Virmavirta, Jarmo Veijo

Jarmo Veijo Virmavirta

Syntymäaika:
9.5.1940

Paikkakunta:
Kullaa

Merkittävimmät toimet:
päätoimittaja
professori
 

päätoimittaja, professori

Jarmo Virmavirta on vaikuttanut monissa viestinnän johtotehtävissä, mutta hänen suurin saavutuksensa lienee Turun Sanomien nostaminen tärkeäksi mielipidevaikuttajaksi 1980-luvulla. Virmavirta on osallistunut merkittävästi kokoomuslaiseen linjakeskusteluun sekä ulkopolitiikan tutkimuksen organisointiin.

Jarmo Virmavirta kasvoi kansakoulunopettajan ja libristin perheessä Satakunnassa. Kodissa vaalittiin uussuomalaista isänmaallisuutta ja kulttuuritahtoa. Kouluvuosina Virmavirta harrasti urheilua ja ylsi aitajuoksussa poikien Suomen mestariksi. Päästyään 1960 ylioppilaaksi Virmavirta luki Turun yliopistossa oikeustiedettä ja vaikutti myös ylioppilaselämän johtotehtävissä ja Turun Ylioppilaslehden kolumnistina. Ylioppilaselämässä hän tutustui myös tulevaan puolisoonsa Terttu Vierulaan, joka juristiksi valmistuttuaan eteni vakuutusyhtiö Kalevan johtotehtäviin Sampo-konsernissa.

Viestintään Virmavirta perehtyi Suomen YK-pataljoonan tiedotusupseerina Kyproksella 1964 - 1965 ja heti sen jälkeen Satakunnan Kansassa. Valmistuttuaan oikeustieteen kandidaatiksi 1967 hän ryhtyi pankkilakimieheksi, mutta siirtyi jo 1968 pysyvästi viestintään, Satakunnan Kansan artikkeli- ja taloustoimittajaksi.

Politiikkaan Virmavirta oli saanut tuntumaa jo 1960-luvun alussa Honka-liiton aikana. Kansalliseen Kokoomuksen hän liittyi 1968 ja oli muun muassa Matti Virkkusen valitsijamiesehdokkaana. Seuraavana vuonna Virmavirta valittiin jo puoluevaltuustoon. Samoihin aikoihin kokoomukseen liittyi hänen opiskelutoverinsa, pian kansanedustajaksi valittu (->) Juha Vikatmaa, johon Virmavirralla oli tiivis yhteys puolueen uudistusliikkeessä 1970-luvun alkupuolella.

Virmavirran lähtökohdat olivat perinteisessä kokoomuslaisuudessa, mutta hänestä tuli johtavia niin sanottuja remonttimiehiä. Näillä nuorehkoilla, pääosin opiskelija- ja nuorisopolitiikassa toimineilla kokoomuslaisilla ei tosin ollut aluksi kovin selkeää ohjelmaa lukuun ottamatta puolueen imagon modernisointia. Joukkoon kuului sekä pian oikealle liukunut (->) Pertti Salolainen että sittemmin vasemmalle siirtyneitä kokoomusnuoria.

Virmavirran vaikutus kokoomuksen linjanvetoihin kasvoi hänen siirryttyään 1970 Helsinkiin - ensin Suomen Lakimiesliiton ja pian kokoomuksen tiedotuspäälliköksi (1970 - 1975) sekä järjestölehti Nykypäivän päätoimittajaksi (1971 - 1975). Remonttimiesten enemmistön hengessä Virmavirta ajoi puolueen linjan tarkistamista niin, että ovi maan hallitukseen avautuisi. Keskeisenä nähtiin suhteiden parantaminen presidentti Urho Kekkoseen ja Neuvostoliittoon, mihin liittyi myöhemmin yhteistyön etsiminen Keskustapuolueen kanssa. Kokoomuksen aate haluttiin rakentaa yksilökeskeisyyden ja niin sanotun sosiaalisen valintatalouden pohjalle. Virmavirta tosin kertoo, että hän olisi puhunut mieluummin sosiaalisesta markkinataloudesta, mutta Vikatmaa ja puolueen toimitsija, myöhempi valtiotieteen tohtori Weijo Pitkänen halusivat ottaa tässäkin etäisyyttä (->) Tuure Junnilan oikeistosiipeen.

Ajaessaan voimakkaasti remonttimiesten linjaa Virmavirta ajautui ristiriitaan puolueen oikeistosiiven sekä (->) Pentti Poukan johtaman Uuden Suomen kanssa. Remonttimiesten vaikutus heikentyi Vikatmaan tehtyä itsemurhan 1974; puheenjohtaja (->) Harri Holkerikin ajoi puolueessa poikkeuslakikiistan jälkeen sovittelevaa linjaa. Virmavirta siirtyi 1975 Yleisradioon, jonka television ohjelmaneuvostoa hän oli jo johtanut Repo-radion ajan jälkeisissä monissa kiistoissa.

Yleisradiossa Virmavirta oli aluksi suurelle yleisölle näkymättömissä ohjelmapäällikön (1975 - 1977) ja suunnittelupäällikön (1977 - 1981) tehtävissä, mikä soveltui hänen luonteelleen. Virmavirta ei ole räiskyvä demagogi, vaan esiintyy harkitusti - temperamenttisemman keskustelukumppanin mielestä ehkä laskelmoidunkin tuntuisesti. Ensimmäisten yritysten epäonnistuttua Virmavirta ei olekaan tavoitellut valtakirjaa äänestäjiltä. Sen sijaan hän on taitava vaikuttamaan kulisseissa ja kabineteissa - sekä kirjoittajana.

Niinpä hän julkaisi teokset Paasikiven perilliset (1973) ja Politiikan äänetön yhtiömies (1977), joista jälkimmäinen oli kauan suppeudestaan huolimatta peruslähteitä Kansallisen Kokoomuksen vaiheista.

Yleisradion uutistoiminnan päälliköksi Virmavirta nimitettiin 1981. Julkikokoomuslaisen valinta näin merkittävään tehtävään kertoi puoluepoliittisen jännitteen laukeamisesta yhtiössä. Virmavirta korosti uutistyössä normaaleja journalistisia kriteerejä. Tähän kannusti sekin, että MTV oli aloittanut omat uutisensa eikä Yleisradiolla ollut enää sähköistä uutismonopolia. Virmavirta taisteli uutistoiminnan voimavarojen lisäämiseksi, kun Yleisradion johto ei aluksi suhtautunut kilpailijaan vakavasti. Kilpailu kannusti niin haastettua kuin haastajaakin parempaan uutisjournalismiin.

Turun Sanomien päätoimittajaksi Virmavirta kutsuttiin 1983. Tehtävä oli ollut vuoden verran täyttämättä filosofian tohtori Keijo K. Kulhan lähdettyä ehkä hieman turhautuneena Helsingin Sanomiin. Ainakin yhtä turhautunut oli vt. päätoimittajaksi jätetty Turun Sanomien veteraani Reijo Koski. Ketosen perheen omistamalla lehdellä oli vankka taloudellinen asema, mutta journalistisesti sitä ei erityisemmin arvostettu etenkään verrattuna samankokoiseen tamperelaiseen Aamulehteen.

Virmavirta uudisti opiskelukaupunkinsa valtalehden ja ennen muuta nosti sen valtakunnalliseksi vaikuttajaksi. Uutistoimintaa tehostettiin perustamalla Savon Sanomien kanssa yhteinen toimitus Helsinkiin. Päätoimittaja järjesti lehdelleen tärkeitä haastatteluja - esimerkiksi sen, jossa Kalevi Sorsa availi kokoomukselle ovia "laajempiin kammareihin". Lehteen värvättiin myös näkyviä kolumnisteja, kuten Harri Holkeri, Kalevi Sorsa ja Paavo Lipponen. Avustavaksi päätoimittajaksi kiinnitettiin 1988 ennakkoluulottomasti sosiaalidemokraatti Aimo Massinen Turun Päivälehdestä. Virmavirralla oli myös hyvät suhteet lehtitaloa johtaviin Irja Ketoseen ja tämän lapsiin Keijo ja Mikko Ketoseen. Päätoimittaja valittiin lopulta perheyhtiön hallitukseenkin.

Lehden menestyksen tärkeä avain oli päätoimittajan oma kirjoittelu. Virmavirta ei puuttunut tarpeettomasti tavanomaiseen toimitustyöhön, mutta teki runsaasti pääkirjoituksia sekä kolumneja Ajan riento -vinjetin alla. Niinpä hän ylisti 1987 muodostettua sinipunahallitusta aluksi uuden, urbaanin ajan edustajana, mutta kääntyi myöhemmin hallituksen ja etenkin veroministeri Ulla Puolanteen kriitikoksi. Jo 1988 entinen "oikeaoppisen" ulkopolitiikan edustaja rakensi suhteet Viroon ja Tartossa silloin ilmestyneeseen Edasi- eli sittemmin Postmees-lehteen.

Uutta Suomea Virmavirta moitti varautuneesta suhtautumisesta sinipunahallitukseen ja muutenkin. Hän on kuitenkin kertonut Uuden Suomen olleen aina opettajaperheen pojan tärkein lehti, mikä ehkä selitti hieman traumaattista asennoitumista. Kun Uuden Suomen päätoimittajuutta tarjottiin Virmavirralle 1990, hän hyväksyi tarjouksen, vaikka tunsi lehden taloudelliset ongelmat. Uskoa lehden mahdollisuuksiin vahvisti se, että Uusi Suomi Oy oli liitetty 1988 osaksi suurta Aamulehti-yhtymää. Toki Virmavirta vaati siirtymisestään varsin hyviä etuja. Toisaalta hän on kertonut kokeneensa tilanteen Turussa tuskallisen pysähtyneeksi vuorineuvos Irja Ketosen kuoleman (1988) jälkeen.

Päätoimittaja Johannes Koroman seuraajana Uudessa Suomessa 1989 aloittanut , välillä pitkään teollisuuden johtotehtävissä toiminut Ari Valjakka oli joutunut alusta alkaen kiedotuksi lehtitalon ristiriitoihin ja juonitteluihin. Jo kesällä 1990 Uusi Suomi Oy:n hallituksen puheenjohtaja, pääkonsuli Heikki Tavela erotti hänet. Valjakka kutsuttiin kuitenkin pian erouutisen julkistamisen jälkeen Turun Sanomien päätoimittajaksi. Kysymys ei ollut järjestetystä paikkojen vaihdosta, kuten julkisuudessa vitsailtiin, vaan Turun Sanomien omistajat arvelivat Valjakan selviytyvän uudessa ympäristössä. Hän johtikin lehteä menestyksellä eläkkeelle siirtymiseensä eli vuoteen 2006 saakka.

Uudessa Suomessa Virmavirta kaavaili etenkin "toimituspolitiikan" vahvistamista, millä hän tarkoitti vaikuttamista yhteiskunnan kehitykseen muutenkin kuin pääkirjoituksilla. Omien sanojensa mukaan Virmavirta ei ehtinyt kuitenkaan tehdä päivääkään kaavailemaansa työtä, sillä samaan aikaan, kun hän aloitti lehdessä, sen taloudellinen tila romahti.

Virmavirta yritti kaikin keinoin pelastaa Uuden Suomen, mutta lehden viimeinen numero ilmestyi 29.11.1991. Päätoimittaja oli katkera tilanteesta ja henkilökohtaisesti "lehtimiesuransa tuhoamisesta", mutta tuskin viime vaiheen pelastusyritykset olisivat johtaneet muuhun kuin prosessin vähäiseen venymiseen. Laman paineessa kaatui pian paljon vankempiakin kansallisia instituutioita.

Irtisanottu päätoimittaja toimi aluksi valtion lehdistötuen selvitysmiehenä, kirjoitti ajankohtaisteoksen Herää Suomi : sodanjälkeinen aika on ohi ja konsultoi muu muassa Kansaneläkelaitosta. Virmavirta oli myös maan hallituksen ehdokas liikenneministeriön viestintähallinto-osaston päälliköksi, mutta presidentti Mauno Koivisto päätyi toiseen henkilöön. Vuosiksi 1993 - 1994 Virmavirta palasi Yleisradion TV1:n asiaohjelmien ohjelmapäälliköksi ja toteutti itse huomiota herättäneen keskustelusarjan jo nostalgisella nimellä Uusi Suomi.

Virmavirta mainittiin 1994 myös ehdokkaana Yleisradion johtajaksi. Sittemmin hän arvosteli sitä, että kokoomus luovutti perinteisen mandaattinsa sitoutumattomalle Heikki Lehmustolle. Ehkä Virmavirran vaikeudet 1990-luvun alkupuolen nimitysratkaisuissa johtuivat osin harrastuksesta kabinettipeleihin, joissa voi joskus sotkeutua omaan näppäryyteensä.

Virmavirta palasi hieman yllättäen 1994 sanomalehdistöön - pienehkön raumalaisen Länsi-Suomen päätoimittajaksi. Uudistettuaan lehden hänet kutsuttiin 1996 Nykypäivän päätoimittajaksi. Virmavirran jo 1970-luvulla kerran johtama järjestölehti oli tällä välin (osin valtion tuella) muutettu yleisluonteisemmaksi viikkojulkaisuksi, joka tavoitteli Uuden Suomen perintöäkin.

Virmavirran päätoimittajakaudella Nykypäivää uudistettiin ja sitä seurattiin kokoomuksen ulkopuolellakin. Kiinnostus ei tosin välttämättä muuttunut uusiksi tilauksiksi. Järjestöväki saattoi vierastaakin lehden itsenäistä linjaa, joka jo visuaalisesti samaistui päätoimittajaan. Virmavirta ei ole koskaan ujostellut tuomasta persoonaansa esiin johtamissaan lehdissä. Hän kannatti vahvasti Esko Ahon presidenttiehdokkuutta vuoden 2000 vaalin loppuvaiheessa oman puolueen (->) Riitta Uosukaisen pudottua jatkosta. Kokoomuksen ollessa niin sanotussa sateenkaarihallituksessa hän ajoi porvariyhteistyötä. Se on ollutkin Virmavirran pitkäaikaisia tavoitteita, vaikka hän on välillä flirttaillut myös sosiaalidemokraattien suunnalla.

Nykypäivän päätoimittajuuden Virmavirta jätti keväällä 2001, minkä jälkeen kokoomuksen ainoaksi jäänyt äänenkannattaja liukui välillä takaisin järjestölehden suuntaan. Sen sijaan Margit Haran päätoimittajakaudella Virmavirta on ollut Nykypäivän keskeisiä avustajia.

Virmavirrasta tuli lyhyeksi aikaa Uusi Suomi-yhtiön entisen toimitusjohtajan ja Kauppalehden menestyksekkään päätoimittajan Arto Tuomisen yritysryppääseen kuuluneen digitaalisen Wellnet-televisiokanavan kanavajohtaja. Hanke kuitenkin sammui ja Virmavirta siirtyi jo loppuvuodesta 2001 vapaaksi toimittajaksi, muun muassa Postmees-lehden ja Suomen Kuvalehden, avustajaksi Tallinnaan, missä hänen puolisonsa johti Sammon Baltian tytäryritystä. Yksi perheen kodeista onkin Toompealla. Virmavirta alkoi toimia aktiivisesti myös Helsingin Suomalaisessa Klubissa laatien mm. sen juhlateoksen ja toimittaen jonkin aikaa klubin jäsenlehteä.

Uuden Suomen elvyttyä Niklas Herlinin omistamana verkkolehtenä Virmavirta on ollut sen keskeisiä kirjoittajia, jonka blogit herättävät usein paljon keskustelua. Hän kirjoittaa etenkin ulkopolitiikasta, Virosta ja lähihistoriasta, mutta muutkaan teemat eivät ole hänelle vieraita.

Virmavirran keskeisiä harrastuksia onkin ulkopolitiikka. Jos hän 1970-luvulla korosti neuvostosuhteita, 1980-luvulla hän oli kärkijoukossa avaamassa yhteyksiä Euroopan unioniin ja neuvostomiehityksestä vapautuviin Baltian maihin. Virmavirta johti 1988-2003 pitkään myös Ulkopoliittisen instituutin hallitusta. Hän muun muassa veti Paavo Lipposen instituutin johtajaksi ja oli osaltaan vahvistamassa laitoksen voimavaroja. Virmavirta oli myös perustamassa Eurooppa-instituuttia Turkuun. Osin näistä ansioista hänelle on myönnetty professorin arvonimi.

Virmavirta on jatkanut myös erilaisten kirjojen julkaisemista. Niihin kuuluu mm. elämäkerta iskelmälaulaja Eino Grönistä. Tunnettu yhteiskunnallinen vaikuttaja onkin tunnustautunut tangon ystäväksi. Juurilleen Virmavirta palasi Satakunta-valtuuskunnan puheenjohtajana. Hänen kiinnostuksensa maalaukseen on johtanut omien taidenäyttelyjen järjestämiseen.

Jarmo Veijo Virmavirta S 9.5.1940 Kullaa. V koulunjohtaja Holger Engelbrekt Virmavirta ja libristi Helvi Inkeri Teuronen. P 1967 - vakuutuskonserni Sammon johtaja, varatuomari Terttu Marjatta Vierula, PV työnjohtaja Joel Verner Vierula ja Irja Maria Lehtovaara. Lapset: Juha S 1967; Johanna S 1976.

URA. Ylioppilas 1960; oikeustieteen kandidaatti Turun yliopistosta 1967.

Yhdistyneiden Kansakuntien Suomen pataljoonan tiedotusupseeri 1964 - 1965; Kansallis-Osake-Pankin lakimies 1967 - 1968; Satakunnan Kansan artikkeli- ja taloustoimittaja 1968 - 1970; Suomen Lakimiesliiton tiedotuspäällikkö 1970; Kansallisen Kokoomuksen tiedotuspäällikkö 1970 - 1975; Nykypäivän päätoimittaja 1971 - 1975; Yleisradion ohjelmapäällikkö 1975 - 1977, suunnittelupäällikkö 1977 - 1981, uutistoiminnan päällikkö 1981 - 1983; Turun Sanomien päätoimittaja 1983 - 1990; Uuden Suomen päätoimittaja 1990 - 1991; viestintäkonsultti, vapaa toimittaja 1991 - 1993; Yleisradion TV 1:n asiaohjelmien ohjelmapäällikkö 1993 - 1994; Länsi-Suomen päätoimittaja 1994 - 1996; Nykypäivän päätoimittaja 1996 - 2001; Wellmedian kanavajohtaja 2001; vapaa toimittaja osin Tallinnassa 2001 - (muun muassa Postmees-lehden, Suomen Kuvalehden, Nykypäivän ja Uusi Suomi-verkkolehden avustaja).

Kansallisen Kokoomuspuolueen puoluevaltuuston jäsen 1969-1970.

Turun yliopiston ylioppilaskunnan edustajisto, hallitus 1962 - 1964; Lex-ainejärjestön puheenjohtaja 1962 - 1963; Kansallisen Kokoomuksen puoluevaltuusto 1969 - 1970; Yleisradion television ohjelmaneuvoston puheenjohtaja 1971 - 1974; Suomen Unesco-toimikunta 1980 - 1983; Julkisen sanan neuvosto 1981 - 1983; Turun yliopistosäätiön hallitus 1987 - 1990, valtuuskunta 1990 - ; Ulkopoliittisen tutkimuksen säätiön hallituksen puheenjohtaja 1988 - 2003; Eurooppa-instituutin kannatusyhdistyksen valtuuskunnan puheenjohtaja 1989 - 1995; Urho Kekkosen 70-vuotisjuhlasäätiön hallituksen puheenjohtaja 1989 - ; Suomen Tietotoimiston hallitus 1990 - 1992; Suomi-Venäjä-seuran valtuuston varapuheenjohtaja 1995 - 2002.

Poikien Suomen mestari 200 metrin aitajuoksussa, 4 x 100 metrin viestinjuoksussa.

ARVONIMET JA KUNNIANOSOITUKSET. YK-mitali. Professorin arvo 2000. Kansallisen Kokoomuksen 80-vuotisjuhlamitali.

TUOTANTO. Paasikiven perilliset. 1973; Politiikan äänetön yhtiömies. 1977; Herää Suomi. 1992; Eino Grön : enemmän kuin tango. 1998; Pojat Suomalaisella Klubilla. 2001; Suomen Turku 2004; Presidenttipeli ja sen pelaajat 2005.

LÄHTEET JA KIRJALLISUUS.

Uuden Suomen arkisto, Kansallisarkisto; Jarmo Virmavirran kirje Jyrki Vesikansalle 2002.

Vesa Vares: Kaksi askelta edellä (1999); J. Vesikansa, Uuden Suomen viimeinen nousu ja tuho 1976 - 1991 / Suomen historian lisensiaatintutkimus, Helsingin yliopisto. 1995; T. Vihavainen, Kansakunta rähmällään : suomettumisen lyhyt historia. 1991; J. Vesikansa, Jarmo Virmavirran henkilökuva. Suomen Kansallisbiografia. SKS Helsinki 1997-.

Artikkeli on julkaistu aikaisemmin Suomen Kansallisbiografiassa.

Jyrki Vesikansa

julkaistu 5.12.2008