Yrjö-Koskinen, Eino Sakari

Eino Sakari Yrjö-Koskinen

Muut nimet:
Forsman

Syntymäaika:
3.10.1858

Kuolinaika:
10.1.1916

Paikkakunta:
Hämeenkyrö, Helsinki

Merkittävimmät toimet:
kansanedustaja
 

kansanedustaja, lyseon rehtori

Eino Sakari Yrjö-Koskinen (vuoteen 1884 Forsman) syntyi 3.10.1858 Hämeenkyrössä. Hän oli aatteellisesti leimuava poliitikko, joka seurasi isänsä Georg Zacharias Yrjö-Koskisen poliittista linjaa. Kristillisenä arvokonservatiivina hän painotti sosiaalisuutta ja köyhän kansan asemaa. Siviiliammatissaan hän toimi Hämeenlinnan normaalilyseon ranskan kielen lehtorina sekä Tampereen reaalilyseon ranskan ja saksan kielen lehtorina ja rehtorina. Hän oli vaikuttamassa Tampereen työväenyhdistyksen perustamiseen, osallistui valtiopäiville 1897 aatelissäädyssä sekä oli Suomalaisen Puolueen edustajana yksikamarisessa eduskunnassa 1907–1914.

Eino Sakari Yrjö-Koskinen seurasi isänsä (->) Georg Zacharias Yrjö-Koskisen kansallisia ja myöntyvyyspoliittisia painotuksia vielä kiivaammin kuin veljensä Yrjö Koskinen Yrjö-Koskinen; voidaan jopa sanoa, että hän oli isäänsäkin yrjökoskislaisempi. Eino Sakari Yrjö-Koskinen nimittäin piti myöntyvyyslinjaa hyvin pitkälti yleispätevänä politiikan ohjenuorana ja ideologiana, kun se oli hänen isälleen ollut ainakin jossakin määrin olosuhteista riippuvainen menettelytapa. Tosin tämä piirre tuli esiin vasta isän kuoltua; sitä ennen E. S. Yrjö-Koskinen oli ollut tätä maltillisempi. Kun venäläiset vaativat 1894 keisarinvaihdoksen yhteydessä uskollisuudenvalaa jo ennen uuden keisarin hallitsijanvakuutusta, jotkut virkamiehet kieltäytyivät ja jotkut vannoivat ehdollisesti. Tällaisiin kuului isänsä harmiksi Eino Sakari Yrjö-Koskinenkin. Ensimmäisen venäläistämiskauden maastakarkotetuista hän esitti isälleen, että karkotetut olivat "lihaa meidän lihastamme", samaa ainesta kuin suomenmieliset ja Suomen kansa. Vanhempana Eino Sakari Yrjö-Koskinen sen sijaan oli suomettarelaisen myöntyvyyden perikuva.

Sulo Wuolijoki antaa kirjassaan Yksikamarisen arkielämää Eino Sakari Yrjö-Koskisesta särmikkään luonnekuvan. Luonteenomaisena esitetään Yrjö-Koskisen taipumus värikkääseen ja idealistiseen kielenkäyttöön, kun hän esitti sivistysvaliokunnassa lakitekstiin aloitusta: " - - muistossa ikuisesti ylistettävä Keisari Aleksanteri II istutti Suomen maaperään kansanvalistuksen puun, joka on kantanut hyviä hedelmiä." Kun tätä kohtaan esitettiin kritiikkiä, Yrjö-Koskinen sanoi: "On kaksi eri maailmankatsomusta, toinen, juriidinen, joka ei salli mitään mielikuvituksen lentoa, toinen - -." Yrjö-Koskisesta tunnettiin nimenomaan hänen intonsa, värikkyytensä, ihanteellisuutensa – ja jyrkkyytensä, jota kuitenkin leimasi nimenomaan epäitsekkyys ja uhrimielisyys. Kukaan ei luullut hänen juonittelevan tai ajavan taipumattomuudellaan ja periaatteellisuudellaan omia etujaan.

Kirkollisen aikakauslehden Vartijan toimitussihteerinä Yrjö-Koskinen piti lehden yhdessä päätoimittaja Elis Bergrothin kanssa vanhasuomalaisuuden yrjökoskislaisimmilla linjoilla. Hän myönsi, että suomalaisten myötätunto oli Venäjän kansan puolella sen kamppailussa "tunnotonta ja lahjusten alaista virkavaltaa vastaan". Mutta Suomi ei voisi vaikuttaa tapahtumiin Venäjällä: "Kaikki ne, jotka muuta uskovat, sairastavat ilmeisesti isänmaallista suuruudenhulluutta. Historia on asettanut meidän vähäisen kansamme semmoisiin suhteisiin suuren keisarikunnan rinnalle, että me saamme sieltä käsin, inhimillisesti puhuen, ottaa vastaan kohtalomme, hyvän tai huonon." Niin kauan kuin Venäjä oli keisarikunta ja sillä oli perinnöllinen keisari, oli Suomenkin perustuslaki voimassa, ja "kaikki muu käsitys ja menettely meidän puolelta on siirrettävä valtiollisten haaveiden joukkoon". Suomalainen Puolue oli tajunnut tämän ja tajuaisi vastakin. Tässä tiivistyivät Eino Sakari Yrjö-Koskisen peruslähtökohdat – samoin kuin se näkemys, että hänenkin mielestään Suomea sorrettiin. Myöntyvyys ei johtunut siitä, että hän olisi missään mielessä pitänyt venäläisten vaatimuksia oikeutettuina.

Vuoden 1905 suurlakon jälkeen Suomalaisen puolueen johtoon nousivat kuitenkin nuoret, vähemmän leimaantuneet voimat, kuten (->) J. K. Paasikivi, (->) Ernst Nevanlinna ja (->) Lauri Ingman. Yrjö-Koskisesta tuli eräänlainen aatteellisuuden lipunkantaja, jonka vilpittömyyttä arvostettiin mutta jossa nähtiin myös hieman todellisuudelle vieraita sekä porvaripuolueiden suhteita vahingoittavia tekijöitä. Hän oli eräänlainen aiemman aikakauden edustaja, kun valtiollisen elämän vaatimukset olivat jo muuttuneet.

Yrjö-Koskiselle, päinvastoin kuin Ingmanin ja Paasikiven kaltaisille uuden polven vanhasuomalaisille, kansanvalta ei ollut samalla tavalla perusarvo kuin kansan etu. Sen näkijänä toimi oma puolue, koska se oli ainoa kansallinen puolue. Tämä kyky nähdä kansakunnan etu oli tärkeämpi kuin puolueen kannatus äänimäärissä ja kansanedustajapaikoissa mitattuna. Ainakaan ei tunnustettu puolueparlamentarismia kansan todellisen tahdon heijastajaksi, koska luokkahenki ja epäterve agitaatio vääristivät tätä kansantahtoa ja veivät sitä sivuun kansan edun tieltä. Tosiasioihin kuului Yrjö-Koskisen mukaan, että asiat olivat menossa suurlakon ja eduskuntauudistuksen jälkeen samanlaiseen sekasortoon kuin venäläistämisvuosina, että eduskunta oli tähän suurelta osin syypää ja että pysymällä viroissa ja alistumalla voitaisiin lieventää Venäjän valtiomiesten taitamattoman politiikan seurauksia. Jos senaatin suomalaisia ei tuettaisi, puolueessa nousisi vastalauseita.

Jo syksyllä 1909 Yrjö-Koskisen oli kuitenkin todettava, että edellä mainittuja totuuksia ei tajuttu, vaan oli ajauduttu mahdottomaan vastarintaan. Poliittisessa mielessä koko maa oli "vaivaisten maa". "Mahdollisesti Jumala vielä kansaamme armahtaa; varmaa on että jos apu tulee, sulasta armosta se tulee." Yrjö-Koskinen jatkoi silti edelleen puolueen sisällä aktiivista oppositiolinjaa; muita merkittäviä vanhakantaisia olivat hovioikeuden presidentti Daniel Woldemar Åkerman, tämän vaimo Emma Åkerman, entinen senaattori August Hjelt, Ivar Meurman, Hilda Käkikoski ja Viipuri-lehden uusi päätoimittaja F. S. Eljas Pauanne. Viipuri-lehden piiristä muodostui sen suunnan ydin, joka alkoi ajaa kovempaa ja mielestään puolueen perinteisiin kuuluvaa myöntyvyyslinjaa.

Suomalaisen Puolueen sisäisestä erimielisyydestä on kuitenkin muistettava, että päinvastoin kuin Nuorsuomalaisessa Puolueessa valtiolliseen linjakiistaan ei liittynyt sosiaali- eikä talouspoliittisia erimielisyyksiä, vaikka vastarintasiipi mielellään kutsuikin itseään puolueen vasemmistoksi ja myöntyvyyssiipeä oikeistoksi. Erityisesti Yrjö-Koskinen painotti sosiaalisuutta ja köyhän kansan asemaa, ja hän oli ollut aiemmin puolueensa sosiaalipoliittinen asiantuntija. Hän oli nimenomaan kristillinen arvokonservatiivi, joka yritti tuoda esille kristillistä näkökulmaa ja jopa ehdotti eduskunnan istuntojen aloittamista rukouksella, mikä ei ollut kovin realistista eduskunnan voimasuhteet huomioon ottaen. Hän uskoi edelleen, että sosiaalinen kuilu kulki kansallisen rajan mukaan: ruotsalaiset herrat ja suomalainen kansa. Jako sosialisteihin ja porvareihin tai sosiaaliseen ylä- ja alaluokkaan oli hänen mielestään tämän rinnalla sivuseikka. Eduskunnassa kiersikin kasku: jos eri matkustusluokkien järjestelmä poistettaisiin rautateiltä, kuten sosialidemokraatit vaativat, saataisiin ehkä nähdä sellainenkin ennen näkemätön ihme, että vapaaherra Eino Sakari Yrjö-Koskinen ja [sosiaalidemokraattiset] Wuolijoen veljekset matkustaisivat samassa rautatievaunussa. Muutoin kuin luokkajärjestelmän poistamisella muka ei saataisi noita veljeksiä astumaan jalallaankaan kolmannen luokan rautatievaunuun, jota mainittu vapaaherra taas yksinomaan oli aina käyttänyt.

Yrjö-Koskisesta tuli perustuslaillisille ja vanhasuomalaisten vastarintasiivelle pahin vastustaja osaksi hänen oman jyrkkyytensä, mutta osaksi varmaan myös nimensä symboliarvon takia. Suomalaisesta Puolueesta tuli lopulta 1909–1913 passiivista vastarintaa kannattava, porvarillista yhteistyötä tavoitteleva, yhteistyökykyinen, kompromisseihin valmis ja entistä salonkikelpoisempi puolue, joka oli etääntynyt siitä radikaalista vanhafennomaanisesta aatepuolueesta ja kansanliikkeestä, jollaisena vanhasuomettarelaiset sen muistivat tai halusivat muistaa. Uusi kehitys, periksi antaminen uuden ajan yhteiskunnan arvoille, katkeroitti Yrjö-Koskisen kaltaisia vanhakantaisia idealisteja.

J. K. Paasikivi on säilyttänyt muistelmissaan eloisan kuvauksen Yrjö-Koskisen tunnelmista 1913: "Muutamia päiviä sen jälkeen kun olin nimitetty Kansallis-Osake-Pankin pääjohtajaksi, tuli luokseni pankkiin lehtori Eino Sakari Yrjö-Koskinen, vanha opettajani Hämeenlinnan Normaalilyseossa ja ryhmätoverini eduskunnassa. Hän alkoi pitää minulle ankaraa nuhdesaarnaa sen johdosta, että olin jättänyt eduskunnan ja valtion viran ja tullut 'tämmöiseen paikkaan'. - 'Etkö ymmärrä, että sinun velvollisuutesi on palvella valtiota, kun sinulla siihen on tilaisuus?' - hän lausui. 'Nyt tuhlaat voimasi yksityisessä laitoksessa, sen sijaan, että tekisit työtä koko maan hyväksi.' Vieläpä hän sanoi näinkin: 'Mitä iloa sinulla on siitä, että kuolemasi jälkeen perunkirjoituksessasi on enemmän tätä maallista tavaraa?' - Koetin selittää minulla uudellakin paikallani Kansallis-Osake-Pankin pääjohtajana olevan tärkeä tehtävä. Yritin tehdä parhaani mukaan selkoa, mikä merkitys Kansallis-Osake-Pankilla on taloudellisella alalla sekä maan että erityisesti suomenkielisen kansan hyväksi. Siitä syntyi laaja sananvaihto, jossa koetimme vakuuttaa toisiamme siinä kuitenkaan onnistumatta. Eino Sakarin isän, vanhan Yrjö-Koskisen kodissa oli vallinnut aatteellinen ilmapiiri. Eino Sakari oli siinä hengessä kasvanut."

Ehkä voi myös tulkita, että aatteellisen näkökulman lisäksi Yrjö-Koskinen tulkitsi potentiaalisen poliittisen tukijan olevan ryhtymässä rintamakarkuriksi. Olihan Paasikivi hievahtanut Suomalaisen puolueen sisäisessä kamppailussa vuosina 1912–1913 hieman myöntyvyyden suuntaan, ja Yrjö-Koskinen pyrkinyt esittämään oman linjansa samana kuin Paasikiven puheenvuorot. Todellisuudessa heitä ei voi sijoittaa samalle idänpoliittiselle viivalle, mutta Paasikivikin oli kaukana puolueen tiukimmista perustuslaillisista.

Eino Sakari Yrjö-Koskinen kuoli 10.1.1916, joten hänen ei tarvinnut nähdä niitä uusia järkytyksiä, jotka vuosilla 1917 ja 1918 oli varastossaan vanhoille myöntyvyyskonservatiiveille. Hän ei kuitenkaan kuollut minään yhteiskunnan marginalisoituneena hylkiönä, kuten eräät venäläistynyttä senaattia palvelleet virkamiehet, ei liioin samanhenkinen veljensä Yrjö Koskinen Yrjö-Koskinen, josta tehtiin todellinen valtioneuvos 1916.

E. S. Yrjö-Koskisen osalle tuli myös vastustajien arvostusta. Siperiassa karkotettuna ollut P. E. Svinhufvud, joka oli idänpoliittisesti mahdollisimman kaukana Yrjö-Koskisesta ollut perustuslaillinen legalisti, kirjoitti eräässä kirjeessään kuultuaan Yrjö-Koskisen kuolemasta: "Hän oli kyllä meidän poliittinen antipodi. Mutta minusta hän oli rehellinen sielu kaikessa suomettarelaisuudessaan. Keskustelin aina mielelläni hänen kanssaan poliittisista asioista ja koetin saada häntä ymmärtämään meidän kantaamme. Valitettavasti oli tuollaisiin keskusteluihin liian vähän tilaisuutta. Levätköön rauhassa vanha rehellinen vastustaja!"

Eino Sakari Forsman vsta 1884 Yrjö-Koskinen S 3.10.1858 Hämeenkyrö, K 10.1.1916 Helsinki. V senaattori, historian professori, toimittaja, vapaaherra Georg Zacharias Yrjö-Koskinen (aiemmin Forsman) ja Sofia Fransiska Friberg. P 1884 - opettaja, kansanedustaja Ida Maria Fredrika Petander S 1857, K 1937, PV tilanomistaja August Probus Petander ja Lovisa Fredrika Malmberg. Lapset: Aino Sofia Lovisa S 1886, filosofian maisteri; Eeva Rauha (Eneberg, Kivikataja) S 1887, lääketieteen lisensiaatti; Toini Maria S 1888, kamreeri.

URA. Ylioppilas 1875; filosofian kandidaatti 1890.

Hämeenlinnan suomalaisen normaalilyseon ranskan kielen opettaja 1881 - 1888; Tampereen reaalilyseon ranskan ja saksan kielen lehtori 1888 -, rehtori 1908 -; Tampereen työväenopiston rehtori.

Ritariston ja aateliston edustaja valtiopäivillä 1897; Suomalaisen Puolueen kansanedustaja (Hämeen läänin pohjoinen vaalipiiri) 1907 - 1914; Tampereen kaupunginvaltuuston jäsen 1892 - 1896; kirkolliskokouksen jäsen 1893 - 1913.

TUOTANTO. Suomalais-ranskalainen sanakirja. 1900; Piirteitä Englannin valtiomuodon ja yhteiskuntaolojen kehityksestä. 1909.

LÄHTEET JA KIRJALLISUUS. Iida Yrjö-Koskisen arkisto, Kansallisarkisto.

R. Koskimies, Y. S. Yrjö-Koskisen elämä III : taipuako vai taittua 1882 - 1903. 1974; V. Vares, Nimensä vangit // Turun historiallinen arkisto 47. 1992; Vesa Vares, E.S. Yrjö-Koskisen henkilökuva. Suomen Kansallisbiografia. SKS Helsinki 1997-.

Artikkeli on julkaistu aikaisemmin Suomen Kansallisbiografiassa.

JULKISET MUOTOKUVAT JA MUISTOMERKIT. Veistokset: H. Konttinen. 1958, Tampere.

Vesa Vares

julkaistu 21.1.2009