Suominen, Ilkka Olavi

Ilkka Olavi Suominen

Syntymäaika:
8.4.1939

Paikkakunta:
Nakkila, Helsinki

Merkittävimmät toimet:
Kansallisen Kokoomuksen puheenjohtaja
kansanedustaja
ministeri
 

kauppa- ja teollisuusministeri, eduskunnan puhemies, Kansallisen Kokoomuksen puheenjohtaja, europarlamentaarikko

Ilkka Suominen oli 1960–1970-luvun sukupolvenvaihdoksen keskeinen kokoomuspoliitikko ja puolueensa pitkäaikainen puheenjohtaja. Niin sanottujen remonttimiesten keskushenkilönä hän uudisti Kokoomuksen puolueohjelmaa "sosiaalisen valintatalouden" ja "keskustaoikeistolaisen" ideologian hengessä. Suominen on toiminut myös kansanedustajana, kauppa- ja teollisuusministerinä, europarlamentaarikkona sekä Alkon pääjohtajana.

Ilkka Suominen edustaa kokoomuspoliitikkona nuorempaa sukupolvea kuin puolueen 1960-luvun lopun vahvat nimet Juha Rihtniemi ja Harri Holkeri, mutta toisaalta myös vanhempaa kuin 1970-luvun näkyvimmät Kokoomuksen radikaalit. Tosin hän on Holkeria fyysisesti vain kaksi vuotta nuorempi, sillä hän syntyi 8.4.1939 Nakkilassa yrittäjäperheeseen. Suominen opiskeli nahkakemian insinööriksi; myöhemmin hän suoritti myös merkonomin (1964) ja valtiotieteen maisterin (1969) tutkinnot. Vuodesta 1962 hän toimi J. W. Suominen Oy:n tehtävissä, toimitusjohtajana 1975–1979 ja yhtiön hallituksen jäsenenä 1982–1985. Tässä mielessä hän tuli sisäpiireihin leimallisesti yrittäjäperinteestä eikä puoluejohdon perinteiseltä akateemisen tai virkauran pohjalta – eikä toisaalta suurteollisuudestakaan.

Suominen oli Kansallista Kokoomusta uudistaneen "remonttimies"-liikkeen keskushenkilöitä 1960–1970-luvun suuren politisoitumisen ja sukupolvimurroksen vaiheissa. Liike voidaan nähdä myös "rihtniemiläisyyden" jatkona ja kehittäjänä, joskaan Suomisen henkilökohtainen side ja puolueura eivät ankkuroituneet yhteistyöhön (->) Rihtniemen kanssa samalla tavalla kuin (->) Holkerilla. "Remonttimiehet" pitivät kokouksiaan aluksi myös Suomisen luona Nakkilassa; itse asiassa ryhmä perustettiin hänen kesämökillään. Suominen itse kytkee ryhmän vuosiin 1969–1970 ja katsoo sen liikkeenä päättyneen kevään 1970 eduskuntavaaleihin. Usein remonttimiehistä puhutaan kuitenkin tutkimuksissakin laajempana nuorten uudistusliikkeenä, jonka tavoitteena oli tehdä Kokoomus sosiaalisemmaksi, yksilökeskeisemmäksi, yleisesti modernimmaksi ja liberaalimmaksi, vähemmän oikeistolaiseksi ja ulkopoliittisesti salonkikelpoisemmaksi puolueeksi. Tavoitetta toteutettiin omaksumalla realistisesti Paasikiven-Kekkosen linja, parantamalla suhteita Neuvostoliittoon, uudistamalla puolueen ohjelma ja ryhtymällä yhteistyöhön erityisesti Keskustapuolueen kanssa. Eräs usein käytetty fraasi oli "kypäräpapin riisuminen" puolueen imagosta.

Suominen edusti hieman vanhempaa sukupolvea kuin suurin osa remonttimiehistä tai ylipäätään niistä, jotka nousivat suurena ikäpolviryhmänä aktiivipolitiikkaan. Hän edusti kuitenkin uudistusta tullessaan 1969 valituksi Kokoomuksen Nuorten Liiton (KNL) puheenjohtajaksi; edellinen puheenjohtaja oli ollut yli 40-vuotias, Suominen oli kymmenen vuotta nuorempi. Suomisen seuraaja, (->) Ilkka Kanerva, valittiin sitten tehtävään jo 23-vuotiaana, ja myös muut remonttimiesten ydinryhmän jäsenet, kuten (->) Juha Vikatmaa, (->) Jarmo Virmavirta ja Heikki S. von Hertzen, olivat muutaman vuoden häntä nuorempia, samoin ne, jotka loivat KNL:lle sen uuden ideologisen linjan, niin sanotun kriittisen rationalismin. Ilman Suomista he olisivat kuitenkin vaikuttaneet liian nuorilta, liian kokemattomilta ja ehkä liian radikaaleiltakin saamaan puolueen ohjelmatoiminnassa ja julkikuvan muutoksessa sitä roolia, minkä heidän liikkeensä sitten sai. Suominen puolestaan ei voinut samaistua näiden nuorempien liikkeen jäsenten kaikkein jyrkimpiin kannanottoihin, sillä hän oli selvästi kasvamassa koko puolueen johtotehtäviin.

KNL:n puheenjohtajana ja kansanedustajana (1970–1975 ja 1983–1994) Suominen oli enemmän pragmaatikko kuin ideologi. Hän ei puuttunut kovin paljon KNL:n kriittisen rationalismin ideologiseen kehittelyyn, mutta sen sijaan hän oli näkyvästi esillä, kun sosiaalinen markkinatalous muutettiin puolueen ohjelmassa sosiaaliseksi valintataloudeksi. Hän piti tärkeänä vanhan markkinatalouskapitalismin muuttamista vastuuntuntoisemmaksi sosiaaliseksi talouspolitiikaksi. Tätä ei Suomisen mukaan pitänyt nähdä kollektiivisuuden saati sosialismin tuomisena kokoomuksen ohjelmaan, vaan nimenomaan yksilökeskeisenä politiikkana: vain valtion takaama sosiaaliturva antoi yksilölle todellisen mahdollisuuden tehdä elämässään valintoja, puhdas markkinaliberalismi jätti yksilön heitteille.

Suomisen vahvuutena oli puoluekoneisto, jonka 1970-luvulla saivat haltuunsa sosiaalisen valintatalouden, Paasikiven - Kekkosen linjan ja jossain määrin myös kriittisen rationalismin kannattajat. Vanha konservatiivinen oikeisto syrjäytyi puolueen varsinaisesta koneistosta jokseenkin kokonaan. Harri Holkerin jättäessä kokoomuksen puheenjohtajuuden 1979 Suomista pidettiinkin varsin luonnollisena seuraajana, jolle ei asetettu puoluekokouksessa vastaehdokasta. Suominen oli kokoomuksen puheenjohtajana kauemmin kuin yksikään edeltäjistään, peräti 12 vuotta, ja kauemmin kuin kukaan seuraajista on vielä ollut. Jo hänen kautensa alussa, vuonna 1981, puolue uusi ohjelmansa pitkälti remonttimiesten tavoitteiden ja linjojen mukaisesti. Samalla puolueeseen ei enää ulkoisesti jäänyt merkkejä vanhasta konservatismista.

Suomisen puheenjohtajuusaikaa hallitsi kysymys Kokoomuksen pitkän, jo 1966 alkaneen oppositiokauden murtamisesta. Ensisijaisena tavoitteena oli yhä yhteistyö poliittisen keskustan kanssa; Suomen Sosialidemokraattista Puoluetta (SDP) oli pidetty jo remonttimiesajoista epätodennäköisempänä hallituskumppanina. Sitä oli pidetty pahimpana kilpailijana ja nimenomaan puolueena, joka säätelee kaiken ja tukahduttaa yksilöllisen aloitekyvyn ja aatteellisuuden. SDP nähtiin vain asioita hoitavana valtionhoitajapuolueena, yhteiskunnan insinööreinä. Myös ulkopoliittisesti Keskustapuolue olisi parempaa seuraa.

Vuoden 1982 presidentinvaalien alla Suominen ilmoitti julkisesti, ettei kokoomus tukisi vasemmiston ehdokkaan valintaa presidentiksi. Myöhemmin, 1980-luvulla, hän tosin ilmaisi presidentti Urho Kekkosen kielikuvaa lainaten valmiutensa tulla Pitkälläsillalla SDP:ta vastaan. Mutta pääsuunta oli keskusta, johon Suominen tunsi yhteenkuuluvuutta myös politiikan asiasisällön ja yksilökeskeisen ideologian pohjalta; hän käyttikin usein termiä "keskustaoikeisto". Esikuvana oli lähinnä Saksan Liittotasavallan kristillisdemokratia. Suomisen aikana kokoomus liittyi Euroopan konservatiivi- ja kristillisdemokraattisten puolueiden kattojärjestöön (EDU), ja hänellä oli hyvät suhteet liittokansleri Helmut Kohliin.

Eduskuntavaaleissa 1983 kokoomuksessa odotettiin voittoa ja myös mahdollisuutta päästä hallitukseen. Tuloksena oli kuitenkin yllättävä kolmen paikan tappio, josta syytettiin muun muassa Suomisen vaisuksi väitettyä esiintymistä television vaalitilaisuudessa. Saman vuoden puoluekokouksessa (->) Pertti Salolainen haastoikin Suomisen puheenjohtajavaaliin, jonka Suominen kuitenkin voitti saaden noin 2/3 äänistä. Hänen takanaan olivat etenkin puoluekoneisto, puolueen vasemmistosiipi ja nuoret. Tämän jälkeen Suomista ei enää haastettu puheenjohtajakilpaan.

Pitkä linja vei lopulta kohti hallituspaitsion murtumista, mitä helpotti myös se, että puolueen kannatus kasvoi taas 1980-luvun jälkipuoliskolla ja idänsuhteetkin olivat jo varsin hyvässä kunnossa; ulkopoliittiset esteet vähenivät. Vuoden 1987 eduskuntavaalien alla Suominen sopi Keskustapuolueen ja Ruotsalaisen Kansanpuolueen (RKP) puheenjohtajien, Paavo Väyrysen ja Christoffer Taxellin, kanssa porvaripuolueiden hallitusyhteistyöstä. Hankkeelle oli luvattu tukea myös teollisuuden taholta. Salainen sopimus nimettiin sittemmin "kassakaappisopimukseksi". Sen toteutuminen näytti lupaavalta, koska kaikki kolme puoluetta menestyivät vaaleissa hyvin; kokoomus sai 53 kansanedustajaa eli se voitti peräti yhdeksän lisäpaikkaa ja nousi historiansa toistaiseksi parhaaseen tulokseen.

Suomisen, Taxellin ja Väyrysen hallitushanke jäi kuitenkin toteutumatta, kun presidentti Mauno Koivisto asettui sitä vastaan ja antoi Harri Holkerille tehtäväksi muodostaa hallituksen, joka rakentuisi pääasiassa SDP:n ja Kokoomuksen varaan. Tämä malli myös toteutui Holkerin niin sanotussa sinipunahallituksessa 1987–1991. Suomisestakin tuli hallituksen jäsen, vieläpä merkittävän salkun haltija, kauppa- ja teollisuusministeri. Porvarihallitushankkeen kaatuminen oli Suomiselle kuitenkin jonkinasteinen arvovaltatappio, koska hän oli tavoitellut – 1970-luvun remonttimiesten linjaa ajatellen johdonmukaisesti ja vaalitulostakin ajatellen perustellusti – toista hallituspohjaa. Kokoomuksen sisällä hallitusratkaisu ei kuitenkaan horjuttanut hänen asemiaan, varsinkaan, kun pian puolueessa alettiin tuntea myös tyytymättömyyttä hallituksen liian SDP-vetoisena pidettyä politiikkaa kohtaan.

Neuvostoliiton romahdettua Kokoomuksessa alettiin 1990-luvun alussa keskustella Euroopan unionin (EU) jäsenyydestä ja Baltian itsenäisyydestä. Kuvaavaa on, että puolueen perinteinen "vasemmisto" ja remonttimiesten tukijoukko eli KNL olivat näissä asioissa aktiivisia. Valtion virallisen politiikan edustajina kokoomusministerien oli sen sijaan asetuttava puolueen yleisiä mielialoja varovaisemmalle kannalle. Eduskuntaryhmässä vahvaksi mieheksi nousi Ben Zyskowicz, jonka kanssa Suominen oli ottanut yhteen jo 1980-luvun alussa, kun Zyskowicz oli estänyt KNL:n liittymisen Rauhanpuolustajiin ja kritisoinut niin sanottua itsesuomettumista, sisäpoliittisen liikkumatilan omaehtoista vähentämistä. Suominen oli reagoinut Zyskowiczin kannanottoja ja erityisesti itsesuomettumistermiä vastaan. Neuvostoliiton romahdus vaikutti jossakin määrin myös Suomisen painoarvoon ministerinä, sillä hallitusta muodostettaessa hän oli saanut hoitaakseen idänkaupan, jota oli vielä tuolloin pidetty poliittisesti merkittävämpänä kuin länsikauppaa. Kun EU:n jäsenyys alkoi tulla mahdollisuuksien rajoihin, tilanne kääntyi tässäkin asiassa päälaelleen. Raskas tapaus kauppa- ja teollisuusministerille oli myös Wärtsilä Meriteollisuus Oy:n konkurssi 1989.

Suominen luopui kokoomuksen puheenjohtajan tehtävästä vuoden 1991 puoluekokouksessa, ja hänen seuraajakseen valittiin ylivoimaisella ääntenenemmistöllä Pertti Salolainen. Samana vuonna Suominen vetäytyi myös hallituksesta ja toimi vuosina 1991–1994 eduskunnan puhemiehenä. Oy Alko Ab:n toimitusjohtajana Suominen oli 1994–1999 ja Euroopan parlamentin jäsenenä viisivuotiskauden 1999–2004. Hänelle myönnettiin ministerin arvo 1998.

Suomessa Ilkka Suomisella on ollut 2000-luvun alussa näkyvyyttä muun muassa Ampumahiihtoliiton puheenjohtajana sekä Kokoomuksen ja kotimaan politiikan vanhempana valtiomiehenä ja satunnaisena kannanottajana. Hän on edelleen pyrkinyt edustamaan puolueessa sosiaalisempaa suuntausta. Suomisenkin nimellä spekuloitiin Kokoomuksen vuoden 2000 presidentinvaalikuvioissa, joskin hän itse kieltäytyi edes harkitsemasta ehdokkuutta. Saman vaalin ehdokasasettelun yhteydessä hän moitti puolueen puheenjohtajaa Sauli Niinistöä puolueen jättämisestä pulaan, kun tämä kieltäytyi presidenttiehdokkuudesta.

Ilkka Olavi Suominen S 8.4.1939 Nakkila. V kauppaneuvos Leo Suominen ja Anna Irene Mattsson. P1 1961 - 1977 (ero) konttoriapulainen Ute Schweitzer, P1 V toimitusjohtaja Fritz Schweitzer ja Annelise Schweitzer; P2 1977 - mainoshoitaja Riitta Suhonen, P2 V lääketieteen lisensiaatti Elja Suhonen ja odontologian lisensiaatti Eva Kuula. Lapset: Ari S 1962; Outi S 1964; Riikka S 1977.

URA. Ylioppilas Porin suomalaisesta yhteiskoulusta 1956; nahkakemian insinööri Reutlingen, Saksa 1959; merkonomi 1964; valtiotieteen maisteri Helsingin yliopistosta 1969.

J. W. Suominen Oy:n osastopäällikkö 1960 - 1972, varatoimitusjohtaja 1972 - 1974, toimitusjohtaja 1975 - 1979, hallituksen jäsen 1982 - 1985; Oy Alko Ab:n pääjohtaja 1994 - 1999.

Kansallisen Kokoomuksen kansanedustaja (Turun läänin pohjoinen vaalipiiri) 1970 - 1975, (Helsingin kaupungin vaalipiiri) 1983 - 1994; eduskunnan puhemies 1991 - 1994; presidentin valitsijamies 1978, 1982, 1988; kauppa- ja teollisuusministeri Harri Holkerin hallituksessa 30.4.1987 - 26.4.1991; Euroopan parlamentin jäsen 1999 - 2004; Nakkilan kunnanvaltuuston jäsen 1969 - 1976.

Kokoomuksen Nuorten Liiton puheenjohtaja 1969 - 1971; Kansallisen Kokoomuksen puheenjohtaja 1979 – 1991, rahastonhoitaja 1971-78; European Democratic Unionin (EDU) varapuheenjohtaja 1986 - 1992; Pohjoismaiden Neuvoston Suomen valtuuskunnan puheenjohtaja 1991 - 1994, neuvotteleva presidentti 1992 - 1993; ETYK-parlamentin puhemies 1992 - 1994.

Oy Alko Ab:n hallintoneuvosto 1974 - 1980, puheenjohtaja 1980 - 1988, 1991 - 1994, hallitus 1995 - .

Satakunnan Kirjateollisuus Oy:n hallintoneuvosto 1971 - 1979, hallitus 1975 - 1977, varapuheenjohtaja 1977 - 1978, puheenjohtaja 1978 - 1979; Teollisuuden Keskusliiton varapuheenjohtaja, työvaliokunta 1978 - 1979; Helsingin Osakepankin hallintoneuvosto 1979 - 1983, varapuheenjohtaja 1983 - 1985; Eläke-Varman hallintoneuvosto 1880 - 1993; 2. parlamentaarinen puolustuskomitea 1982 - 1983; Arctia Oy:n johtokunta 1983 - 1988, 1991 - ; Friitala Oy:n johtokunta 1985 - 1991; Imatran Voima Oy:n hallintoneuvosto 1991 - 1994; ICL Data Oy:n hallituksen puheenjohtaja 1992 - 1996; Merita/Nordea Pankki Oy:n hallintoneuvosto 1994 - 2001; Pohjola-yhtiöiden hallintoneuvosto 1995 - 1997; Outokumpu Oy:n hallitus 1997 - 2000; Suomen Ampumahiihtoliiton puheenjohtaja 1998 - 2003.

Kansallisen Kokoomuspuolueen säätiön hallituksen jäsen 1981-.

Komentajakapteeni 1998.

ARVONIMET JA KUNNIANOSOITUKSET. Suomen Leijonan suurr.; Sotilasansiomitali; Italian Ansio-r. suurr.; Norjan Kuninkaallisen Ansio-r. suurr.; Ranskan Kansallisen Ansio-r. K; Saksan Ansio-r. suurr., Unkarin Ansio-r. suurr. Ministerin arvo 1998. Tekniikan kunniatohtori Tampere 1992. Kansallisen Kokoomuksen 60-vuotisjuhlamitali. Kokoomuksen Nuortenliiton kunniapuheenjohtaja. Kokoomuksen Nuortenliiton kultainen ansiomerkki 1972.

LÄHTEET JA KIRJALLISUUS. J. Smolander, Suomalainen oikeisto ja "kansankoti" : Kansallisen Kokoomuksen suhtautuminen pohjoismaiseen hyvinvointivaltiomalliin jälleenrakennuskaudelta konsensusajan alkuun. 2000; V. Vares, Kaksi askelta edellä : Kokoomuksen Nuorten Liiton historia 1928 - 1996. 1999; Vesa Vares, Ilkka Suomisen henkilökuva. Suomen Kansallisbiografia. SKS Helsinki 1997-.

Artikkeli perustuu Suomen Kansallisbiografiassa julkaistuun henkilökuvaan.

Vesa Vares

julkaistu 21.1.2009