisessä todettiin, että eduskuntaryhmän ”sisäiset erimielisyydet pyritään jatkossa pitämään poissa julkisuudesta”, ”ristiriitaiset tilanteet ratkaistaan ryhmän sisäisenä asiana” ja ”keskinäinen parjaus, huhujen levittely, ovien osoittelu yms. lopetetaan”. Myös oppositiopolitiikan tiukentamisesta oltiin yhtä mieltä, samoin kuin siitäkin, että ”ryhdytään yhdessä luomaan kuvaa Kokoomuksesta sen kaikki jäsenet ja kannattajat kattavana vakavimpana vastavoimana sosialismille Suomessa”.

Työryhmän neuvotteluissa jouduttiin kuitenkin toteamaan, että oli koko joukko asioita, joista oli mahdotonta päästä yksimielisyyteen. Junnila ja Mäki-Hakola eivät esimerkiksi hyväksyneet Vikatmaan ja Suomisen vaatimusta siitä, että eduskuntaryhmän olisi kannanotoissaan toimittava ”puolueen päättävien elinten, puoluehallituksen ja puoluevaltuuston päätösten mukaisesti”. Tämä vaatimus, samoin kuin vaatimus ehdottoman ryhmäkurin noudattamisesta, oli Junnilan ja Mäki-Hakolan käsityksen mukaan ristiriidassa niin valtiopäiväjärjestyksen kuin Kokoomuksen eduskuntaryhmässä vanhastaan noudatetun käytännönkin kanssa. Junnila ja Mäki-Hakola eivät myöskään katsoneet voivansa yhtyä Vikatmaan ja Suomisen vaatimukseen siitä, että kaikki ulkopolitiikkaan liittyvät lausunnot tarkistettaisiin puolueen tai eduskuntaryhmän johdon toimesta ennen niiden esittämistä.

VIIMEISET TAISTOT

Kokoomusnuoret alkoivat puuhata Vikatmaasta puolueelle uutta puheenjohtajaa kesällä 1974, ja jo elokuussa lehdissä alettiin spekuloida tämän mahdollisuuksilla, jotka eivät ainakaan paperilla näyttäneet huonoilta. KNL:llä ja Tuhatkunnalla oli kolmasosa äänivallasta puoluekokouksessa, minkä lisäksi Varsinais-Suomen ja Uudenmaan piirijärjestöt luettiin varmuudella Vikatmaan leiriin. Tukea ounasteltiin tulevan myös Satakunnasta, Helsingistä, Pohjois-Hämeestä ja Mikkelistä.

Vikatmaa ilmoitti syyskuussa haastavansa Holkerin seuraavan kevään puoluekokouksessa. Turussa pitämässään linjapuheessa Vikatmaa vaati mm. sisäistä kurinpalautusta, ehdotonta yksimielisyyttä Paasikiven-Kekkosen linjasta ja tiukkaa pysyttäytymistä Kokoomuksen hyväksyttyjen ohjelmien takana.

Kokoomusnuoret hurrasivat ja olivat valmiita nostamaan Vikatmaan valtaistuimelle, mutta itse asiassa tämän ehdokkuus oli vain toisen hankkeen savuverho. Vikatmaa ja tämän uskollisimmat tukijat Ilkka Kanerva, Pekka Kivelä ja Jarmo Virmavirta suunnittelivat näet kaatavansa Holkerin itsensä Päiviö Hetemäen avulla. Viimeksi mainitusta oli tarkoitus tehdä eräänlainen kunniapuheenjohtaja, joka istuisi Kokoomuksen keulakuvana Suomen Pankissa. Käytännössä puoluetta johtaisivat varapuheenjohtajat, joista toinen olisi Vikatmaa.

Vikatmaasta ei lopulta tullut sen paremmin Kokoomuksen puheenjohtajaa kuin varapuheenjohtajaakaan. Kannatuslaskelmat olivat komeita, mutta julkisivun takainen todellisuus näytti hyvin toisenlaiselta. Vikatmaa oli syksyllä 1974 poliittisesti itse asiassa koko lailla yksin. Kanerva, Kivelä ja (->) Virmavirta pysyivät toki mestarinsa rinnalla, mutta esimerkiksi Suominen oli jo ajat sitten ryhtynyt istumaan kahdella tuolilla. Hän osallistui kyllä Vikatmaan porukan saunailtoihin, mutta oli samalla Holkerin luotettu.

Vikatmaa saattoi syksyllä 1974 silti vielä kirjata tililleen pari poliittista voittoa. Syyskuussa hän sai runnottua puoluevaltuustossa läpi päätöksen, jonka mukaan kaikissa puolue-elimissä oli noudatettava puoluekokouksen päätöksiä. Puoluevaltuuston marraskuussa pidetyssä kokouksessa Vikatmaa sai puolestaan aikaan sen, että valtuusto poisti puolueen valtiosääntökannanotosta kohdan, jossa ehdotettiin presidentin toimikausien rajaamista kahteen.

Tappioita alkoi kuitenkin tulla ja mikä pahinta, kotikenttä kapinoi. Varsinais-Suomen Kokoomuksen puheenjohtajana vuodesta 1972 toiminut Vikatmaa sai marraskuussa 1974 pidetyssä piirikokouksessa haastajakseen oikeusneuvosmies Kullervo Lapin. Kokous kesti peräti kuusi tuntia ja keskustelu lainehti ajoittain myrskyisänä. Vikatmaa selvisi kamppailusta voittajana äänin 132–98, vaikkei ollutkaan ”tuolloin parhaimmillaan, eikä aivan terve”, kuten Varsinais-Suomen Kokoomuksen historian kirjoittanut Tapani Kunttu asian ilmaisee.

Vikatmaa teki itsemurhan kesämökillään Kustavissa 2. joulukuuta 1974. Tieto 33-vuotiaan miehen traagisesta lähdöstä pysäytti jokaisen ja kuolleesta lausuttiin kauniita sanoja, kuten tapana on. Vikatmaa ”oli poikkeuksellisen lahjakas, työteliäs, kannanotoissaan rohkea ja ahkera, jonkalaisia persoonallisuuksia politiikassa on hyvin harvoin”, totesi esimerkiksi puoluejohtaja Holkeri.

Vikatmaan kuolema koettiin suurena menetyksenä varsinkin Kokoomuksen nuoren polven piirissä, mutta Vikatmaan lähimpiin tukimiehiin lukeutunut Ilkka Kanervakin myöntää, että tämän poissaolo toisaalta ”helpotti puolueen ilmapiiriä”.

 

Vikatmaa, Juha Ville S 17.05.1941 Helsinki K 02.12.1974 Kustavi V lehtori Vilhelm Kustaa Vikatmaa, Kerttu Kaarina Viirre P Tuija Anita Simell 1966 - 1972, kansanedustaja Eeva Maija Kaarina Kuuskoski 1973 -

URA ylioppilas 1960, oikeustieteen kandidaatti 1964, oikeustieteen lisensiaatti 1966, varatuomari 1968,
oikeustieteen tohtori 1970

Turun yliopiston rikosoikeuden assistentti 1965-1972, Turun yliopiston vt. apulaisprofessori 1968-1972, Turun yliopiston rikos- ja prosessioikeuden apulaisprofessori 1972-1974, Piikkiön tuomiokunnan notaari 1967

Kansanedustaja Turun läänin eteläinen vaalipiiri 23.03.1970 - 02.12.1974, Lakivaliokunta, Sivistysvaliokunta, Suuri valiokunta

Turun kaupunginvaltuusto; Kansallisen Kokoomuksen puoluevaltuusto 1969-1970, puoluehallitus 1971-73, puheenjohtaja; Kansallisen Kokoomuksen Varsinais-Suomen piirin puheenjohtaja 1972-1974; Kriminaalihuollon johtokunta

LÄHTEET JA KIRJALLISUUS: Juha Vikatmaa: Porvarin puheenvuoro (1974); Juha Vikatmaa: Porvarillisen ideologian suunta (1974); Kauko Holopainen: Harri Holkeri – kahden presidentin mies (1989); Tapani Kunttu: Muutoksen kärjessä. Varsinais-Suomen Kokoomus 1968–1999 (2001); Petri Nummivuori: Tuure Junnila – elämäkerta (käsikirjoitus); Jyrki Smolander: Suomalainen oikeisto ja ”kansankoti” (2000); Reino Summanen: Paraatiovi. Kokoomuksen hallitustie (1983); Eveliina Talvitie: Moniottelija Ilkka Kanerva (2006); Vesa Vares: Kaksi askelta edellä. Kokoomuksen Nuorten Liiton historia 1928–96 (1999); Jarmo Virmavirta: Politiikan äänetön yhtiömies (1977).

Petri Nummivuori

julkaistu 22.12.2008