Ilaskivi, Raimo

Raimo Ilaskivi

Muut nimet:
Hämäläinen

Syntymäaika:
26.5.1928

Paikkakunta:
Ruokolahti, Helsinki

Merkittävimmät toimet:
kaupunginjohtaja
kansanedustaja
 

Ylipormestari, presidenttiehdokas, pankkimies, dosentti

Raimo Ilaskivi oli 1900-luvun loppupuoliskon keskeisimpiä porvarillisia politiikkoja, joka on jatkanut vaikuttamista eläkevuosinaan. Hän ehti johtaa Kokoomuksen eduskuntaryhmää dramaattisissa vaiheissa ja Helsingin kaupunkia vuosikymmenen verran. Hän oli myös johtavia pankkimiehiä ja ansioitunut kansantaloustieteilijä -- sekä ihailtu, mutta myös kiistelty henkilö.

Vuoteen 1947 Raimo Hämäläisenä tunnettu Ilaskivi syntyi Etelä-Karjalassa toimihenkilöperheeseen. Isä työskeli metsäyhtiöiden konttoreissa, äiti oli kansakoulunopettaja. Pikkuporvarillisen elämänmenon katkaisi talvisota; oppikoulun juuri aloittanut Ilaskivi joutui Imatralla sananmukaisesti sen ensimmäisten ilmahyökkäysten kohteeksi. 1940-luvulla koulupoika joutui kaveriensa lailla kesäisin työpalveluun.

Sodan jälkeen perhe muutti Raumalle, jossa Ilaskivi kävi viimeiset lukioluokkansa tullen ylioppilaaksi 1947. Ajan hengen mukaisesti hän opiskeli ripeästi, mutta ehti sentään osallistua Satakuntalaisen Osakunnan toimintaan. Tällöin hän uskalsi jopa väitellä inspehtori (->) Edwin Linkomiehen kanssa osakunnan talohankkeesta -- myöntäen sittemmin olleensa väärässä. Erityisesti Ilaskivi harrasti shakkia ja musiikkia.

Pankkiuralle ja tohtoriksi

Valmistuttuaan ja suoritettuaan menestyksellä varusmiespalveluksen Ilaskivi pestattiin Pohjoismaiden Yhdyspankin tilasto-osastolle. Tällöin hän mm. valmisteli pääjohtaja Rainer von Fieandtin puheita tutustuen näin aikansa johtavaan pankkimieheen. Tämä vaikutti siihen, että Ilaskivi kutsuttiin 1958 pääministerin sihteeriksi (nykykäsittein valtiosihteeriksi) von Fieandtin muodostettua lyhytikäisen virkamieshallituksen.

Pankkityön ohessa Ilaskivi toimi kansantaloustieteen sivutoimisena assistenttina Helsingin yliopistossa ja pääsi Asla-stipendiaattina pitkälle opintomatkalle Yhdysvaltoihin. Lisensiaatiksi hän valmistui 1954 ryhtyen sitten laatimaan väitöskirjaa finanssijärjestelmän automaattisesta vastavaikutuksesta suhdanteiden vaihtelussa. Toisaalta Ilaskivi oli kutsuttu 1954 Suomen Pankkiyhdistykseen vastaamaan tutkimuksesta ja tiedotuksesta.

Kansantaloustiede oli 1950-luvulla murroksessa. Joukko nuoria ekonomisteja muodosti O-ryhmän (oikeastaan -o-ryhmän useimpien jäsenten suku- tai etunimen viimeisen kirjaimen mukaan). Ryhmä hyökkäsi aiempaa, historiallista koulukuntaa vastaan korostaen matemaattista mitattavuutta ja luottaen täsmälliseen yhteiskuntasuunnitteluun. O-ryhmän keskeisiä jäseniä olivat mm. Jouko Paunio, Jussi Linnamo, Mauno Koivisto ja Jaakko Lassila -- useimmat siis sosiaalidemokraatteja.

Ilaskivi ei O-ryhmään liittynyt, vaikka häntä tuskin saattoi pitää "metafyysikkona". Muistelmissaan Ilaskivi arvelee, että hänen väitöskirjansa nopea ja monet yllättänyt ilmestyminen herätti myös kateutta. O-ryhmässä harrastettu ateljeekritiikki johti puolestaan siihen, ettei eräiden sen jäsenten väitöskirja valmistunut koskaan. Jo tässä jännitteessä ilmeni, että Ilaskivi piti etäisyyttä pienessä Suomessa tyypillisiin kaveriporukoihin, vaikkei häntä ole voinut epäsosiaaliseksi väittää.

O-ryhmä masinoi Ilaskiven väitöstilaisuuteen peräti kolme ylimääräistä vastaväittäjää -- muun muassa Koiviston. Jaakko Lassila rusikoi teoksen Kansantaloudellisessa Aikakauskirjassa, mihin Ilaskivi vastasi samalla mitalla. Väittelyn ydin oli yhden yhtälön väärässä etumerkissä; Ilaskiven mukaan virhe oli vain alaviitteessä, muutoin kritiikki kohdistui hänen mielestään epäolennaisuuksiin.

Ilaskivi ei kiistelystä pelästynyt, vaan julkaisi 1959 osin oppikirjaksi tarkoitetun teoksen Suomen rahapolitiikasta sotien jälkeen saaden nimityksen dosentiksi. Hän haki myös kansantaloustieteen professuuria Helsingin Kauppakorkeakoulusta. Vahvoja hakijoita ei oikein ollut, mutta hyvän lounaan jälkeen professori Mikko Tamminen neuvoi Ilaskiveä vetäytymään, sillä virka oli tarkoitettu toiselle henkilölle, joka hakuprosessin venyessä ehtisi pätevöityä. Jos Ilaskivi ei neuvoa seuraisi, hankittaisiin sopivat asiantuntijat pysäyttämään hänen etenemisensä.

Ilaskivi ei neuvoa noudattanut -- ja vihjeen mukaisesti löydettiin asiantuntijat, jotka arvioivat Ilaskiven pätemättömäksi, toinen tosin varauksin. Ilaskivi katsoi saaneensa tarpeeksi akateemisesta virkakilpailusta, ei lähtenyt mukaan toiselle hakukierrokselle ja luopui yliopistourasta. Dosenttiluentoja hän kuitenkin piti 1970-luvun lopulle saakka. Opetuksessaan hän oli jo aiemmin yhdistänyt teoriaa ja käytännön talouspolitiikkaan perehtymistä.

Kolmen yhteisön toimitusjohtaja

Ilaskiven luopumista akateemisesta urasta helpotti tai vauhditti hänen pankkitehtäviensä nopea laajentuminen. Suomen Pankkiyhdistys oli ollut näkymätön organisaatio, koska sitä hallineet kaksi suurta liikepankkia KOP ja PYP katsoivat pystyvänsä hoitamaan yhteiskuntasuhteensa suoraan. Tällainen asenne eli Kansallis- ja Yhdyspankissa kauan eikä pankkialalle koskaan luotu sellaista suurta esikuntaa kuin teollisuudelle.

Ilaskivi ryhtyi kuitenkin kehittämään Pankkiyhdistystä ja sen jäsenetkin havaitsivat, että yhteistyölle oli tarvetta. Pankkiyhdistys alkoi pitää yhteyttä mediaan ja Ilaskivi perusti yhteisen asiakaslehdenkin (Kuvastin, Spegeln). Hän järjesti ympäri Suomea jopa yhteisiä asiakastilaisuuksia, mitä Kansallis- ja Yhdyspankin kireä kilpailu tosin häiritsi. Pankkiyhdistys organisoi myös yhteistyötä alan lainsäädäntöön vaikuttamisessa ja nopeasti muuttuvan pankkitekniikan kehittämisessä.

Kun Ilaskivi kutsuttiin 1961 Pankkiyhdistyksen toimitusjohtajaksi, se oli jo merkittävä etujärjestö. Hänet oli toisaalta jo 1957 kutsuttu johtamaan samalla liikepankkien yhteistä luottolaitosta Teollisuus-Hypoteekki-Pankkia. Sittemmin Teollisuuspankiksi kutsuttu laitos oli nukahtanut vielä enemmän kuin Pankkiyhdistys aiemmin hoitaen vain loppuun 1930-luvulla tehtyjä sitoumuksia. Ilaskivi kutsuttiin ajamaan laitos alas, mutta hän näkikin sille tehtäviä Suomen kroonisen kireillä rahoitusmarkkinoilla.

Teollisuuspankki ryhtyi siis järjestämään Suomen elinkeinoelämälle ulkomaisia lainoja. Se sai myös -- yhdessä säästö- ja osuuspankkien kiinnitysluottolaitosten kanssa -- rajoitetun oikeuden kilpailla valtion kanssa Suomen obligaatiomarkkinoilla. Nämäkin pääomat ohjattiin elinkeinoille. Ilaskivellä oli ratkaiseva rooli tässä kehityksessä -- ja hänestä tuli, paitsi etujärjestön asiamies, myös merkittävä pankinjohtaja.

Sen sijaan liikepankkien 1956 perustaman Vientiluotto-yhtiön, jonka toimitusjohtajaksi Ilaskivi myös asetettiin, ei sallittu päästä alkua pidemmälle ennen kuin valtio tuli sen pääosakkaaksi. Eli -- Ilaskiven tuolloisen kannanoton mukaan -- laitos sosialisoitiin ja sai uuden toimitusjohtajan. Sittemmin Vientiluotto liitettiin Finnveraan.

Pankkiyhdistyksen ja Teollisuuspankin toimitusjohtajuuden rinnalla Ilaskivi nimitettiin 1964 vielä liikepankkien hallitseman Helsingin Arvopaperipörssin johtajaksi. Tämäkin 1912 perustettu laitos oli elänyt kauan hiljaiseloa ja Ilaskiven katsottiin pystyvän johtamaan sitä muiden toimiensa ohessa. Täälläkin Ilaskivi näki mahdollisuuksia toiminnan laajentamiseen.

"Kansankapitalismia" oli korostettu etenkin Ludwig Erhardin ja "Wirtschaftswunderin" Saksassa. Ajatus liittyi myös Kokoomuksen 1950-luvulla lanseeraamaan "dynaamiseen konservatismiin". Ilaskivi alkoi tehdä pörssiä tunnetuksi. Pörssivälittäjinä toimivien pankkien, pörssiyhtiöiden ja median yhteistoimin ajatus osakesäästämisestä alkoi menestyä Suomessa. Aikaa myöten liikepankeilla oli jopa satoja tuhansia osakkaita. Osakeanneilla saatiin pääomia kansantalouden kehittämiseen.

Jatkuvasta pienuudestaan huolimatta pörssin johtaminen vahvisti jo politiikkaan lähteneen Ilaskiven imagoa. Hän saattoi vitsailla johtavansa pörssin istuntoja henkilökohtaisesti vain silloin, kun lehtikuvaaja oli paikalla. Pörssitalon komea istuntosali oli komea kulissi komealle miehelle. Ilaskivi ymmärsi varhain imagon vaalimisen merkityksen.

Yllätysnimi eduskuntaan

Politiikkaan Ilaskivi oli vedetty noottikriisin jälkeisissä hajotusvaaleissa talvella 1962. Kokoomus etsi Helsingissä sopivaa ehdokasta, jolla olisi taustaa elinkeinoelämässä. Ilmeisesti liikepankkien ylimmät johtajat olivat vihjanneet piirin toiminnanjohtajalle Eero Sauramalle Pankkiyhdistyksessä vaikuttavasta tohtorista, joka tunnettiin suosittuna opettajana yliopistossa.

Työnantaja eli liikepankkien ylin johtoporras antoi Ilaskivelle oikeuden ja kehotuksenkin käyttää aikaansa politiikassa sekä ajan oloissa väljän vaalibudjetin. Etenkin Kansallispankin pääjohtaja Matti Virkkunen oli usein vaatinut liikemiehiä osallistumaan politiikkaan. Pankkiyhdistyksen toimitusjohtajan ryhtyminen kansanedustajaehdokkaaksi täytti vaatimuksen hyvin.

Ilaskivellä oli paljon perinteisiä kokoomuslaisia ansioita. Hänellä oli korkea akateeminen koulutus ja 33-vuotiaaksi jo merkittävää työkokemusta. Ahkeruudellaan ja lahjakkuudellaan hän oli luonut uransa itse melko vaatimattomista lähtökohdista. Ilaskivi on hyvä kirjoittaja ja puhuu painovalmista tekstiä jopa ex tempore. Hän soittaa useita instrumentteja ja sävelsi suositun Helsinki-valssinkin. Kansakoulunopettajan poika käyttäytyy mallikelpoisesti. Hän oli solminut 1957 avioliiton maisteri Airi Uimosen kanssa; Ari-poika oli syntynyt 1959.

Ilaskiven vaalikampanja herätti paljon huomiota. Modernisti hän painotti pääsanomaansa verojen alentamisesta, kun monet muut ehdokkaat tyytyivät tyhjiin fraaseihin. Ilaskivi oli myös ahkera kampanjoinnin jalkatyössä. Hän ei yllättynytkään lähes 10.000 äänen saaliista, jolla ensikertalainen nousi kokoomuksen listan kärkeen. Lehdistö sen sijaan hämmentyi -- samoin monet oman puolueen kilpailevat poliitikot, jotka olivat kuvitelleet puolueeseen vasta liittynyttä tohtoria täyte-ehdokkaaksi. Vaalikampanjan raflaavuuttakin hammasteltiin.

Eduskunnassa Ilaskivi ei ujostellut, kuten toisinaan ensi kauden edustajat, vaan ajoi omaa linjaansa. Kokoomus oli päässyt 1962 Ahti Karjalaisen ja 1964 Johannes Virolaisen kabinettiin. Kaksi kertaa suurempi hallituksen pääpuolue Maalaisliitto (vuodesta 1965 alkaen Keskustapuolue) odotti Kokoomukselta sopeutuvuutta, jollei kerrassaan nöyryyttä sekä kiitollisuutta pitkäaikaisen syrjinnän päättymisestä. Puolueen johto varoi myös vaarantamatta saavutusta sekä suhteita asemaansa noottikriisissä vahventaneeseen presidentti Urho Kekkoseen.

Vaalikaudella 1962-66 Kokoomuksen eduskuntaryhmä olikin varsin kaksijakoinen. Enemmistö tuki hallitusta, kun taas Ilaskiven johtama vähemmistö arvosteli etenkin sen talouspolitiikkaa. Ilaskiveä ja hänen aatetoveriaan Esko Koppasta luonnehdittiin jopa ryhmän kamikaze-lentäjiksi. Ulkopolitiikasta ei sen sijaan ryhmässä ollut ainakaan julkisia näkemyseroja. Yhtä kaikki: Ilaskiven omalinjaisuus saattoi jäädä kiveksi joihinkin kenkiin.

Kokoomuksen johtotrioon

Maaliskuun 1966 vaaleissa Kokoomus kärsi Ilaskiven ennustaman tappion, mutta Ilaskivi itse nousi 17.000 äänellä valtakunnalliseksi ääniharavaksi. Tähän vaikutti se, että ensimmäisen kerran televisio oli tärkeä tekijä eduskuntavaaleissa. Puheenjohtaja (->) Juha Rihtniemi oli ottanut sujuvasti esiintyvän Ilaskiven kumppanikseen tv:n vaalikeskusteluihin. Katsojiin tohtori-kansanedustaja teki vahvan vaikutuksen.

Kokoomus joutui nyt oppositioon ja edellisen vaalikauden sisäiset kiistat yritettiin unohtaa. Ilaskivestä tuli "valtiovarainministeri" Juha Rihtniemen johtamaan "varjohallitukseen", joka tarjosi vaihtoehtoja kansanrintaman politiikalle. Ilaskivi, Rihtniemi ja uusi puoluesihteeri (->) Harri Holkeri olivat toisiaan täydentävä trio "Repo-radion" poliittisissa keskusteluissa, joissa nuoret toimittajat suosivat "peukaloruuvia" ja "revolverihaastatteluja".

Ilaskivi oli keskeinen vaikuttaja myös 1967, kun Kokoomuksen presidenttiehdokkaaksi asetettiin Kansallispankin pääjohtaja Matti Virkkunen. Puolueen johdossa kaikki eivät innostuneet ehdokkaasta, joka ärsytti Virkkusen AKS-aikojen kumppania Urho Kekkosta. Tuloksena oli kuitenkin suuri menestys, joka saattoi nostaa Kokoomuksen pysyvästi nousu-uralle, vaikka se heikensikin entisestään suhteita Urho Kekkoseen. Ilaskivi sai valitsijamiesvaalissa huimat 32.249 ääntä.

Vastoinkäymisiä virkapeleissä

Näihin aikoihin Ilaskivi oli lähtenyt myös kunnalliselämään. Ylipormestari (->) Lauri Aho oli siirtymässä eläkkeelle Helsingin kaupunginjohtajan virasta eikä Kokoomuksen kunnallispoliitikkojen joukossa nähty hänelle vahvaa seuraajaehdokasta. Kokoomus oli "Pohjolan valkean kaupungin" vahvin puolue, joten virkaa ei haluttu menettää. Ilaskivi pyydettiin siis 1967 pätevöitymään tehtävään kaupunginhallituksen jäsenenä. Hän toimi 1967-72 myös Kokoomuksen Helsingin piirin puheenjohtajana.

Kaupunginjohtajan vaaliin 21.2.1968 vaikutti kiista joukkoliikenteestä. Sosiaalidemokraatit korostivat metroa Kokoomuksen kannattaessa Herttoniemen-Oulunkylän satamarataan nojaavaa, halvempaa raidevaihtoehtoa. Kokoomuksen ryhmän johtajan (->) Jussi Lappi-Seppälän vetämällä "kunnallisklubilla" oli myös oma roolinsa pelinsä. Lappi-Seppälä kannatti luokkatoveriaan, liberaalien Teuvo Auraa, joka oli kuulunut kauan Kokoomuksen ja Vapaamielisten Liiton yhteiseen valtuustoryhmään ja toiminut valtuuston puheenjohtajana.

Lippuäänestyksessä metroa puoltanut Aura sai 52, Ilaskivi 21 ääntä. Kokoomuksen ryhmä siis hajosi vaalissa ja puolueelle jäi kaupunginjohtajistossa vain yksi paikka. Taustalla oli myös 1960-luvun lopun ilmapiirin heilahtaminen vasemmalle, jolloin liberaalitkin liittoutuivat oikeiston ehdokasta vastaan.

Myös Ilaskiven henkilö näytti herättävän politiikan sisäpiireissä ristiriitoja. Äänestäjät sen sijaan luottivat edelleen häneen: syksyn 1968 kunnallisvaaleissa 1968 Ilaskivi sai yli 20.000 ääntä. Seuraavilla sijoilla olleet Erkki Tuomioja ja Harri Holkeri saivat vain puolet tästä saaliista.

40-vuotiaan Ilaskiven poliittinen ura oli ollut siihen saakka riemukulkua. Tapahtumat kunnalliselämässä enteilivät hänelle kuitenkin tuulisempia aikoja. Ensisijaisia olivat tällöin poliittiset tekijät, mutta henkilökemiakin vaikutti.

Ilaskiven saamat hurjat äänimäärät kertoivat, että hän oli monelle kokoomuslaiselle ihanne-ehdokas. Hänellä oli paljon etäisiä ihailijoita.

Sen sijaan Ilaskivi myöntää itsekin muistelmissaan, ettei kuulunut "piireihin", jotka valitsivat liikepankkien pääjohtajat. Pikemmin hän oli linnoittautunut kolmeen johtamaansa organisaatioon ja Teollisuuspankille rakennuttamaansa komeaan toimitaloon Fabianinkadulla. (Se valmistui 1972.) Uima-altaalla varustettu sauna, kattoterassi ja erinomainen keittiö tarjosivat talon isännälle hyvät puitteet hoitaa yhteiskuntasuhteita. Ilaskivi arvioi kuitenkin, ettei hänen uransa liikepankeissa enää etene ja tähtäsi muihin huipputehtäviin.

Politiikassakin Ilaskivi piti seurallisuudestaan huolimatta tiettyä etäisyyttä muihin. Julkisuudessa hän hillitsi itsensä täydellisesti, mutta kokemiaan loukkauksia hän ei helpolla unohtanut. Toisaalta Ilaskivi kirjoitti itsekin muistelmissaan, että hänen nopea nousunsa herätti myös kateutta omassa puolueessa, jossa radikalismin nousu ja oppositioon juuttuminen kärjistivät sisäisiä jännitteitä.

Myös Urho Kekkonen suhtautui epäillen Ilaskiveen. Ehkä hän uumoili toisessa pitkässä tohtorissa jopa kilpailijaa. Jo maaliskuussa 1962 Kekkonen oli kuullut Ahti Karjalaiselta Uuden Suomen artikkelitoimittajan Matti Aution arvion siitä, että Ilaskivestä oli tullut (->) Tuure Junnilan työn jatkaja eduskunnassa. Se oli kuin poltinmerkki, joka jäi Ilaskiveen.

Edes kohtuullisen läheistä suhdetta Kekkosen ja Ilaskiven välille ei koskaan kehkeytynyt. Sen luominen olisi edellyttänyt Ilaskiveltä kai joko jätkämäista rempseyttä tai nöyristelyä. Kumpikaan ei häneltä luontunut. Kuvaavasti Kekkonen murahti Ilaskivelle miesten harvinaisessa tapaamisessa 26.3.1971, että Kokoomuksen "hallituspoliittinen korpivaellus voi jatkua hyvin kauan".

Presidentin suosion merkitys konkretisoitui 1970, kun Suomen Pankin johtokunnassa vapautui paikka. Juha Rihtniemi pyysi Ilaskiveä ehdokkaaksi. Hän edellytti riittävää kannatusta pankkivaltuustossa ja hallituksessa sekä presidentin etukäteistä hyväksyntää. Ilaskivi lisäsi vastustaneensa liikepankkien edustajana Matti Kekkosen valitsemista valtiontakauslaitoksen toimitusjohtajaksi. Pojan uran pysäyttäminen "muistetaan" Tamminiemessä, Ilaskivelle oli viestitetty.

Presidentti kertoikin Rihtniemelle, ettei tulisi nimittämään Ilaskiveä Suomen Pankkiin. Tämän jälkeen hän kieltäytyi ehdokkuudesta. Paikalle valittiin kauppatieteiden tohtori Jaakko Lassila.

Ryhmän johtajana EEC-kuohuissa

Kokoomukselle voittoisten vaalien 1970 jälkeen Ilaskivi valittiin eduskuntaryhmän varajohtajaksi ja Olavi Lähteenmäen tultua varapuhemieheksi ryhmän puheenjohtajaksi. Rihtniemen kuoltua yllättäen 1971 Ilaskiveä kysyttiin myös ehdokkaaksi puolueen puheenjohtajaksi, mutta hän kieltäytyi kannattaen Harri Holkeria. Ilaskivi ei halunnut luopua merkittävästä siviilitoimestaan ja ryhtyä ammattipoliitikoksi, mitä puheenjohtajuus alkoi jo edellyttää. Vaalivaliokunnan puheenjohtajana Ilaskivi pääsi ehdottamaan virallisesti Holkeria puolueen uudeksi johtajaksi.

Ilaskiven ja Holkerin selvitettäväksi tuli pian EEC-sopimuksen ja vuoden 1974 presidentinvaalin vyyhti. Kokoomus kannatti toki yksimielisesti sopimusta Euroopan talousyhteisön eli Euroopan unionin edeltäjän kanssa, vaikka kaikki poliittiset motiivit tietenkin kiistettiin. Todellisuudessa kysymys oli Suomen sitomisesta läntiseen yhteisöön. Ongelmaksi muodostui sen sijaan EEC-ratkaisun kytkeytyminen sekä Urho Kekkosen uudelleenvalintaan että sosiaalidemokraattien asettamiin sisäpoliittisiin ehtoihin.

Dramaattisten vaiheiden jälkeen vuodenvaihteessa 1972-73 Kekkonen asetti jatkokautensa ehdoksi poikkeuslain eli kieltäytyi normaaleista valitsijamiesvaaleista. Vaatimus repi niin Kokoomuksen eduskuntaryhmän, puoluekoneiston kuin kannattajakentän kahtia.

Ilaskivi kannatti poikkeuslakia -- muistelmiensa mukaan solidaarisuudesta Holkeria kohtaan. Ilaskivi viittaa myös haluunsa testata väitettä siitä, että näin avattaisiin ovi hallitukseen. Sen sijaan Ilaskivi ei viittaa lainkaan ilmeiseen poliittiseen syyhyn niellä poikkeuslaki eli Suomen sitomiseen länteen -- perustuslain henkeä kolhienkin. Toki muistelmat julkaistiin 1990 eli hieman ennen Neuvostoliiton hajoamista.

Ilaskiven uran kannalta keskeiseksi tuli kanta SDP:n vaatimiin ns. suojalakeihin, jotka antoivat laajoja säännöstelyvaltuuksia taloudellisten häiriötilojen varalle. EEC-vapaakaupan uumoiltiin aiheuttavan niitä, mutta ennen muuta suojalait olivat hinta, jolla SDP:n enemmistö saatiin EEC-sopimuksen taakse radikalismin kuohuntakaudella. Erkki Liikanen, Tarja Halonen ja moni muu myöhempi vaikuttaja lauloi "Ei, ei EEC" -kuorossa.

Ilaskiven mielestä suojalait puuttuivat liikaa talouden vapauteen. Teollisuuden järjestöt päätyivät sen sijaan lopulta nielemään lait ja saivat Kokoomuksen ryhmän enemmistön puolelleen. Taustalla oli vanha jako finanssipiirien jyrkempään talousliberalismiin ja teollisuuden myöntyvyyteen periaatteista työrauhan ja tässä tapauksessa viennin etujen takia.

Ilaskivi ei ollut kansanedustajana liikepankkien renki eikä talousajattelussaan koskaan talousliberaali, jotka olivat 1970-luvun alussa jo nostamassa lännessä päätään. Hän on aina ollut keynesiläinen, joka hyväksyy valtion kohtuullisen puuttumisen talouselämään. Suojalait menivät Ilaskiven mielestä kuitenkin liian pitkälle.

Syyskuussa 1973 Kokoomuksen ryhmä hyväksyi äänin 17-15 suojalait sisältävän EEC-paketin. Sen läpimeno johti EEC-sopimuksen allekirjoittamiseen lokakuussa. Ilaskivi kertoi valmiudesta niellä tappionsa ja pidättyä ratkaisevasta eduskunnan äänestyksestä, mutta kiistaan alkoi kytkeytyä myös Kokoomuksen sisäistä valtapeliä ja henkilökemiaakin. Niinpä Antero Salmenkivelle oli Ilaskiven mukaan tarjottu ryhmän puheenjohtajuutta palkkiona kannanmuutoksesta.

Remonttimiehet tukijoineen ajoivat Ilaskiven kaatamista. Syyttäen ryhmänjohtajaa valehtelusta (->) Vikatmaa vaati tälle ryhmän epäluottamuslausetta menettelytavasta EEC-kiistassa. Näin myös päätettiin. Ilaskivi reagoi jättämällä koko ryhmän.

Holkeri ja Ilaskivi etsivät kuitenkin sovintoa ja Ilaskivi palasi ryhmään. Sen johtoon ei tullut Salmenkivi, vaan puolueen oikeistoon luettu hämäläinen agronomi Olavi Nikkilä. Sen sijaan (->) Kullervo Rainio ja Salme Katajavuori siirtyivät muotoutuviin perustuslaillisiin.

Talvella 1974 remonttisiipeä myötäillyt Salmenkivi voitti Nikkilän ryhmänjohtajan vaalissa. Ilaskivi piti tätä sovintosopimuksen vastaisena. Hän nieli kiukkunsa, mutta valmistautui vastaiskuun. Tilanteeseen vaikutti Juha Vikatmaan itsemurha myöhemmin samana vuonna. Ryhmän järjestäytyessä 4.2.1975 Ilaskivi löi korttinsa pöytään ja voitti Salmenkiven puheenjohtajan vaalissa äänin 18-15.

Eduskunnasta kaupungintalolle

Erottaminen ryhmänjohtajan paikalta kypsytti Ilaskiven urapohdiskeluja. Saatuaan hyvityksen hän päätti jättää eduskunnan, jonka presidentti oli hajottanut keväällä 1975. Tultuaan puolueen jäsenäänestyksessä ykköseksi Ilaskivi ilmoitti, ettei asetu ehdolle syksyn 1975 vaaleihin. Hän päätti nyt keskittyä pätoimensa ohella Helsingin kaupunginjohtajuuden tavoitteluun.

Ilaskiven kaltaisen ääniharavan ja esiintyjän luopuminen valtakunnallisesta politiikasta oli Kokoomukselle menetys, vaikkei se puolueen voittoja seuraavissa vaaleissa estänytkään. Tie Helsingin kaupungintaloon ei ollut kuitenkaan niin sileä kuin saattoi näyttää. Teuvo Aura oli jäämässä 1978 eläkkeelle ja Kokoomus oli yhä selvemmin pääkaupungin vahvin puolue. Ilaskivelle oli myös kertynyt edellistä kierrosta enemmän kokemusta kunnalliselämästä. Yllätykset silti jatkuivat.

Samoihin aikoihin avautui myös muita paikkoja pääkaupungin johtajistossa, joten puolueet kokosivat muhkeaa virkapakettia. Neuvotteluissa Kokoomukselle jyvitettiin kaupunginjohtajuus ja tälle paikalle Ilaskivi. Pääkaupungin perinteiden mukaan muilla ryhmillä oli tosin oikeus protestoida asetettua nimeä ja pyytää ao. puolueelta uutta ehdokasta. SDP:n Arvo Salon mukaan "Ilaskiveä pidettiin liian itsevaltaisena", mutta avointa protestia ei esitetty etukäteen. Kokoomus asettui sen sijaan yksimielisesti Ilaskiven taakse.

Ratkaisukokous 28.11.1979 alkoi yllättäen. Valtuuston puheenjohtaja (->) Pentti Poukka kertoi suostuneensa ehdokkaaksi kaupunginjohtajan virkaan ja luovutti tehtävänsä varapuheenjohtajalle. Lippuäänestyksessä Ilaskivi sai 43, Poukka 40 ääntä. Ilaskiven voitto oli siis niukka -- ja Kokoomuksen ryhmä oli jälleen hajonnut. Salon mukaan Poukan voiton piti kuitenkin olla varman eli myöskään SDP ei ollut pysynyt yhtenäisenä.

Taustalla oli henkilökysymysten ohella ja ohitse paljon taktikointia. SDP arveli Poukan lyhyen kauden jälkeen voittavansa uudella vaalikierroksella. Silloin Ilaskivikin olisi jo noin 54-vuotias ja ehkä helpommin ohitettavissa. Monien vaiheiden jälkeen kaupungin johtajistolle tuli kuitenkin poliittisesti tasapuolinen kokoonpano.

Taloudenpitoa ja metrojupakka

Ilaskiven aika pääkaupungin johtajana alkoi vuoden 1979 viimeisinä päivinä siis riitaisissa merkeissä. Salaliittolaisia rangaistiin: Poukka siirrettiin rivivaltuutetuksi ja muitakin kokoomuslaisia joutui väliaikaisesti jäähylle. Pian tunteet kuitenkin tyyntyivät ja Ilaskivi sai nopeasti otteen kaupungin asioista. Presidentti Kekkonen myönsi hänelle ylipormestarin arvon jo 1980. Esim. Lauri Aho oli joutunut odottamaan titteliä kolmisen vuotta. Tosin jo Teuvo Aura oli saanut arvonimen pian virkaan tultuaan.

Kuten Arvo Salo oli uumoillut, Ilaskivi oli vahva johtaja, joka ehti puuttua suuriin ja joskus pieniinkin asioihin. Hän korosti tietenkin hyvää taloudenpitoa ja veroäyrin pitämistä kohtuullisena, mutta vaikutti myös "pehmeisiin" asioihin. Kaupunginjohtajistossa oli Heikki S. von Hertzenin ja Erkki Tuomiojan kaltaisia persoonallisuuksia, mutta yhteistyö sujui. Ilaskivellä oli toimiva suhde myös keskeisiin luottamushenkilöihin.

Pääkaupunkiseudun yhteistyö uudistettiin Ilaskiven kaudella. Paperille jääneen tulevaisuuden maalailun sijaan kaupunkien yhteistyövaltuuskunta YTV keskittyi konkretiaan -- ensinnä jätehuoltoon ja joukkoliikenteeseen. Monia, osin paljon myöhemmin toteutuneita hankkeita pantiin alulle. Ilaskivi vaikutti myös Kaupunkiliitossa kuntien ja valtion suhteisiin. Kiistelty Maailmanrauhan patsas Hakaniemessä kertoi pyrkimyksestä lämmittää tärkeinä pidettyjä idänsuhteita.

Ilaskiven virkakauden alkupuolta varjosti metrojupakka. Kysymys oli osittain metron rakentamisorganisaation lahjusskandaaleista, mutta ajan rötösherrajahdin hengessä jupakkaan vedettiin yhä laajempia piirejä hatarin perustein. Ilaskivi oli alkuun itsekin ajanut epäselvyyksien tutkimista, mutta haastettiin monien muiden mukana käräjille -- tosin tuomiota saamatta.

Suurta julkisuutta saanut metrojupakka jäi kauan kaivelemaan Ilaskiven mieltä. Hän otti myös yhteen eräiden pienryhmien protestivaltuutettujen (mm. Ilkka Hakalehto, Liisa Kulhia) kanssa. Ainakin tällainen kiistely vaati paljon verovaroja erilaisiin selvityksiin. Sittemmin kunnalliselämä Helsingissä on tyyntynyt.

Ilaskivi oli myös hallituksen asuntopoliittisena selvitysmiehenä 1980-luvun lopulla. Hän on huomauttanut, miten tuolloisiin ehdotuksiin on palattua uudella vuosituhannellakin. Ilaskivi jatkoi myös julkista poliittista keskustelua mm. Uuden Suomen kolumnistina sekä Suomen Yhdyspankin hallintoneuvoston puheenjohtajana. Huomiota herätti etenkin oikeistolaisena pidetyn Ilaskiven hyökkäys "kasinotaloutta" vastaan.

Siirryttyään eläkkeelle 1991 Ilaskivi lienee ajatellut paluuta valtakunnallisiin tehtäviin esimerkiksi Esko Ahon porvarihallituksessa. Ensimmäiseksi kokoomuslaiseksi valtiovarainministeriksi (->) Päiviö Hetemäen (1958) jälkeen valittiin kuitenkin Iiro Viinanen.

Sen sijaan Ilaskivi nousi 1993 Kokoomuksen presidenttiehdokkaaksi. Ensimmäisen suoran presidentinvaalin edellä oli -- kansantalouden laman ja Neuvostoliiton hajoamisen keskellä -- monenlaista kuohuntaa, jossa suosikkeja nousi ja painui syvyyksiin. Ilaskiven puolesta syntyi kokoomusvetoinen kansanliike ja hän löi jäsenäänestyksessä selvästi (->) Pertti Salolaisen. Mielipidemittaukset nostivat vuorollaan Ilaskiveäkin korkealle. Sitten innostus laantui ja Ilaskivi jäi tammikuussa 1994 neljänneksi 15,2 prosentilla äänistä.

Ilaskiven suosion aaltoilusta on keskusteltu. Ilmeisesti osa Kokoomuksen aktiiveista vieroksui puolueen ehdokasta; syiden juuret saattoivat olla vuosikymmenien päässä. Pelin henkeen toisaalta kuului, että presidenttiehdokkailla oli puoluetoimistoista erilliset kampanjaorganisaatiot, joita pyörittivät usein politiikan harrastelijat.

Ilaskivi ei lannistunut vastoinkäymisestä, vaan valittiin europarlamenttiin vuosiksi 1996-99. Aiempaa huomiota ei hänen työnsä herättänyt, mutta sama on koskenut useimpia muitakin "meppejä". Julkiseen keskusteluun Ilaskivi on edelleen osallistunut ahkerasti mm. Uuden Suomen verkkolehden kolumneilla.

Raimo Hämäläinen vsta 1947 Ilaskivi S. 28.5.1928 Ruokolahti. V. konttoripäällikkö Ragnar Alfred Hämäläinen ja kansakoulunopettaja Elli Aleksandra Lahtinen. P 1957 - valtiotieteen maisteri Airi Ellen Uimonen, PV maanviljelijä Aleksanteri Uimonen ja Anna Lyydia Härkönen. Lapsi: Ari Yrjö Mikael S 1959.

URA. Ylioppilas Rauman lyseosta 1947; valtiotieteen kandidaatti, maisteri 1950, lisensiaatti 1954, tohtori 1958.

Kansantaloustieteen assistentti 1952-53, dosentti 1959-80. Suomen Pankkiyhdistyksen tiedotus- ja tutkimusosaston päällikkö 1954 - 1960, toimitusjohtaja 1961 - 1979; Suomen Teollisuuspankki oy:n toimitusjohtaja 1957 - 1979; Helsingin Arvopaperipörssin johtaja 1964-79; Helsingin kaupunginjohtaja 1979 - 1991.

Kansallisen Kokoomuksen kansanedustaja 1962 – 1975, ryhmän puheenjohtaja 1971-73 ja 1975; presidentin valitsijamies 1968, 1978, 1982; presidenttiehdokas 1994; Euroopan parlamentin jäsen 1996 - 1999. Helsingin kaupunginhallituksen jäsen 1967-79, -valtuuston 1969-79. Pääministerin sihteeri 1958. Kokoomuksen puoluevaltuuston jäsen 1963-66, Helsingin Kokoomuksen puheenjohtaja 1967-72.

Suomen Yhdyspankin hallintoneuvoston puheenjohtaja 1989-95, Suomen Messujen 1984-97. Finnairin hallintoneuvoston jäsen 1969-84, Enso-Gutzeitin 1971-77, Rauma-Repolan 1982-88, varapuh.joht. 1988-90. Lukuisia muita luottamustehtäviä elinkeinoelämässä ja kunnallishallinnon piirissä.

Suomen Ilmailuliiton varapuheenjohtaja 1993-96, omistanut kauan lentolupakirjan. Konstantinus Suuren ritarikunnan kansleri 1999-.

Kapteeni 1986.

ARVONIMET JA KUNNIANOSOITUKSET: Suomen Leijonan suurristi, Suomen Valkoisen Ruusun 1. luokan komentaja, Jatkosodan muistomitali, runsaasti muita kotimaisia ja ulkomaisia kunniamerkkejä. Ylipormestarin arvonimi 1980.

TUOTANTO. Finanssijärjestelmän automaattinen vastavaikutus suhdanteiden vaihtelussa. 1958 (väitöskirja); Rahapolitiikka ja taloudellinen tasapaino Suomessa toisen maailmasodan jälkeen. 1959; Me ja mahdollisuutemme. 1969; Välikysymys. 1971; Hyvät ja pahat eli ajatuksia tiestä sosialismiin. 1974; Huomisen haasteet. 1979; Helsingin herrat. 1983; Kolme elämää. 1991.

LÄHTEET JA KIRJALLISUUS. Reino Häyry: Ihminen Ilaskivi – yksi meistä. 1993. Raimo Ilaskivi, Kolme elämää. 1991 (lisävihko Kolme elämää – ja neljäs 1993; Laura Kolbe, H. Helin, Helsingin historia vuodesta 1945 3. 2002. Antti Suvanto ja Jyrki Vesikansa (toim.): O-ryhmä – modernismi taloustieteessä ja talouspolitiikassa. 2002. Vesa Vares: Kokoomuksen historia 1944-66 (käsikirjoitus).

JULKISET MUOTOKUVAT JA MUISTOMERKIT. Muotokuvat: Helsingin kaupunki; Helsingin arvopaperipörssi; Suomen Messut; Suomen Yhdyspankki; Kaupunkiliitto ja Pääkaupunkiseudun Yhteistyövaltuuskunta.

Jyrki Vesikansa

julkaistu 5.12.2008
muokattu 15.2.2013 (syntymäaika; julkiset muotokuvat ja muistomerkit)