Kilpeläinen, Kaarlo Edvard

Kaarlo Edvard Kilpeläinen

Syntymäaika:
4.10.1879

Kuolinaika:
28.5.1941

Paikkakunta:
Nastola, Helsinki

Merkittävimmät toimet:
ministeri
kansanedustaja
 

kirkkoherra, Turun tuomiokapitulin asessori, kansanedustaja, sosiaaliministeri

K. E. Kilpeläinen syntyi 4.10. 1879 kauppiasperheeseen Nastolassa. Hän toimi lukuisilla eri paikkakunnilla lähetysyhdistyksen pappina, kappalaisena ja kirkkoherrana sekä lopuksi Turun tuomiokapitulin asessorina. Hän oli ensin Suomalaisen Puolueen ja myöhemmin Kansallisen Kokoomuspuolueen kansanedustaja ja toimi 1930-luvun alussa sosiaaliministerinä.

Verrattuna aikansa merkittäviin pappispoliitikkoihin, kuten kaksinkertaiseen pääministeriin, arkkipiispa (->) Lauri Ingmaniin, puhemies (->) Paavo Virkkuseen tai nuoremman polven Isänmaallisen kansanliikkeen (IKL) lukuisiin pappisedustajiin, Kaarlo Edvard Kilpeläinen ei ollut urallaan erityisen poliittinen, pikemminkin papillinen. Pappina hän oli käytännön työn kirkkoherra, ei akateeminen teologi, ja hänen julkaisunsa olivat lähinnä kristillis-moralistisia tyyliin "jazzin pärinässä kuluu paljon Suomen nuorison tervettä voimaa", kuten hän eräässä puheessaan mainitsi. Postuumisti julkaistussa puhekokoelmassa Kun kilvoitus päättyy (1942) ei ole juuri lainkaan poliittis-yhteiskunnallisia perusteluja. Oleellisinta niissä oli näkemys lihan ja hengen välisestä taistelusta, ei länsimaisen sivistyksen ja bolshevismin.

Jopa kansallinen paatos tai suomalaiset esimerkit ovat itse asiassa yllättävän harvassa yleisinhimillisten piirteiden keskellä Kilpeläisen puheissa. Vuoden 1918 sisällissodan uhritkin hän analysoi vuoden 1920 puhekokoelmassa "Suomen kansan tekemien syntien seuraukseksi". Eivätkä koettelemukset olleet saaneet aikaan kansassa parannusta. Eräässä puheessa vilahtivat satunnaisesti tyypilliset konservatiiviset periaatteet: tuli koota yhteen rintamaan ne kansan jäsenet, jotka halusivat olla luokka-, puolue- ja ryhmähengen yläpuolella, eikä siinä "isänmaallisessa yhtymässä" saanut olla eroa suomen- ja ruotsinkielisen, ylhäisten ja alhaisten välissä. Mutta tässäkin Kilpeläisen antama resepti, rakkauden asian levittäminen, oli uskonnollis-eettinen, ei poliittis-yhteiskunnallinen.

Kilpeläinen näki vastoinkäymisten syyt ihmisten heikkouksissa ja ajan pahuudessa, mutta näki hän vikaa kirkossakin: "Tuhannet ovat etääntyneet kirkosta, vieläpä alkaneet vihata sitä. Suurimpana syynä tietysti on ajan pahuus ja ihmisten jumalattomuus, mutta on kai syytä kirkossakin, mikäli se meistä kirkon jäsenistä riippuu. Suomen kirkossa on ollut kuolemaa enemmän kuin elämää."

Tutkija Kirsti Kenan tulkinnan mukaan Kilpeläisen linja oli anglosaksisvaikutteinen evankelioiva herätyskristillisyys. Tämä tausta ei ollut, kuten monilla etenkin vanhemman polven papeilla arkkipiispa Gustaf Johanssonia myöten, beckiläinen, vaan sekoitus "vaikutteita kotimaisista herätysliikkeistä sekä muun muassa kristillisen ylioppilasliikkeen kautta välittyneestä anglosaksisesta allianssihenkisestä herätyskristillisyydestä".

Kilpeläinen kuului turkulaisen Herättäjä-lehden toimituskuntaan; lehti oli usein kirkon valtavirtaa jyrkempi. Vuoden 1922 uskonnonvapauslaki sisälsi Kilpeläisen mielestä suuria vaaroja, ja valtion ja kirkon eron suhteen hänen linjansa oli varsin puritaaninen. Jos valtio pyrki sekaantumaan kirkon asioihin, sen oli parasta pyrkiä eroon valtiosta. Siitä kärsisivät, ei suinkaan kirkko, vaan valtio ja kansa.

Kilpeläisen toiminnassa oli kuitenkin pitkäaikainen poliittinen puolensa. Routavuosina hän kuului Turun hiippakunnan vanhasuomalaisten pappien johtoryhmään. Hän oli pettynyt niin sanotun kristillisen työväenliikkeen radikaaliin maallikkojohtoon, joka hänen mielestään laiminlöi liikkeen uskonnollisen puolen. Hän oli 1920-luvulla vanhemman pappispolven yleisten käsitysten mukaisesti aitosuomalaisuutta vastaan ja kitkerin porvaripuolueista Maalaisliitolle. Sen sijaan Kansallinen Kokoomuspuolue, Kansallinen Edistyspuolue ja Ruotsalainen Kansanpuolue olivat "kulttuuripuolueita, joilla on suuria henkisiä arvoja hoidettavana". Kokoomuksen ja edistyksen tulisi sulautua yhteen uudeksi, tervehenkiseksi puolueeksi, jonka äänenkannattajallekin Kilpeläisellä oli jo nimi mietittynä: Uuden Suomen Sanomat. Kuitenkaan Kilpeläistä ei Kokoomuspuolueenkaan materiaaleissa juuri näy; hän ei ollut tässä mielessä aktiivipoliitikko, saati poliittinen organisaattori.

Kilpeläinen on jäänyt Suomen poliittiseen historiaan parhaiten kokonaisuransa kannalta ehkä hieman epäolennaisesta syystä. Hän oli toinen niistä kahdesta kokoomuslaisesta ministeristä, jotka protestoidakseen valtioneuvoston toimintaa Mäntsälän kapinan yhteydessä erosivat hallituksesta kevättalvella 1932. Kilpeläisen ja toisen sisäministerin paikalta eronneen (->) Niilo Soljan mielestä hallitus, etenkin ministeri Ernst von Born, olivat itse provosoineet kapinan syntymistä. Tämä vastasi hyvin monen kokoomuslaisen kantaa, sillä monet halusivat edelleen turvautua ”alkuperäiseen lapualaisuuteen” ja uskoa, että väkivallanteot olivat vain liikkeen ”liepeillä” toimivien radikaalien rikoksia. Tähän näkemykseen kuului, että liian liberaalia politiikkaa ajanut von Born vain provosoi kansaa omavaltaisuuksiin, kun ei ymmärtänyt vasemmiston vaarallisuutta, vaan palautti kommunistisina suljettuja työväentaloja toimintaan.

Kilpeläinen ei kuitenkaan esiinny aiemmin eikä myöhemmin puolueensa jyrkän siiven sisäpiireissä, ja eronneista Solja miellettiin poliittisesti selvästi merkittävämmäksi. Kilpeläistä ja Soljaa ei voikaan sinällään pitää Mäntsälän kapinan kannattajina, ja vaikuttaa siltä, että Kilpeläinen halusi lähinnä tuoda esiin puolueessaan vallitsevan yleisen tyytymättömyyden. Toki voidaan myös arvella, että teologina hän ehkä koki marxilaisen materialismin selvempänä uhkana kuin maltillisemmat konservatiivipoliitikot, kuten (->) J. K. Paasikivi ja (->) Kyösti Haataja – tai jopa menneisyydeltään poliittisemmat pappiskollegat Lauri Ingman ja Paavo Virkkunen. Kilpeläinen ei myöhemminkään juuri profiloitunut eduskuntaryhmässä 1936–1939 vaan seurasi rivikansanedustajana puolueen maltillistuvaa päälinjaa.

Kilpeläisen ollessa 1931–1932 hallituksessa sosiaaliministerin salkkua pidettiin vielä kevyenä, ja sikäli kuin ministerillä olisi ollut halua suuriin sosiaalisiin projekteihin, oli aika niiden kannalta mahdoton, kieltolakiasiaa lukuun ottamatta. Muut suuret hankkeet esti sekä taloudellinen pula-aika että huomion kiinnittyminen yleispoliittiseen kuohuntaan. Kilpeläisen lyhyt toiminta ministerinä tuntuikin vain pyrähdykseltä valtakunnan tason politiikkaan. Lähimmäksi kansainvälistä politiikkaa hän tuli joutuessaan valtioneuvostossa vastaanottamaan Neuvostoliiton lähettilään pitkiä valituksia siitä, että suomalaiset puuttuivat julistuksillaan inkeriläisten karkotuksiin.

Vaikka K. E. Kilpeläinen toimikin yhteensä yksitoista vuotta kansanedustajana, hän oli puolueessaan riviedustaja, ja virkaurallaan hän oli jatkuvasti kirkon eikä sosiaalitoimen palveluksessa. Kilpeläinen kuoli 28.5. 1941.

Kaarlo Edvard Kilpeläinen S 4.10.1879 Nastola, K 28.5.1941 Helsinki. V kauppias Karl Kilpeläinen ja Amanda Siljander. P 1908 - Ida Matilda Lampén S 1875, K 1951, PV valimomestari Vihtor Lampén ja Ida Kristian Filander. Lapsi: Irja Inkeri S 1911, K 1999, teologi, kirjailija.

URA. Ylioppilas 1900; teologian erotutkinto, pappivihkimys 1903; pastoraalitutkinto 1905, 1912.

Työssä isänsä kaupassa vuoteen 1896; Kemiön vt. kappalainen 1903; Suomusjärven vt. kirkkoherra 1903, Paraisten 1904, Uudenkaupungin 1904 - 1905; Turun papiston apulainen, vt. kappalainen, Turun lähetysyhdistyksen pappi 1905 - 1908; Lähetyskirkon Betel-kirkon saarnaaja Turussa 1906 - 1908; Perniön kappalainen 1908 - 1915; Kotkan kirkkoherra 1915 - 1921, Koiviston 1921 - 1923, Kymin 1923 - 1927, Perniön 1927 - 1932, Rauman 1932 - 1941; Turun tuomiokapitulin asessori 1934 - 1940.

Elämän kevään päätoimittaja 1908 - 1920; Herättäjä-lehden toimittaja.

Suomalaisen puolueen / Kansallisen Kokoomuksen kansanedustaja (Turun läänin eteläinen / Viipurin läänin läntinenvaalipiiri) 1914, 1922 - 1926, 1929 - 1932, 1936 - 1938; sosiaaliministeri J. E. Sunilan hallituksessa 21.3.1931 - 3.3.1932; presidentin valitsijamies 1937, 1940.

Kirkolliskokouksen jäsen; Kansallisen Kokoomuspuolueen säätiön hallituksen jäsen 1934-1941.

ARVONIMET JA KUNNIANOSOITUKSET. Suomen Valkoisen Ruusun K II. Rovasti 1921.

TUOTANTO. Sisälähetys. 1910; Elämän tie. 1920; Kun kellot kutsuvat. 1924; Tie rauhaan. 1928; Kun kilvoitus päättyy. 1942.

LÄHTEET JA KIRJALLISUUS. K. Kena, Kirkon aseman ja asenteiden muotoutuminen itsenäistyneessä Suomessa 1918 - 1922. 1979; H. Mustakallio, Säätypapista kansalaiseksi : papiston poliittis-yhteiskunnallinen rooli demokratisoitumisen murrosvaiheessa 1905 - 1907. 1983; Risti ensin - kruunu sitten : rovasti E. Kilpeläisen muistoksi. 1942; V. Vares, K.E. Kilpeläisen henkilökuva. Suomen Kansallisbiografia, SKS Helsinki 1997-.

Artikkeli perustuu Suomen Kansallisbiografiassa julkaistuun henkilökuvaan.

Vesa Vares

julkaistu 21.1.2009