Hultin, Tekla Johanna Virginia

Tekla Johanna Virginia Hultin

Muut nimet:
Thekla

Syntymäaika:
18.4.1864

Kuolinaika:
31.3.1943

Paikkakunta:
Jaakkima, Helsinki

Merkittävimmät toimet:
kansanedustaja
 

kansanedustaja, filosofian tohtori, toimittaja ja poliittinen kirjailija

Tekla Hultin oli suomalaisessa yhteiskunnassa monen saran pioneeri. Hän oli ensimmäinen vakinainen naispuolinen toimittaja ja päätoimittaja, ensimmäinen nainen, joka on väitellyt Suomessa filosofiantohtoriksi, nainen, jota senaatin talousosaston varapuheenjohtajan läheisimpänä avustajana voi kutsua ensimmäiseksi naispuoliseksi pääministerin sihteeriksi. Yksikamarisen eduskunnan ensimmäisiin naisedustajiin hän ei kuulunut, vaikka hänellä oli kokemusta päivänpolitiikasta enemmän kuin yhdelläkään valituista naisedustajista. Eikä hänestä tullut ensimmäistä naisministeriäkään: kun Leo Mechelin olisi voinut tasoittaa hänen tietään hallitukseen, yhteiskunta ei ollut valmis näin radikaaliin ratkaisuun; kun P. E. Svinhufvud olisi voinut valita hänet hallitukseensa, hänen aktiivisin aikansa oli jo ohi.

Tekla Hultinin melkein 79 vuoden mittainen elämä kattaa Suomen historian tähän asti kohtalokkaimmat vaiheet: hänen syntyessään suuriruhtinaskunnan poliittinen taivas osoitti kirkastumisen merkkejä, hänen kuollessaan itsenäisen Suomen poliittinen taivas oli synkkä; väliin mahtuvat ns. sortovuodet, itsenäistyminen ja tasavallan vakiinnuttaminen, Venäjän─Japanin sota ja suurlakko, ensimmäinen maailmansota, kansalaissota ja vielä osa toistakin maailmansotaa.

Hänen isänsä oli jaakkimalainen henkikirjoittaja Julius Hultin ja äitinsä saman pitäjän kruununvoudin tytär Edla Savander, joka oman äitinsä puolelta kuului Viipurin valistuneeseen, suomalaisuudestakin kiinnostuneeseen kansainväliseen porvaristoon. ”Poikatyttönä” tunnettu Tekla kävi Sortavalan ja Haminan yksityisen tyttökoulun sekä Helsingin suomalaisen jatko-opiston valmistuen opettajaksi. Tämä ei tuon ajan Suomessa ollut vielä kovin epätavallista, mutta epätavallista oli, että hänet jo Sortavalan tyttökoulun aikoihin tunnettiin tovereiden keskuudessa fennomaanina ja että hän jo jatko-opistoon tullessaan oli omaksunut sen luonnontieteille rakentuvan maailmankatsomuksen, joka kevätmyrskyn tavoin ravisteli suomalaisen yhteiskunnan uskonnollista, moraalista ja poliittista konservatismia.

Tekla Hultinin kiinnostus politiikkaan heräsi jatko-opistovuosina, ja herättäjänä oli hänen sukulaisensa, valtiopäivämies ja senaattori Leo Mechelin. Tämä oli riittävän arvovaltainen tasoittamaan oppilaansa tietä aikana, jolloin naisten mahdollisuudet päästä mukaan poliittiseen toimintaan olivat olemattomat. Tekla Hultinista tuli ”farbror Leon” ystävä, uskottu ja työtoveri, joka oli aina tervetullut Mechelinien kotiin.

Mitä ilmeisimmin Leo Mechelin sai hänet innostumaan myös lehtimaailmasta, ja syksyllä 1893 nuorsuomalaisen Päivälehden nuori päätoimittaja Eero Erkko nimittikin hänet lehden ulkomaanosaston vakinaiseksi toimittajaksi. Lehtimaailman ensimmäistä naistoimittajaa oudoksuttiin erityisesti sillä taholla, jossa lehden ympärille kerääntynyttä nuorten miesten joukkoa pidettiin joukkiona ja itse lehteä Belsebubin puhetorvena. Ulkomaanosaston toimittajan työ ei mahdollistanut omien mielipiteiden esittämistä, mutta toimituksen klubi-illoissa keskusteltiin me-hengessä; ja keskusteltavaa riitti, sillä nuorsuomalaisuutta ei ollut vielä patentoitu ja mukana oli aina myös vastapuolen miehiä. Naistoimittajan muistaman mukaan miehet eivät edes huomanneet, että mukana oli naistoimittaja.

Sanomalehtityön ohella Tekla Hultin valmistui filosofian maisteriksi ja väitteli vuoden 1896 lopulla Suomen vuoritointa koskevalla tutkimuksella filosofian tohtoriksi, ensimmäisenä naisena Suomessa. Hän kävi tutkimusmatkalla Pietarissa ja Tukholmassa, opiskeli kansantaloutta Pariisissa, käänsi ruotsista ja ranskasta kansantaloudellista kirjallisuutta, toimi Mechelinin sihteerinä ja osallistui alkaneeseen oikeustaisteluun omilla kirjoituksilla ja kirjoituksilla, joissa hän popularisoi Mecheliniä. Kaikki tämä oli omiaan mahdollistamaan Päivälehden ”hätävaran”, Isänmaan Ystävän, päätoimittajuuden 1900. Tosin kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikov lakkautti lehden ainiaaksi jo saman vuoden lopulla, mutta, niin kuin päätoimittaja kirjoitti, ”(…)mitä siitä, jos Isänmaan Ystävä kuolee, kunhan isänmaan ystävät elävät”.

Seuraavana vuonna, siis vuonna 1901, hänet valittiin Tilastollisen Päätoimiston, nykyisen Tilastokeskuksen, toiseksi aktuaariksi, eikä hän enää palannut toimittajamaailmaan. Kuitenkaan virka, josta hän pääsi eläkkeelle lähes kolme vuosikymmentä myöhemmin, ei alkuunkaan vastannut hänen koulutustaan eikä hänen omalle työlleen asettamia vaatimuksia. Hänen oli pakko etsiä ylimääräiselle ajalleen ja energialleen uusia käyttömahdollisuuksia. ─ Hän oli kyllä hakenut avoimeksi tullutta ensimmäisen aktuaarin virkaa, mutta pätevyydestä huolimatta häntä naisena ei valittu, koska virkaan sisältyi myös ”edustuksellisia tehtäviä”…

Ensimmäisen sortokauden alkaminen helmikuun manifestilla 1899 merkitsi puolivälissä neljääkymmentä olevalle Tekla Hultinille poliittista haastetta. Karjalaisen syntyperänsä ja koulutuksensa, ikänsä ja poliittisen kokemuksensa perusteella on hyvin ymmärrettävää, että hän valitsi passiivisen vastarinnan, eli kuten hän itse sanoi, niin sortovuosien alettua hän valitsi aina ”mahdollisimman venäjänvastaisen” linjan.

Passiivisen vastarinnan varsinaiseksi voimainkoetukseksi muodostui laittoman asevelvollisuuslain boikotointi. Vastarinnan organisoimiseksi syntyi syksyllä 1901 salainen neuvosto, jota venäläiset ja sitten suomalaisetkin nimittivät kagaaliksi. Tekla Hultinin kotona lähes vuotta myöhemmin syntyi hänen ja muutamien hänen naisystäviensä toimesta maamme ensimmäinen naisten poliittinen järjestö, naiskagaali, joka toimi herrakagaalin apuna mm. maanalaisen lehdistön levittämisessä ja Suomen oikeustaistelun tunnetuksi tekemisessä ulkomailla. Herrakagaali lakkasi suurlakon jälkeen syksyllä 1905, mutta naiskagaali jatkoi vaihtaen tehtäviänsä poliittisten olojen mukaan aina vuoteen 1944. Monet naiskagaalin piirissä työskennelleet ovat muistelmissaan kuvanneet kagaaliaikaa elämänsä onnellisimmaksi. Eikä Tekla Hultin ole poikkeus: hän uskoo päiväkirjalleen ilman rienauksen häivää, ettei saata kuvitella edes taivaan autuutta ilman naiskagaalia. Venäjän epäonnisen Japanin-sodan seurauksena Venäjällä ja meillä syntynyt suurlakko, joukkomielenosoitus, pakotti nekin piirit, jotka tähän saakka olivat suhtautuneet vieroksuen naisten politikointiin, hyväksymään heidät mukaan. Pienen maan oli pakko kaksinkertaistaa voimat!

Suurlakossa oli monta sellaista piirrettä, jotka viehättivät Tekla Hultinia myöhemminkin eri yhteyksissä: oli vuosien 1917 ja 1918 dramatiikkaa, kagaali- ja jääkäriliikkeen aktiivisuutta, naisliikkeessä ja työväenliikkeessä tutuksi tullutta rintaman levenemistä ja syvenemistä; uskoi hän siinä olleen yksimielisyyttäkin kuin ei koskaan tätä ennen tai tämän jälkeen.

Kun marraskuun manifesti oli palauttanut Suomelle sen lailliset oikeudet, säädyt kokoontuivat laatimaan uutta valtiopäiväjärjestystä yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden pohjalta. Uuden, perustuslaillisen hallituksen päämies Leo Mechelin esitti keisari-suuriruhtinaalle, että tämä hyväksyisi äänioikeuden ulottamisen naisiinkin; Työläisnaisten liitto muiden naisjärjestöjen alkuperäisestä kannasta poiketen oli vaatinut äänioikeuden ohella naisille myös vaalioikeutta. Senaatti hyväksyi äänioikeuden, mutta hylkäsi vaalioikeuden. Kun toukokuun 1906 lopulla säädyt päättivät korvata säätyedustuksen yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen perustuvalla kansanedustuksella, yksikään ääni ei noussut vastustamaan ─ ainakaan julkisesti ─ naisten ääni- ja vaalioikeutta. Tekla Hultinista, joka hyvissä ajoin oli lunastanut lipun Säätytalon lehterille, päätös maallisessa mielessä oli melkein yhtä tärkeä kuin aikoinaan kirkolliskokouksen päätös, että naisellakin on sielu.

Naisasialiitto Unioni, jonka jäseniin Tekla Hultinkin kuului, piti Leo Mecheliniä saavutuksen avainhenkilönä. Unionin äänioikeusjuhlassa Mechelinin tytär Cely Mechelin, joka oli kyllä todistuskelpoinen isänsä puolesta, vakuutti, että juuri Tekla Hultinin poliittiset harrastukset ja monivuotinen kansalaistoiminta olivat eniten vaikuttaneet niihin, jotka ratkaisivat naisten poliittisten oikeuksien saannin. Tätä lausuntoa asianomainen piti vielä paljon myöhemminkin, kun koko elämäntyö alkoi hahmottua, suurimpana saamanaan tunnustuksena.

Ensimmäisen yksikamarisen vaaleissa maaliskuussa 1907 Tekla Hultin oli nuorsuomalaisen puolueen ehdokkaana Viipurin läänin itäisessä vaalipiirissä. Ensimmäisten tulosten tultua 19. maaliskuuta hän tilitti tuntojaan päiväkirjalleen: ”Mutta mitä numeroita! ─ Melkein puolet kaikista äänistä on annettu sosialisteille! Sen jälkeen on suomettarelaisilla tuhottoman paljon ääniä ja me nuorsuomalaiset, jotka niin monessa paikassa olimme varmat enemmistöstämme, olemme surkeasti pettyneet ja huomaamme joukkomme hyvin vähäiseksi. Mikä on kaikkeen tähän syynä? Osaksi sosialistien tarmokas ja kauan jatkunut agitatio. Maalaistyöväestö on nähtävästi äänestänyt sosialisteja, jotka ovat esittäneet puolueensa yksinkertaisesti ´köyhien puolueeksi´. Suomettarelaiset ovat taasen voittaneet ääniä esittelemällä itsensä ainoaksi ´suomalaiseksi puolueeksi´. Heidän agitationsa on ollut sangen yksinkertainen. ─ Oletko suomalainen vai ruotsalainen? he ovat kysyneet yksinkertaisilta, ja jos olet suomalainen, niin äänestä siis meidän puoluettamme.”

Naiset saivat eduskuntaan 19 naista, ja heistä vain kaksi edusti nuorsuomalaista puoluetta. Puolueista riippumatta naiset katsoivat tuloksen tappioksi, jota selittivät naisten poliittinen kehittymättömyys ja auktoriteettiusko mieheen.

Nuorsuomalaisten kansanedustajaksi valitun Lucina Hagmanin ehdotuksesta syntyi heti vaalivuoden kesäkuussa Suomalainen Naisliitto (SNL) Tekla Hultin oli sen perustajajäsen, sääntöjen laatija ja ensimmäinen puheenjohtaja. Liiton pitkäaikaisen sihteerin, opetusneuvos Hilja Vilkemaan mukaan huomattava syy liiton perustamiseen oli juuri se, että kaksi nuorsuomalaisen puolueen naistohtoria, Maikki Friberg ja Tekla Hultin, oli jäänyt valitsematta. Myös seuraavia vaaleja varten haluttiin ajoissa ryhtyä lisäämään naisten kansalaissivistystä ja poliittista aktiivisuutta.

Huhtikuun alussa 1908 hallitsija hajotti eduskunnan ja määräsi uudet vaalit; ensimmäinen yksikamarinen ehti siis istua vaille vuoden. Nyt Tekla Hultin asettui ehdokkaaksi Viipurin läänin läntisessä vaalipiirissä. Kun tieto valinnasta tuli, hän tunsi iloa vain niiden puolesta, jotka olivat työskennelleet tuloksen hyväksi. ”Toista olisi ollut ensimmäisellä kerralla”, hän uskoo päiväkirjalleen. Tästä eteenpäin hän oli eduskunnan jäsenenä aina vuoteen 1924, jolloin hän ei enää halunnut asettua ehdokkaaksi. Vuoden 1918 valtiopäivillä hän edusti vielä nuorsuomalaista puoluetta, mutta jo vuoden 1919 valtiopäivillä juuri perustettua kokoomuspuoluetta.

Eduskunnan pöytäkirjoista pääteltynä Tekla Hultin ei mahdu siihen rooliin, joka naisedustajaan tämän sukupuolen perusteella yleensä liitettiin, ainakin yksikamarisen alkuaikoina. Hän ei, vaikkei hänellä omaa perhettä ollutkaan, muuntanut äidillisyyttään yhteiskunnalliseksi, vähäväkisiin kohdistuvaksi hoivaamisvietiksi. Kyllä hän oli naisena naisten rinnalla ajamassa naisten, lasten ja yleensä heikompiosaisten asemaa paremmaksi, mutta hänen ominta alaansa oli päivänpolitiikka, ensin autonomian puolustaminen, sitten itsenäisyyden vakiinnuttaminen. Tämä oli sitä, juuri sitä, johon hän katsoi olevansa sekä valmistunut että yksilöllisesti valmennettu, jolle hän oli valmis antamaan voimansa, joskus myös mielenrauhansa ja yöunensa.

Vuosina 1908─1918 oli kymmenet varsinaiset valtiopäivät, ja niistä kuusilla Tekla Hultin naisedustajista käytti eniten puheenvuoroja. Jos otetaan huomioon kaikki edustajat, niin lukuun ottamatta ensimmäisiä valtiopäiviään hän puheenvuorojen lukumäärästä päätellen kuului koko ajan 20─30 aktiivisimman edustajan joukkoon. Hänen eduskunnassa käyttämänsä puheenvuorot ovat asiallisia. Pilkallista sävyä niissä ei ole koskaan, innostuneisuutta ja tunteellisuutta hyvin harvoin; huomioon ottaen ajan poikkeuksellisuuden ne vaikuttavat suorastaan rauhallisen viileiltä. Hän ei vetoa Kaitselmuksen tai Kansan tahtoon, enintään Luonnon lakiin, vanha 80-lukulainen kun on. Yksi puheenvuoro on poikkeus: kun eduskunnassa 1911 keskusteltiin Venäjän aikeesta liittää Kivennapa ja Uusikirkko emämaahan, niin hän puheenvuorossaan totesi, että sentään nämä pitäjät on Jumala yhdistänyt Suomeen ja Suomelle ne kuuluivat.

Tekla Hultin oli jatko-opistovuosistaan lähtien kuulunut mecheliniläisiin. Kuitenkin uuden vuosisadan alkupuolella alkoi hänen ja oppi-isän välillä ilmetä poliittista kitkaa, joka johti vuoden 1912 tienoilla Tekla Hultinin siirtymiseen P.E. Svinhufvudin leiriin; ja svinhufvudilaisena hän kesti poliittisen uransa loppuun. Lisättävä kuitenkin on, että Tekla Hultinista Mechelin oli ja pysyi muita mittavampana, että hänen jälkeensä meillä ei ollut avarakatseisia valtiomiehiä, vaan vain ”itsepäisiä juristeja”.

Elokuun 1:senä 1914 puhkesi ensimmäinen maailmansota. Mielipiteet Suomessa jakautuivat: olivat puolueettomat ja olivat Saksan kannattajat. Tekla Hultin kuului jälkimmäisiin, ja hän oli alusta asti tietoinen hankkeista, jotka johtivat jääkäriliikkeen syntyyn. Hänelle jääkäriliike oli mieluisan kagaalitoiminnan mieluisa jatko.

”Mitkä mahdollisuudet meille avautuvatkaan?!” hän uskoi päiväkirjalleen maaliskuussa 1917, kun Venäjän liberaalien vallankumous alkoi. Mechelin oli opettanut hänet katsomaan Suomen tulevaisuutta koko Euroopan näkökulmasta, ja niinpä hän nyt monia muita varhemmin ymmärsi, mitä mahdollisuuksia emämaan vaikea sisä- ja ulkopoliittinen tilanne suuriruhtinaskunnalle tarjosi. Täydellisen itsenäisyyden ajatus oli useimmille suomalaisille vieras. Edes Svinhufvud, joka palasi huhtikuussa 1917 Siperiasta, ei heti oivaltanut tilaisuutta. Tekla Hultinilla onkin huomattava osuus hänen ”käännyttämisessään” maan itsenäisyysajatukselle suopeaksi.

Itsenäisyyskysymyksessä Tekla Hultin ei saanut tukea omasta puolueestaan, siis nuorsuomalaisesta puolueesta, ei yleensäkään porvarillisista puolueista. Vakuuttuneena näkemyksestään, että politiikka on suhdannepolitiikkaa eikä periaatepolitiikkaa, että kysymys on tilaisuuksista eikä asenteista, hän ns. valtalakikiistassa liittyi sosialisteihin. Seurauksena oli, että oma puolue moitti häntä rintamakarkuruudesta ja että sosialistit vierastivat joukkoonsa eksynyttä porvaria. Eduskunnan hajotus ja uudet vaalit eivät muuttaneet hänen kantaansa. Hän kannatti edelleen valtalakia ja yhteistyötä bolševikkien kanssa itsenäisyyden saamiseksi.

Kipakkana karjalaisena hän ei saattanut ymmärtää porvariston antaa-mennä -politiikkaa näinä itsenäisyyden etsikkokuukausina. Siksi joulukuun 6:ntena saavutettuun itsenäisyyteen liittyi hänellä vahva jankutuksen maku. Ei hän saattanut ymmärtää kansalaissotaakaan, jonka hän koki Helsingissä ”väärällä puolella”. Jotenkuten hän ymmärsi suomalaista työmiestä, jonka ”sosialismin myrkyttämästä mielestä” venäläinen vallankumouksellisuus oli löytänyt oivan maaperän. Hän ei nähnyt tapahtumien taustalla vanhaa yhteiskuntaa, kuten ystävänsä Juhani Aho; hän ei kysellyt, miten suomalainen yhteiskunta jatkaa tästä eteenpäin, kuten Santeri Alkio. Kaiken kaikkiaan vuosien 1917 ja 1918 tapahtumat muodostuivat hänen poliittisen näkemyksensä vedenjakajaksi. Se, mitä 1880-luvun vapaamielis-edistyksellisestä maailmankatsomuksesta oli jäljellä, hävisi nyt. Lopullisesti. Hänen yhteiskuntansa jäi kahtiajakautuneeksi: nyt vasemmisto vastasi vanhasuomalaisia, oikeisto perustuslaillisia.

Voittanut puoli syytti sodasta demokratiaa ja muokkasi maaperää monarkialle Tekla Hultin kallistui monarkian puolelle uskoen, että se tasavaltaa paremmin takaisi itsenäisyyden ja mahdollistaisi Saksan avulla Suur-Suomen, jossa rajoina olisivat Aurajoki ja Ääninen, Suomenlahti ja Ruija.

Itsenäistymiseen, kansalaissotaan, kuningaskysymykseen ja Itä-Karjalaa liittyvien kysymysten ohella hänellä oli vuosina 1917─1918 ratkaistavana vielä puoluekysymyskin. Hän liittyi Svinhufvudin ja Jonas Castrénin myötä kansalliseen kokoomukseen, mutta puolivälissä kuuttakymmentä ei ollut helppoa ryhtyä yhteistyöhön niiden kanssa, jotka aktiivisimpina aatteen vuosina olivat olleet barrikadin vastakkaisella puolella. Hän ei kotiutunut uuteen puolueeseen. Ei voinutkaan kotiutua, sillä hän vei ─ niin kuin hän selkeästi päiväkirjassaan toteaa ─ nuorsuomalaiset aatteet mukanaan. Hän ei oppinut pitämään kokoomuspuolueen sisäisestä työskentelytavastakaan eli siitä, että muutamien johtajien sana oli ratkaiseva. Hänestä se saattoi sopia vanhasuomalaisille, muttei nuorsuomalaisille.

Kaksikymmentäluvun alussa hän alkoi kyllästyä myös itse eduskuntaan, jonka työskentelyn hän mielsi jaaritteluksi. Kyllästyminen aktiiviseen puoluetoimintaan saattoi olla yhteydessä siihen, että hän ei ollut parhaimmillaan tasaisessa, rauhallisessa kehityksessä. Pioneerin vaistolla hän oli nuoruudestaan asti etsinyt tilaisuuksia, joissa sai ponnistella selkeän päämäärän saavuttamiseksi. Itsenäistyminen oli ollut selkeä päämäärä, mutta sen rakentaminen oli jatkuvaa kompromissien hakua, erilaisten näkemysten sovittelua. Kun hän 1924 jäi pois eduskunnasta, hän tunsi helpotusta jäädessään edustamaan vain itseään.

Ilmeisesti silloin niin kuin myöhemminkin politiikassa pitkään mukanaolleille siirtyminen yksityiselämään ei ole mutkatonta. Niinpä Tekla Hultin asettui vuoden 1924 lopun kunnallisvaaleissa ehdolle Helsingin kaupunginvaltuustoon, valittiin valtuustoon ja jäi pois vasta vuoden 1930 lopussa, omasta tahdostaan. Pehmeää laskua valtiollisesta politiikasta yksityishenkilöksi merkitsi myös asettuminen valitsijamiesehdokkaaksi vuoden 1925 presidentinvaaleissa. Hän oli vakuuttunut Svinhufvudin paremmuudesta ja pettynyt, kun Lauri Kristian Relander valittiin. Onnellinen hän oli Karjalan puolesta, joka nyt sai oman miehen johtavalle paikalle, mutta sittenkin… Erityisesti häntä harmitti se lehmänkauppamainen tapa, jolla valinta tapahtui. Hänen mielestään ihmisistä ei hierota lehmänkauppoja, eikä varsinkaan kun kyseessä on maan tärkein toimi.

Vuonna 1929 Tekla Hultin jäi eläkkeelle Tilastollisesta Päätoimistosta. Hän toimitti julkisuuteen omat päiväkirjansa, Päiväkirjani kertoo I: 1899-1914 (1935) ja II: 1914-1918 (1938) , mutta olisi odottanut hänen saavan valmiiksi myös ne kirjalliset työt, joita politiikan teon vilkkaimpina vuosina oli pitänyt siirtää tuonnemmaksi ─ vuoroaan odottivat mm. suurlakon ja naiskagaalin historia ─ mutta yllättävästi hän ei tuota mitään uutta. Hänen mielenkiintonsa ulkopuoliseen maailmaan alkaa vähetä. Häntä eivät kiinnostaneet enää edes sanomalehdet; tilanne, jota hän ei ikinä voimiensa päivinä olisi uskonut mahdolliseksi.

Tekla Hultin kuoli kesken jatkosodan 1943, ja erikoisluvalla hänen uurnansa voitiin saattaa sukuhautaan Jaakkimaan. Karjalan puolustajan ja ystävän ei tarvinnut nähdä Suomen itärajaa toistamiseen Jaakkiman länsipuolella.

Edellä esitetty koskee Tekla Hultinia julkisuuden henkilönä. Mutta millainen hän oli kulissien takana, yksityishenkilönä? ”Aito karjalaisluonne”, hän määrittelee itse itsensä Savokarjalaisena ylioppilaana hän oli surrut, että maailmassa ei tapahdu enää mitään, että kaikki on jo ehditty tehdä. Viimeistään suurlakon aikana hän joutui myöntämään erehdyksensä ja vuosina 1917─1918 jopa toivomaan, että kehityksen pyörä Suomenkin kohdalla edes hieman hiljentäisi vauhtiaan. Hänestä se, joka oli saanut kokea suurlakon ja Venäjän maaliskuun vallankumouksen, ei koskaan enää voinut luopua tulevaisuuden toivosta: ”Oli ihanaa elää!”

Paljon oli vuosien varrella niitä tapahtumia, joiden aikana piti kuivata rillejä, niin kuin hän asian ilmaisi; ystäväpiirille hänen herkkyytensä oli jopa lievän kiusoittelun aihe. Päiväkirjassaan hän kirjoittaa ajattelevansa kauhulla tilannetta, jossa hänellä olisi seurana vain sukankudin, tusinaromaani ja uutistoimistojen lyhyet sähkeet. Kuitenkaan hän ei, ainakaan tavallisten kriteerien mukaan, ollut epänaisellinen: hän piti kukista, ruoanlaitosta ja käsitöistäkin, mutta myös sanomalehdistä, ensimmäisten naisylioppilaiden seurasta De kvinnligasta ja naiskagaalista. Paikoista rakkain hänelle oli Jaakkiman Rantala, Hultinin sisarusten varsinainen koti ─ muuallahan heillä oli vain asuntoja.

Hänelle oli tyypillistä rohkeus, sinnikkyys ja oman mielipiteen puolustaminen. Hän oli niin sanomalehtinaisena, tiedenaisena, naisasianaisena kuin poliitikkona ja poliittisena kirjailijanakin itsenäisesti ajatteleva ja itsenäisesti päätökset tekevä. Hän ei ollut mecheliniläinen, svinhufvudilainen tai jonascastrénilainen Tekla Hultin, vaan vain Tekla Hultin ja juuri sellaisena omaleimaisen jäljittelemätön.

Thekla Johanna Virginia Hultin, Tekla S 18.4.1864 Jaakkima, K 31.3.1943 Helsinki. V henkikirjoittaja Julius Hultin ja Edla Katarina Savander.

URA. Sortavalan yksityinen tyttökoulu 1874 - 1878; Haminan yksityinen tyttökoulu 1878 - 1881; Helsingin suomalainen jatko-opisto 1883 - 1885; ylioppilas 1886; filosofian kandidaatti 1891, maisteri 1894, tohtori 1896.

Päivälehden toimittaja 1893 - 1899; Isänmaan Ystävän päätoimittaja 1899 - 1900; Tilastollisen päätoimiston toinen aktuaari 1901 - 1929.

Nuorsuomalaisen Puolueen kansanedustaja (Viipurin läänin läntinen vaalipiiri) 1908 - 1918; Kansallisen Kokoomuksen kansanedustaja 1919 - 1924; tasavallan presidentin valitsijamies 1925; Helsingin kaupunginvaltuuston jäsen 1924 - 1930.

Kansallisen Kokoomuspuolueen väliaikainen puoluehallinto 1918; Kansallisen Kokoomuspuolueen valtuuskunta jäsen 1919-21, varajäsen 1922.

TUOTANTO. Historiallisia tietoja Suomen vuoritoimesta Ruotsin vallan aikana // Suomen teollisuushallituksen tiedonantoja XXVI. 1897 (väitöskirja käännettynä ja laajennettuna); Taistelun mies : piirteitä Jonas Castrenin elämästä ja toiminnasta. 1927; Päiväkirjani kertoo I : 1899 - 1914. 1935; Päiväkirjani kertoo II : 1914 - 1918. 1938.

LÄHTEET JA KIRJALLISUUS. Tekla Hultinin arkisto, Kansallisarkisto.

V. Kiiski, Tekla Hultin, poliitikko. 1978; Taloushistorian tutkimusta ennen ja nyt : 100 vuotta Tekla Hultinin väitöksestä. 1997; S. Zetterberg, Eero Erkko. 2001; Venla Sainio, Tekla Hultinin henkilökuva. Suomen Kansallisbiografia, SKS Helsinki 1997-.

Artikkeli perustuu Suomen Kansallisbiografiassa julkaistuun henkilökuvaan.

JULKISET MUOTOKUVAT JA MUISTOMERKIT. E. Järnefelt. 1911, Ateneumin taidemuseo.

Venla Sainio

julkaistu 5.12.2008