Saukkonen, Jussi Jaakko

Jussi Jaakko Saukkonen

Syntymäaika:
17.2.1905

Kuolinaika:
6.4.1986

Paikkakunta:
Oulu, Helsinki

Merkittävimmät toimet:
ministeri
kansanedustaja
Kansallisen Kokoomuksen puheenjohtaja
 

Kansallisen Kokoomuksen puheenjohtaja, opetusministeri, kansanedustaja, kouluneuvos

Kouluneuvos Jussi Saukkonen, kansanedustaja, puoluejohtaja ja opetusministeri, oli toisen maailmansodan jälkeisten vuosikymmenten näkyvimpiä kokoomuspoliitikkoja. Hän oli yhteiskunnallisissa luottamustehtävissä monipuolisesti kouliutunut parlamentaarikko, joka ajoi porvarillisten puolueiden yhteistoimintaan tähtäävää sovinnollista linjaa. Saukkosella oli sovitteleva suhde presidentti Urho Kekkoseen, mikä mahdollisti hänen tulonsa opetusministeriksi 1964. Lisäksi hän oli lähes kolmen vuosikymmenen ajan keskeisiä vaikuttajia Helsingin kunnallispolitiikassa. Osallistumisen politiikkaan Saukkonen näki aatteellisena toimintana, jota hän hoiti harrastuksena liki neljä vuosikymmentä kestäneen rehtorintyönsä ohessa.

Lapsuutensa Jussi Saukkonen vietti Etelä-Karjalassa Parikkalassa, missä hänen isänsä toimi kaupanhoitajana Särkisalmella ja sittemmin viljeli myös kotitilaansa naapurikylässä Rautalahdella. Opinhaluinen poika, joka oli kahdeksanlapsisen sisarussarjan vanhin, pääsi kiertokoulua ja kansakoulua käytyään Parikkalan yhteiskouluun suoraan toiselle luokalle. Koska koulussa ei ollut lukioluokkia, hän jatkoi 1921 opintojaan Oulussa, missä hän asui äidinäitinsä luona.

Saukkonen aloitti aatteellisen toimintansa lukioaikana. Hän oli sekä oman koulunsa Oulun yhteislyseon toverikunnan että Oulun oppikoulujen yhteistoverikunnan puheenjohtaja. Kun Akateeminen Karjala-Seura (AKS) kehotti toverikuntia perustamaan Karjala-seuroja myös kouluihin, tarmokas Jussi Saukkonen valittiin Oulun oppikoulujen Karjala-seuran ensimmäiseksi puheenjohtajaksi.

Ylioppilaaksi tultuaan Saukkonen suoritti asevelvollisuutensa ja palveli sen jälkeen vielä puolisen vuotta nuorempana upseerina Pohjanmaan jääkäripataljoonassa Oulussa. Helsinkiin Jussi Saukkonen tuli opiskelemaan syksyllä 1926. Hänen tavoitteenaan oli valmistua oppikoulunopettajaksi, mitä varten hän opiskeli yliopistossa Pohjoismaiden historiaa ja suomen kieltä. Hän osallistui aktiivisesti myös osakuntaelämään ja toimi Pohjois-Pohjalaisen Osakunnan (PPO) kotiseututoimikunnan puheenjohtajana. Innokkaana suojeluskuntalaisena ja PPO:n jäsenenä Saukkonen liittyi myös AKS:ään, sillä monet osakunnan johtohenkilöistä, kuten Vilho Helanen ja Urho Kekkonen, olivat samalla AKS:n keskeisiä vaikuttajia. AKS:ssä hän toimi jonkin aikaa valistusjaoston päällikkönä ja 1930 - 1931 yleissihteerinä tehtävänään uudistaa seuran organisaatio. Muistelmissaan hän korosti AKS:n merkitystä sille sukupolvelle, jolla ei ollut ollut samanalaista tilaisuutta osoittaa uhrimieltään isänmaalle kuin vapaussotasukupolvella. AKS:n suomalaisuus- ja muun toiminnan katsottiin jatkavan samanlaisia pyrkimyksiä hänen sukupolvessaan.

Suoritettuaan maisterintutkinnon ja saatuaan opetusharjoittelun päätökseen Saukkonen irrottautui ylioppilaspolitiikasta. Syyskesällä 1931 hän muutti perheineen Karkkilaan sikäläisen yhteiskoulun rehtoriksi sekä suomen kielen ja historian lehtoriksi.

AKS:n piirissä kasvaneelle nuorelle maisterille 1930-luvun Karkkila oli haastava työympäristö, varsinkin kun Saukkonen päätoimensa ohella toimi kymmenen vuotta myös Karkkilan työväenopiston johtajana. Jyrkän vasemmistolaisella teollisuuspaikkakunnalla työväestön ja porvarillisten piirien suhteet olivat varsin jännittyneet. Saukkonen laajensi määrätietoisesti opiston kurssitarjontaa ja kykeni asiallisuudellaan pian hälventämään ennakkoluulot, joita hänen AKS-taustansa oli aluksi synnyttänyt. Karkkilan työväenopiston opiskelijamäärä oli 1930-luvun puolivälissä asukaslukua kohti maan korkein. Myös yhteiskoulussa, joka Saukkosen Karkkilaan tullessa oli vaikeuksissa oppilasmäärän vähäisyyden takia, tilanne saatiin vakiinnutetuksi. Oppilasmäärä lähti nousuun, ja sotien jälkeen koulu kasvoi täysiluokkaiseksi oppikouluksi.

Saukkonen kuului Karkkilassa kauppalanvaltuustoon porvarillisen ryhmittymän jäsenenä ja oli mukana kauppalanhallituksessa. Hän organisoi tarmokkaasti paikkakunnan suomalais-porvarillista järjestötyötä nuorisoseura-, partio-, suojeluskunta- ja urheilutoiminnassa ja oli usein nähty puhuja erilaisissa juhlissa - 1930-luvun lopulta jopa työväentalollakin.

Talvisodan syttyminen katkaisi Saukkosen väitöskirjatyön, jota varten hän oli saanut jo apurahan ja virkavapautta koko lukuvuodeksi. Tiedustelukoulutuksen saaneena reserviupseerina hän palveli päämajan tiedusteluosastossa. Välirauhan aikana hän oli perustamassa Suomen Aseveljien Liittoa (SAL) ja kehittelemässä L. Arvi P. Poijärven kanssa sen aatteellista ohjelmaa. Jatkosodan aikana 1942 hänet komennettiin päämajasta Helsinkiin johtamaan SAL:n huolto-osastoa, joka valtakunnan tasolla organisoi kaatuneiden omaisiin ja varattomiin reserviläisperheisiin kohdistuvaa huoltotyötä. Tässä tehtävässä hän perehtyi laajasti sosiaalisiin kysymyksiin ja kuului samalla liiton keskeisiin johtohenkilöihin yhdessä toiminnanjohtaja Veikko Lopin sekä pääsihteeri Väinö Leskisen ja talouspäällikkö Penna Tervon kanssa.

Kun aseveliliitto lakkautettiin tammikuussa 1945, Saukkonen johti Suomen Kulttuurirahaston kirjallista toimistoa, joka teki tieteen ja taiteen tuloksia tunnetuksi suurelle yleisölle. Syksyllä hänestä tuli Munkkiniemen yhteiskoulun historian lehtori, mutta hän hoiti vielä 1946 - 1947 L. A. Puntilan sijaisena Suomen Kulttuurirahaston yliasiamiehen tehtäviä. Tämä tarjosi erinomaisen näköalapaikan maan silloiseen kulttuurielämään.

Munkkiniemen yhteiskoulun rehtoriksi Saukkonen nimitettiin 1949. Hänen ensimmäisenä tehtävänään oli toteuttaa uuden koulutalon rakennushanke, joka oli koululle elintärkeä oppilasmäärän nopean kasvun takia. Saukkosen idea oli, että rakennus suunniteltiin Suomessa tuolloin vielä varsin tuntemattoman aineluokkajärjestelmän pohjalta. Talo valmistui 1950-luvulla, ja koulusta kehittyi Saukkosen varmaotteisessa ohjauksessa yksi maan tunnetuimmista yksityisoppikouluista.

Suurten ikäluokkien kaudella koulussa toteutettiin rakenne- ja opetussuunnitelmakokeilua, jolla selvitettiin neliluokkaisen keskikoulun ja neliluokkaisen lukion soveltuvuutta oppikoulun toimintamuodoksi. Kokeilu ei vakuuttanut tällaisen koulumuodon paremmuudesta, joten kokeilukoulu fuusioitiin 1964 pääkouluun. Kokemuksista saatiin kuitenkin virikkeitä koulun työtapojen ja opetussuunnitelman kehittämiseen.

Saukkonen toimi Munkkiniemen yhteiskoulun rehtorina eläkkeelle siirtymiseensä saakka lukuun ottamatta opetusministerikauttaan, jolloin hän oli koulusta virkavapaana. Kouluneuvoksen arvon hän sai 1955.

Valtakunnan politiikkaan ja samalla Kansallisen Kokoomuspuolueen toimintaan Jussi Saukkonen lähti syksyllä 1944, jolloin puolueet valmistautuivat kuumeisesti ensimmäisiin sodanjälkeisiin eduskuntavaaleihin. Kokoomuksen silloisen puheenjohtajan Edwin Linkomiehen toimeksiannosta hän laati puolueelle vaaleja varten sosiaalipoliittisen ohjelman, joka nojasi aseveliliiton ohjelmaan. Tätä ohjelmaa hän myös ajoi tarmokkaasti Kokoomuksen puoluekokouksessa vuoden 1945 alussa joltisellakin menestyksellä: sosiaalipolitiikka sai puolueen ohjelmassa aiempaa suuremman tilan ja puolueen yleistä konservatiivista ilmettä pyrittiin saamaan sosiaalisemmaksi, mutta ohjelma kohtasi myös vastustusta elinkeinoelämän ja talousliberalistien taholta. Ohjelman perusajatukset hyväksyttiin, mutta sitä myös kritisoitiin menemiseksi mukaan lupausten kilpajuoksuun – kun vallitsevat olot eivät kuitenkaan mahdollistaisi laajoja sosiaalipoliittisia uudistuksia. Vuoden 1948 puoluekokouksessa tämä kritiikki oli vielä selvempää, ja puolueen talouspoliittisia linjauksia hallitsivat ennemmin liberalistiset kuin sosiaaliset talousnäkemykset.

Tammikuussa 1945 Saukkonen valittiin V. A. M. Karikosken jälkeen Kokoomuksen Nuorten Liiton (KNL) puheenjohtajaksi. Hänen johdollaan liitto organisoitiin kilpailemaan tehokkaasti vasemmiston kanssa rintamamiesten ja nuorten kannatuksesta. Tässä onnistuttiin hyvin, ja liiton jäsenmäärä kasvoi voimakkaasti. Tämä oli koitua kohtalokkaaksi, sillä Suomen Kommunistinen Puolue (SKP) aloitti liittoa vastaan ajojahdin ja yritti valvontakomission ja valtiollisen poliisin (Valpo) avulla saada sen lakkautetuksi. KNL:n tiloihin tehtiin toukokuussa 1946 jopa Valpon kotitarkastus ja KNL:n johtajien tekemisiä seurattiin tiiviisti. Samalla kun KNL voimakkaasti torjui syytökset ja syytti Valpoa äärivasemmistolaiseksi, demokraattisia järjestöjä vainoavaksi organisaatioksi, liiton johto korosti jäsenistölleen tiukasti kurinalaisen menettelyn välttämättömyyttä ja onnistui torjumaan uhkaavan vaaran. Vuosina 1947 – 48 KNL kävi itsekin entistä tiukemmin Valpon kimppuun ja saattoi katsoa päässeensä voittajaksi, kun K. A. Fagerholmin johtama sosialidemokraattinen vähemmistöhallitus (1948 – 50) puhdisti Valpon äärivasemmistolaisista aineksista.

KNL:stä, joka oli oikeistolaisena nuorisojärjestönä jäänyt 1930-luvulla täysin IKL:n Sinimustien jalkoihin, kehittyi Saukkosen puheenjohtajakaudella nuorisolle uusi muodikas taistelujärjestö ja puolueen sisäinen muutosvoima, joka pyrki kokoomuksen ohjelman ja toimintatapojen uudistamiseen. Etenkin sosiaalipoliittiset ehdotukset tulivat jatkuvasti KNL:n taholta, vaikka aatteellisissa ja yleispoliittisissa kysymyksissä se saattoi usein olla jyrkemminkin oikeistolainen kuin puoluejohto. KNL:n sukupolvi oli monessa asiassa lähellä SDP:n asevelisosialisteja, ja Saukkonen oli osa tätä sukupolvea. Tosin hän ei myöhemmin uransa aikana mitenkään ehdottomasti ankkuroinut käsitystään siitä, pitikö tavoitella yhteistyötä SDP:n kanssa vai porvarillista yhteistyötä. Tämä oli riippuvaista siitä, mikä oli puolueen etujen kannalta tarkoituksenmukaisinta.

Saukkonenkin oli KNL-johtajana usein puoluejohtoa tiukempi. Hän esimerkiksi suhtautui vuonna 1948 erittäin kielteisesti YYA-sopimusneuvotteluihin ja kehotti välttämään sopimusta. Sotasyyllisyysoikeudenkäynnin osalta KNL:ssä oltiin täysin syytettyjen puolella (sekä aatteellisesti että konkreettisesti: esimerkiksi Juha Rihtniemi oli presidentti Rytin puolustusasianajajan, Hjalmar J. Procopén avustajia). KNL:n taholla suhtauduttiin myös kriittisesti puolueen puheenjohtajan (1946 – 55) Arvo Salmisen ja pitkäaikaisen puoluesihteerin Niilo Honkalan politiikkaan, joita pidettiin liian perinteisesti konservatiivisina.

Tukea KNL:n ajamalle suuntaukselle antoi puolueen huono vaalimenestys 1950-luvun alkupuolella. Saukkosen ehdokkuus kokoomuksen puheenjohtajaksi oli vakavasti esillä jo 1953, jolloin asetetun vaalitoimikunnan enemmistö asettui jo Saukkosen kannalle. Ajatus istuvan puheenjohtajan syrjäyttämisestä vastoin tämän tahtoa tai edes äänestäminen tällaisesta asiasta oli kuitenkin puoluekokouksen jäsenille liikaa; sellainen ei yksinkertaisesti ollut ollut tapana Kokoomuksen kaltaisessa puolueessa, jossa korostettiin lojaalisuutta omille valtiomiehille ja korrektia käytöstä. Saukkonenkaan ei halunnut äänestykseen Salmista vastaan, vaan ilmoitti lopulta, ettei ole käytettävissä. Hänen heikkoutenaan oli myöhemminkin monien silmissä se, että häntä pidettiin enemmän puoluekoneiston kuin puolueen äänestäjäkunnan miehenä; hänen oli paljon vaikeampi päästä eduskuntaan kuin monen muun näkyvän kokoomuslaisen, esimerkiksi Päiviö Hetemäen, Tuure Junnilan, Felix Seppälän tai Arvi Ahmavaaran.

Vaihdos tapahtui kuitenkin vuonna 1955 Salmisen kieltäydyttyä jatkosta. Puoluekokouksen äänestyksessä Saukkonen, jota pidettiin leimallisesti nuorten, maltillisten ja sosiaalimielisten ehdokkaana, voitti Junnilan äänin 183 - 142. Työ puolueohjelman uudistamiseksi aloitettiin heti, ja 1957 hyväksyttiin uusi "dynaamisen konservatismin" ohjelma, jonka yleislinja oli maltillinen ja edistyshenkinen. Saukkonen luonnehti uuden konservatismin eroa vanhaan siten, että vanha konservatismi oli odottanut asioita paikoillaan ja reagoinut niihin, uusi etsi ongelmat aktiivisesti ja ratkaisi niitä. Yleensä nämä ongelmat nähtiin sosiaalipolitiikan alueella, jossa Kokoomuksella koettiin olleen liian oikeistolainen ilme. Toinen ajan suosikkitermi oli kansankapitalismi. Tosin ei Saukkonen ohjelman todellinen isä ollut, sillä hän oli enemmän pragmaattinen kuin aatepoliitikko. Vuonna 1958 Saukkonen valittiin eduskuntaan, missä hän oli ollut jo 1949 - 1951. Tällä kertaa hän oli kansanedustajana kaksi vaalikautta, ja hän toimi myös eduskunnan 2. varapuhemiehenä.

Saukkosen puheenjohtajuus 1955 - 1965 kattoi ajallisesti suurimman osan Urho Kekkosen kahdesta ensimmäisestä presidenttikaudesta. Niiden aikana Kekkonen vakiinnutti valta-asemansa, ja kokoomuksenkin kannalta keskeiseksi kysymykseksi nousi suhtautuminen Kekkoseen ja hänen pyrkimyksiinsä. Kun puolue oli pitkään ollut syrjäytettynä hallitustyöskentelystä, kiinnitettiin suuria toiveita yhteistyön alkamiseen Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen (SDP) ja Maalaisliiton kanssa K.-A. Fagerholmin laajapohjaisessa enemmistöhallituksessa syksyllä 1958. Hallituksen pikainen kaatuminen niin sanottuun yöpakkaskriisiin oli kokoomukselle ankara pettymys. Kuitenkin, kun SDP joutui vuorostaan paitsioon, kokoomukselle avautui mahdollisuus hallitukseen, mikäli se oli valmis hyväksymään Kekkosen ja Maalaisliiton yhteistyölle asettamat ehdot. Erityisen vaikeaksi koettiin vaatimus, että hallitukseen oli otettava SDP:n opposition edustajia eli "skogilaisia". Tässä konkretisoitui periaatekiista kokoomuksen yhteistyösuunnasta: tulisiko puolueen yleensä etsiä yhteistyökumppaneita Maalaisliitosta vai sosiaalidemokraateista. Skogilaisten hyväksymisen oli syytä pelätä vakavasti vahingoittavan suhteita SDP:hen.

Sekä Saukkonen että eduskuntaryhmän puheenjohtaja Päiviö Hetemäki olivat kesällä 1960 valmiit hallitukseen Maalaisliiton ja skogilaisten kanssa vedoten varsinkin edessä olevaan Euroopan vapaakauppaliitto (Efta) -ratkaisuun. Eduskuntaryhmä kuitenkin täpärästi kaatoi puoluejohdon esityksen. Tästä suivaantuneena Hetemäki jätti ryhmän puheenjohtajuuden, joka tuli Saukkosen hoidettavaksi. Kun asiallisesti sama pohjaratkaisu oli uudelleen esillä 1962 Ahti Karjalaisen muodostaessa hallitusta, eduskuntaryhmän enemmistökin lopulta hyväksyi hallitukseen menon presidentin painostettua ankarasti kokoomusta ja selvitettyä puheenjohtajalle hallituskuvion ulkopoliittiset taustatekijät. Saukkonen tosin äänesti sillä kertaa hallitukseen menoa vastaan, mutta muuten hän ei ollut lainkaan puolueensa militanteimpia edustajia porvarillista hallitusyhteistyötä vastaan.

Tässä vaiheessa olivat jo takana vuoden 1962 presidentinvaalien dramaattiset tapahtumat, joiden yhteydessä Saukkosen kokoomuksen puheenjohtajana oli ilmeisen vaikea valita linjaansa. Alkuvuodesta 1961 hän pohti vielä puolueen asettumista suoraan Kekkosen taakse. Tätä suosittelivat eräät taustahenkilöt, kuten Linkomies, joka sanoi Saukkoselle, että näin ”saatte paremman Kekkosen”, kun hänet joka tapauksessa valitaan. Mielipiteet kentällä ja puolueorganisaatiossa tekivät kuitenkin mahdottomaksi sellaisen ratkaisun. Kuvaavaa on, että kokoomuksen osallistumista sosiaalidemokraattien johtamaan Honka-liittoon valmistelivatkin puoluejohdon ulkopuoliset henkilöt. Saukkonenkin asettui lopulta puolueyhtenäisyyden nimissä Honka-liiton kannalle. Puoluekokouksessa tämä hyväksyttiin yksimielisesti. Noottikriisin ja Olavi Hongan luopumisen jälkeen puolue päätyi lopulta kuitenkin kannattamaan Kekkosen uudelleenvalintaa.

Kun Saukkonen oli vielä KNL:n puheenjohtajana ollut aikanaan monessakin asiassa oikeistolaisemmalla linjalla kuin puoluejohto, puheenjohtajana moni näki hänet liiankin pragmaattisena ja myöntyväisenä. Etenkin 1960-luvulla, jolloin oli pakko sopeutua Kekkosen ylivertaiseen asemaan (tai marginalisoida itsensä oikealle, kuten Tuure Junnila teki), Saukkonen ylläpiti korrekteja suhteita Kekkoseen ja koetti rehabilitoida Kokoomusta myös Neuvostoliiton suuntaan. Tästä häntä sai oikeistosiiven taholta myös ”puolikepulaisen” haukkumanimen. Lisäksi oikeistosiivessä koettiin, että Saukkonen ei ollut edes kiinnostunut muiden kuin oman lähipiirinsä mielipiteistä eikä pitänyt yhteyksiä muihin puolueiden vaikuttajapiireissä. Puolueen nuoremmassa siivessä – joka alkoi yhä selvemmin ajautua puolueen mittakaavassa vasemmalle – Saukkonen alkoi näyttää yhtä paikalleen jämähtäneeltä kuin Salminen oli aikoinaan näyttänyt 1950-luvun KNL:n silmissä. Suureksi karismaattiseksi johtajaksi Saukkosta oli vaikeaa mieltää sen enempää vasemmalta kuin oikealta katsottuna, ja monien silmissä puolueella oli joko todellisuudessa tai potentiaalisesti vähintään yhtä vahvoja vaikuttajia: etenkin Päiviö Hetemäki ja Juha Rihtniemi, aluksi Tuure Junnilakin.

Puolueen organisaation kannalta Saukkosen loppuajalla saatiin kuitenkin yksi asia aiempaa parempaan kuntoon: suorastaan konkurssitilassa 1950-luvun lopussa olleen talouden. Luultavasti kovinkaan moni ei kuitenkaan laskenut tätä Saukkosen ansioksi, koska taloudellinen tuki tuli kuitenkin ratkaisevasti toisesta suunnasta: teollisuudelta ja elinkeinoelämältä. Mutta hän toimi joka tapauksessa puolueen puheenjohtajana linjalla, joka oli jokseenkin ainoa mahdollinen, jos haluttiin pitää Kokoomus loitolla samanlaisesta eristyksestä kuin mihin SDP oli itsensä ajanut ja jos haluttiin saada puolueen talous ja organisaatio kuntoon.

Johannes Virolaisen muodostamassa porvarillisessa enemmistöhallituksensa 1964 kokoomuksella oli kolme ministeriä, heidän joukossaan opetusministerin salkun saanut Jussi Saukkonen. Hänen ministerikaudellaan uudistettiin opetusministeriön organisaatio ja vietiin eteenpäin kauaskantoisia koulutuspoliittisia hankkeita, kuten peruskoulu-uudistuksen valmistelu, periaatepäätös kolmen korkeakoulun perustamisesta Itä-Suomeen ja lakiesitys korkeakoululaitoksen kehittämisestä 1967 - 1981. Ministerikaudellaan Saukkonen luopui kokoomuksen puheenjohtajuudesta. Tehtävään valittiin Juha Rihtniemi, joka oli jo pitkään rakentanut poliittista uraansa puolueen järjestötehtävissä. Paljon on spekuloitu sillä, kuinka halukas Saukkonen olisi ollut vielä tuolloin jatkamaan; todennäköistä on, että hän olisi ollut tähän valmis, mutta yhtä todennäköisenä on pidetty, että hänen taakseen ei olisi enää saatu koottua enemmistöä Rihtniemeä vastaan.

Saukkosen edustaman yhteistyölinjan arvostelijat, jotka katsoivat kokoomuksen olleen 1960-luvun alun hallituksissa lähinnä Kekkosen ja Maalaisliitto - Keskustapuolueen panttivankina, menestyivät hyvin vuoden 1966 eduskuntavaaleissa; myös SDP sai suurvoiton. Molemmat kokoomuksen helsinkiläisministerit jäivät valitsematta eduskuntaan. Hallituspolitiikassa tapahtui perusteellinen suunnanmuutos, minkä seurauksena valtioneuvoston linnan ovet avautuivat kokoomukselle seuraavan kerran vasta 21 vuoden kuluttua.

Helsingin kaupunginvaltuuston jäseneksi Saukkonen oli tullut jo 1946, ja hän jatkoi siellä keskeytyksettä vuoteen 1972. Poikkeuksellisen pitkän valtuustouransa aikana hän toimi monissa muissakin kunnallisissa luottamustehtävissä, kuten kaupunginhallituksen jäsenenä sekä suomenkielisten kansakoulujen johtokunnan puheenjohtajana ja koulusuunnittelutoimikunnan puheenjohtajana. Kaupunginvaltuuston puheenjohtajana hän oli 1968 - 1972. Hän myös kirjoitti Helsingin kaupungin historiaan pitkän osuuden Helsingin kunnalliselämän historiasta vuosina 1918–1945. Koska kokoomus oli Helsingissä johtava poliittinen ryhmittymä, työn tulokset näkyivät paremmin kuin valtakunnan politiikassa. Toisaalta kunnallisasioiden hoidossa tarvittavan poliittisten ryhmien välisen yhteistyön rakentajana Saukkonen oli epäilemättä omimmillaan.

Väitöskirjatyö aikanaan jäi, mutta muistelmansa Saukkonen julkaisi vuonna 1973. Niillä oli aikanaan varsin hyvä vastaanotto, koska vastaavia kokoomuspoliitikkojen tilityksiä ei toisen maailmansodan jälkeiseltä ollut. Osin muistelmissa tietenkin näkyy myös sopeutumispyrkimys Kekkosen aikaan ja modernin kokoomuskuvan luomisen tarve, mutta tuskin enempää kuin poliitikon muistelmissa keskimäärin.

Esiintymistyyliltään Saukkonen vastasi perinteistä kuvaa oppikoulun rehtorista arvovaltaisena, mutta samalla isällisen leppoisana miehenä, johon saatettiin yhdistää sanonta ”vakaumuksen syvästä rintaäänestä”, saattaen joskus tosin kiivastuakin. Hän oli viimeinen Kokoomuksen puheenjohtaja, joka hoiti tehtävänsä aidosti luottamustoimisesti – ison koulun rehtorin työn ohessa. Tämä lisäsi hänen suosiotaan opettajana, sillä Saukkonen hoiti politiikkaa välitunnilla puhelimella myöhästyen toisinaan tunneilta. Hänen oppilaidensa nimiluettelo kertoo toki, että he ehtivät saada riittävän annoksen yhteiskunnan ja historian perusteista.

Johan Jaakoppi vsta 1948 Jussi Jaakko Saukkonen S 17.2.1905 Oulu, K 6.4.1986 Helsinki. V kaupanhoitaja Juho Saukkonen ja Maria Susanna Saarela. P 1930 - filosofian maisteri Sylvi Emilia Hakkarainen K 1997, PV kauppa-apulainen Johan Nestor Hakkarainen ja Emma Sofia Pentinlehto. Lapset: Jussi S 1930, lääketieteen tohtori, professori; Matti S 1938, arkkitehti, yleiskaavapäällikkö; Tapani S 1942, valtiotieteen maisteri, osastopäällikkö; Anja-Liisa (Carlander) S 1943, filosofian maisteri; Outi-Leena Johanna (Sievänen) S 1944, konservaattori.

URA. Ylioppilas Oulun yhteislyseosta 1924; filosofian kandidaatti 1930, maisteri 1933.

Akateemisen Karjala-Seuran yleissihteeri 1930 - 1931; Karkkilan yhteiskoulun rehtori, suomen kielen ja historian lehtori 1931 - 1944; Karkkilan työväenopiston johtaja 1931 - 1942; Suomen Aseveljien Liiton huolto-osaston päällikkö 1942 - 1945; Suomen Kulttuurirahaston kirjallisen toimiston johtaja 1945, vt. yliasiamies 1946 - 1947; Munkkiniemen yhteiskoulun historian lehtori 1945 - 1949, rehtori 1949 - 1972.

Kansallisen Kokoomuksen kansanedustaja (Uudenmaan läänin vaalipiiri) 1949 - 1951, (Helsingin kaupungin vaalipiiri) 1958 - 1966; eduskuntaryhmän puheenjohtaja 1958 - 1964; eduskunnan II varapuhemies 1962 - 1964; opetusministeri Johannes Virolaisen hallituksessa 12.9.1964 - 27.5.1966; presidentin valitsijamies 1950, 1956, 1962.

Karkkilan kauppalanvaltuuston jäsen 1936 - 1945, kauppalanhallituksen jäsen; Helsingin kaupunginvaltuuston jäsen 1946 - 1972, kaupunginvaltuuston puheenjohtaja 1968 - 1972, kaupunginhallituksen jäsen 1967 - 1968; Helsingin suomenkielisten kansakoulujen johtokunnan puheenjohtaja 1954 - 1964; Helsingin koulusuunnittelutoimikunnan puheenjohtaja 1970 - 1976.

Kokoomuksen Nuorten Liiton puheenjohtaja 1945 - 1953; Kokoomuksen Helsingin piirin puheenjohtaja 1953 - 1956; Kansallisen Kokoomuksen valtuuskunnan ja hallituksen jäsen 1945 - 1965, puolueen puheenjohtaja 1955 - 1965; kunniapuheenjohtaja 1965; Kokoomuksen Helsingin piiriliiton puheenjohtaja 1953-1957.

Lukuisia jäsenyyksiä ja luottamustehtäviä eri yhteisöissä. Puheenjohtaja: Suomen maanpuolustajain huoltosäätiön hallitus; Institutum Romanum Finlandiae -säätiön hallitus; Suomi-Amerikka -yhdistysten liitto; Suomen Youth for Understanding ry:n edustajisto; Pohjalaisten talosäätiön edustajisto; Oy Veikkauksen hallintoneuvosto; Suomen Taideteollisuusyhdistyksen hallintoneuvosto; Helsingin seudun kesäyliopiston säätiön valtuuskunta; Helsingin kaupungin teatterisäätiön valtuuskunta; Kansallisen Kokoomuspuolueen säätiön hallituksen jäsen 1957-1986, varapuheenjohtaja 1968-1984; Kansallissäätiön isännistön jäsen 1965-1981; Snellman –säätiön perustajajäsen, hallituksen jäsen 1948-1984, varapuheenjohtaja 1948-1984.

ARVONIMET JA KUNNIANOSOITUKSET. Kouluneuvos 1955. Kansallisen Kokoomuksen 50-vuotisjuhlamitali. Kokoomuksen Nuortenliiton kultainen ansiomerkki 1951.

TUOTANTO. Karkkilan yhteiskoulun 25-vuotiskertomus ja matrikkeli. 1938; Käsityöläisammattikunnat // Oma Maa V. 1959; Helsingin kunnalliselämä 1918 - 1945 // Helsingin kaupungin historia V:1. 1962; Parlamentarismen i Norden // Historianopettajain Vuosikirja IX. 1969; Vastuun sukupolvi. 1973.

LÄHTEET JA KIRJALLISUUS. Jussi Saukkosen kokoelma, Valtiollisen poliisin arkisto, Kansallisarkisto (KA); Jussi Saukkosen henkilömappi, AKS:n kokoelma, KA; Jussi Saukkosen haastattelut ja puhekokoelma sekä Kokoomuksen eduskuntaryhmän ja puoluevaltuuston pöytäkirjat, Porvarillisen Työn Arkisto, Helsinki.

S. Aalto, K. Rentola, Karkkilan historia. 1992; U. Hämäläinen, Puolueyhtenäisyys ja muut puolueen perustavoitteet Kansallisessa Kokoomuksessa 1947 - 1975 / valtio-opin pro gradu -tutkielma, Tampereen yliopist. 1979; J. Paavolainen, Helsingin kaupunginvaltuuston historia II (1919 - 1976). 1989; H. Rautkallio, Agenda Suomi : Kekkonen - SDP - NKP. 1999; J. Saukkonen, Vastuun sukupolvi. 1973; J. Suomi, Urho Kekkonen : 1962 - 1968 : presidentti. 1994; P. Suvanto, Konservatismi Ranskan vallankumouksesta 1990-luvulle. 1994; V. Vares, Kaksi askelta edellä : Kokoomuksen Nuorten Liiton historia 1928 - 1996. 1999; Jorma Rytkönen, Jussi Saukkosen henkilökuva.Suomen Kansallisbiografia, SKS Helsinki 1997-.

Artikkeli perustuu Suomen Kansallisbiografiassa julkaistuun henkilökuvaan.

Jorma Rytkönen ja Vesa Vares

julkaistu 17.12.2008