Karttunen, Osmo Pekka

Osmo Pekka Karttunen

Syntymäaika:
8.11.1922

Kuolinaika:
29.6.1985

Paikkakunta:
Helsinki, Kuopio

Merkittävimmät toimet:
toimitusjohtaja
ministeri
 

Kuopiolaisen liikemiehen, H. Saastamoinen Oy:n toimitusjohtaja Osmo P. Karttusen nousu huhtikuussa 1962 Ahti Karjalaisen ensimmäisen hallituksen valtionvarainministeriksi kokoomuksen mandaatilla oli monille politiikkaa seuranneille yllätys. Karttunen ei ollut kansanedustaja eikä hänellä ollut minkäänlaista näkyvää roolia kokoomuksen valtakunnallisissa tai paikallisissa puolue-elimissä eikä taustajärjestöissä. Karttusen valintaa selittivät hallituksen erikoinen muodostamisprosessi sekä ystävyyssuhde Suomen Pankin johtokunnan jäsenen ja moninkertaisen ministerin Ahti Karjalaisen kanssa.

 

Vuonna 1922 syntynyt Osmo P. Karttunen valmistui ylioppilaaksi Kuopion lyseosta 1941. Hän kirjoittautui Helsingin yliopiston lainopilliseen tiedekuntaan, mutta ei ehtinyt aloittaa opintojaan jatkosodan vuoksi. Karttunen suoritti reserviupseerin kurssin Niinisalossa 1942, osallistui jatkosotaan Itä-Karjalassa tykistön tulenjohtajana ja haavoittui kahdesti. Asemasodan aikana Karttunen valmistautui lainopin tentteihin ja suoritti ylemmän oikeustutkinnon Helsingin yliopistossa sodan jälkeen 1946. Lakitieteen lisensiaatiksi hän valmistui 1958. Osmo P. Karttunen aloitti liikemiehen uransa isänsä kauppaneuvos Pekka Karttusen alaisuudessa Saastamoinen & Pojat Oy:n apulaisjohtajana ja juristina 1946. Avioliitto perheyhtiön toisen suuromistajan, vuorineuvos Onni Saastamoisen Liisa-tyttären kanssa nosti hänet seuraavana vuonna H. Saastamoinen Oy:n ja H. Saastamoinen & Pojat Oy:n johtokuntien jäseneksi sekä jälkimmäisen toimitusjohtajaksi.

Saastamoisen perheyritys oli muodostunut vuonna 1920 kuolleen kauppaneuvos Herman Saastamoisen liiketoimien ympärille. Hänen kolme poikaansa Armas, Yrjö ja Onni Saastamoinen laajensivat sitä 1920- ja 1930-luvuilla ja siitä tuli Pohjois-Savon merkittävin liikeyritys. Perheyrityksen teollisuutta johti vuonna 1949 vuorineuvoksen arvonimen saanut Onni Saastamoinen sekä tukku- ja vähittäisliikettä ministeri Yrjö Saastamoinen. Armas Saastamoinen oli kuollut Suomen Iso-Britannian lähettiläänä Lontoossa 1932. Onni Saastamoisen kovat kokemukset 1930-luvun alun lamasta tekivät perheyrityksen johtajasta erittäin varovaisen, mikä hidasti perheyrityksen modernisointia. Vuonna 1952 tukkuliikettä harjoittaneen H. Saastamoinen & Pojat Oy:n toimitusjohtajaksi siirtynyt Osmo P. Karttunen koki toimintamahdollisuutensa rajoitetuiksi, koska kaikki uudistusesitykset kilpistyivät vuorineuvoksen vastustukseen. Karttusen mielenkiinto kohdistui tämän vuoksi 1960-luvun alussa muun muassa liike-elämän järjestötoimintaan ja politiikkaan. Karttusen asema erityisesti Tukkukauppojen Oy:n eli Tukon elimissä oli vahva, ja vuonna 1961 hänet valittiin Tukkukauppojen liiton puheenjohtajaksi. Muodollinen asema työnantajia edustavan järjestön johdossa osoittautui ponnahduslaudaksi hänen poliittiselle uralleen.

Eduskuntavaalien jälkeen keväällä 1962 Ahti Karjalainen sai presidentti Urho Kekkoselta tehtäväkseen uuden hallituksen muodostamisen. Takana olivat edellisen syksyn noottikriisi ja sitä seuranneet dramaattiset presidentin valitsijamiesvaalit, joiden ilmapiiri vaikutti uuden hallituksen kokoamisen taustalla. Hallitukseen oli tarjolla Suomen Ammattiyhdistysten Keskusliiton (SAK) eli "skogilaisten" sosiaalidemokraattien edustus, mikä vaikutti myös Kansallisen Kokoomuksen kolmen ministerinsalkun jakoon. SAK:n edustajat olivat sitä mieltä, ettei Kokoomusta tulisi kelpuuttaa mukaan hallitusyhteistyöhön, ja tilalle olisi valittava Suomen Työnantajien Keskusliiton (STK) nimeämät edustajat. Lopulta hallituksen kokoonpanoksi vahvistui viisi maalaisliittolaista, kolme kokoomuslaista, kolme SAK:n nimeämää ammattiyhdistysjohtajaa, kaksi Suomen kansanpuolueen ja kaksi Ruotsalaisen kansanpuolueen ministeriä.

Ensimmäiseksi ongelmaksi Karjalaisen hallituksen muutenkin kivikkoiseksi osoittautuvalla taipaleella tuli Kokoomusta edustavien ministereiden nimeäminen. Pääministeri myötäili ammattiyhdistysliikkeen vaatimuksia ja katsoi, että hallituksen kolmesta kokoomusministeristä vain yksi voisi tulla eduskuntaryhmästä, loput sen ulkopuolelta. Puolueen puheenjohtaja Jussi Saukkonen ja eduskuntaryhmän vahva vaikuttaja Juha Rihtniemi vastustivat tätä jyrkästi, mutta painostuksen jälkeen heidän oli taivuttava. Kokoomuksen eduskuntaryhmästä hallitukseen valittiin kauppakamarin yliasiamies T. A. Wiherheimo, joka sai kauppa- ja teollisuusministerin salkun. Ryhmän ulkopuolelta toiseksi sosiaaliministeriksi esitettiin entistä kansanedustajaa, kunnallisneuvos Kyllikki Pohjalaa, jonka eduskuntaryhmä saattoi hyväksyä.

Sen sijaan kolmannen ja tärkeimmän eli valtionvarainministerin salkun jakaminen osoittautui hankalimmaksi. Kokoomuksen eduskuntaryhmä esitti tehtävään Uuden Suomen toimitusjohtaja Osmo Oittista ja hallituksen muodostaja Karjalainen nosti esille Tukkukauppojen liiton puheenjohtajan Osmo P. Karttusen. Oittinen ei kuitenkaan saanut työnantajaltaan lupaa siirtyä valtionvarainministeriksi, joten jäljelle jäi Karttunen, joka täytti muodollisesti myös vaatimuksen työnantajapuolen edustuksesta.

Kokoomuksen eduskuntaryhmä vastusti Karttusen ehdokkuutta, ja Rihtniemen julkituoma epäily ”liekö se edes kokoomuslainen” kertoi osuvasti, ettei Karttusta tunnettu ja että hän tuli puolueen poliittisten ytimien ulkopuolelta. Karttusella oli kuitenkin kokoomuksen jäsenkirja, ja hän oli Kuopion Kokoomuksen (kansallisseuran) jäsen. Hän ei kuitenkaan ollut mukana sen enempää Pohjois-Savon piiriliiton kuin paikallisjärjestönsä aktiivitoiminnassa eikä osallistunut kunnallispolitiikkaan. Karttusella ei ollut kokoomuksen eduskuntaryhmän varauksetonta tukea; hänet nähtiin pikemminkin presidentin ja pääministerin kuin puolueen miehenä, mikä hankaloitti valtionvarainministerin asemaa. Eduskuntaryhmä kuitenkin taipui lopulta pitkin hampain Karjalaisen ehdokkaan taakse.

Karttusen omasta poliittisesta ambitiosta ei ole varmaa tietoa. Liiketoimiensa yhteydessä hän oli tavannut Helsingin ravintoloissa ja klubeilla poliitikkoja, joihin hän oli solminut luottamuksellisia suhteita. Politiikka kyllä kiinnosti Karttusta, mutta puolueet ja eduskunta tuntuivat hänestä Urho Kekkosen toisen presidenttikauden alussa epäkiinnostavilta vaikuttamisen väyliltä. Työskentely puolue-elimissä tai erilaisissa toimikunnissa näyttää olleen Karttuselle perin vastenmielistä. Karttunen on hyvä esimerkki 1950- ja 1960-lukujen ulkoparlamentaarisesta vaikuttamisesta, jossa henkilösuhteet presidentti Kekkoseen ja tämän lähipiiriin olivat avainasemassa oman poliittisen uran edistämisessä. Karttusen linkki vallan ytimeen oli Ahti Karjalainen, joka oli välttämätön edellytys tämän poliittiselle uran käynnistymiselle.

Osmo P. Karttunen ja Ahti Karjalainen olivat suurin piirtein samanikäisiä sodankäyneitä miehiä, jotka olivat opiskelleet vuosina 1945–46 Helsingin yliopistossa ja tutustuneet toisiinsa Savolaisessa osakunnassa. Kummallakin oli kunnianhimoinen pyrkimys päästä urallaan eteenpäin – Karjalaisella politiikassa ja Karttusella talouselämässä. Tuttavuussuhde lujeni ajan oloon ystävyydeksi, johon kuului molemminpuolinen avoin tietojen vaihto. Ystävyys ulottui myös heidän puolisoihinsa ja muihin perheenjäseniin.

Eduskunnan heikko asema suhteessa presidenttiin ja hallitukseen tarjosi etujärjestöille tilaisuuden ajaa omia etujaan hallituksen kautta ja toisaalta presidentti Kekkoselle johtaa kulisseista käsin maan sisäpolitiikkaa. Karjalaisen hallitus sai ratkaistavakseen useita erittäin hankalia poliittisia kysymyksiä, ja vaikka sillä muodollisesti olikin takanaan eduskunnan selvä enemmistö, se oli sisäisten kiistojensa vuoksi koko ajan hajoamisen partaalla. Tällaisia kiistakysymyksiä olivat välittömän verotuksen kokonaisuudistus, Valtiontakuulaitoksen perustaminen, kolmevuotinen maataloustulolaki, yleinen sairasvakuutuslaki, Neuvostoliiton kanssa allekirjoittava Saimaan kanavan vuokasopimus ja virkamiesten palkat.

Näillä kaikilla asioilla oli merkittävät valtiontaloudelliset vaikutuksensa, mikä teki valtionvarainministeri Karttusen työn epäkiitolliseksi. Tarkaksi talousmieheksi tiedetyn Karttusen tehtäväksi jäi tiukkojen säästö- ja veronkorotusbudjettien laatiminen. Ne kuitenkin vesittyivät, koska hallitusohjelmaan kirjattuna tavoitteena oli ollut valtiontalouden tasapainottaminen ilman verojen ja maksujen korottamista. Edellä mainitut uudistukset, etujärjestöjen kasvavat vaatimukset ja hallitusohjelman rajoitukset vaikuttivat lamauttavasti valtion finanssien hoitamiseen. Lisänimen ”Rosmo P. Karttunen” saanut valtionvarainministeri yritti parhaansa mukaan luovia etujärjestöjen ristipaineiden välissä ja pitää tiukkaa talouskuria mutta kyllästyi lopulta poliittiseen peliin. Kesällä 1963 Karttunen hoiteli ministerin tehtäviään enää ”vasemmalla kädellä” ja keskittyi perheyrityksensä sekä Tukon johtamiseen.

Elokuussa 1963 SAK:n ministerit jättivät eronpyyntönsä, jonka presidentti Kekkonen hyväksyi vasta puolitoista kuukautta myöhemmin. Muodollisena syynä eronpyyntöön oli hallituksen sisäiset erimielisyydet eräistä maataloustuotteiden hintojen korotuksista. Karjalainen täydensi hallitustaan kolmella maalaisliittolaisella ministerillä mutta ei enää saanut koalitiostaan toimintakykyistä. Pääministeri jätti koko hallituksensa eronpyynnön tasavallan presidentille 13. joulukuuta 1963.

Karjalaisen huolena eivät olleet ainoastaan ammattiyhdistysliikkeen ministerit vaan myös valtionvarainministeri Karttunen. Pääministeri ja hänen sihteerinsä Jouko Loikkanen olivat jo pidempään katselleet Karttusen ”vetämättömyyttä” ja yrittäneet saada häneen vauhtia. Valtionvarainministeri ilmoitti Karjalaiselle kaksi päivää ennen hallituksen lopullista kaatumista, että hän jättäisi tehtävänsä. Karttunen perusteli ratkaisuaan sillä, että ”hänen firmansa vaativat sitä” ja että ”hän oli kyllästynyt”. Valtionvarainministerin eropäivänä Karttusen aktiivisesti tukema kuopiolainen Savon Sellu Oy jätti 15 mmk:n investointianomuksen valtiolle, mikä viittaa Karttusen huolelliseen laskelmointiin myös eronsa ajoituksen suhteen. Jonkinlaisena Kokoomuspuolueen kiitoksena Karttunen valittiin Uuden Suomen hallintoneuvoston puheenjohtajaksi 1963.

Karttusen valtionvarainministerikaudella valtiontalouden vaje paisui ennätyksellisen suureksi. Kehnoa taloudenpitoa ei kuitenkaan voi sysätä yksin Karttusen niskoille, vaan ongelmat olivat koko hallituksen ja sen kiistattoman heikkouden. Ennen kaatumistaan hallitus oli kuitenkin ehtinyt käynnistää tärkeäksi osoittautuneen liikevaihtoverojärjestelmän uudistamisen, ja sen aikana toteutettiin myös rahan uudistus vuoden 1963 alusta lähtien, jolloin markan arvo nostettiin satakertaiseksi.

Osmo P. Karttusen suhteet Kokoomuksen puoluejohtoon ja -koneistoon jäivät etäisiksi, ja sama arvio koski myös eduskuntatyötä, jonka Karttunen koki pitkäveteiseksi. Impulsiivinen liikemies turhautui eduskunnan puhemaratoneista ja etujärjestöjen alituisista välistävedoista eikä enää vakavasti harkinnut paluuta politiikkaan, vaikka eräissä aikalaismuistelmissa Karttusen poliittiseen ambitioon viitataankin muun muassa seuraavan hallituksen muodostamisen yhteydessä. Karttusen perhepiirissä on liikkunut muistelus, jonka mukaan häntä oli joskus myöhemmin pyydetty puolustusministeriksi, mistä hän oli naureskellen kieltäytynyt.

Merkittäväksi suomalaiseksi yritysjohtajaksi luonnehdittu Karttunen siirtyi 1967 H. Saastamoinen Oy:n johtokunnan puheenjohtajaksi ja ryhtyi nopeasti kehittämään perheyritystä, jonka omistus oli kokonaan siirtynyt hänelle ja hänen Liisa-puolisolleen. Karttunen laajensi Kuopiossa sijatsevia puunjalostustehtaitaan ja pyrki Heps-tavarataloketjunsa avulla valloittamaan Etelä-Suomen vähittäiskauppamarkkinat. 1970-luvun alun öljykriisi ja hitaan taloudellisen kasvun aika ajoi kuitenkin Saastamoinen Yhtymä Oy:ksi nimensä muuttaneen perheyrityksen syvään kriisiin. Ankaran paineen alla Karttunen sairastui, eikä kyennyt enää yhteistyöhön yhtymää rahoittaneen KOP:n kanssa. Pankki lunasti perheyrityksen osake-enemmistön lokakuussa 1977 ja saneerasi perheyhtiön kannattamattomat liiketoiminnot. Terveet osat, kuten teollisuus ja tukkukauppa, fuusioitiin kilpailijoihin.

Karttuset jäivät yhtymän vähemmistöosakkaiksi 1967 perustetun Saastamoisen säätiön kautta. Säätiö oli muodostettu lapsettomaksi jääneen ministeri Yrjö Saastamoisen omaisuuden ympärille, ja siihen oli liitetty myös vuorineuvos Onni Saastamoisen arvokkaat taidekokoelmat. Säätiö edustaa edelleen savolaisen perheyrityksen nimeä ja perinteitä. Sen tehtävänä on tukea Kuopion yliopistoa, antaa apurahoja kauppatieteelliseen tutkimukseen ja kartuttaa säätiön omia taidekokoelmia. Vuodesta 2006 Saastamoisen säätiön merkittävät taidekokoelmat ovat olleet nähtävillä Espoon Taidemuseo Emmassa. Säätiön johdossa ovat Liisa ja Osmo P. Karttusen lapset Petra, Päivi ja Petteri Karttunen.

Vuonna 1971 vuorineuvoksen arvonimen saanut Osmo P. Karttunen tunnettiin filosofisista harrastuksistaan. Hän oli myös henkevä keskustelija, joka harrasti kirjallisuutta ja taiteita. Hänen kielitaitonsa oli laaja, ja hän puhui muun muassa sujuvasti ranskaa. Karttunen oli myös aktiivinen urheilumies, ja erityisesti Kuopion Palloseuran juniorijalkapalloilijat olivat lähellä hänen sydäntään. Hän toimi muun muassa Suomen Palloliiton puheenjohtajana vuosina 1963–1974, ja lisäksi hän oli Kansainvälisen Jalkapalloliitto Fifan hallituksen jäsen 1972–1976. Urheiluharrastus yhdessä yhteiskunnallisen aktiivisuuden kanssa vei Karttusen myös Oy Veikkaus Ab:n johtokunnan puheenjohtajaksi.

 

Osmo Pekka Karttunen S 8.11.1922 Helsinki, K 29.6.1985. V kauppaneuvos Pekka Karttunen ja Katri Maria (Maikki) Pehkonen. P 1951 - filosofian maisteri Liisa Aleksandra Saastamoinen S 1922, PV vuorineuvos Onni Herman Saastamoinen ja Asta Brunila. Lapset: Asta Kaisa Pirketta S 1953, kuollut; Petra Kaisa Liisa S 1956; Päivi Ervi Liisa S 1957; Asmo Onni Petteri S 1960.

URA. Ylioppilas Kuopion lyseosta 1941; ylempi oikeustutkinto 1946; varatuomari 1949; lakitieteen lisensiaatti 1958.

Saastamoinen-yhtymän lakimies, H. Saastamoinen & Pojat Oy:n apulaisjohtaja 1946 - 1952, toimitusjohtaja 1952 - 1961; H. Saastamoinen Oy:n toimitusjohtaja 1961 - 1967, johtokunnan puheenjohtaja 1967 - 1978, hallintoneuvoston jäsen 1978 - .

Valtiovarainministeri Ahti Karjalaisen hallituksessa 13.4.1962 - 13.12.1963.

Talousneuvoston varapuheenjohtaja 1962 - 1963; puolustusneuvoston jäsen 1962 - 1963.

Kirjapaino Oy Savon johtokunnan varapuheenjohtaja 1948 - ; Suomen Tukkukauppiasliiton johtokunnan puheenjohtaja 1960 - 1968; Suomen Vaneriteollisuusyhdistyksen puheenjohtaja 1961 -1967; Tukkukauppojen Oy:n hallintoneuvoston puheenjohtaja 1962 - 1978; Savon Sellu Oy:n johtokunnan puheenjohtaja 1962 - 1966; Eläkevakuutus Oy Ilmarisen hallintoneuvoston puheenjohtaja 1962 - ; Kuopion kauppakamarin hallituksen puheenjohtaja 1963 - 1978, kunniapuheenjohtaja 1977; Oy Uuden Suomen hallintoneuvoston puheenjohtaja 1963 - ; Suomen Palloliiton puheenjohtaja 1963 - 1974; Oy Veikkaus Ab:n johtokunnan puheenjohtaja 1969 - .

Italian kunniavarakonsuli 1958 - ; Ruotsin kunniakonsuli Kuopiossa 1967 - .

ARVONIMET JA KUNNIANOSOITUKSET. Suomen Leijonan K I 1976; Suomen Valkoisen Ruusun K 1964; Vapaudenristi 4 1943; Talvisodan mm.; Jatkosodan mm.; Italian Solidaarisuuden Tähden R 1962; Italian Ansio-r. suurr. 1963; Ruotsi Pohjantähden K 1 1978; Saksan Kotkan m. 1942. Vuorineuvos 1971. Suomen Tukkukauppiaiden Liiton kunniapuheenjohtaja 1974; Suomen Palloliiton kunniajäsen 1974.

LÄHTEET JA KIRJALLISUUS: Jaakko Hissa, ’Ministeristöt ja hallituspolitiikka 1957 – 1966’, Valtioneuvoston historia II. Helsinki 1977; Jouko Loikkanen, Hallitse ja hajoa, Karjalaisen I hallituksen muodostaminen, toiminta, hajoaminen, Pääministerin sihteerin päiväkirjaa. Kirjayhtymä, Rauma 1973; Jouko Loikkanen, Sikisi yhdeksässä kuukaudessa, Maan politiikka joulukuusta 1963 syyskuuhun 1964. WSOY, Juva 1998; Jyrki Paaskoski, Vastuu ja velvoitus. Kolme sukupolvea Saastamoisen perheyrityksessä. Saastamoisen säätiö, Karisto, Hämeenlinna 2005; Jyrki Paaskoski, Vuorineuvos Osmo P. Karttunen (1922–1985), Saastamoinen Yhtymä Oy:n hallituksen puheenjohtaja ja pääomistaja, http://www.kansallisbiografia.fi/talousvaikuttajat/; Mikko Uola, Osmo P. Karttunen, Suomen Kansallisbiografia 5, Studia Biographica 3; 5, 2005;

JULKISET MUOTOKUVAT JA MUISTOMERKIT. Veistokset: A. Hutri, Pohjatuuli-hautamonumentti. 1989, Kuopio.

Jyrki Paaskoski

julkaistu 11.2.2009