Nevanlinna, Ernst Fredrik

Ernst Fredrik Nevanlinna

Muut nimet:
Neovius

Syntymäaika:
10.5.1873

Kuolinaika:
7.9.1932

Paikkakunta:
Pielisjärvi, Helsinki

Merkittävimmät toimet:
professori
päätoimittaja
Suomalaisen Puolueen puheenjohtaja
kansanedustaja

 

finanssiopin professori, Suomalaisen Puolueen puheenjohtaja, Uuden Suomen päätoimittaja, kansanedustaja

Ernst Nevanlinna nousi virkamiehistön eliittiin jo nuorella iällä. Hänen poliittinen uransa Suomalaisen Puolueen ja Kansallisen Kokoomuspuolueen kansanedustajana perustui talouspoliittiseen asiantuntemukseen ja sosiaalireformismiin, ja hän pyrki hillitsemään jyrkkien oikeistosuuntausten nousua. Nevanlinna toimi Turun ja Helsingin yliopistoissa kansantalouden ja finanssiopin professorina sekä Uuden Suomettaren ja Uuden Suomen päätoimittajana.

Ernst Nevanlinna kuuluu kenties niihin poliitikkoihin, joista odotettiin uran alkuvaiheissa enemmän kuin mihin hän lopulta ylsi. Tulihan hän senaattoriksi jo 32-vuotiaana 1905, eli ajan oloihin nähden erittäin nuorena. Tämä jäi kuitenkin hänen ainoaksi ministeriajakseen, vaikka hänen poliittinen uransa kesti 1920-luvun alkuun asti. Hänen kohtalonaan oli kannattaa asioita, jotka päättyivät enemmän tai vähemmän tappioon: myöntyvyyssuuntausta, itsenäisyyden jarrutusta, saksalaissuuntausta, monarkismia ja oikeistolaisuutta. Lisäksi hän ei ollut persoonana samanlainen komiteaihminen ja käytännönläheinen kompromissien luoja kuin poliittinen aisaparinsa (->) Lauri Ingman; Nevanlinna oli olemukseltaan ja tavaltaan ilmaista itseään toisenlainen, ehkä älykkömäisempi ja jopa aavistuksen eksentrinen. Toisaalta hänellä oli oma roolinsa jyrkempien oikeistosuuntausten hillitsijänä sekä talouspoliittisena asiantuntijana, jolle sosiaalireformismi ei ollut missään vaiheessa vierasta.

Perhetausta

Ernst Nevanlinna (vuoteen 1906 Neovius) syntyi 10.5. 1873 Pielisjärvellä. Sukutaustaa voidaan pitää niin aristokraattisena kuin se ajan fennomaaniselle poliitikolle saattoi olla. Se ei edustanut ylintä, ruotsinmielisyyteen taipunutta virkamiesaatelia, mutta ei myöskään talonpoikaisuutta. Suvussa oli runsaasti virkamiehiä ja upseereja.

Erityisesti isäsuhde oli Nevanlinnalle tärkeä. Otto Neovius oli tullut 24-vuotiaana Pielisjärvelle metsänhoitajaksi ja suuntautunut voimakkaasti sosiaalisiin harrastuksiin. Hän toimi Pielisjärvellä ja Joensuussa muun muassa köyhäinhoitolautakunnan sihteerinä, kunnallislautakunnan ja hätäapukomitean puheenjohtajana ja lyseon kouluneuvoston esimiehenä. Ernst Nevanlinna arveli itse myöhemmin olevansa isänsä ilmeinen toisinto: molemmilla oli taipumus passiivisuuteen ja touhuamisen välttämiseen.

Henkisesti koti oli pietistinen, ja Nevanlinnakin tuli kannattamaan puolueita, jotka korostivat luterilaista perinnettä ja kirkon asemaa. Hän piti uskontoa kuitenkin jonkinlaisena metafysiikkana ja ympäristö piti häntä lähinnä agnostikkona. Toisaalta hänen mielestään järjen edessä ei mikään usko kestäisi; toisaalta ilman uskoa ihminen ei voisi olla olemassa. Hänen perusajatuksensa oli, ettei hän voinut uskoa, mitä ei tiennyt, mutta ei kieltänyt, että asia saattoi olla kuten sanottiin. Aatteelliseksi ateistiksi häntä ei voi luokitella.

Nevanlinna kävi neliluokkaisen yläalkeiskoulun Joensuussa, tuli 17-vuotiaana ylioppilaaksi Hämeenlinnan klassillisesta lyseosta 1890, valmistui filosofian kandidaatiksi, lisensiaatiksi ja 1903 tohtoriksi väitöskirjallaan Suomen raha-asiain järjestäminen Porvoon valtiopäiviä lähinnä seuranneina vuosina. Ennen astumistaan akateemisen opetuksen ja politiikan areenoille hän toimi opettajana ja virkamiestehtävissä Turun suomalaisessa klassillisessa lyseossa ja Helsingin Suomalaisessa reaalilyseossa sekä valtiovaraintoimituskunnan kamreerina.

Nevanlinnan olemuksessa ja käytöstavoissa oli tietynlaista pikanttia ja pedanttisuuteen taipuvaa aristokraattisuutta, joka joskus huvitti ympäristöä mutta ei herättänyt vihamielisyyttä. Se oli tavallaan niin syrjässä ajan varsinaisesta tapakulttuurista, ettei sitä voitu kokea mahtailuksi, vaan se oli eräänlaista äärimmäistä tapapuhtautta ja liittyi usein vähäpätöisen tuntuisiin asioihin. Nevanlinnojen puhelimesta saatettiin esimerkiksi vastata: "Herra senaattori ei voi tulla puhelimeen, hän kattaa par'aikaa pöytää." Hän saattoi olla myös uskomattoman tarkka sääntöjen noudattaja sellaisissa asioissa kuin raitiovaunuun nousemisen ja siitä poistumisen järjestyksessä ja pääsylippuluukkujen jonoissa.

Lisäksi Nevanlinna oli niin kirjallinen ja epäkäytännöllinen, että se saattoi herättää kummastelua ja jopa tuskastuneisuutta, mutta usein myös kunnioitusta hänen lukeneisuuttaan, sivistyspohjansa laajuutta ja valtavaa tietomääräänsä kohtaan. Itse hän sanoi olevansa riippumaton ihmisseurasta, olihan hänellä ihmiskunnan suurmiehet ja sankarit hyllyillään. Tullessaan vieraaseen taloon hän suunnisti aina ensimmäiseksi kirjahyllyjä kohti.

Aristokraattisuuteen kytkeytyi toisaalta tietty pyrkimys kansanomaisuuteen. Nevanlinna ei esimerkiksi koskaan hankkinut maisterinsormusta eikä tohtorinhattua, ei vastaanottanut mitään kunniamerkkejä tai huomionosoituksia ja pyrki teoreettisella tasolla aina muistuttamaan fennomanian perusarvoista ja tukeutumisesta kansan syviin riveihin – ja isänmaan luontoon.

Talousmies ja yliopistonopettaja

Neovius-Nevanlinnat ovat tulleet tunnetuimmiksi matemaatikkosukuna. Ernst Nevanlinna ei kuulunut perheen matemaatikkoihin, mitä hän itse harmitteli. Hänen erikoisalakseen tuli kansantaloustiede, mitä hän tosin piti Suomessa kovin kehittymättömänä tieteenä esimerkiksi sosiologiaan ja estetiikkaan verrattuna.

Nevanlinna ajoi talousnäkemyksiään sekä poliittis-yhteiskunnallisessa että akateemisessa roolissa. Hän toimi Kauppakorkeakoulun kansantalouden opettajana 1913–1919 ja Turun yliopiston kansantalouden vt. professorina vuodesta 1922 kunnes sai 1924 viran Helsingin yliopiston finanssiopin professorina. Tässä virassa hän oli kuolemaansa 1932 saakka. Hän oli satakuntalaisten ihailtu inspehtori.

Nevanlinna sai talousteoreettisen kasvatuksensa ja tieteelliset vaikutteensa ennen kaikkea Saksasta, missä hän ajan tavan mukaan täydensi opintojaan. Erityisesti häneen vaikuttivat niin sanotun katederisosialismin suuret nimet, kuten Gustav Schmoller ja Adolf Wagner, sekä myöhempään sukupolveen mutta samantapaiseen perinteeseen kuulunut Werner Sombart. Nevanlinnan suomalainen oppi-isä oli (->) J. R. Danielson-Kalmari.

Katederisosialistinen suuntaus sai alkunsa saksalaisen taloustieteen historiallisesta koulukunnasta. Sen opit suuntautuivat manchesterilaista liberalismia ja sen laissez faire -oppeja vastaan, jotka katederisosialistien mielestä olivat epähistoriallisia kontrolloimattoman kehityksen ja sääntelemättömän kapitalismin oppeja. Ne eivät tunnustaneet inhimillisiä vaikutusmahdollisuuksia talous- ja yhteiskuntaelämässä ja jättivät köyhät riiston kohteeksi. Tämän sijasta oli toteutettava tehokasta sosiaalipolitiikkaa työväestön keskuudessa mutta torjuttava samalla marxilaisen sosialismin yhteiskuntaa hajottava vaikutus. Katederisosialismin perustama Verein für Sozialpolitik on usein jopa nähty sosiaalipolitiikan tieteenalan alkupisteenä.

Katederisosialismi merkitsi tavallaan yritystä yhdistää patriarkaalisia oloja ja tietynlaista arvokonservatismia sosiaaliseen reformismiin. Suuntaus ei saanut juurikaan laajaa populääriä kannatusta yliopistopiirien ulkopuolella sen enempää Saksassa kuin Suomessa. Juuri tällaisena se oli kuitenkin psykologisesti sopiva nousevalle fennomanialle. Pitihän se kiinni vanhoillisista arvoista, suurmieskäsityksestä ja kulttuurin painottamisesta – mutta halusi toisaalta torjua äärimmäisen individualismin ja puhua suomenkielisen rahvaan aseman parantamisen puolesta. Se oli erittäin sopiva uusille nationalistisille kansakunnille, jotka pitivät länsieurooppalaisia vaikutteita liian materialistisina ja liian individualistisina. Näin se sopi juuri saksalaisen ja fennomaanisen nationalismin tarpeisiin ja auttoivat säilyttämään ainakin osan maaseudun ja työväestön kannatuksesta. Nevanlinnaan suuntauksen sosiaalinen edistysmielisyys tarttui erityisen lujasti. Se olikin yksi niistä tekijöistä, jotka nostivat nuoremman ja jyrkemmän oikeiston häntä vastaan ja päättivät hänen poliittisen uransa.

Kun Werner Sombart vieraili luennoitsijana Helsingin yliopistossa 1920-luvulla, hän luonnollisesti vietti aikaansa Nevanlinnan luona. Tämä totesi, kuinka suurenmoista oli, että hänen kotonaan oli nyt mies, jonka nimi oli siellä jokseenkin päivittäin lausuttu. Vanhemmiten Nevanlinna kiinnostui myös ruotsalaisen Gustav Casselin talousopeista, jotka nojasivat lähinnä englantilaiseen klassiseen kansantalousteoriaan. Casselin niukkuuden periaatetta hän sanoi niin edistyneeksi, että se käsitettäisiin vasta viisikymmentä vuotta myöhemmin. Itse asiassa nämä opit voi nähdä katederisosialismille vastakkaisina; kenties Nevanlinna seurasi sikäli samaa kehitystä kuin (->) J. K. Paasikivi, että hän tarrautui klassiseen teoriaan marxilaisen sosialismin vastapainona valtion ja sääntelyn roolin uhatessa kasvaa liialliseksi – etenkin kun katederisosialismi ei vanhassa muodossaan tuntunut kykenevän enää haastamaan sen enempää sosialismia kuin liberalismia talousoppina. Kokoomuspuolueessakin vanhasuomalainen sosiaalireformismi oli ollut voimissaan vielä suurlakkovuosina, mutta hiipunut 1910-luvulla, ja 1920–30-luvulla puolueen talousvaikuttajat seurasivat jo klassisen liberalismin linjaa.

Huolimatta sosiaalisesta näkökulmastaan Nevanlinna ei pohjimmiltaan kannattanut sitä, että tiede antaisi käytännön neuvoja tai puuttuisi arvostuskysymyksiin. Teoreettinen ja arvovapaa tieteenharjoitus oli tarpeellista käytännön sovellutuksista riippumattakin. Nevanlinnan tapa esittää luennoilla asiansa oli motivoinnin osalta hyvin tieteellinen – tieteellistä tietoa oli haluttava myös sen itsensä vuoksi. Tästä huolimatta luentoja ei pidetty kuivina. Eräs kuulijoista muistelee Nevanlinnan selvitelleen finanssiopin ongelmia ja filosofien käsityskantoja sellaisella tavalla, että se vei ekstaasinomaisesti mukanaan ja kuulijakunta puhkesi esityksen aikana kahdesti aplodeihin. Toisen mukaan Nevanlinna oli "suorastaan kaunopuhuja – krysostomos, 'kultasuu', niin kuin häntä aikanaan luonnehdittiin". Tosin sama henkilö valittaa, ettei tämä loistokkuus ja eloisuus välittynyt Nevanlinnan kirjalliseen tekstiin. Nevanlinna olikin suosittu juhlapuhuja monissa tilaisuuksissa. Hänen puheitaan julkaistiin postuumisti kokoelmana.

Poliitikko ja toimittaja

Ernst Nevanlinna loi poliittisen uransa Suomalaisessa Puolueessa ja Kansallisessa Kokoomuspuolueessa. Kuitenkaan hän ei varsinaisesti mieltänyt edustavansa oikeistoa. Suurin osa vanhasuomalaisista katsoi puolueen olevan kansallinen keskusta, joka oli nuorsuomalaisista vasemmalla. Nevanlinna näki oikeistolaisuutta ja vanhoillisuutta lähinnä ruotsinkielisessä ylimystössä, jota vastaan hän puhui miltei vasemmistolaisin termein paheksuen "suku- ja rahahienoston luokkaetuja". Hänen ajattelussaan yhdistyivät vanhan fennomaanisen rahvaanpuolueen radikalismi, suomalainen nationalismi, meritokraattinen pätevyysperiaate ja sivistysusko, kansallisen kokonaisuuden ajatus "itsekkäitä luokkapuolueita" vastaan sekä arvokonservatismi.

Tämä yhdistelmä sai aikaan sen, että nykyajan näkökulmasta Nevanlinnan, kuten monien muidenkin vanhasuomalaisten, linjaukset saattavat vaikuttaa yllättäviltä, jopa epäjohdonmukaisilta. Kannanotot saattoivat asiakysymyksissä olla lähellä jopa sosialidemokraatteja, vaikka periaatteellisella tasolla sosialismi torjuttiin vaarallisena luokkapolitiikkana ja kosmopoliittisena aatteena. Erityisen torjuvasti Nevanlinna suhtautui juutalaisuuteen, venäläisiin pappeihin ja katolilaisuuteen. Bolshevismi oli hänen mielestään äärimmilleen vietyä mielivaltaa, eikä fasismikaan maittanut vanhalle rahvaanpuolueen ja sivistysuskon kannattajalle; puoluediktatuuri ei sopinut poliittisesti kehittyneille kansoille.

Nevanlinna oli kuulunut venäläistämisvuosina myöntyvyyspoliitikkoihin ja sai tästä myöhemmälle poliittiselle uralleen stigman. Hän oli ollut ennen suurlakkoa 1905 lyhyen aikaa valtiovaraintoimituskunnan päällikkö. Vanhat perustuslailliset muistuttivat myöhemmin usein hänen "bobrikovilaisesta" menneisyydestään, vaikka kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikov oli murhattu jo kauan ennen Nevanlinnan senaattoriutta. Kun vanhasuomalaiset irtaantuivat 1909–1913 myöntyvyyslinjasta, Nevanlinna piti selvän eron vanhoillisimpaan myöntyvyyssiipeen, mutta vältti toisaalta liittymästä puolueen innokkaimpiin puhdistajiin. Hän ei vuonna 1917 uskonut itsenäistymisen mahdollisuuksiin, ja 1918 hän oli monarkisti, joka olisi halunnut muuttaa eduskunnan kaksikamariseksi ja tuoda siihen mukaan intressiryhmien edustajia. Hän oli selvästi pettynyt demokratiaan ja parlamentarismiin ja kaipasi niille kontrollia, tai edessä olisi uusi vallankumous.

Nevanlinnan aatteellisuus esti sellaisen tilanteisiin mukautuvan joustokyvyn, joka oli hänen poliittisella aisaparillaan, vanhasuomalaisuuden ja kokoomuslaisuuden pitkäaikaisella vahvalla nimellä Lauri Ingmanilla. Nevanlinna oli tässä suhteessa lähempänä Paasikiveä. Muodollisesti korkein asema, minkä Nevanlinna saavutti, oli pari viikkoa kestänyt kausi tynkäeduskunnan puhemiehenä syksyllä 1918. Silloinkin hän kuitenkin vain tavallaan piti paikkaa Ingmanille, joka oli ulkomailla eikä siksi voinut tulla ennen paluutaan valituksi. Ingmanin palattua Nevanlinna välittömästi erosi.

Jonkinlaisena anakronismina on pidettävä sitä, että Nevanlinna valittiin puolueessa näkyviin johtoasemiin, vaikka monille oli ilmeistä, ettei hän ollut kotonaan modernissa politiikassa ja uudessa poliittisessa tapakulttuurissa. Hän oli Suomalaisen Puolueen virallinen puheenjohtaja 1906–1913 ja päätoimittaja sekä Uudessa Suomettaressa että Uudessa Suomessa. Mikään järjestöihminen hän ei kuitenkaan ollut, vaan puolueen organisaation loi ja sitä pyöritti puoluesihteeri (->) K. N. Rantakari, ja tämän erottua puoluesihteerin virasta 1910-luvun alussa puolueorganisaatio päätyikin melkoiselle kesannolle. Lehtityö sopi Nevanlinnalle paremmin, koska siinä saattoi olla myös aatteellinen, mutta vaikka Nevanlinna toimi pitkään päätoimittajana, hän ei ollut journalistisessa mielessä mitenkään omaleimainen tai innovatiivinen. Kyseessä oli ennemminkin puolueen johtoasemista seurannut päätoimittajuus, eikä Nevanlinnalla näytä olleen paljonkaan journalistista aktiviteettia pää-äänenkannattajan ulkopuolella.

Anakronismia on havaittavissa myös siinä, että edellä mainituista parlamentaariselle demokratialle kriittisistä ajatuksistaan huolimatta Nevanlinna oli toisaalta jatkuvasti sosiaalireformismin perinteiden puolustaja oman puolueen sisällä. Kun hän joutui pois Uuden Suomen johdosta 1922, hän oli nimenomaan jyrkän oikeistolaisen puhdistuksen uhri. Hänen katsottiin puolustaneen liian innokkaasti Tarton rauhaa, suhtautuneen kylmästi itäkarjalaisten kansannousuun sekä kannattaneen eduskunnassa teollisuuden ja liike-elämän intressien vastaista verotuspolitiikkaa. Nevanlinna oli edelleen kannattanut verotuksen painopisteen suuntaamista varakkaisiin luokkiin.

Itse asiassa puhdistuksen kohteena olleen politiikan varsinainen pääarkkitehti oli ennemminkin Ingman kuin Nevanlinna. Ingmanilla ei kuitenkaan ollut virallista asemaa, johon olisi päästy kiinni, ja Nevanlinnan "ylimysmäinen" ja mahtipontisen retorisena pidetty esiintymistapa herätti enemmän aggressioita. Nevanlinna näyttää tietoisesti tyytyneen osaansa puolueen jyrkän oikeiston tyytymättömyyden ukkosenjohdattimena, jotta Ingmanin asema ja poliittinen ura säästyisivät – kuten ne sitten säästyivätkin. Hän nähtävästi mielsi poliittisen uransa tarkoituksen olevan ennemminkin palvella Ingmanin "sekundanttina" kuin luoda omaa valtiomiesuraa. Ingmanilla oli tähän paremmat edellytykset, ja Nevanlinna tunsi suurta kunnioitusta tämän poliittista vaistoa ja tarkkanäköisyyttä kohtaan. "Missä Ingman on mukana, sinne katson minäkin voivani mennä", hän tiivisti.

Muutoin Nevanlinna turhautui 1920-luvulla täysin politiikkaan ja erityisesti omaan puolueeseensa, johon hänen mukaansa ei enää kunniallinen mies voinut kuulua. Vanha poliittinen toveripiiri ihmetteli jo huolestuneena, vaikkakin turhaan, mitä puoluetta hän mahtoi äänestää. Vuoden 1922 jälkeen hänen ainoa poliittissävyinen roolinsa oli kokoomuksen mandaatti eduskunnan pankkivaltuusmiehenä, ja tätäkin asemaa vastaan monet kokoomuslaiset nurisivat.

Takaiskuistaan huolimatta Nevanlinnan ura oli yksi pitkäaikaisimpia vaikuttajauria 1900-luvun alkupuolella, ja hänen vaikutuksensa oli merkittävä vaikkakaan ei näkyvä. Talouden asiantuntijana hänen puoleensa käännyttiin vielä hänen poliittisen uransa jälkeenkin. Hän oli laatimassa Suomen Pankin ohjesäännöstöä ja valtion finanssipolitiikan sääntöä.

Nevanlinnan ongelma oli kuitenkin, että huolimatta materialistisesta tieteenalastaan ja politiikkaan uppoutuneesta urastaan hän oli kuitenkin tavallaan jo maille menneen idealismin ja henkisen maailmankuvan edustaja. Hän oli liikaa Hegelin ja Snellmanin henkinen sukulainen Karl Marxin, Väinö Tannerin ja Maalaisliiton aikakaudelle. Nevanlinnan poikkeuksellisuutta kuvastaa kuitenkin se, että kun tällainen asetelma vie edustajansa usein jyrkkään radikalismiin ja suvaitsemattomuuteen, jopa äärimmäisiin poliittisiin suuntauksiin, Nevanlinna tuntuu koko ajan käsittäneen asemansa ja ymmärtäneen, etteivät muut kyenneet seuraamaan hänen ajatteluaan. Hän ei toisin sanoen ottanut itseään ja filosofiaansa kuolemanvakavasti, eikä häntä varsinaisesti inhottu oikeiston ulkopuolellakaan.

Ernst Nevanlinna kuoli 7.9. 1932 vain 59 vuoden iässä ja yllättävästä syystä: uimaretkellä vähäisen haavan kautta saatuun verenmyrkytykseen.

Ernst Fredrik Neovius vsta 1906 Nevanlinna S 10.5.1873 Pielisjärvi, K 7.9.1932 Helsinki. V ylimetsänhoitaja Otto Anders Oleg Neovius ja Eva Kumlin. P1 1899 - 1904 (ero) Olga Elinda Neovius S 1878, P1 V kenraaliluutnantti Tomas Fredrik Bruno Neovius ja Antonina Strekalova; P2 1910 - lehtori Ines Nystén S 1873, K 1963, P2 V Joensuun pormestari Johan Alfred Nystén ja Fanny Vilhelmina Holmström.

URA. Ylioppilas Hämeenlinnan klassillisesta lyseosta 1890; filosofian kandidaatti 1894, lisensiaatti 1899, tohtori 1903; ylempi hallintotutkinto 1901. Kansantalouden ja finanssien opintoja Berliinissä, Leipzigissa 1899 - 1900.

Turun suomalaisen klassillisen lyseon opettaja 1895; Helsingin Suomalaisen reaalilyseon opettaja 1896 - 1899, 1900 - 1901; yliopiston historian dosentti 1900 - 1903; senaatin valtiovaraintoimituskunnan kamreeri 1902 - 1905; Uuden Suomettaren päätoimittaja 1906 - 1913; Kauppakorkeakoulun kansantalouden opettaja 1913 - 1919; Uuden Suomen päätoimittaja 1919 - 1922; Turun yliopiston kansantalouden vt. professori 1922 - 1924; Helsingin yliopiston finanssiopin professori 1924 - .

Valvojan toimitussihteeri 1897, toimituksen jäsen 1901; Suomen Osuustoimintalehden toimituksen jäsen, toimitussihteeri 1915 - 1917.

Senaattori, valtiovaraintoimituskunnan päällikkö 1905; Suomalaisen Puolueen / Kansallisen Kokoomuspuolueen kansanedustaja (Hämeen läänin pohjoinen vaalipiiri) 1907 - 1913, (Turun läänin eteläinen vaalipiiri) 1917 - 1921; eduskunnan puhemies 1918; eduskunnan pankkivaltuusmiesten jäsen 1919 - , varapuheenjohtaja 1920 - , puheenjohtaja 1925 - ; Suomalaisen Puolueen puheenjohtaja 1906 - 1913, 1916 - 1918; Kansallisen Kokoomuspuolueen valtuuskunnan jäsen 1919-20.

Wiipurilaisen Osakunnan inspehtori 1926 - 1929.

Kansantaloudellisen yhdistyksen puheenjohtaja 1905; Suomalaisen Tiedeakatemian apujäsen 1908, jäsen 1922; Suomalaisen kirjallisuuden edistämisrahaston johtokunta 1908 - 1916; Pellervo-Seuran johtokunta 1915 - 1916, neuvottelukunta; Suomen Historiallisen Seuran tutkijajäsen 1918; Rautatiehallituksen neuvottelukunta 1919 - 1927; Suomalaisen Nuijan puheenjohtaja.

TUOTANTO. Suomen raha-asiain järjestämisestä Porvoon valtiopäiviä lähinnä seuranneina vuosina. 1899; Suomalaisen puolueen kieliohjelma. 1906; Murrosajoilta muistoja ja kokemuksia I. 1913: Rahakysymyksemme vaiheista; Uusi Suometar 1869 - 1918. 1919; Suomen valtion tulo- ja menoarvio. 1921; Osakeyhtiöiden verotus. 1922; Verotus ja pääoman muodostus. 1923; Taloudellisia välttämättömyyksiä. 1926; Osuustoiminnan verotus tutkimuksessa ja lainsäädännössä. 1928; Julkinen talous ja sen asema yhteiskunnallisessa talouselämässä. 1930; Pääoman puute, setelistön lisääminen, rahan arvo. 1931; Suomen Pankki : mitä sen pitää tehdä, mitä se voi tehdä, mitä se ei voi tehdä. 1931; Yhteiskunnallisen talouselämän pääpiirteet. 1932; Aatteita ja ihmisiä. 1933; Suomen valtiontalous : menot. 1933; lukuisia artikkeleita.

LÄHTEET JA KIRJALLISUUS. Ernst Nevanlinnan arkisto. Ines Nevanlinnan arkisto, Kansallisarkisto.

Ernst Nevanlinna : muistosanoja. 1936; P. Leino-Kaukiainen, A. Uino, Suomalaiskansallinen kokoomus : Suomalaisen Puolueen ja Kansallisen Kokoomuspuolueen historia vuoteen 1929. 1994; H. Salokorpi, Ernst Nevanlinnan aatemaailma : aatemaailman taustan, yleisen sisällön sekä yhteiskunnallisten ja talouskäsitysten tarkastelu / teologisen etiikan ynnä uskonnonfilosofian tutkielma, Helsingin yliopisto. 1977; H. Salokorpi, Pietarin tie : Suomalainen puolue ja suomettarelainen politiikka helmikuun manifestista 1899 Tarton rauhaan 1920. 1988; V. Vares, Konservatiivi ja murrosvuodet : Lauri Ingman ja hänen poliittinen toimintansa vuoteen 1922. 1993; Vesa Vares, Ernst Nevanlinnan henkilökuva. Suomen Kansallisbiografia, SKS Helsinki 1997-.

Artikkeli perustuu Suomen Kansallisbiografiassa julkaistuun henkilökuvaan.

JULKISET MUOTOKUVAT JA MUISTOMERKIT. Reliefit: E. Halonen. 1934. Maalaukset: T. Miesmaa. Wiipurilainen Osakunta.

Vesa Vares

julkaistu 21.1.2009