Renvall, Heikki

Heikki Renvall

Muut nimet:
Henrik Gabriel

Syntymäaika:
19.1.1872

Kuolinaika:
1.6.1955

Paikkakunta:
Turku, Helsinki

Merkittävimmät toimet:
toimitusjohtaja
senaattori

 

lakitieteen tohtori, senaattori, toimitusjohtaja, herrakagaalin jäsen

Herrakagaaliin kuuluneen molempain oikeuksien tohtori Heikki Renvallin poliittisen uran huippu oli jäsenyys P. E. Svinhufvudin senaatissa, joka joulukuussa 1917 teki eduskunnalle esityksen Suomen julistamisesta itsenäiseksi tasavallaksi. 1920-luvun puolivälissä Renvall siirtyi toimitusjohtajaksi Vakuutusyhtiö Kalevaan, jota hän johtokunnan jäsenenä ja apulaisjohtajana oli palvellut jo 20 vuotta ja jota hän palveli vielä 30 vuotta eli kuolemaansa asti. Yksityiselämässään Heikki Renvall oli maailmankuulun oopperalaulajattaren Aino Acktén (1876─1944) ensimmäinen puoliso.

”Hyvätapainen, tietorikas ja taitava mies murtautuu aina esiin elämässä. Nämä suuresti kunnioitetut ominaisuudet eivät koskaan menetä arvoaan”, kirjoitti arkkipiispa Torsten Renvall 1896 pojalleen Heikille, joka opiskeli Münchenissä ja pohti, suorittaako myös kansantaloustieteen lisensiaatin tutkinto filosofian ja oikeustieteen tutkintojen ohella. Isä oli tässä vaiheessa jo sopeutunut siihen, että hänen 21-päisen lapsikatraansa lahjakkaimmasta ei tule pappia; poika vuorostaan joutui sopeutumaan siihen, että routavuosien aikainen näyttävä osallistuminen Venäjän vastaiseen toimintaan maksoi tiede- ja yliopistomiehen uran.

Jo 27-vuotiaana Heikki Renvall esitti yliopiston lainopillisen tiedekunnan hyväksyttäväksi fysiokratismin vaikutusta Ruotsi-Suomen kansantaloudelliseen kirjallisuuteen käsittelevän väitöskirjansa, jonka syntyyn Münchenissä toimivalla, yleiseurooppalaisittainkin tunnetulla taloustieteilijällä Lujo Brentanolla (1844─1931) oli huomattava osuus. Renvall säilytti kiinnostuksensa kansantalouden kysymyksiin elämänsä loppuun asti ja julkaisi 1800─1900 -lukujen vaihteen molemmin puolin lempiaihettaan, Suomen metsiä ja metsätaloutta, koskevia tutkimuksia. Väiteltyään hän toimi Helsingin yliopiston lainopillisessa tiedekunnassa kansantalouden, finanssiopin ja tilastotieteen vt. apulaisena 1900─1903 ja sitten samojen aineiden dosenttina 1906─1917 sekä Teknillisessä korkeakoulussa kansantaloustieteen vt. professorina 1909─1911. Kun korkeakoulun virkaa oltiin vakinaistamassa, koulun opettajakunta yksimielisesti kannatti virkaan Renvallia, mutta poliittisista syistä vallanpitäjät estivät hänen nimityksensä ja näin katkaisivat hänen tiedemiehen uransa.

Renvall tuli ylioppilaaksi 1890 ja heittäytyi ”tulisen syttyvänä”, niin kuin tytär luonnehti isänsä toimintatapaa muutamaa vuosikymmentä myöhemmin, ylioppilasmaailman rientoihin, joita erityisesti fennomaanien ja svekomaanien taistelu sähköisesti. Hänet opittiin tuntemaan aktiivisena ja ärhäkkään fennomaanisena ylioppilaspoliitikkona länsisuomalaisessa osakunnassa ja ylioppilaskunnassa, jonka puheenjohtajanakin hän toimi; yliopiston rehtori Jaakko Forsman jopa katsoi aiheelliseksi rangaista häntä ”yltiöpäisestä suomenmielisyydestä”. Hän kuului myös niihin nousevan suomenkielisen sivistyneistön nuoriin, jotka 1876 perustetussa Helsingin Suomalaisessa Klubissa tutustuivat valtiopäivämiehiin ja antoivat hyväntahtoisia neuvoja ja viittauksia, ”(…) mitenkä heidän mielestään olisi asiat päätettävät”. Ja, niin kuin klubin jäseniin kuulunut kirjailija Juhani Aho näistä nuorista ennusti, ”(…) niin moni heistä aikookin vielä kerran olla puhumassa ja päättämässä”.

Suuriruhtinaskunnanpolitiikassa hän kuului niihin alun perin vanhasuomalaisiin, jotka nuorsuomalaisten tapaan helmikuun manifestin jälkeen 1899 kannattivat passiivista vastarintaa ja laittomaksi katsotun asevelvollisuuslain jälkeen 1901 aktiivista vastarintaa. Hänen valtiollinen uransa alkoi, kun hänet valittiin herrakagaalin johtoryhmään.

Suomenkielisten perustuslaillisten nuoremmat muodostivat syksyllä 1901 salaisen järjestön, herrakagaalin, joka sai seuraavana keväänä rinnalleen yhteistyöjärjestöksi naiskagaalin. Renvall osallistui innokkaasti työhön kotimaassa ja varsinkin Ranskassa, jossa hän viipyi tuon tuosta kihlattunsa Aino Acktén vuoksi. Lehdistön välityksellä Renvall ranskaa taitavana sekä ranskalaista kulttuuria ja yhteiskuntaa tuntevana saattoi vaikuttaa Suomen asian ja aseman tunnetuksi tulemiseen maailmalla. Kun routavuodet pian suurlakon ja marraskuun manifestin jälkeen jatkuivat, hän matkusti vuorostaan Pietariin solmimaan suhteita Puolan vastarintaliikkeen miehiin ja suunnittelemaan yhteistä rintamaa Venäjää vastaan.

Renvall osallistui oikeustaisteluun myös lehtimiehenä. Hän oli Päivälehden jatkajan Helsingin Sanomien päätoimittaja 1905─1906, ja hänen oikeistonuorsuomalaisittain rohkeiden, isänmaallisten pääkirjoitustensa ansioksi laskettiin lehden nopeasti kasvava levikki. Kun suurlakon jälkeen ilmeni tyytymättömyyttä lehden linjaan, hän yhdessä kagaaliveljiensä Jonas Castrénin ja Theodor Homénin kanssa perusti uuden, jyrkkäsuuntaisen, nuorsuomalaisia ”pääskysiä” edustavan Suomalainen Kansa -lehden ja toimi sen avustajana muutaman vuoden.

Renvall edusti porvarissäädyssä Savonlinnan kaupunkia säätyvaltiopäivillä 1904─1905 ja Helsingin kaupunkia 1905─1906, Nuorsuomalaista Puoluetta Mikkelin läänin vaalipiiristä valittuna vuosien 1907─1908 I valtiopäivillä ja 1910─1913 valtiopäivillä. Lausuntojen lukumäärästä päätellen hän oli ”innokkaimmillaan” ensimmäisessä yksikamarisessa; osasyynä tähän saattoi olla sekin, että hänellä oli kokemusta jo säätyvaltiopäiviltä. Edustajana häntä kiinnostivat erityisesti Suomen oikeuksien turvaaminen, rataosuuksien rakentaminen niin läntiseen kuin itäiseen Suomeen, puutavaraliikkeiden maanostot, uudisviljelyn edistäminen, tilattoman väestön maanhankinta ja metsien säilyttäminen talonpoikaisen väestön omistuksessa. Kaikilla valtiopäivillään vuodesta 1907 lähtien hän pystyi vaikuttamaan myös joko perustuslakivaliokunnan tai suurenvaliokunnan jäsenenä. Edustajavuosinaan hän kuului myös Helsingin kaupunginvaltuustoon sekä useisiin valtion komiteoihin, muun muassa agraarikomiteaan ja verokomiteaan. Hänellä oli omakohtaistakin kosketusta maalaisväestöön nuoruusvuosista alkaen, sillä arkkipiispan perhe omisti Isotalon maatilan Muurlassa ja lomaili siellä ympäri vuoden.

Sekä herra- että naiskagaalin piirissä oivallettiin heti ensimmäisen maailmansodan sytyttyä Suomelle avautuvat mahdollisuudet. Itsenäisyyden toteuttamisesta tuli tästä eteenpäin myös Renvallille kaiken poliittisen toiminnan sisältö ja päämäärä. Kun Venäjän vallankumous maaliskuussa 1917 puhkesi, hän asettui johtamaan Nuorsuomalaisen Puolueen oikeaa siipeä, joka vaati puoluetta ottamaan avoimesti ohjelmaansa itsenäisyysvaatimuksen, ja huhtikuun lopulla johtamaan juuri perustettua Suomen itsenäisyysyhdistystä, jonka nimenomaisena tehtävänä oli ajaa valtiollisen itsenäisyyden asiaa. Nämä aatteensa hän esitti myös luettavaksi kirjasessa Suomen itsenäisyys : sen oikeutus, välttämättömyys ja taloudellinen mahdollisuus.

Marraskuussa 1917 Renvallista tuli P. E. Svinhufvudin senaatin kauppa- ja teollisuustoimituskunnan päällikkö, ja tässä asemassa hän oli, kun senaatti 4. joulukuuta esitti eduskunnalle Suomen itsenäisyysjulistuksen. Kun sodan puhkeaminen tammikuussa 1918 näytti varmalta, varsinkin aktivistit olivat sitä mieltä, että senaatin oli turvallisuussyistä siirryttävä pois Helsingistä. Useimmat senaattorit olivat siirtymistä vastaan; vain Renvall, Arthur Castrén ja (->) Onni Talas pitivät sitä välttämättömänä Lopulta Svinhufvud taipui siihen, että kolme senaattoria lähtisi. Ohjesäännön mukaan senaatti oli päätösvaltainen kiireellisissä ja poikkeustapauksissa kolmen jäsenen läsnä ollessa, jos nämä olivat yksimielisiä. Siirtymistä innokkaasti ajanut Renvall matkusti senaattorien Alexander Freyn ja E. Y. Pehkosen kanssa viimeisellä Helsingistä lähtevällä junalla Vaasaan, josta tuli muutamaksi seuraavaksi kuukaudeksi senaatin, valkoisen Suomen virallisen hallituksen, toimipaikka. Renvall iältään vanhimpana toimi maaliskuuhun asti puheenjohtajana tässä niin sanotussa Vaasan senaatissa, johon liittyi vielä senaattori Juhani Arajärvi, ja hän hoiti puheenjohtajuuden ohella ulkoasioita, kauppa- ja teollisuus- sekä kirkollistoimituskuntia.

Senaatti antoi heti Vaasaan tultuaan Renvallin laatiman julistuksen Suomen kansalle. Siinä todettiin, että Vaasaan asettunut senaatti on Suomen ainoa laillinen, eduskunnan valitsema ja valtuuttama hallitus ja että suojeluskunnat ovat hallituksen joukkoja. Koska päämaja huolehti sodankäynnistä, senaatissa olivat etualalla sotaa tukevat ulkopoliittiset toimenpiteet sekä taloudenhoitoa, erityisesti elintarviketilannetta, koskevat asiat. Poliittiset kysymykset hoidettiin yksityisissä neuvotteluissa, ja niistä tiedotettiin sähkeitse tai kirjelmillä Ulkopolitiikassa senaatti noudatti saksalaissuuntausta mutta maltillisemmin kuin Helsinkiin jääneet senaattorit. Yllätyksenä senaatille ja ylipäällikkö Mannerheimille tuli 2.3.1918 Vaasaan tieto, että Saksa lähettää Suomen hallituksen pyynnöstä joukkoja Suomeen.

Pyynnöstä tietämätön Renvall arvosteli ankarasti senaattoreja, Arajärvi puhui ”itsenäisyyden myymisestä”, ja Mannerheim uhkasi erota; tilanne laukesi Mannerheimin asetettua ehtoja saksalaisjoukkojen toiminnalle. Mannerheim esittää muistelmissaan, että Svinhufvudin antama lupaus olla pyytämättä apua sen paremmin Ruotsilta kuin Saksaltakaan oli varaukseton, mutta myöhempi tutkimus ei ole pitänyt tämän tulkintaa oikeutettuna. Vaasan ja Helsingin senaattoreilla oli erilaisia näkemyksiä jatkossakin, sillä 7.3.1918 solmittujen sopimusten nojalla Saksa sai lähes täydellisen valvontaoikeuden Suomen teollisuuteen ja ulkomaankauppaan. Kevätkauden mieluisimpana tapahtumana Renvall muisteli myöhemmin jääkärien pääjoukon paluuta Vaasaan 25.2.1918. Kauppa- ja teollisuustoimituskunnan päällikkönä Renvall kuului myös (->) J. K. Paasikiven senaattiin, joka johti maata vuoden 1918 toukokuusta marraskuuhun ja jonka ohjelmaan kuului Suur-Suomi eli heimoaatteella markkinoituna metsä- ja koskivaroistaan rikkaan Itä-Karjalan liittäminen Suomeen.

Heti sodan päätyttyä Renvall laati ehdotuksen laiksi Suomen lipusta. Kun eduskunta oli ehdotuksen hyväksynyt ja laki tullut voimaan, lainlaatija itse kohotti siniristilipun ensimmäisen kerran valtioneuvoston linnan lippusalkoon [Eugen] Schaumanin päivänä 16.6.1918. Tämä oli mieluisa muisto, ja hän toivoi voivansa lähteä viimeiselle matkalleen Suomen lippuun verhotussa arkussa. ─ Renvall kuoli 1. kesäkuuta 1955, ja hänen toiveensa toteutui muutamaa päivää myöhemmin.

Muuttuneissa oloissa suomalaisella porvarillisella taholla ei ollut enää perusteita sortovuosien synnyttämälle poliittiselle kahtiajaolle. Vuoden 1918 lopulla hallitusmuotokysymys jakoikin puoluekentän niin, että Suomalaisen Puolueen ja Nuorsuomalaisen Puolueen tilalle syntyivät monarkiaa kannattava konservatiivinen Kansallinen Kokoomuspuolue ja tasavaltaa kannattava liberaalinen Kansallinen Edistyspuolue. Merkittäväksi puoluejaon teki erityisesti se, että eräät Nuorsuomalaisen Puolueen johtajat, Heikki Renvallin ohella muun muassa (->) E. N. Setälä ja kagaaleinakin tunnetut P. E. Svinhufvud ja (->) Tekla Hultin, siirtyivät kokoomuspuolueeseen ja että heistä tuli puolueen johtajia Suomalaisen Puolueen entisten johtajien, kuten (->) J. R. Danielson-Kalmarin, (->) Lauri Ingmanin, (->) Ernst Nevanlinnan ja (->) J. K. Paasikiven, rinnalla. Yhteisen ja yhtenäisen linjan muotoutuminen tällä yhdistelmällä ei ollut itsestäänselvyys.

Puolueen sisäänajovaiheen ongelmista kielii esimerkiksi suhtautuminen kieltolakiin. Entisille vanhasuomalaisille laista kiinnipitäminen oli tärkeätä, mutta yksilön valinnanvapautta korostavilla entisillä nuorsuomalaisilla suhtautuminen oli vapaampaa ja varauksellisempaa ellei suorastaan kielteistä. Yksi lain vastustajista oli Heikki Renvall, jonka mielestä lain voimassapitäminen vie valtiontalouden ”äärettömän suuriin” vaikeuksiin. On syytä todeta, että Helsingin Suomalaisella Klubilla ja Renvallien Tuurholmassa laki ei tullut koskaan voimaan… Myös 1920 solmitun Tarton rauhan kohdalla mielipiteet jakautuivat. Useimmat kokoomuslaiset mielsivät rauhan häpeärauhaksi, jonka allekirjoittajat ja kannattajat olivat pettäneet yhteisen asian ja vaarantaneet Suomen tulevaisuuden Neuvosto-Venäjän naapurina. Viipurissa huhtikuussa 1921 pidetyssä puoluekokouksessa Heikki Renvall tiivisti arvostelun: ”(…) me olemme Karjalan kannaksen puolustuksesta hävittäneet linnoituksemme, olemme antaneet Venäjän laivastolle uuden liikkumismahdollisuuden Suomenlahdella, olemme jättäneet Itä-Karjalan kokonaan bolshevismille, niin, me olemme luopuneet Suur-Suomi aatteesta, siitä aatteesta, joka oli ikään kuin ilmassa silloin kuin Suomen vapaudesta taisteltiin”.

Renvall edusti Kokoomuspuoluetta Viipurin läänin läntisestä vaalipiiristä valittuna vielä vuosien 1922─1924 valtiopäivillä, mutta vetäytyi sitten sivuun valtakunnanpolitiikasta. ”Politiikka ei enää tuottanut samaa tyydytystä kuin aikaisemmin, jolloin sillä oli konkreettinen tavoite ja jolloin siihen sisältyi enemmän jännitystä”, hän perusteli päätöstään. Ehkä vetäytymiseen oli osasyynä sekin, että Renvallin tulevaisuudennäkemys, jonka mukaan Kokoomuspuolue ottaa keskiluokan asian omakseen ja saa näin tulevaisuutensa takeeksi koko ajan kasvavan porvarillisen äänestäjäjoukon, ei saanut riittävää kannatusta; toistaiseksi puolueelle riitti pelkkä puhuminen virkamiesten palkoista, joita inflaatio oli heikentänyt. ─ Kannattaa huomata, että Renvallin kanssa samoihin aikoihin myös Tekla Hultin vetäytyi valtakunnanpolitiikasta ja aivan samoin argumentein.

Yhteydet lehtimaailmaan Renvall säilytti kirjoittamalla silloin tällöin lehtien palstoille ja kuulumalla Uuden Suomen johtokuntaan kuolemaansa asti. Helsingin Suomalaisen Klubi takasi, niin kuin oli taannut jo vuosikymmeniä, sekä mieluisan ”miehisten miesten” seurustelumuodon että viimeisimmät tiedot valtakunnanpolitiikasta; klubillahan ei ollut tarkkaa ohjelmaa, vaan kulloinenkin ajankohta sai määrät ohjelman ja kannanotot. Renvallilla niin kuin muillakin vuoden 1917 itsenäisyyssenaatin jäsenillä oli aivan oma erityisasemansa klubin jäsenistössä.

Renvall teki vakuutusalalla lähes puolen vuosisadan yhtämittaisen uran. Tunnustettuna talousmiehenä hän aloitti Vakuutusyhtiö Kalevan, sittemmin Keskinäisen Vakuutusyhtiö Kalevan, johtokunnan jäsenenä 1906, siirtyi kymmenen vuotta myöhemmin apulaisjohtajaksi toimialueenaan erityisesti sijoitusasiat ja taas kymmenen vuotta myöhemmin toimitusjohtajaksi. Tästä tehtävästä hän jäi eläkkeelle vasta toisen maailmansodan jälkeen 1946, mutta toimi yhtiön hallintoneuvoston puheenjohtajana aina kuolemaansa asti. Toimitusjohtajana hän valvoi edelleen kiinteästi yhtiönsä sijoitustoimintaa, ja hänen taloudellinen asiantuntemuksensa ja kaukonäköisyytensä olivat yhtiölle suureksi eduksi. Hänen, niin kuin hänen edeltäjänsä Uno Kurténinkin, vakaumus oli, että vakuutustoiminta oli palvelutoimintaa, aatteellista, kansantaloudellista ja myös sosiaalista toimintaa ja että henkivakuutus oli tarkoitettu turvaamaan yksilöiden ja perheiden riippumattomuus poikkeuksellisissakin oloissa. Usein hän vertasikin vakuutusten yksilöille antamaa itsenäisyyttä valtiolliseen itsenäisyyteen. Molemmat toimitusjohtajat, joiden ohjauksessa Kaleva oli melkein 75 vuotta, näkivät myös, että kotimaiset yritykset oli kohotettava suuriksi sekä niiden itsensä takia että koko maan talouselämän ja ulkomaisten suhteiden vuoksi.

Heikki Renvall oli valtiollisten, taloudellisten ja yhteiskunnallisten asioiden ohella aktiivisesti kiinnostunut taiteista, varsinkin esittävistä taiteista. Hän oli 21-vuotias filosofian kandidaatti tavatessaan 1893 juuri ensikonserttinsa antaneen laulajatar Aino Acktén ensimmäisen kerran. Se ”silmänräpäys ratkaisi Heikki Renvallin kohtalon”, luonnehti heidän tyttärensä, teatterinjohtaja Glory Leppänen tapaamista yli kuusikymmentä vuotta myöhemmin. Seurustelu, jonka aikana molemmat opiskelivat ja työskentelivät Pariisissa, päättyi salakihlaukseen 1896 ja avioliittoon viittä vuotta myöhemmin 1901. Emmy Achtén oli vaikea peittää pettymystään tyttärensä päätöksestä, mutta Lorenz Achté ”oli rajattoman onnellinen, että Aino tuo kunnon fennomaanin eikä raahaa perässään jotain Karlsamirandaa tai Uexküll-Gyllenbandia” [Viittaus Suomalaisen teatterin näyttelijään Ida Aalbergiin, joka oli avioitunut uudelleen pian miehensä, fennomaani Lauri Kivekkään kuoleman jälkeen balttilaissyntyisen vapaaherra Alexander von Uexküll-Gyllenbandin kanssa.] Aino Ackté vuorostaan vakuutti arkkipiispatar Amanda Renvallille, että ”(…) sydämeni sisimmässä olen paljon enemmän nainen kuin taiteilija”.

Renvallit ostivat 1901, arkkipiispattaren lainatessa suurimman osan kauppahinnasta, Laajasalon pohjoisosassa sijaitsevan kauppaneuvos, konsuli Henrik Borgströmin entisen Tuurholman [Tullisaaren] kartanon maatalousmaineen, kauppapuutarhoineen ja kalastusvesineen sekä Emelie ( o. s. Borgström) ja Julius af Lindforsin huvilan tontteineen; pinta-alaa omistuksella oli lähes 200 hehtaaria. Perheenjäsenet viettivät kesiä Tullisaaressa vuosisadan vaihteesta pitkälle 1920-luvulle asti. ”Suurellinen elämä”, niin kuin Aino Ackté myöntää eräässä kirjeessään, koetteli taloutta, ja tämän oli, jotta omat ja taatut lainat saataisiin maksetuksi, ”pakko koluta kaiken maailman pikku nurkkia”. Kun avioliitto päättyi, tila huviloineen siirtyi lasten nimiin. Nämä myivät sen 1929 Helsingin kaupungille ehdolla, että Aino Ackté saa asua huvilassa kuolemaansa asti. Kaupunki kunnosti huvilan kamarimusiikkitiloiksi 1987. Tullisaaren puistoalueen kunnostustöihin ryhdyttiin 2000-luvun alussa ja päämääränä oli luoda siitä Helsingin Monrepós. ─ Aino Ackté on saanut nimikkotien Helsinkiin ja Savonlinnaan; Heikki Renvallin mukaan on nimetty Renvallinkuja Helsingin Lauttasaaressa.

Avioliitto ei katkaissut Aino Acktén uraa, niin kuin Emmy Achté oli pelännyt; pikemminkin ura, joka vaati pitkiä poissaoloja kotimaasta sekä toi kunniaa, rahaa ja ihailijoita, katkaisi avioliiton tai ainakin vieroitti aviopuolisot toisistaan. Liitto päättyi eroon 1917 ja kummankin osapuolen uudelleen avioitumiseen; Heikki Renvall avioitui jo samana vuonna Elisabeth Palmqvistin kanssa. Aviopuolisoiden lapset, sekä Glory Leppänen että Mies Reenkola, kertovat yhtäpitävästi muistelmissaan, että se oli Heikki Renvall, joka yhteisen Savonlinnan-matkan aikana 1907 ”keksi” Olavinlinnan oopperajuhlat, vaikka Aino Ackté ne sitten toteuttikin viisi vuotta myöhemmin.

”Renvall oli voimakas persoonallisuus, tulisieluinen taistelija ja tinkimätön aatteen mies. Hänen henkilökohtaiset kannanottonsa saattoivat olla jyrkkiä ja yksipuolisia, mutta kukaan ei voinut asettaa kyseenalaiseksi sitä ehdotonta ja tinkimätöntä isänmaallisuutta, joka antoi leimansa kaikelle hänen työlleen ja toiminnalleen. Korkea aatteellisuus oli hänen elämänsä hallitseva johtotähti”, luonnehti tasavallan presidentti edesmennyttä radiossa 1.6.1955 esittämissään muistosanoissa.

Henrik Gabriel Renvall, Heikki S 19.1.1872 Turku, K 1.6.1955 Helsinki. V arkkipiispa Torsten Thure Renvall ja Amanda Sofia Rindell (aiemmin Limnell). P1 1901 - 1917 (ero) oopperalaulaja Aino Ackté (aiemmin Achté) S 1876, K 1944, P1 V laulaja, orkesterinjohtaja, musiikinopettaja Lorenz Achté ja laulaja, musiikinopettaja Emmy Charlotta Strömer; P2 1917 - Elisabeth Palmqvist S 1888, P2 V nimismies, henkikirjoittaja Gustaf August Palmqvist ja Selma Katarina Ingman. Lapset: Glory (Leppänen) S 1901, K 1979, näyttelijä, ohjaaja, teatterinjohtaja; Mies Arno Heikki (Reenkola) S 1908, K 1988, lääketieteen ja kirurgian tohtori, johtava ylilääkäri; Rose-Marie Elisabeth S, K 1920; Marja Oma Elisabeth (Puromies) S 1921; Heikki Seppo Kalevi S 1929, K 1931.

URA. Ylioppilas Turun suomalaisesta lyseosta 1890; filosofian kandidaatti 1893, maisteri 1894; molempain oikeuksien kandidaatti 1897, lisensiaatti, tohtori 1900; auskultantti Turun hovioikeudessa 1898 - 1900. Filosofian, lakitieteen, kansantaloustieteen opintoja Münchenissä 1895 - 1896; yhteiskuntatieteiden opintoja Pariisissa 1896 - 1898; opintomatka Berliiniin 1909, 1913.

Länsi-Suomen Kansanlehden toimittaja 1897 - 1899; yliopiston lainopillisen tiedekunnan kansantalouden, finanssiopin ja tilastotieteen vt. apulainen 1900 - 1903; asianajaja Helsingissä 1902 - 1904; Helsingin Sanomien päätoimittaja 1904 - 1906; yliopiston kansantalouden ja tilastotieteen dosentti 1906 - 1917, agraaripolitiikan opettaja 1908 - 1909, 1911 - 1913; lainvalmistelukunnan nuorempi jäsen 1907 - 1909; Teknillisen korkeakoulun kansantaloustieteen vt. professori 1909 - 1911; Vakuutusosakeyhtiö Kalevan sittemmin Keskinäisen Vakuutusyhtiön Kalevan johtokunnan jäsen 1906 - 1916, apulaisjohtaja 1916 - 1925, toimitusjohtaja 1925 - 1946, hallintoneuvoston puheenjohtaja 1947 - .

Suomalaisen Kansan perustajia, toimituksen jäsen 1908 - 1910; Yhteiskunta-taloudellisen aikakauskirjan toimituksen jäsen 1915 - 1920.

Savonlinnan kaupungin edustaja porvarissäädyssä valtiopäivillä 1904 - 1905, Helsingin 1905 - 1906; Nuorsuomalaisen Puolueen kansanedustaja (Mikkelin läänin vaalipiiri) 1907 - 1908, 1910 - 1913; Kansallisen Kokoomuspuolueen kansanedustaja (Viipurin läänin läntinen vaalipiiri) 1922 - 1924; eduskunnan pankkivaltuusmies 1912 - 1917; senaattori, kauppa- ja teollisuustoimituskunnan päällikkö 1917 - 1918; senaatin talousosaston (niin sanotun Vaasan senaatin) varapuheenjohtaja 1918; kauppa- ja teollisuustoimituskunnan päällikkö J. K. Paasikiven hallituksessa 27.5. - 27.11.1918; presidentin valitsijamies 1925; Helsingin kaupunvaltuuston jäsen 1907 - 1912.

Puunjalostusliikkeiden maanostokomitean jäsen 1902 - 1905; agraarikomitean jäsen 1906 - 1907; verokomitean jäsen 1908 - 1910.

Passiivisen vastarinnan keskuskomitean (kagaalin) jäsen 1902 - 1905; Kirkolliskokouksen jäsen 1903; Ylioppilaskunnan varapuheenjohtaja 1904 - 1905; Aktiivisen komitean (A. K.) jäsen 1915 - 1917; Dosenttiyhdistyksen perustajia 1916, puheenjohtaja 1916 - 1917; Kansallisen Kokoomuspuolueen valtuuskunta 1919, 1921; Suomen suojeluliiton perustajia 1919, puheenjohtaja 1921 - 1930; Suomen vakuutusyhdistyksen vanhempain jaoston varapuheenjohtaja 1926 - , puheenjohtaja 1936 - ; Suomen edustaja Henkivakuutusyhtiöiden kansainvälisessä liitossa 1927 - 1937; Niilo Helanderin säätiön hallituksen jäsen 1927 - , puheenjohtaja 1953 - ; Suomen vakuutuslakimiesten yhdistyksen varapuheenjohtaja 1931 - 1947, kunniajäsen 1952; Kansantaloudellisen yhdistyksen esimies 1933 - 1934; Vakuutusyhtiö Imatran (Imatra-Karjalan) hallintoneuvoston varapuheenjohtaja 1934 - , puheenjohtaja 1947 - ; Jälleenvakuutusosakeyhtiö Varman hallintoneuvoston puheenjohtaja 1943 - ; P. E. Svinhufvudin muistosäätiön hallintoneuvoston puheenjohtaja; Suomen henkivakuutusyhtiöiden yhdistyksen puheenjohtaja; Uuden Suomen johtokunnan puheenjohtaja.

ARVONIMET JA KUNNIANOSOITUKSET. Vapaudenristi 1 1918; Suomen Valkoisen Ruusun K I 1932; Preussin rautaristi 2 1919; Ruotsin Pohjantähden K 1 1925. Ministerin arvo 1918.

TUOTANTO. Fysiokratian vaikutus Ruotsi-Suomen kansantaloudelliseen kirjallisuuteen 18. vuosisadan loppupuoliskolla. 1899 (väitöskirja); Tulojenjaosta Suomen suurimmissa kaupungeissa 1875 - 1899. 1900; Suomen metsätuotteiden vienti kansantaloudelliselta kannalta. 1910; Teollisuuden ja maatalouden välinen taistelu Suomen metsistä. 1914 (ruotsiksi 1915); Vakuutusosakeyhtiö Kaleva 1874 - 1914 II. 1918: Kalevan kehitys 1874 - 1914; Suomen itsenäisyys : sen oikeutus, välttämättömyys ja taloudellinen mahdollisuus. 1917 (myös ruotsiksi).

LÄHTEET JA KIRJALLISUUS.

H. G. [Henrik Gabriel] Renvallin arkisto, Kansallisarkisto. Valtiopäivien asiakirjat 1907─1913, 1922─1923. H. Eskelinen, Sata vuotta suomalaista henkivakuutustoimintaa : vakuutusyhtiö Kaleva 1874─1974. 1978; T. Hultin, taistelun mies : piisteitä Jonas Castrénin elämästä ja toiminnasta. 1927; E. W. Juva, P. E. Svinhufvud I─II. 1957, 1961; G. Leppänen, Arkkipiispan perhe ja Aino Ackté. 1966; E. Paunu, Torsten Thure Renvall : elämä ja toiminta. 1952; M. Reenkola, Mammanpojasta naisten mieheksi : muistelmia gynekologin oppivuosilta. 1976; E. Räikkönen, Svinhufvud ja itsenäisyyssenaatti : piirteitä P. E. Svinhufvudin ja hänen johtamansa senaatin toiminnasta ja vaiheista syksyllä 1917 ja keväällä 1918. 1935; E. Saarenheimo, Suomalaisuutta rakentamassa : Helsingin Suomalainen Klubi 1876-1976. 1976; Suomalaisia vaikuttajanaisia. 1977; T. Tuulio, Aino Achté. Uusi Suomi 8.6.1955; Valtioneuvoston historia 1917─1966 I : ministeristöjen historia 1917─1939. 1977; J. Virmavirta, Pojat Suomalaisella Klubilla : Kertomuksia Helsingin Suomalaisesta Klubista ja klubilaisista. 2001; Venla Sainio, Heikki Renvallin henkilökuva.Suomen Kansallisbiografia, SKS Helsinki 1997-.

Artikkeli perustuu Suomen Kansallisbiografiassa julkaistuun henkilökuvaan.

JULKISET MUOTOKUVAT JA MUISTOMERKIT. Maalaukset: A. Favén. 1932, Vakuutusyhtiö Kaleva.

HEIKKI RENVALLIN MUKAAN NIMETTY. Renvallinkuja 1958, Helsinki.

Venla Sainio

julkaistu 5.12.2008