Rainio, Kullervo

Kullervo Rainio

Syntymäaika:
10.8.1924

Paikkakunta:
Jyväskylä, Helsinki

Merkittävimmät toimet:
kansanedustaja
professori
 

Kansanedustaja, Sosiaalipsykologian professori

Kullervo Rainio toimi Kokoomuksen kansanedustajana vuosina 1972–1977, jonka jälkeen siirtyi Suomen Perustuslailliseen Kansanpuolueeseen. Helsingin yliopistossa sosiaalipsykologian professorina toiminut Rainio tuli tunnetuksi erityisesti vapaan tiedonvälityksen puolestapuhujana ja 1970-luvun vasemmistoradikalismin vastustajana.

Ylioppilaaksi Kullervo Rainio pääsi Jyväskylän lyseosta vuonna 1942, jonka jälkeen maaliskuussa 1943 aloitti asepalveluksen Riihimäen Tykistökoulutuskeskus 3:ssa. Jatkosotaan hän osallistui Kenttätykistörykmentti 19:n II patteristossa ollen mukana mm. Valkeasaaren, Siiranmäen Vehmaisten suunnan sekä Tali-Ihantalan taisteluissa. Vuoden 1944 kovien torjuntataisteluiden jälkeen hänet komennettiin upseerikouluun Niinisaloon, jossa kävi upseerikoulukurssin 59.

Sodan päätyttyä Rainio aloitti Helsingin yliopistossa psykologian opinnot 1945 valmistuen filosofian maisteriksi 1950. Psykologian ohella Rainio opiskeli filosofiaa, logiikkaa ja kirjallisuutta. Jo ennen valmistumistaan Rainiota pyydettiin Teollisuuden Työnjohto-opistoon, jossa hän toimi mm. opettajana ja tutkijana. Tässä työssä kertynyttä aineistoa Rainio sittemmin käytti johtajaominaisuuksia käsittelevässä väitöskirjassaan, joka valmistui vuonna 1955. Rainion myöhemmät tieteelliset tutkimukset ovat keskittyneet sosiaalisen vuorovaikutuksen ja siihen liittyvän kognition tutkimiseen. Yliopisto-opintojen aikana 1940- ja 1950-luvulla Rainio tuli tunnetuksi myös runoilija. Kaiken kaikkiaan hän on julkaissut seitsemän runokokoelmaa.

Politiikkaan ja ympäröivään yhteiskuntaan Rainio ei tieteenmaailmaan uppoutuneena teoreetikkona juurikaan kiinnittänyt huomiota vielä 1950- ja 1960-lukujen aikana. Kongressimatkat, luennot, artikkelit ja teorioiden kehittelyt veivät kaiken huomion ja ajan. Tärkeintä hänelle oli olla riippumaton ja tulla omillaan toimeen. Rainio onkin todennut olleensa tuohon aikaan politiikan suhteen kuin ”tynnyrissä kasvanut tyttö”. Työn ja teorian täyttämään elämään eivät noottikriisit ja muut yhteiskunnalliset tapahtumat mahtuneet.

Rainion kohdalla poliittinen herääminen alkoi hiljalleen vasta Tšekkoslovakian miehityksen myötä vuonna 1968. Miehityksen aikoihin eräs Helsingin yliopiston sosiaalipsykologian laitoksella vieraileva tshekkiylioppilas pyysi Rainiolta apua, jotta voisi jäädä pakolaiseksi Suomeen. Kyvyttömyys auttaa hädässä olevaa opiskelijaa aikakauden poliittisessa ilmapiirissä toi politiikan lähelle. Äidin nuoruusvuosien elämänohje ”Älä mene, poikani, politiikkaan” alkoi hiljalleen murentua. Samana vuonna kun Urho Kekkonen valittiin kolmannen kerran tasavallan presidentiksi, Rainio kirjoitti Valta ja vallan käyttö -kirjan, jonka myös maanisä noteerasi lähettämällä kiitoskortin.

Tammikuussa 1970 maanpuolustuskurssin aikana Kullervo Rainio havahtui sekä Suomessa että muualla maailmassa tapahtuvaan ns. informaatiosodankäyntiin. Yhtäkkiä ylioppilaslevottomuudet, suomalaisen yhteiskunnan vasemmistolaistuminen, Neuvostoliiton ihannointi, antiamerikkalaisuus ja mies ja ääni -periaatteen vaatimukset korkeakoulujen hallinnossa näyttäytyivät uudessa valossa. Sosiaalipsykologian professorina Kullervo Rainio näki aitiopaikalta miten ylioppilasmaailma radikalisoitui 1960-luvun aikana. Vasemmistoradikalismin ohella Rainio huolestui Eino S. Revon johtaman Yleisradion toiminnasta vasemmiston äänitorvena. Kullervo Rainion huolestuneet näkemykset nk. reporadion ohjelmatoiminnasta ja käytöstä poliittisen manipulaation välineenä vasemmiston ja oikeiston välisessä informaatiosodassa, herättivät suurta kiinnostusta erityisesti Kokoomuksen piirissä. Rainion mukaan vasemmistoradikaalit osasivat hyödyntää sosiaalipsykologian tarjoamaa keinovalikoimaa. Kaksivaihe-teoriaan kuului, että tiedotusvälineiden ohella käytettiin manipulaation apuna agitaattoreita, jotka välittivät tiedotusvälineistä saatua tietoa eteenpäin kuppiloissa ja kapakoissa.

Yliopistomaailman kuohuntojen myötä Rainiosta tuli yksi vasemmistoradikalismin ja yliopiston hallinnonuudistuspyrkimysten näkyvimpiä vastustajia. Mies ja ääni -periaatteen vastustaminen ja vasemmistovetoisen yleisradion kritiikki tekivät hänestä epäsuositun professorin vasemmistoradikaalien yliopisto-opiskelijoiden keskuudessa. Hän joutui työskentelemään radikalismin kiihkeimpiin keskuksiin kuuluvassa Helsingin Kalliossa sijaitsevassa Franzeniassa, johon Helsingin yliopiston sosiaalitieteet oli sijoitettu. Opiskelijoiden vaatimukset Rainion erottamisesta ja joutuminen lähes päivittäin parjatuksi yliopiston käytävillä teki politiikkaan siirtymisen helpoksi. Rainion kohdalla tie Kansallisen Kokoomuksen jäseneksi kävi radikalisoituneen yliopistomaailman ja häntä vastaan suunnatun henkisen terrorin kautta.

Vuoden 1972 eduskuntavaalien alla Rainion pyysi eduskuntaehdokkaaksi Kokoomuksen puoluesihteeri Veikko Tavastila, joka oli myös Rainion vanha luokkakaveri Jyväskylän lyseon ajoilta. Rainion pääsikin ensi yrittämällä eduskuntaan. Kokoomuksen eduskuntaryhmässä hän kuului ns. oikeistosiipeen. Läheisimpiin hengenheimolaisiin lukeutuivat (->) Tuure Junnila, Pentti Mäki-Hakola, Eero Lattula, Alli Vaittinen-Kuikka, Mikko Asunta ja Timo Mäki. Eduskunnassa Rainio pyrki kokoamaan puoluerajat ylittävää ryhmittymää, joka jarruttaisi vasemmistolaisen politiikan etenemistä. Yhteistyökokouksiin osallistuivat kokoomuslaisten ohella mm. RKP:n kansanedustajat Georg C. Ehrnrooth ja Victor Procopé sekä liberaaleista Olavi Borg ja Irma Toivonen. Yhteistyöpalaverit pidettiin yleensä Kokoomuksen ryhmähuoneessa mutta joskus myös Rainion kotona. Poliittisen kokemattomuutensa takia Rainio ei kuitenkaan ymmärtänyt, että puoluerajat ylittävä yhteistoiminta saatettiin joissakin tapauksessa tulkita jopa puoluetta hajottavaksi toiminnaksi. Tämä tuli esiin etenkin Kokoomuksen asettuessa Urho Kekkosen uudelleenvalinnan taakse vuoden 1978 presidentinvaaleissa.

Eduskuntaan päästyään Kullervo Rainio joutui pian törmäyskurssille Kokoomuksen puoluejohdon kanssa, sillä välillä Rainio esitti liiankin kriittisiä mielipiteitä sekä vasemmistoa että Urho Kekkosta kohtaan. Puolueen yleislinjan vastaisesti Rainio mm. vastusti loppuun saakka presidentti Urho Kekkosen toimikauden jatkamista neljällä vuodella ns. poikkeuslain turvin. Poikkeuslain läpimenon estämiseksi Rainio kutsuikin kotiinsa muutamia kokoomuslaisia kansanedustajia käymään keskustelua jatkotoimenpiteistä. Lopulta perustuslakivaliokunnan puheenjohtaja Juuso Häikiön esityksestä päädyttiin nimien keräämiseen julkilausumaan, jossa sitouduttiin äänestämään kiireellisyyttä vastaan. Nopeasti kävi kuitenkin ilmi, että poikkeuslainvastaiselta hankkeelta puuttui laajempi tuki. Lopullinen ratkaisu poikkeuslain läpimenon hyväksi tapahtui kun SMP:stä lähteneet SKYP:läiset irrottautuivat poikkeuslainvastaisesta rintamasta. Poikkeuslakitaistelun aikana Rainio oli aktiivisesti mukana myös monissa puhetilaisuuksissa, joista suurinta huomiota sai messuhallissa pidetty kansalaiskokous, joka lehdistössä uutisoitiin Lapuan liikkeen paluuna. Vuoden 1973 aikana myös Rainion ja Kokoomuksen Nuorten Liiton välit kiristyivät. Rainio kritisoi sekä Tuhatkunnan menoa mies ja ääni -periaatteen taakse että kokoomusnuorten osallistumista Berliinin nuorisofestivaaleille. Rainion mukaan oli naivia olettaa, että menemällä festivaaleihin mukaan voisi saada vaikutusvaltaa taistolaisten junttaamissa porukoissa.

Vuoden 1975 eduskuntavaaleihin Rainio sai vetoapua yllättävästä suunnasta, Pirkkalasta. Keväällä 1975 Kullervo Rainio oli kuullut Itsenäisyyden Puolesta r.y:n puheenjohtajalta, maisteri Heikki Eskeliseltä, Pirkkalan omalaatuisesta historianopetuskokeilusta. Saatuaan käsiinsä ns. Pirkkalan monisteen, joka oli opetuskokeilun nimissä tehty yritys tuoda kommunistista ideologiaa peruskoulun opetukseen, Rainio teki asiasta eduskunnassa kirjallisen kyselyn, joka johti laajaan lehdistökeskusteluun. Hämmästyksekseen Rainio huomasi, että moniste oli monin paikoin suora kopio Petroskoissa ilmestyneestä historian oppikirjasta. Koulukokeilun ”syylliseksi” nimettiin lopulta Tampereen yliopiston psykologian professori Tapio Nummenmaa. Pirkkalan koulukokeiluun liittyneen kohun myötä Rainio sai syksyllä 1975 pidetyissä eduskuntavaaleissa yli 11 000 ääntä.

Kokoomuksen ja Kullervo Rainion tiet olivat kuitenkin kulkemassa eri suuntiin. Rainion avoin äärivasemmistoa vastustava toiminta hankaloitti hänen asemaansa puolueessa ja eduskuntatyössä. Rainion asemoitumista neuvosto- ja kommunisminvastaisena poliitikkona alleviivasi myös hänen yrityksensä poistaa budjetista Lenin-museolle osoitettua määrärahaa. Puoluejohdon ja 1973 puoluekokouksen linjausten mukaan Kokoomus oli siirtymässä yhä selvemmin Urho Kekkosen presidenttiyttä tukevalle linjalle ja ns. Paasikiven-Kekkosen linjalle. Kurssi sai jatkoa, kun 1975 puoluekokouksessa puolue asettui kannattamaan Urho Kekkosen uudelleenvalintaa 1978 presidentinvaaleissa. Kullervo Rainio sen sijaan suhtautui Urho Kekkosen presidenttiyteen kielteisesti.

Puoluejohto joutuikin kiusalliseen tilanteeseen Rainion esiintyessä Itsenäisyyden Puolesta r.y:n Porin kauppaoppilaitoksella pidetyssä Snellman-juhlassa 22.5.1977. Samassa tilaisuudessa kun oli puhujana perustuslaillisten presidenttiehdokas Ahti M. Salonen. Porin tilaisuuden aikoihin kansanedustaja Timo Juti lähetti kirjeen puolueen puheenjohtajalle, Harri Holkerille, jossa vaadittiin Rainiota jättäytymään pois Snellman-juhlasta, jossa esiintyisi avoimen Kekkos-vastainen perustuslaillisten presidenttiehdokas. Holkeri kehotuksesta huolimatta Rainio päätti osallistua tilaisuuteen. Menettelystään Rainio sai varoitukset sekä eduskuntaryhmältä että puoluevaltuustolta. Kansanedustajan riippumattomuutta korostaneelle Rainiolle varoitukset olivat liikaa ja hän päätti erota Kokoomuksen eduskuntaryhmästä ja puolueesta. Lehdistölle antamassa tiedonannossaan puoluejohdon ja Rainion välisten linjaerimielisyydet tulivat peittelemättömästi esiin Rainion todetessa, ettei Kokoomus voi ”tehokkaasti vastustaa koko maan kannalta onnetonta kansanrintamapolitiikkaa ja samanaikaisesti ylistää sen aikaansaajaa ja suosijaa, Urho Kekkosta”.

Kokoomuksesta erottuaan Rainio pysytteli aina vuoden 1977 syksyyn asti puolueiden ulkopuolella. Kosiskelijoita ilmaantui niin RKP:stä kuin Keskustastakin. Merkillisin tarjous tuli kuitenkin SMP:n Veikko Vennamolta, joka pyysi Rainiota jopa puolueensa presidenttiehdokkaaksi. Miten vakavasti otettava tämä tarjous oli, sitä ei tiedetä. Rainion mukaan tarjous tehtiin kahden kesken ja Vennamon ensin vilkaistuaan ympärilleen, ettei kukaan sitä vahingossakaan kuulisi. Lopulta Rainio liittyi Georg C. Ehrnroothin johtamaan Perustuslailliseen Kansanpuolueeseen, jossa hän myös toimi varapuheenjohtajana. Perustuslaillinen puolue oli luonteva valinta, sillä Rainio kuului jo Kokoomuksessa ns. perustuslailliseen siipeen. Rainio oli myös tehnyt Georg C. Ehrnroothin kanssa yhteistyötä jo 1973 poikkeuslain vastustamisen yhteydessä. Uuteen puolueeseen siirtyminen ei kuitenkaan avannut poliittisen vaikuttamisen paraatiovia. Yhteistyö pienessä puolueessa ei ollut helppoa eikä perustuslaillisten poliittinen voiman tarjonnut poliittisia vaikutusmahdollisuuksia. Eduskuntavaaleissa 1978 Rainio ei tullut enää valituksi, eikä Perustuslaillinen Kansanpuolue saanut ainuttakaan kansanedustajaa. Viimeinen poliittinen yritys oli Rainion nousu vuonna 1980 Helsingin kaupunginvaltuustoon. Kunnallispoliittisena ummikkona ja politiikkaan pettyneenä hän kuitenkin jätti valtuuston jo seuraavana vuonna.

Eläkevuosinaan Rainio on jatkanut kirjoittamista tekemällä mm. kolme omaelämäkerrallista muistelmateosta sekä perehtynyt professori K. V. Laurikaisen johdolla kvanttifysiikan taustafilosofiaan.

Vanhemmat: Kansakoulunopettaja Väinö Johannes Rainio (Erikson), kansakoulunopettaja Helga Maria Ikonen.

Avioon 1952 FM Ritva Kyllikki Hanhinevan kanssa. - Ero 1970. Lapset: Vesa Akseli, synt. 1955 (sittemmin eläinlääketieteentohtori, erityisalana alkionsiirto, myöhemmin Eelan ja sitten Eviran palveluksessa), Antti Kullervo, synt. 1957 (sittemmin dipl.ins., mm. Sitran tietoyhteiskuntaprojektin johtaja, Navinova Oy:n johtaja). Toinen puoliso hammaslääkäri Laura Asteri Snellman vuodesta 1970.

URA. Ylioppilas 1942; filosofian maisteri 1950; filosofian tohtori 1955. Opintomatkoja Saksaan, Sveitsiin ja Yhdysvaltoihin (Asla Research Grant 1955–1956)

Karstulan yhteiskoulun matematiikan opettajana 1946–1947; Helsingin kaupungin ammatinvalinnanohjauksen tarkkailijana 1947–1951; Teollisuuden Työnjohto-opiston psykologina 1951–1958; Vapaa tutkija 1958–1962; Psykologian dosentti Kauppakorkeakoulussa 1958–1962; Sosiaalipsykologian dosentti Helsingin yliopistossa 1958–1964; Tampereen yliopiston psykologian professori 1962–1964; Helsingin yliopiston sosiaalipsykologian professori 1964–1986.

Kansallisen Kokoomuksen kansanedustaja 1972–1977. (Helsingin vaalipiiri); Suomen Perustuslaillisen Kansanpuolue kansanedustaja 1977–1978. (Helsingin vaalipiiri); Helsingin kaupunginvaltuuston jäsen 1980–1981.

Suomen Psykologisen Seuran jäsen (toiminut myös puheenjohtajana); Kompleksi ry:n perustajajäsen ja puheenjohtaja; Suomen Filosofisen Yhdistyksen jäsen 1950- ja 60-luvuilla; Status ry:n kunniajäsen; Luonnofilosofian Seuran perustajajäsen ja ensimmäinen puheenjohtaja 1989–1990; Kirjailijaliiton jäsen v:sta 1950; Jyväskylän Taitelijayhdistyksen perustajajäsen; Keski-Suomen Kirjailijat ry:n kunniajäsen; Keskisuomalaisen Osakunnan kunniajäsen; Reservin vänrikki 1958; Maanpuolustuskurssi 35, v. 1970; Luutnantti 1970

Kunnianosoitukset: Suomen Leijonan komentajamerkki, Jatkosodan muistomitali, 18. Divisioonan muistoristi, Sininen Risti.

TIETEELLINEN TUOTANTO

Leadership qualities. 1955 (väitöskirja); Käytännön psykologia I - II. 1954 - 1956; Valta ja vallan käyttö. 1968; Sosiaalipsykologian oppikirja (yhdessä Klaus Helkaman kanssa). WSOY 1973; Stochastic Field Theory of Behavior. 1986; Tietokonesimuloinnin opas. 1988; Todellisuus ja kuvajainen (yhdessä K.V. Laurikaisen kanssa). WSOY 1990; Vastaa minulle, maailma! : Psykologin näkökulma todellisuuteen. Yliopistopaino 1993; Tapahtumisen yleinen kuvaus; tieteittenvälinen todennäköisyysmatemaattinen tarkastelu. Helsingin yliopiston sosiaalipsykologian laitoksen tutkimuksia 1/98. 75 s; Älyn älyäminen ja muita psykologis-filosofisia kommentaareja. 2005; Kvantti ja kognitio; dynaamisen psykologian tarkastelua kvantti-viitekehyksessä. Luonnonfilosofian seuran julkaisuja XIV, 2006; Diskreetti prosessimalli kvantti- ja tajuntasysteemeihin sovellettuna. Luonnonfilosofian seuran julkaisuja XV, 2006.

MUU TUOTANTO

Nurkkapöydässä. 1945; Lapsellinen yksinpuhelu. 1946; Tietämättä mistään. 1950; Runoja. 1951; Nämä kuvat. 1958; Runoja. 1958; Valitut runot. 2000; Informaatiosota ja vapaa ihminen. 1971; Ihmisyys ja isänmaa. 1979. Kullervo Rainio on kirjoittanut kolme muistelmateosta: Liikana syntynyt. 1991; Tytöt, tykit ja runot. 1994 ja As-duuri-valssi ja runoilijan sielunelämää. Muistikuvia 1945–1950. 1996.

LÄHTEET:

Markus Aaltonen (toim.): Miten meistä tuli kansanedustajia. 2007; Keijo K. Kulha: Kullervo Rainio. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. (viitattu 18.11.2008). Saatavissa: http://www.kansallisbiografia.fi; Kullervo Rainion haastattelu 22.1.2007; Kullervo Rainion kotisivu [http://personal.inet.fi/koti/kullervorainio/], 18.11.2008; Jarmo Viljakainen. Reporadio. Yleisradion vaaran vuodet 1965-1972. 2008.

Riku Keski-Rauska
Julkaistu 5.12.2008