Rantakari, Kaarle Nestori

Kaarle Nestori Rantakari

Muut nimet:
Grönqvist

Syntymäaika:
21.1.1877

Kuolinaika:
26.7.1948

Paikkakunta:
Loimaa, Orivesi

Merkittävimmät toimet:
kansanedustaja
päätoimittaja

 

Uuden Auran päätoimittaja, kansanedustaja, ulkoasiainministeriön osastopäällikkö

K. N. Rantakari kuului suomalaisen politiikan harmaiden eminenssien ja kabinettijyrien raskaimpaan sarjaan. Hän kulki monikymmenvuotisen poliittisen uran erilaisten poliittisten projektien kuninkaantekijänä, joka ei välttämättä päässyt – tai edes halunnut – näkyviin kruunausvaiheessa. Hänen julkisia roolejaan olivat sanomalehtien poliittisesti värikäs päätoimittaja, vanhasuomalaisten puoluesihteeri ja lyhytaikainen kansanedustajakin, mutta paljon suurempi oli hänen vaikutusvaltansa kulissien takana.

Maalaisliittolainen Santeri Alkio tallensi päiväkirjaansa eloisan analyysin K. N. Rantakarin urasta tämän ainoana kansanedustajavuotena 1917: "Tämä Rantakari! Suomettaren entinen Lehteri-Jussi. Runosieluinen haukkuja. Hän on nyt 10-vuotiskautena käynyt kehitysjakson: sosialidemokrati – suomettarelaisten häikäilemätön puoluesihteeri ja perustuslaillisuuden ruoska – nuorsuomettarelaisuuden johtaja, taloudellinen vasemmistolainen – ja perustuslaillisten ja suomettarelaisten yhteen sovittaja – mies, joka asettaa palkkakysymyksen U. Aurassa harrastuksensa lopputarkoitukseksi ja eroaa tullakseen Salaman hankintaosaston johtajaksi – eroaa sieltä kun ei saa ensimmäistä paikkaa yhtiön johtajana ja käy Karjalan pankin johtajaksi – nyt on eduskunnassa äärimmäisen taloudellisen ja valtiollisen oikeiston yritteliäs kukko, kaikille suuri kysymysmerkki. Siis merkillisimpiä olentoja poliittisessa elämässämme. Sellaiseen ei lahjaton mies kykene. Tämä luonne ansaitsee tutkimusta. Hänessä on eräs kaikkein kiitollisimpia tutkittavia nykyisen historiamme henkilöistä." Mikäli Alkio olisi voinut nähdä tulevaisuuteen, lista olisi vielä pidentynyt ja johtopäätös tullut entistä oikeutetummaksi.

Kaarle Nestor Rantakari (vuoteen 1906 Grönqvist) syntyi ratamestarin poikana Loimaalla 27.1.1948 ja kävi koulunsa Oulussa. Hän luki itsensä Helsingissä filosofian maisteriksi, mutta ei suuntautunut tieteelliseen toimintaan samalla tavalla kuin lähes kaikki muut hänen aikansa merkittävät suomettarelaispoliitikot: Rantakarin appi (->) J. R. Danielson-Kalmari, (->) J. K. Paasikivi, (->) Ernst Nevanlinna ja (->) Lauri Ingman. Rantakari suuntautui akateemisuuden sijasta välittömästi yhteiskunnalliseen toimintaan. Hän oli toiminnan järjestöorganisaattori ja oikeiston todellinen käytännön politiikan tuottaja keski- ja alatasolla, samaan aikaan kun puolueen valtiomiehiksi mielletyt nimet keskittyivät vain ylätason toimintaan.

K. N. Rantakari tunnetaan yhteiskunnallis-poliittiselta uraltaan konservatiivisena poliitikkona ja oikeistolaisena talousmiehenä. Mutta kuten Suomen 1900-luvun alun konservatiiveilla yleensäkin, hänellä oli taustallaan varsin radikaali menneisyys. Kun Paasikivi mainitsi kerran yksityiskirjeessään tulleensa 1890-luvulla "melkein sosialistiksi", Rantakari todella oli aluksi sosialidemokraatti ja mukana allekirjoittamassa niin sanottua Kotkan julistusta, josta sosialistisen vasemmiston historia Suomessa varsinaisesti alkoi.

Rantakari siirtyi kuitenkin varsin pian vanhasuomalaisiin. Perusteena oli pääasiassa kansallismielisyys, jota hän katsoi kansainvälisen sosialismin laiminlyövän. 1900-luvun alussa puolueiden rajat olivat vielä epämääräiset ja liukuvat, ja huolimatta monista erimielisyyksistään muun muassa kansallisuus-, talous- ja uskontoasioissa sosialidemokratia ja vanhasuomalaisuus olivat tietyissä yhteiskunnallisissa ja sosiaalisissa kysymyksissä aluksi varsin lähellä toisiaan. Niiden, jotka korostivat kansanvaltaa, kollektiivisia arvoja sekä vähävaraisten aseman kohottamista ja vierastivat Suomen Sosialidemokraattista Puoluetta (SDP) sosialismin kansainvälisyyden vuoksi, oli suhteellisen helppoa omaksua vanhasuomalaisuus ja koettaa vivuta sitä vasemmalle. Rantakarin tavoin reagoineita oli muitakin, esimerkiksi kansatieteilijä Lauri Kettunen. Liikenne toiseen suuntaan oli tosin vieläkin vilkkaampaa – O. W. Kuusisesta alkaen.

Moderni järjestöjyrä

K. N. Rantakari toimi aluksi maakuntalehtien päätoimittajana, mutta jo 28-vuotiaana hän sai myös varsinaisen raskaan sarjan aseman ja tehtävän: hänestä tuli Suomalaisen Puolueen ensimmäinen puoluesihteeri vuosiksi 1905–1911. Samaan aikaan puolueen johtoon nousi muitakin lupaavia nuoria, kuten J. K. Paasikivi ja Lauri Ingman. Näiden sekä Ernst Nevanlinnan ja J. R. Danielson-Kalmarin kanssa Rantakari muodosti puolueen vaikutusvaltaisen sisäpiirin.

Suomalaisessa Puolueessa ja ylipäänsä porvarillisella puoluekentällä Rantakari oli ensimmäinen modernin, massademokratiaan sopivan politiikan organisoija, järjestöjyrä ja sanomalehtiagitaattori. Puolueen edellinen sukupolvi ei tahtonut sopeutua siihen, että uusi poliittinen kulttuuri vaati massojen huomioon ottamista, jopa populismia. Aiemmassa sivistyneen herraseuran politiikassa oli riittänyt suppean piirin tunteminen akateemisessa maailmassa ja johtavien sanomalehtien toimituksissa; oli ollut varaa korostaa ensi sijassa suomalaiskansallista ideologiaa, ei päivänpoliittisia edunvalvontakysymyksiä tai akuutteja sosiaalisia reformeja. Poliittista järjestäytymistä ja organisoitua, ammattimaista politikointia pidettiin tavallaan liian banaalina, laskeutumisena sivistymättömien tasolle, mikä ei sopinut ihanteelliselle kansalliselle puolueelle. Kansaa kyllä oli tavallaan ihannoitu, mutta se miellettiin voimaksi, jota piti sivistää ja kouluttaa – ei seurata. Se ei ollut vielä tarpeeksi kypsä antamaan sivistyneille valtiomiehille ohjeita, vaan sen perushyve oli turmeltumattomuus.

Rantakari, joka oli kotoisin sosiaalisesti vaatimattomista oloista ja kritisoi edelleen kiivaasti yläluokan sosiaalista ja poliittista vanhoillisuutta, edusti aivan erilaista ilmiötä kuin vanhat, arvokkaat esplanadipoliitikot. Hän oli valmis tekemään kaiken, mitä uudenaikaistuneet olot puolueen eduksi vaativat: luomaan järjestöjä, käymään sanomalehdissä polemiikkia toisia puolueita vastaan, ajamaan propagandaa kenttätasolle, kuuntelemaan kentän mielialoja ja sovittamaan sanomansa ja toimintaohjeensa niiden mukaan sekä kiertämään kansalaiskokouksesta toiseen pitämässä puheita. Rantakarin puheet eivät myöskään olleet vaikeaselkoisia luentoja täynnä vieraita termejä, kuten useimpien muiden hänen puolueensa edustajien. Hän osasi kansanomaistaa ja havainnollistaa sanomansa, ja ilman hänen taitojaan ja kykyjään vanhasuomalaisten vaalitulokset olisivatkin epäilemättä olleet venäläistämisvuosina paljon murheellisemmat ja äänten menetys sosialidemokraateille ja Maalaisliitolle vielä suurempaa kuin se oli. Vuoden 1918 valtiomuototaistelun aikana, jolloin Rantakari oli innokas monarkisti, eräs monarkistien peräpohjalainen asiamies tuskitteli aiempien puhujien, muiden muassa Danielson-Kalmarin, vaikeaselkoisuutta. Hän esitti monarkistien keskustoimistolle pyynnön, että Rantakari tulisi puhumaan, sillä peräpohjalainen kansa oli perin härkäpäistä; "se tarvitsee juuri sellaisen henkilön kuin Rantakari on, joka tarttuu härkää suoraan sarvista ja jolta voimat eivät lopu eivätkä otteet heltiä missään mittelyssä. - - Sellainen kuohuttavan itsepintainen nokka kuin peräpohjalaisen tarvitsee sellaisen voitelun ja pehmityksen kuin mikä on ominaista Rantakarin käsittelytavalle."

Suurimman osan poliittisesta käännytystyöstään eri aikoina Rantakari teki sanomalehdissä. Hänen kirjoituksensa, ja erityisesti poleemiset, olivat ajan käytäntöön verrattuna miltei uuvuttavan perusteellisia: usein 4–5 palstaa, kun pääkirjoitus oli yleensä vain 1–1,5 palstaa. Lisäksi hän aina jaksoi kirjoittaa jostakin kiistakysymyksestä niin kauan, että vastustaja väsähti. Ilkeästi tulkiten hänellä oli kerrassaan uskomaton poliittinen nalkutuskestävyys, esimerkiksi hänen ajaessaan Uuden Auran päätoimittajana myöntyvyyssuuntausta pois Suomalaisesta Puolueesta. Yhtä uupumattomasti hän ahdisteli puoluejohdon helsinkiläispoliitikkoja massiivisilla kirjeillään, joilla oli usein melkoinen poliittisen ohjesaarnan luonne.

Rantakarin politiikan tyyli ja sanoman tietty edistyksellisyys – hän nimitti myöntyvyyssuunnanvastaista taisteluaankin "kallistumaksi vasemmalle" – miellytti vanhasuomalaisten nuorempaa polvea. Toisaalta hänen ilmeiset kykynsä ja taitonsa poliittisessa debatissa sekä väsymätön uurastuksensa politiikan "likaisessa työssä" koituivat hänelle myös rasitteeksi. Hän poltti liikaa siltoja takanaan, jotta olisi edes voiton hetkellä päässyt hyötymään menestyksestään. Kun myöntyvyyssuuntaus tuli nujerretuksi vuoden 1913 puoluekokouksessa, puolueen vahvaksi mieheksi nousi Rantakarin sijasta Lauri Ingman, eikä Rantakari päässyt yrityksistään huolimatta seuraavana vuonna Uuden Suomettaren päätoimittajaksi. Häneen jäikin tietty katkeruus puolueen hänen mielestään liian vanhoillista helsinkiläiseliittiä kohtaan, eikä hän tuntunut koskaan pääsevän ajatuksesta, että pohjimmiltaan puoluejohto ei pitänyt häntä tasavertaisena vaan nousukkaana. Puoluejohdon silmissä Rantakarissa oli liikaa häirikköä, ja kuten eräs puoluetoveri totesi, hänellä oli taipumusta käyttää yhdeksäntuumaisia kanuunoita silloinkin, kun pieni hyppysellinen attikalaista suolaa olisi riittänyt.

K. N. Rantakarin aika Uuden Auran päätoimittajana 1911–1916 oli kuitenkin sensaatiomainen. Mikään maakuntalehti ei ollut aiemmin noussut vastaavaan valtakunnalliseen merkitykseen, ja lehden levikki nousi hänen kautenaan jopa ohi Uuden Suomettaren. Turun ja Porin läänin maaherra Wilho Kyttä muistelikin myöhemmin kaiholla: "Ne olivat suuria aikoja. Kun silloin sana lausuttiin, niin kipinä räiskähti. Mutta Rantakari oli Gamaliel, jonka jalkojen juuressa me muut istuimme, kuuntelimme ja ihailimme."

Rantakari valittiin uransa ainoan kerran kansanedustajaksi 1916. Eduskunnan päästyä viimein kokoontumaan Venäjän maaliskuun vallankumouksen jälkeen keväällä 1917 hänen linjansa näytti kääntyneen kahdessakin suhteessa vastakohdakseen. Entinen sosiaalisen radikalismin ja passiivisen vastarinnan edustaja oli eduskunnan oikeistolaisin talousmies ja itsenäisyyssuunnan jarruttelija. Käytännössä tämä ei merkinnyt varsinaista kannanmuutosta, vaan heijasti sitä, että Rantakarin mielestä oli jo saavutettu, mitä saavutettavissa oli. Olisi sekä yhteiskuntarauhan että autonomian vaarantamista yrittää enemmän. Venäjää ärsyttämällä Suomea vietiin "kuin perhosta tuleen", hän valitti.

Kansallisen sivistyksen ajaja

Uuden Auran menestysvaihe jäi ohimeneväksi ja kääntyi K. N. Rantakarin siirryttyä toisaalle nopeaan laskuun jo 1920-luvulla. Hänen pysyvin vaikutuksensa Turussa olikin hänen merkittävä osuutensa Turun suomalaisen yliopiston perustamisessa. Hanke osui ajankohtaan, jossa uskottiin lujasti sivistykseen, edistykseen ja kansallistunteeseen: sivistyksen ja kulttuurin avulla suomalaisuus menestyisi ja saisi oikeutetun paikkansa maailmassa. Ihmisten tuli tavoitella henkisiä arvoja ja toimia epäitsekkäästi kansakunnan hyväksi. Rantakarikin lainasi usein erästä tanskalaista journalistia, jonka mukaan 1800-luvun viimeisinä vuosikymmeninä elettiin onnellista aikaa: ihmisluonteen parhaat ominaisuudet näyttivät tulevan yleisiksi koko maailmassa.

Kansallisidealisti ja sivistysmies Rantakari ajoi Uuden Auran päätoimittajana yliopiston perustamista Turkuun, kaupunkiin, joka hänestä tuntui "hyljätyltä pyhätöltä". Yliopiston tuli olla nimenomaan suomalaiskansallinen, "suomalaisen rodun aateliskirja", joka siltä oli puuttunut. Hän oli otsikoinut kuvaavasti Aika-lehden artikkelissaan 1913: "Suomalainen yliopisto Turkuun tai ei ollenkaan suomalaista yliopistoa." Eräässä yksityiskirjeessä hän mainitsi, että yliopiston perustaminen esimerkiksi Jyväskylään Turun sijasta olisi merkki kansallisluonteelle tyypillisestä "rotutaipumuksesta" väistyä päällekävijöiden tieltä "metsään". Sen jälkeen ei voisi 200–300 vuoteen olla puhettakaan uudesta yliopistosta, olkoon perustetun paikka miten typerä tahansa. Juuri Turku tarvitsi "vastaanottolaitoksen, joka sulattaa lännen kulttuurivaikutelmat sopiviksi suomalaiseen sivistysmaaperään ja täällähän myös puolustussyistä tarvitaan suomalainen yliopisto, sillä tältä taholta uhkaa suomalaista sivistystä vaara korkeamman kulttuurin muodossa. - - Kansa, jolla on tällainen ydin, talonpoikaisluokka, on kypsynyt itsenäiseen elämään. Se uskaltaa itsenäisyytensä puolesta sekä elää että kuolla ja se on kerta sulkeva valtiollisten rajojensa sisään koko Suur-Suomen heimot."

Korkeamman kulttuurin vaaralla Rantakari viittasi ajatuksen, että ilman yliopistoa Lounais-Suomi jäisi Ruotsin kulttuurivirtausten varaan eikä mikään oppilaitos muokkaisi ja soveltaisi niiden parhaita puolia suomalaiseen maaperään. Tämä taas oli välttämätöntä kansallisesti omaleimaisten piirteiden säilymiseksi ja suomalaisuuden kohottamiseksi omilla ehdoillaan tämän korkeamman kulttuurin tasolle. Esimerkiksi Viipurissa yliopisto ei olisi yhtä välttämätön, koska siellä lähin vaikuttaja oli Venäjä, joka oli sivistyskehityksessä Suomea jäljessä. Rantakarin kansallinen motivointi näkyy hänen suurimmasta haaveestaankin: "suomalaisuuden professorin" viran perustaminen.

Rantakarin vaikutus yliopistokysymykseen kuitenkin väheni ja muuttui yhä satunnaisemmaksi, kun hän siirtyi 1910-luvun lopulla Viipurissa pääkonttoriaan pitäneen Savo-Karjalan osakepankin pääjohtajaksi. Käytännön työtä Turun yliopiston organisoinnissa johtivat toiset miehet. Rantakari oli jälleen kerran vaihtanut yhteiskuntasektoria; väliin mahtui vielä lyhyt sisällissodan jälkeinen kausi Suomen ja Venäjän rajamaan komendanttina (1918–1919). Mutta hänet muistetaan edelleen nimenomaan Turun yliopiston syntysanojen lausujana.

1930-luvun paasikiveläisyys

Savo-Karjalan osakepankin konkurssi ja terveyden romahtaminen moneksi vuodeksi siirsivät Rantakarin pitkäksi aikaa pois yhteiskunnallisesta ja poliittisesta elämästä. Hän joutui olemaan syrjässä koko 1920-luvun kiivaan kabinettipolitiikan, joka olisi ollut hänelle kuin katettu pöytä; vuoteen 1930 asti hän oli jopa julistettuna holhouksenalaiseksi. Rantakari koki kuitenkin 1930-luvulla uuden poliittisen kevään maltillisen oikeistolaisuuden äänitorvena, presidentti P. E. Svinhufvudin ja pääministeri T. M. Kivimäen taustavoimana sekä ulkopolitiikassa skandinaavisen suuntauksen salaisena arkkitehtinä. Suomen Sosialidemokraatin pakinoitsija risti hänet Kivimäen nelivuotisen hallituksen aivotrustiksi. Uudessa Suomessa hän toimi vuosina 1930–32 hyvin laajasti luettuna pakinoitsija Johanneksena.

Ulkoasiainministeriön sanomalehtiosaston päällikkönä Rantakari kirjoittikin pääministeri Kivimäen tärkeimmät puheet. Hän mainitsi 1935 eräälle nuoremmalle kollegalleen, että oli kirjoittanut juuri kolmannensadannen puheensa presidentin, pää-, ulko- tai jonkun muun ministerin pidettäväksi. Vuotta aiemmin hän oli ollut ulkoministeriön emissaarina Moskovassa, neuvotellut muiden muassa ulkoministeri Maksim Litvinovin kanssa, enteillyt maailmansodan vaaraa ja puhunut Neuvostoliiton pyrkimyksestä ymmärtää Suomen politiikkaa; toisin sanoen hän puhui kaikkea sitä, minkä tunnemme paremmin Paasikiveltä.

Ulkopolitiikassakin Rantakari oli ollut monesti edelläkävijä. Hän oli ehtinyt olla ennen muita vuonna 1917 saksalaismielinen, vuosina 1919–22 hän piti Ranskaa ja jopa valkoista Venäjää valtioina, joiden kanssa Suomen intressit saattaisivat yhtyä, välillä hän kannatti reunavaltiosuuntausta ja oli 1930-luvulla skandinaavisen suuntauksen arkkitehtejä. Aina hän seurasi ja analysoi myös ulkomaita, mukaan lukien näiden sisäpoliittisia oloja. Silti hän oli itse viime kädessä enemmän sisä- kuin ulkopoliitikko.

Rantakarin asema oli 1930-luvulla kuitenkin pitkälti hänen henkilökohtaisten ominaisuuksiensa varassa ilman merkittävän poliittisen voimakeskuksen tukea. Vaikka hänkin tietenkin hyväksyi kommunisminvastaisen taistelun perusteet, niin hän vastusti kiivaasti oikeistoradikalismia ja oli Kansallisen Kokoomuspuolueen sisällä ensimmäisiä, jotka varoittivat jo kesällä 1930 lapuanliikkeen tavoitteista. Kokoomuksen jyrkkä siipi savustikin hänet 1932 ulos sekä Uudesta Suomesta että puoluetoimistosta, jossa hän oli ollut erikoistehtävissä, vain nimikettä vaille todellisena puoluesihteerinä.

Rantakari sai osittaisen hyvityksen 1936. Paasikivi palautti puolueen maltillisuuden tielle ja junttasi Rantakarin puoluevaltuuskunnan jäseneksi, nähtävästi nimenomaan vaalimaan maltillista linjaa, sillä Paasikivi oli itse siirtymässä lähettilääksi Tukholmaan. Paasikivi oli ajanut Isänmaallisen Kansanliikkeen ainekset puolueesta käyttämällä kansallissosialistista Saksaa ja fasistista Italiaa varoittavina esimerkkeinä; Rantakari oli ollut tässä edelläkävijä, sillä hän oli jo aiemmin pitänyt natseja kommunisteihin verrattavana ilmiönä. Rantakarin ja puolueen jyrkän siiven täydellistä välirikkoa kuvastaa se, että Paasikivi joutui lopulta uhkaamaan, että hän eroaisi koko valtuuskunnasta, mikäli Rantakaria ei valittaisi.

Rantakarin vaikutusvalta oli 1930-luvun lopulla kuitenkin laskenut jo siinä määrin, ettei se enää noussut. Hän oli ollut porvarillisen yhteistyön ja oikeistolaisen konservatismin kannattaja, mitkä eivät kumpikaan olleet avuja 1930-luvun lopun punamulta-Suomessa, saati jatkosodan jälkeisessä kansanrintama-Suomessa. Hän ei päässyt enää lähelle valtakeskuksia, eikä uusilla voimilla ollut hänelle käyttöä samalla tavalla kuin 1930-luvulla. Jo punamultahallituksen nimittäminen vuonna 1937 enteili sitä, että hän joutuisi jättämään Ulkoministeriönkin, kuten sitten vuonna 1939 tapahtui. Hän jäi jälkeen ajan poliittisen kulttuurin kehityksestä ja koki saman kohtalon kuin ne, jotka hänen sukupolvensa oli syrjäyttänyt 1900-luvun alussa. Sitä paitsi hän oli sodan aikana taas kerran muuttanut painotuksiaan ja ollut varsin jyrkästi saksalaissuuntauksen kannalla. Rantakarilla alkoi tässä vaiheessa olla jo ikääkin; hän täytti 65 vuotta 1942, mikä tosin oli seitsemän vuotta vähemmän kuin Paasikivellä.

Näkijästä ukkosenjohdattimeksi

Monet K. N. Rantakarin projekteista jäivät toteutumatta, ja vähintään yhtä usein hän sai nähdä toisten ottavan itselleen hänen hankkeensa ja muuttavan niitä. Turun yliopiston lisäksi Rantakarin ajamista projekteista toteutui ja säilyi myös kansallinen armeija. Hän oli 1917 ensimmäisiä vaatimassa kansallisen sotalaitoksen perustamista ja otsikoi Uudessa Suomettaressa julkaistun artikkelinsa "Kansallinen sotalaitos – tai kansallinen perikato". Mielipide ei ollut tuolloin vielä kovin muodikas, sillä varsin yleisesti tuolloin uskottiin, että Suomella tuskin tulisi olemaan omaa armeijaa. Itsenäistymisen mahdollisuudet näyttivät pieniltä, ja vaikka ne toteutuisivatkin, ajan henki oli maailmansotaan kyllästyneenä sangen pasifistinen. Vuoden 1918 sota muutti Suomen henkisen ilmapiirin tältä osalta.

Välittömästi sisällissodan jälkeen 1918 K. N. Rantakari tilitti lehtiartikkelissa, että hän oli aina saanut olla aluksi vaatimassa vanhoillisilta myönnytyksiä ja uudistuksia milloin missäkin asiassa ja tullut torjutuksi. Sitten oli seurannut jokin kumous, jossa toiset, radikaalimmat ainekset olivat ottaneet aloitteen käsiinsä ja ajaneet vasemmalta hänen ohitseen. Seurauksena oli ollut, että monet entiset vanhoilliset olivat tehneet henkisen kuperkeikan, alkaneet mielistellä radikalismia. Hän oli joutunut jarruttelemaan, takaamaan "säädyllisyyttä": "Ei tuumaakaan myönnytyksiä – mutta sitten penikulmia kun Venäjän esivallankumous ja oma tallista ulos talutettu kansanvaltaisuuden ratsu oli saattanut valtiovaunumme sellaisen kuilun partaalle, jonka pohjaa emme enää kyenneet näkemään. - - Ja 'kansanvaltaisia' ilmestyi jälleen, joka kannon juurelle, niin että ne, joita seinästä seinään heiluminen ainakin hävetti ja joita ennen oli pidetty yhteiskunnalle koko lailla vaarallisina puoli-sosialisteina, näkivät itsensä yhtäkkiä joutuneiksi ukkosenjohdattimen asemaan, joihin äsken kristityt tahtoivat johdattaa taantumusta tapailevat kansan vihan salamat."

Vanhoilla päivillään Rantakari kirjoitti vielä routavuosien osuuden kauan perusteoksena olleeseen Suomen historian käsikirjaan. Hän kuoli 26.7. 1948.

Kaarle Nestor Grönqvist vsta 1896 Rantakari S 21.1.1877 Loimaa, K 26.7.1948 Orivesi. V ratamestari Kaarle Kustaa Grönqvist ja Eeva-Liisa Koivisto. P1 1910 - Liisa Maria Danielson-Kalmari S 1883, K 1931, P1 V valtioneuvos Johan Richard Danielson-Kalmari (aiemmin Danielson) ja Jenny Mathilda Heurlin; P2 1940 - Liisa Kyllikki Karjalainen S 1912, K 1995, P2 V Valtionrautateiden kirjanpitäjä Eino Ilmari Karjalainen ja Elin Ingeborg Filppu. Ottolapsi: Matti Olavi Richard S 1920.

URA. Ylioppilas Tampereen lyseosta 1897; filosofian kandidaatti 1910.

Päätoimittaja: Kotkan Sanomat 1901 - 1902, Mikkelin Sanomat 1902, Etelä-Suomen Sanomat 1903 - 1905, Viipurin Sanomat 1904 - 1905, Uusi Aura 1911 - 1916; Suomalaisen Puolueen puoluesihteeri 1905 - 1911; Keskinäisen Henkivakuutusyhtiö Salaman hankintapäällikkö, johtajan sijainen 1916; Savo-Karjalan osakepankin pääjohtaja Viipurissa 1916 - 1924; vakituinen avustaja: Aamulehti 1927 - 1929, Uusi Suomi 1929 - 1932; ulkoasiainministeriön sanomalehtijaoston päällikkö 1932 - 1934, sanomalehtiasiain osaston päällikkö 1934 - 1935, apulaisosastopäällikkö 1935 - 1936, hallinnollisen osaston päällikkö 1936 - 1939; vapaa lehtimies 1939 - .

Viipurin poliisimestari, komendantti, komendanttivirastojen tarkastaja, Suomen ja Venäjän rajamaan komendantti 1918 - 1919.

Kauppalehden avustaja; Aika-lehden avustaja; Svenska Dagbladetin Suomen-kirjeenvaihtaja.

Suomalaisen Puolueen kansanedustaja (Vaasan läänin eteläinen vaalipiiri) 1916 - 1917; Suomalaisen Puolueen valtuuskunnan jäsen; Kansallisen Kokoomuksen valtuuskunnan jäsen 1936-37, valtuuskunnan työvaliokunnan jäsen 1936-37; Turun kaupunginvaltuuston jäsen 1913 - 1916; Viipurin kaupunginvaltuuston jäsen 1919 - 1924.

Suomalaisen sanomalehtimiesliiton puheenjohtaja, Suomen sanomalehtimiesliiton keskusvaltuuskunnan puheenjohtaja 1912 - 1918; Viipurin suomalaisen taloudellisen korkeakouluseuran hoitokunnan varapuheenjohtaja; Turun yliopiston hoitokunnan jäsen; Kansallisen Kokoomuspuolueen säätiön hallituksen jäsen 1939-1948.

ARVONIMET JA KUNNIANOSOITUKSET. Vapaudenristi 4; Suomen Valkoisen Ruusun (SVR) R I; SVR K 1934; Saksan Kotkan ar.; Latvian Kolmen Tähden suurups.; Puolan Polonia Restituta suurups.; Viron Kotkanristin R 2;

TUOTANTO. Matkamuistelmia Etelä-Euroopasta ja Pohjois-Afrikasta. 1913; Vihollisen leirissä punaisen kapinan aikana. 1918; Uusi Aura 1880 - 1930 : Uuden Auran 50-vuotisjulkaisu. 1930: Kolmikymmenvuotistaipaleelta ja sen takaa; C. G. Mannerheim. 1937: C. G. Mannerheim valtionhoitajana; Suomen historian käsikirja II. 1949: routavuodet.

LÄHTEET JA KIRJALLISUUS. Kaarle Nestor Rantakarin kokoelma, Turun yliopiston kirjasto.

P. Leino-Kaukiainen, A. Uino, Suomalaiskansallinen kokoomus : Suomalaisen Puolueen ja Kansallisen Kokoomuspuolueen historia vuoteen 1929. 1994; H. Salokorpi, Pietarin tie : Suomalainen puolue ja suomettarelainen politiikka helmikuun manifestista Tarton rauhaan 1899 - 1920. 1988; J. Vesikansa, Sinivalkoiseen Suomeen. Uuden Suomen historia I. 1997; V.Vares, K.N. Rantakarin henkilökuva.Suomen Kansallisbiografia, SKS Helsinki 1997-.

Artikkeli on julkaistu aikaisemmin Suomen Kansallisbiografiassa.

JULKISET MUOTOKUVAT JA MUISTOMERKIT. Maalaukset: E. Snellman. 1922, Turun yliopisto.

Vesa Vares

julkaistu 5.12.2008